Berliini mielessäni

Tänään viimeistään pitäisi antaa äänensä Europarlamentin vaaleissa, mutta mielenkiintoa ei kansalaisilla tunnu juurikaan olevan.  Puolueet koettavat jakaa toreilla ruusuja ja rukkasia ja makkaraa. Ehdokkaat pinnistelevät toinen toistaan tyhjempien tunnuslauseidensa takana; kuka lupaa vihdoinkin poistaa ’turhaa sääntelyä’ tai ’yrittämisen esteitä’, kuka aikoo peräti ’ryhtyä toimeen turhien puheiden sijaan’. Innovaatioita ja kasvua tahtovat ihan kaikki. Haukotus. Joku toimittaja väitti televisiossa, ettei ainakaan nuorille kannata lässyttää mistään ’Berliinin muurin kaatumisesta’ tai muusta ’muinaisesta’, vaan ennemminkin vaikka halvoista lentolipuista. Että niistä EU:ssa on nyt kysymys.

Minä olen jo niin vanhaa ikäluokkaa, että Berliini muurin kaatuminen tuntuu nousevan vuosi vuodelta ja kirja kirjalta aina vain merkityksellisemmäksi asiaksi.  Jos muuri ei olisi kaatunut, vaan keskellä Eurooppaa olisi yhä kommunistinen diktatuuri, ei Suomi olisi ikimaailmassa uskaltanut hakea EU-jäsenyyttä ja kaikki muukin Euroopassa olisi tietenkin aivan toisin. Ei olisi tänään meillä vaalipäivääkään. Muuri pystytettiin aikoinaan yllättäen ja kun se 28 vuotta myöhemmin kaatui, kukaan ei silloinkaan osannut ennakoida, että juuri sinä myöhäisenä marraskuun iltana ihmiset äkkiä puskisivat ohi neuvottomien rajavartijoiden. Ammutaanko nämä nyt vai ei?

Silloin kun Berliinissä tapahtui suuria, en sitä huomannut. Olin itse keskellä elämäni ruuhkavuosia. Opinnot takana, töitä tehtävänä, pieniä lapsia hoidettavana, asuntolainaa, kotimaista pankkikriisiä ja lamaa tuloillaan. Niinhän se on, elämää voi ymmärtää vain jälkikäteen mutta sitä on elettävä eteenpäin. Tapahtuuko juuri nyt jotain suurta, jota en taaskaan huomaa?

Aina vaan Jörkka

Kun vaalipiirinä on näissä vaaleissa koko maa, on ehdokaslistoille koetettu haalia monenlaisia valtakunnantason julkkiksia ja niinpä siellä keikkuu myös elokuvaohjaaja ja kirjailija Jörn Donner, ikä 80 ja vähän päälle. Kenties hän on nyt jo hieman ylikehittynyt, mutta eurooppalaisuuden tutkiskelussa hänellä on ainakin näyttöjä enemmän kuin monella.

Kirjahyllyssäni on iät ajat majaillut pokkariversio Jörn Donnerin kaikkien aikojen ensimmäisestä kirjasta Berliini-raportti,  jonka ensimmäinen julkaisuvuosi oli 1958. Nuori Donner matkusteli Berliinissä parikymppisenä ’’edistyksellisenä’ toimittajana ja kirjasi havaintojaan neljän voittajavaltion jakamasta kaupungista. Sodan jälkeen, mutta ennen muuria. Jako Länsi-Saksan ja Itä-Saksan valtioihin oli jo tehty.

Kirja on suorastaan yllättävän viehättävä, nyt kun siihen taas Berliini-muistoissani tartuin. Nuori Donner ei ole lainkaan niin ärsyttävä besserwisser kuin voisi olettaa, vaikka hiukan hymyilyttävän ’kaiken kokenutta’ esittääkin. Kaupunki on vielä monelta osin raunioina ja jako ’edistykselliseen itään’ ja  ’konformistiseen länteen’ värittää kaikkea. Muuttovirta idästä länteen jatkuu vuolaana ja Länsi-Berliinin pakolaisleirit ovat aivan täynnä sijoituspaikkaa odottavia saksalaisia. 

Donner valittaa idän tylsyyttä, ankeutta ja kyttäysmentaliteettia, mutta muistaa samalla myös arvostella lännen pikkuporvarillisuutta, taloudellisten näkökohtien ylikorostusta ja amerikkalaisuuden ylivaltaa. Hän ylistää brechtiläistä teatteria, mutta myöntää että kehnoimpia ovat ne näytelmäkäsikirjoitukset, joissa  Puolue kirjoitetaan aina isolla.

Kiehtovinta kirjassa on sen luoma ajan kerroksellisuuden kokemus. Donner kuvaa miltä tietyt kadut, puistot ja maisemat näyttivät 1950-luvulla, ja mitä ihmiset siellä silloin kokivat. Uudistetussa esipuheessa vuodelta 1966 hän toteaa niin monen asian olevan kaupungissa nyt toisin, muurikin pystytetty.  Pokkariversioni on vuodelta 1977 ja siihen hän on taas lisännyt uuden epilogin, jossa hän valittaa jo kadottaneensa niin paljon entisestä  Berliinistä, koska hän itse on nyt ihan eri mies. Saksan ja Berliinin uudelleenyhdistymistä ei enää edes kannata ajatella.

Donnerin Berliini-raportti on taas kerran julkaistu uudelleen 2008, kirjan 50-vuotisjuhlan kunniaksi, ja siihen painokseen on jälleen tehty päivityksiä. Niitä en ole lukenut, mutta pääsin itse näkemään Berliiniä ja Potsdamia tänä vuonna, ja niitä tuoreita kokemuksia on kiehtovaa peilata Donnerin näkemyksiin ja arvioihin. Kaikki muuttuu, se mikä on, ei pysy. Hallintojärjestelmät nousevat ja kaatuvat. Kuitenkin kaupungin ’jokin’ on yhä säilynyt. Mitä se voi olla?

Kaikkea ja vielä vähän lisää

Berliini on nykyään erittäin suosittu turistikohde. Kun sinne vihdoin pääsee vapaasti matkustamaan ja kun se on rakennettu uudelleen kauniiksi ja vihreäksikin, sen viehätys on helppo ymmärtää.  Kaupungissa on paitsi vanhoille sopivaa kerroksellista patinaa, myös paljon uutta ’energiaa’, tapahtumia, halpoja kapakoita, katukeittiöitä ja reppumatkailijoille sopivia majoituspaikkoja.

Saksalaisen toimittajan ja kirjailijan Annett  Gröschnerin kirja Vappuaatto (käännetty suomeksi 2013) on aivan täynnä tätä kaikkea. Kirja alkaa Alexanderplatzilta ja pyörii ympäri Berliiniä kymmenissä eri osoitteissa. Jokainen luku kertoo pätkän jonkun henkilön elämästä juuri sillä hetkellä. Jotkut tarinat risteävät toisiinsa myöhemmin illan ja päivän kuluessa, jotkut eivät.

Jotkut tarinat ovat humoristisia, jotkut surullisia, jotkut pelkästään sekavia.  Lähes kaikki henkilöt ovat jollain tavalla ’marginaalissa’ : juoppoja, laittomasti maassa oleskelevia paperittomia, sairaita, dementoitumassa olevia vanhuksia, kulttuurien rajapinnoilla rimpuilevia islaminuskoisia teinejä, jotka elävät kaksoiselämää vanhempiensa tietämättä. Kaikki mahtuvat Berliinin eri osoitteisiin ja kaikki jäävät sinne jatkamaan omaa omituista elämäänsä kun seuraava vuorokausi alkaa.

Kuin on-line web-kamera. Tule ja katso nykyisiä berliiniläisiä sen aikaa kuin jaksat.

Surkeaa vai suurta

Jatkuvasti jaksetaan kysyä, miksi saksalaiset antoivat natsien mellastaa vallassa ne kaksitoista kauheaa vuotta? Olihan maassa ennenkin tehty vallankumouksia, miksi siis ei nyt, kun sitä eniten olisi tarvittu? Yksi vastaus saattaa olla, että liian monet kuitenkin hyötyivät luodusta valtarakenteesta. Ne, jotka eivät hyötyneet, olivat liian surkeita tehdäkseen yhtään mitään. Sama pätee niin moneen muuhunkin järjestelmään, käännelkäämme päätämme itään tai länteen. Tai pitäisikö katsoa ensimmäiseksi peiliin?

Hans Fallada oli kirjailija ja toimittaja, joka jollain ihmeen konstilla onnistui pysymään hengissä natsiajan yli, mutta kuoli vuonna 1947 alkoholin, huumeiden ja masennuksen yhteisvaikutukseen. Hän sai juuri ennen kuolemaansa valmiiksi kirjan Jeder stirbt für sich allein, raakakäännöksenä suunnilleen 'Jokainen kuolee vain omasta puolestaan'.

Suomenkieliseksi nimekseen tämä 2013 käännetty paksu järkäle on saanut ’Yksin Berliinissä’. Ehkä vähän vaisu nimi. Kirjan tapahtumien runko löytyy todellisista Gestapon kuulustelupöytäkirjoista ja tuomiorekistereistä. Sen ympärille Fallada on kirjoittanut romaaninsa henkilöt ja toiminnan.

Kirja kuvaa varsinaisia Berliinin 'pieniä ihmisiä'. Nöyriä, tottelevaisia Quangeleita, Ottoa ja Annaa.  He tekevät töitä missä käsketään, valvovat, päivystävät, noudattavat  määräyksiä, säästävät ja kituuttavat sodan keskellä. Koko Quangelien naapurusto pohjoisen Berliinin Jablonskikadulla on kaikkea muuta kuin sankariainesta; on vanha säikähtänyt juutalaisnainen, on surkea lusmu ja ilmiantaja, on outo eläkkeellä oleva tuomari, on pöyhkeilemistä yrittävä rapajuoppo, jonka puoluekontakteista ei kuitenkaan ole mitään hyötyä.

Kun Quangelien toinen poika kuolee rintamalla ja toinen osoittautuu SS-kiduttajaksi, jotain naksahtaa vanhan pariskunnan päässä ja he päättävät ryhtyä vastarintaan. He tietävät alusta asti että se on täysin hyödytöntä, järjestelmä ei siitä miksikään muutu mutta he tulevat saamaan siitä kuolemantuomion. He kirjoittavat postikortteihin hallintoa arvostelevia lauseita ja ja jättävät kortit talojen ala-auloihin. Järjestelmä jauhaa heidät ja muutaman heidän läheisensäkin muutamassa viikossa. Ilmianto, tutkintavankila, mielisairaala, pikaoikeudenkäynti, teloitus. Järjestelmän rattaista ei kuulu edes pientä rahinaa heidän takiaan.

Kannattiko? Heidän itsensä vuoksi? Saksan vuoksi? Euroopan vuoksi?

***