Pasta Criminale

Kesän kevennykseksi olen taas penkonut dekkaripinkkojani. Sympaattiset italialaiset komisariot ovat mukavan ’pirskahtelevia’ ja heidät esitellään yleensä ruokareseptien kera, joten rikollisuus ja suoranainen ihmisen pahuus ei tule niin ahdistavana silmille kuin esimerkiksi pohjoismaisissa dekkareissa. Muutaman ’nordic crime’ kirjan olen jättänyt kesken, kun tulin liki fyysisesti pahoinvoivaksi enkä halunnut sukeltaa sellaiseen tunnelmaan juuri ennen nukahtamista.

Ruotsalainen dekkarikirjailija Liza Marklund totesi juuri viime viikolla haastattelussaan, että rikostarinoita kirjoitetaan ja luetaan ’viihteeksi’ erityisesti niissä maissa, joissa arkielämä on enimmäkseen suojattua, rauhallista ja turvallista. Niissä maissa, joissa korruptio, suojelurahojen kiristäminen, väkivalta ja pelko ovat arkipäivää, ei niillä haluta rentoutua päivän päätteeksi.

Italia kaiken kaikkiaan on yksi suosikkini maailmassa; sen kieli, arkkitehtuuri, taide, maisemat ja ruoka miellyttävät minua. Siihen kauniiseen ympäristöön sijoitettuna rikokset ja yhteiskunnan nurjat puoletkin on melko helppo nielaista. Silti haluan pysyä hieman varuillani; italialaisessa yhteiskunnassa on myös sellaisia tummia pohjavirtoja, joihin ’sole mio’ ei paista ja joiden romantisointia en halua olla tukemassa. 

 

Viihdyttävä  tarina, vaikka olisi rikoskin, saa tietenkin aina vetoapua sopivasta etäännytyksestä ja sen ovat kautta aikojen tienneet kaikkien maiden dekkarikirjailijat: jos komisario herää espresson tuoksuun Venetsiassa tai pulahtaa omalta terassiltaan aamu-uinnille Välimereen ennen töihin lähtöä, asettuu lukijakin erilaiseen tunnelmaan, kuin jos kirjan ensimmäisessä luvussa herätyskello pärähtää komisarion korvaan kaksiossa Riihimäellä. 

Italialaisuuden viehätykseen ovat luottaneet myös vuonna 2007 kuollut britti  Michael Dibdin, joka kirjoitti Aurelio Zenistä ja amerikkalainen Donna Leon, jonka sankari on Guido Brunetti. Vain sisilialaiskomisario Salvo Montalbano on sikäli aitoa tavaraa, että hänen luojansa Andrea Camilleri on itsekin alkujaan Sisiliasta ja hän liittää kirjoihinsa niin vankkaa sisilianmurretta, että alkukielellä lukijat joutuvat kuulemma turvautumaan italia-sisilia sanakirjaan.

Kaikki komisariot ovat aloittaneet seikkailunsa jo 1990-luvulla; varhaisemmissa kirjoissa soitellaan mukavan retrosti yleisöpuhelimista ja odotellaan faksia. Camilleri on yli 80-vuotias  ja Leon yli 70-vuotias, mutta he kirjoittavat yhä edelleen. 

Kaikki on kaupan

Nyt käsittelyssä olevat italialaiskomisariot ovat kaikki ’virkamiehiä’; heillä on tukenaan tai taakkanaan, tilanteesta riippuen, valtion virallinen poliisihallinto. He ovat ’keskikastia’, oman yksikkönsä päälliköitä, joille kahvi tuodaan ja jonka käskyjä odotetaan, joille ilmoitetaan laboratorioista saaduista tuloksista tai kansainvälisten tiedustelujen annista. Heidän yläpuolellaan on isompi päällikkö, joka yleensä vain haittaa heidän työtään. Estää tutkimasta kaikkia näkökohtia tai tilaisuuden tullen omii alaistensa tulokset omaksi ansiokseen, on itsetietoinen typerys, seurustelee yhteiskunnan ylimmän tason kanssa  eikä varsinkaan halua vaarantaa omaa urakehitystään omapäisen alaisensa takia.

Tällaisessa tilanteessa Salvo Montalbano on jälleen kerran kirjassa ’Törmäyskurssilla’ ( julkaistu suomeksi 2011, pokkarina 2013). Ärhäkkä sisilialainen pohtii keksityssä Vigatan kaupungissa vakavissaan eroanomuksen jättämistä. On tätä resuamista jo tehtykin vuosikausia, ehkä viimein pitäisi rauhoittua, vakiintua vaikka perheelliseksi, nyt kun vielä henkikultakin on säästynyt. Läheisistä työkavereista joku varmasti jo mielellään ottaisi hänen virkansa. Melko vakituinen naisystävä Livia matkustaa aina välillä viikkokausiksi pois, mutta saattaisi ehkä sittenkin suostua kosintaan. Montalbano on mitenkuten onnistunut tasapainoilemaan virallisen lainkuuliaisuuden, oman tiukan omantuntonsa ja ammattietiikkansa sekä paikallisen järjestäytyneen rikollisuuden lonkeroiden puristuksessa, antamatta liikaa periksi mihinkään suuntaan, mutta vanhemmiten kyllästyminen ja turhautuminen alkaa nostaa päätään. Jospa keskittyisi vain loistavien kala- ja äyriäisannosten maisteluun kantatrattoriassa ja upeisiin aamuihin merenrantakodissa.

Eteen tulee kuitenkin tapaus, joka saa Montalbanon veren taas kuohumaan. Meren yli Sisiliaan tulee jatkuvasti laittomia siirtolaisia. Heihin on jo tavallaan totuttu; heistä saadaan harmaaseen talouteen todella halpaa ja nöyrää työvoimaa, prostituutio rehottaa, salakuljettajat käyttävät heitä kuriireina monille asioille. Kun toiminta alkaa levitä pikkulapsiin, pedofiileille toimitettavaan ’elävään materiaaliin’ ja sisäelinten kauppaan, on kaikkea nähneen komisarionkin sietoraja ylitetty ja työtä on jaksettava jatkaa.

Kirja on julkaistu Italiassa jo 2003 ja laittomien siirtolaisten tulva Sisilian rannikoilla on sen jälkeen vain kasvanut. Monet laittomat maahantulijat hukkuvat ylitäysien ja liki merikelvottomien purtiloiden kaatuessa myrskyisellä merellä. Ongelmasta on tullut paitsi juridinen myös humanitaarinen ja koko EU:n yhteinen. Italia vaatii näiden ihmissalakuljettajien uhrien lähettämistä eteenpäin muidenkin EU-maiden vaivoiksi. Muutamat suomalaispoliitikot ennättivät jo ehdottamaan ratkaisuksi Italian rajavartioston varustuksen ja aseistuksen parantamista, jotta nämä alukset voitaisiin tehokkaammin pitää poissa Italian ja EU:n aluevesiltä. Mitä niissä oleville ihmisille sitten tapahtuu, ei olisi enää EU:n ongelma eikä vaatisi Suomeltakaan toimenpiteitä. Tuntuu kyllä jotenkin epämukavalta.  Ehkä omaatuntoa voi sitten rauhoittaa lahjoittamalla vitosen lastensairaalalle.

Mädät ritarit

Aurelio Zen on virassaan Roomassa, mutta hän toimii usein ’yksityisetsivän’ oloisesti, omin päin ja ilman oman poliisiaseman työporukkaa. Joka kirjassa hän saa jostain syystä komennuksen jonnekin muualle; näin Dibdin saa syyn esitellä Italian eri kaupunkeja ja niiden ominaispiirteitä. ’Salaseura’ -kirjassa (suomeksi  ensi kerran 1996, alkuperäinen vuodelta 1992) Zen kuitenkin pysyy Roomassa, vaikka tavallaan siirtyykin ’eri valtioon’, koska rikoksia ja petoksia pengotaan Vatikaanissa ja roomalaiskatolista kirkkoa lähellä olevissa ritarikunnissa.

Kirjan tarina lähtee liikkeelle tehokkaasti ja vaikuttavasti, kun ensimmäinen ruumis rusahtaa alas Pietarinkirkon komeasta kupolista 110 kilometrin tuntivauhdilla marmorilattiaan kesken messun. Kirkko ja sen liepeillä vaikuttavat erilaiset järjestöt tarjoavat hyytävän, sekavan ja yhteiskunnan joka tasolle ulottuvan toimintakentän, jossa rikos ei aina olekaan rikos vaan kenties hyvä työ, mikäli se palvelee muita päämääriä kuin maallisen yhteiskunnan lainsäädännössä kuvattuja. Samoin tietenkin valhe määritellään eri tavoin, riippuen siitä mistä päin asiaa katsoo.

Toimintatavoiltaan anglo-amerikkalaista ’action hero’ tyyppiä muistuttavalla Zenillä on eräs perin italialainen ’ongelma’, nimittäin äiti, joka vahtii ja paapoo suunnilleen nelikymppistä eronnutta poikaansa antaumuksella. Koska asunnot ovat kalliita, Zen asuu virallisesti äitinsä kanssa, vaikka ei aina öitään kotona nukukaan. ’Äidit tarraavat poikiinsa saadakseen hyvitystä siitä, että he ovat pettyneet aviomiehiinsä’, Zen toteaa. Toisaalta miehet saavat lohtua siitä, että mamma aina säilyy ja aina ymmärtää ja aina hyväksyy, vaikka naisystävien kanssa tulisikin ryppyjä rakkauteen. Siksi kai tämä ketju ei katkea, eivätkä pojat kunnolla aikuistu, ainakaan ennen kuin mammasta aika jättää.

Varjoja kanaaleissa

Venetsiassa asuva ja toimiva Guido Brunetti on otoksemme komisarioista pehmein. Hänellä on perhe, joka tuo lämpöä ja tasapainoa rankan työn vastapainoksi. Hänellä on feminismiin taipuvainen, kirjallisuutta opettava vaimo ja ajan kuluessa myös hänen tyttärensä kasvaa melkoisen tiedostavaksi nuoreksi naiseksi. Kaiken kukkuraksi hänen sihteerinsä, signorina Elettra, joka hallitsee tietokoneet suvereenisti, osaa myös hienovaraisesti ohjata Brunettia näkemään asioita eri näkökulmista.

Amerikkalainen Donna Leon harrastaa erityisesti barokkimusiikkia ja on asunut Venetsiassa vuosikymmenet. Hän on kertonut kirjoittaneensa ensimmäisen Brunetti-kirjan lähinnä vitsiksi, keskusteltuaan ystäviensä kanssa siitä, mitä mahtaisi tapahtua, jos kapellimestari kuolisi kesken oopperaesityksen. Kirjoista alkoi nopeasti tulla myyntimenestyksiä monissa maissa, ja nyt Leon on suoltanut niitä jo yli kaksikymmentä vuotta, mutta ei ole antanut lupaa kääntää niitä italiaksi.

’Kuolema väärissä vaatteissa’ on varhaisempia Brunetti-tarinoita, alkujaan vuodelta 1994. Suomeksi se on julkaistu ensi kerran 1999. Siinä Brunetti saa taas kerran taistella kaikkialla italialaisessa yhteiskunnassa rehottavaa korruptiota vastaan. Ihmisten hädällä ja asuntopulalla on helppo keinotella ahtaassa kaupungissa. Hyväntekeväisyys kuuluu ylempien yhteiskuntakerrosten julkisuuskuvaan ja kun hyväntekeväisyys voidaan yhdistää mehevään voittoja tuottavan korruptioon, mikäs sen mukavampaa. Harmi vain, että aina silloin tällöin joku puhuu sivu suunsa tai hermot pettävät ja Brunetti saa ruumiita tutkittavakseen.

Venetsia, kanaalit, poliisiveneet ja palatsit kuvataan värikkääksi taustaksi tapahtumille. Brunetti nappaa ehkä kevyen aamiaisen baarissa matkalla töihin, mutta iltaisin hän syö aina perheensä kanssa. Kirjojen tavaramerkiksi on jo muodostunut kirjailijan tapa kuvata tarkasti mitä Brunetti kulloinkin syö, miten hän tai vaimo sen valmistaa, mistä he ostavat mitkäkin raaka-aineet ja minkälaisen viinin kanssa ateria nautitaan. Usein siinä samalla keskustellaan myös työn alla olevasta rikostapauksesta, ainakin yleisellä tasolla, jos vaitiolovelvollisuus estääkin tarkemman erittelyn. 

Monet italialaisen yhteiskunnan viat ja ongelmat tuntuvat jatkuvan aina vain, vaikka niitä vastaan on yritetty taistella jo kymmeniä vuosia. Tilanne turhauttaa varmasti kaikkia. Silti Brunetti-kirjojen lehtiarvioissa todetaan: Herättää tolkuttoman Italian-ikävän.

***