Kirjojen Finlandiaa

Markkinointiasiantuntijat ovat tuoneet kaikille aloille huomion nostattamiseksi palkinnot ja kilpailut. Olipa ’kilpa’ sitten todellinen tai aivan keksitty ja keinotekoinen, konsti tuntuu tosiaankin meihin ’yleisön edustajiin’ tepsivän. Kilpailut ja niiden voittajat kiinnostavat meitä. On vuoden vihannes, tieteentekijä, peltiseppä, hengenpelastaja, vanhusten ulkoiluttaja tai sketsihahmo.

On tietenkin myös vuoden paras suomalainen kirja. Tai ainakin jollain tavalla joidenkin mielestä hyvä, jostain rajatusta joukosta esille nostettu ja tällä huomiolla markkinoitu. 

Kirjojen Finlandia-palkintojakin on nykyään jo kolme; varsinaisen romaanipalkinnon lisäksi jaetaan Tieto-Finlandia sekä lasten ja nuorten kirjoille Finlandia Junior. Kaikki kolme palkintoa julistetaan tänä vuonna poikkeuksellisesti yhtä aikaa, ensi viikolla samassa palkintojuhlassa. Lieneekö kyse säästöistä vai huomioarvon kolminkertaistamisen yrityksestä? 

   

Kirjallisuus ansaitsee toki tämän saamansa huomion. Suomen kieli ja sillä tuotettu kirjallisuus on kulttuurimme ja identiteettimme todellinen kivijalka. Se, jos joku, on suomalaista. Lähes kaikki muu onkin sitten muualta lainattua tai omaksuttua, jopa maantieteelliset rajat ja geeniperimäkin vaihtelevat aikojen saatossa. 

Kirjapalkinnot ovat tietenkin lopulta aina makuasioita. Joku valitsee ehdokkaat ja toinen voittajan oman makunsa mukaan ja jonkun toisen mielestä paljon parempi teos jää huomiota vaille. Muutamat Finlandialla palkitut kirjat  ovat tosiaankin jääneet lukijoiden ikisuosikeiksi, mutta monet ovat myös vaipuneet jo vuodessa unholaan kuin entiset missit.

Tulin lukeneeksi tämän syksyn Finlandia-ehdokkaista kaksi, ennen kuin niistä tuli ehdokkaita. Niinpä sitten täydensin joukkoa kolmannella. Otos on suppea ja subjektiivinen, joten en pysty ennustamaan, onko tämän vuoden voittaja tässä joukossa. Saattaa hyvin ollakin. Tämän vuoden voittajan valitsee musiikkitoimittaja, laulaja ja lauluntekijä Heikki Harma.

Ei ole mitään ja kuitenkin on

Laura Lindstedt kirjoitti ’Oneiron’(2015) kirjaansa kuulemma kahdeksan vuotta. Rakenteli kuviota, hioi ja viimeisteli. Kyllä kai sellaisen työn tulos ansaitsee jo tulla luetuksi, ajattelin, ja tartuin kirjaan heti, kun se elokuussa tuli kauppoihin. Lindstedt oli minulle ennestään tuntematon, aiemmin yhden kirjan julkaissut ja mainostekstien mukaan kirjallisuudesta väitöskirjaa valmisteleva Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsen.

Oneironissa seitsemän naista on päätynyt kuoleman jälkeiseen ’välitilaan’. Ei ole täyttä varmuutta, missä ollaan ja etenkään, minne tästä mennään. Jokaisen naisen tarina ja kuolinsyy on erilainen, mutta jotain yhdistävää heidän kokemuksissaan lopulta on.

Aluksi kirjaa lukee lievästi ihmetellen; mihin tämä mahtaa päätyä? Ei tunnu olevan tavanomainen scifi, tuskin tästä tuntemattomalle planeetalle uuteen sivilisaatioon muutetaan. Ei vaikuta laupiaan lohduttelevalta rajatiedon enkelien kokoukseltakaan. Hiljalleen tarinaan liittyy naisten kohtaloihin yhdistyvää erilaista dokumenttiaineistoa ja Lindstedtin rakentama kuvio alkaa paljastua.

Rakennelma on hieno ja se muodostuu kauniiksi, hyvin harkituksi kokonaisuudeksi. Kirjailijan taitavuutta ja vaivannäköä voi vain ihailla. Ehkä kirja pitäisi lukea pian uudelleen, jotta sen viestiin kiinnittäisi enemmän huomiota. Nyt ensilukemalla rakenteen ihmettely ja lopulta sen taitavuuden ällistely vei tilaa varsinaiselta sisältöön liittyvältä tunnekokemukselta. Olo jää arvostavaksi mutta vähän ehkä kylmäksi. Naisista ja heidän oikeuksistaan tässä lopulta on kysymys, joten aiheen luulisi koskettavan.

 Vaiteliaan valokuvaajan tapaus

Arvelin kirjallisuudentutkija Panu Rajalan tuottaneen jälleen uuden elämäkertakirjan monien aiempien tapaan ja odotin mielenkiinnolla, minkälainen olisi hänen kuvauksensa valokuvistaan kuuluisasta I.K. Inhasta, jonka upeita otoksia Karjalan laulumailta tai idyllisistä 1800-luvun lopun maatalousmaisemista olen nähnyt monissa kirjoissa ja näyttelyissä. Kirjan nouseminen romaanipalkintoehdokkaaksi tuntui vähän oudolta; Tieto-Finlandia ehdokkuus olisi kai tällaiselle elämäkerralle luontevin paikka.

’Intoilija, fotografin muistikuvat’ (2015) yllätti lukijansa. Ensin luulin, että vanhahtava 1800-luvun lopun kieli oli esipuheessa vain tehokeino, jolla Rajala tahtoi johdatella lukijansa 150 vuotta sitten syntyneen Inhan, alkuperäiseltä nimeltään Konrad Nyströmin, omaan aikakauteen. Hetken kuluttua huomasin, että tämä ’vanha suomi’ vain jatkuu ja jatkuu. Koko kirja onkin minä-muodossa, kuin Inha itse kertoilisi elämästään ja ajatuksistaan, pettymyksistään, yksinäisyydestään, velocipedeistään ja fotograafiaparaateistaan. 

Rajala onkin siis kirjoittanut romaanin, jonka päähenkilö on I.K. Inha -niminen henkilö, joka hyvin paljon muistuttaa aikoinaan elänyttä valokuvauksen uranuurtajaa. Osa kirjan teksteistä on suoraa lainausta ’alkuperäisen’ Inhan kirjeistä ja päiväkirjoista, osan taas Rajala on runoillut omasta mielikuvituksestaan.

Onko tämä nyt sitten tietokirja, siis elämäkerta, vai onko tämä romaani? Koska selviä lainauksia on paljon, mutta niitä ei ole selkeästi merkitty sitaatteihin, on Rajalan romaania ehditty jo syyttää osittaiseksi plagiaatiksikin. Kyllä suorat, toisen varmasti tekijäksi tiedetyn henkilön tekstien lainaukset pitäisi aina merkitä näkyviin. Niiden merkitseminen varsinaista ’romaanin’ jännitettä heikentämättä ei varmaankaan Rajalan kaltaiselle kokeneelle kirjoittajalle olisi ollut ylivoimaista. 

Jostain, kustantajan ja Rajalan tietämästä syystä on päädytty tällaiseen ratkaisuun. Miksi ei tehty ’tavanomaista’ elämäkertaa, jonka Rajala varmasti olisi osannut notkeasti ja kiinnostavasti kirjoittaa ja johon olisi liitetty mukaan paljon enemmän Inhan valokuvia, niitä taideteoksia, joilla hän on paikkansa suomalaisessa kulttuurihistoriassa ansainnut?

Nöyryyden rajat

Kari Hotakainen on jo kerran saanut Finlandia-palkinnon ja ollut useaan kertaan ehdokkaana. Hänen hiukan sivusta tarkkaileva tyylinsä ja lyhyt, jopa lakoninen kielensä on tullut lukijoille hyvin tutuksi. Häntä voisi luonnehtia vaikka surumieliseksi humoristiksi. Viimeisimmissä teksteissään hän on kirjoittanut paljon palvelijoista, ihmisistä, jotka ovat olemassa muita varten, jopa niin, että he tavallaan kadottavat oman itsensä.

’Henkireikä’ (2015) kertoo lyhyissä tarinoissaan ihmisistä, joilla ’naksahti’. Kaiken nöyryyden, uhrautumisen, passaamisen, hoivan ja auttamisen jälkeen äkkiä tulee raja vastaan. Hotakainen on valinnut henkilöikseen ihmisiä, joilla oletetaan palvelemisen olevan peräti kutsumus. Tarkoittaako se, että silloin työstä ei todellakaan tarvitse kiitosta tai arvostusta, palkasta nyt puhumattakaan?

Lyhyen kirjan kertojana on Rikoskomisario, joka puhuu kohtaamistaan ihmisistä. Komisariokin on luiskahtanut elämään toisten ihmisten elämää; kaiket päivät setvimään heidän tekemisiään ja heidän nahkoihinsa asettumalla selvittämään, miten kaikki tapahtui. Varsinaisesti tarinoiden keskiössä ovat Parturikampaaja ja Suntio, jotka kaikessa mukautuvaisuudessaan ajautuvat lopulta äärimmäisiin tekoihin. Oma henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin sivuhenkilönä käväisevä Mielenterveyshoitaja, jonka tapauksen Hotakainen kuvaa hervottoman osuvasti. Ymmärrän tämän henkilön tekemän ratkaisun täydellisesti!

***