Brittiläinen nostalgiakattaus

Imperiumi on kyllä mennyttä, mutta brittiläinen kulttuuri ja yhteiskunta on ollut vahvasti läsnä kesän uutisissa ja viihteessä. Ruusuja, hiiltä, harmaata kiveä, teekuppeja ja kukallista sintsiä on taas nähty. 

Kuka on voinut välttyä tiedolta, että uusi kruununperillinen on lopultakin syntynyt Lontoossa? Samalla tieto on innoittanut suomalaisia unelmoimaan kaupallisesta maailmanvalloituksesta pahvilaatikkoon pakatuilla vauvantarvikkeilla. Rather primitive, I’m afraid, tekee mieli tuhahtaa, mutta toisaalta, onnistuneella markkinoinnilla on valloitettu maailma sämpylän väliin litistetyllä jauhelihallakin.

Brittidekkarit kuuluvat tietenkin perinteiseen kesälukemistoon ja televisio on tarjonnut mainiota Foylen sotaa, joka toiseen kertaan katsottunakin on kiehtova. Hyvä käsikirjoitus vain korostuu uusintakierroksella. Kotirintamalla pakoillaan velvollisuuksia, tehdään murhia, pihistetään valtion tarvikkeita, vaivutaan epätoivoon ja levitetään tappiomielialaa, väsytään odottamaan epämääräistä parempaa aikaa.  Nyt me tietysti tiedämme, että pääministeri Churchillin ehdoton ’emme ikinä antaudu’ pystyttiin lopulta toteuttamaan, mutta tiukoille se otti.

Öykkäröivä nallekarhu

Toisen maailmansodan historiasta on voitu kirjoittaa yhä analyyttisemmin uusien lähteiden vapauduttua käyttöön. Hitleristä tuntuu kirjoitetun jo aivan kyllästymiseen asti, Stalinin sodanaikaiset toimet ovat enemmän piilossa vielä salatuissa arkistoissa. Churchillistäkin on kirjoitettu paljon mutta suomeksi ei viime aikoina ole saatu kuin Max Hastingsin ’ Winston Churchill, Sotavuodet 1940-1945’, joka on ilmestynyt käännettynä vuonna 2011.

Hastingsin kirja on sujuvasti etenevä ja täynnä tiukkaa asiaa sodan ja sisäpolitiikankin kulusta vuosi vuodelta, tappio tappiolta, katastrofi katastrofilta. Kaikki muistavat, että Churchill lupasi briteille verta, hikeä ja kyyneleitä. Kirja ei juurikaan selittele kuinka maailmanpoliittiseen tilanteeseen 1940 oli päädytty tai mitä kaikkea Winston Churchillin pitkään elämään oli sitä ennen mahtunut. Hän ei tullut tuntemattomuudesta eikä hän ollut kaikkien varaukseton sankari, mutta hänen vastustajansa ja arvostelijansakin myönsivät, että hän oli tilanteeseen paras mahdollinen taistelutahdon henkilöitymä ja sopivin suostuttelemaan amerikkalaisia liittymään sotaan mukaan. Se pelasti britit.

Ylempään aatelistoon syntynyt, ikänsä palvelijoiden holhoamana elänyt Churchill oli kärsimätön, epäkohtelias, ’patronizing bully’, komenteleva  ylimielinen öykkäri. Toisten kuvausten mukaan hän oli ajoittain yllättävän kiltti, kuin lyhyt ja paksu nallekarhu tai pystyyn nostettu kilpikonna, kuperaselkäinen ja pulleavatsainen. Hän joi kenties liikaa, poltti isoja sikareita, lausui mielellään pitkiä vanhoja runoja ja dominoi keskusteluja omilla, usein heikosti pohjustetuilla ideoillaan eikä kuunnellut muita tai oli ajoittain täysin välinpitämätön toisten esittämille näkökohdille. Hän ei epäröinyt käyttää valtaa ja hän runnoi arvovallallaan läpi monia päätöksiä, jotka osoittautuivat virheiksi. Hänen lähimmillä työtovereillaan ja vaimollaan Clementinellä oli kestämistä.

Puhujana Churchill oli äärettömän taitava, suorastaan loistokas. Hän oli herkullisten lausahdusten mestari. Hän osasi myös kirjoittaa, ja sai vanhoilla päivillään kirjallisuuden Nobelinkin.

Brittejä voi syystä ihailla pitkästä demokraattisesta perinteestä.  Hastingsin kirja kuvaa eloisasti Churchillin ja muiden poliittisten johtajien sotavuosina kohtaamat ongelmat, erimielisyydet, toiveet ja todellisuuden. Valtavista vastoinkäymisistä huolimatta Churchill sai kansansa pelastettua pahimmalta ja kansa ihaili ja kiitti häntä siitä. Silti heti ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa kesällä 1945 Churchill hävisi ja pääministeri vaihtui.  Ei sorruttu henkilöpalvontaan, ei ’poikkeuslakeja kiitollisuudenvelasta’, ei perinnöllistä diktatuuria. Churchill kyllä haukkui vaalitaistelun tuoksinassa poliittisen vastustajansa, Labour- puolueen Attleen olevan ’lammas lampaan vaatteissa’, mutta britit valitsivat hänet silti. Hyvä niin. Sellaista yhteiskuntamallia sodalla juuri puolustettiin.

Uskomattomat aristokraattisiskot

Brittiläisistä aristokraateista riittää monenlaisia juttuja ja tämä on yksi ihmeellisimmistä. Väitetään tositarinaksi.

Kun kirjalle on annettu suomennoksena nimi ’ Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa', se tuo mieleen jotain hyvin kevyttä ja hyvin vanhahtavaa.  Anni Polvaa 1950-luvulta ehkä. Onneksi kannen kuvat ja takatekstit johdattavat enemmän yhteiskuntahistorian suuntaan ja saivat minutkin tarttumaan tähän ällistyttävään tarinaan.  Mary S. Lovell’in alkuperäisteos ’The Mitford Girls, The Biography of an Extraordinary Family’ on vuodelta 2001. Mainosteksti toteaa ‘Mitfordeista on kirjoitettu tusinoittain kirjoja, mutta tämä on niistä ehkä paras'. Minä en ollut koskaan kuullutkaan Mitfordeista ennen tätä, mutta Britanniassa he ovat ilmeisesti kuuluisuuksia.

Mitfordin tytöt olivat hieman alempaa ja köyhempää aatelia,  sukua Winston Churchillin lapsille vaimo Clementinen kautta. Mitfordeille syntyy 1900-luvun alussa 16 vuoden aikana 7 lasta: yksi poika ja 6 tytärtä. Pojasta ei irtoa sen kummempaa; koska hän on poika, hän saa käydä koulua. Harrastaa hiukan homosuhteita sisäoppilaitoksessa mutta päätyy heteroksi,  lähtee 1930-luvulla opiskelemaan Berliiniin ja sympatisoi laimeasti natseja mieluummin kuin kommunisteja.

Perheen rahavarat hupenevat, iso kartano myydään ja muutetaan pienempään. Sitten sekin annetaan vuokralle ja asutaan itse vielä vähän pienemmässä. Tytöt eivät silti pääse hartaista pyynnöistään huolimatta mihinkään kouluun, se ei ole soveliasta, vaan heille saa riittää ajoittain palkattujen kotiopettajien opetus ja myöhemmin seuraelämään osallistuminen. Sovinnaisten tapojen ja aateliston elämäntavan kuvaus on kiinnostavaa luettavaa nykyajan rahvaalle. On metsästysretkiä ja naamiaisia, luistelua ja kukkien poimintaa. Tytöt turhautuvat tiukasti säänneltyyn toimettomuuteensa ja alkavat herättää ei-toivottua huomiota.

Ensin yksi tahtoo naimisiin hädin tuskin 18-vuotiaana, jotta pääsisi kodin holhouksesta vapaaksi. Pikkusiskot löytävät ajankulukseen politiikan. Toinen liimaa seinälleen Leninin, toinen Hitlerin. Molemmat alkavat kirjoittaa näkyviä ärhäköitä kirjoituksia aatesuuntiensa lehtiin. Naimisiin mennyt aiheuttaa julkisen skandaalin uudella suhteella naimisissa olevan mieheen, joka kaiken huipuksi on Britannian fasistipuolueen johtaja. Tajusin vasta tätä lukiessani ja kuvia katsoessani, mistä Jeeves -kirjojen humoristinen brittinatsi  Spode on saanut innoituksensa. Vanhin tyttäristä hilluu ja rellestää varakkaiden ja joutilaiden kirjailijapiireissä. 

Lehdistö alkaa nostaa Mitfordin tyttöjä skandaaliotsikoihin. ’Minä olen normaali ja minun vaimoni on normaali, mutta meidän lapsemme ovat toinen toistaan hupsumpia’ valittaa neuvottomaksi käyvä isä-Mitford.

Kun 1930-luku lähenee loppuaan ja poliittinen tilanne Euroopassa kiristyy, kärjistyy myös Mitfordien tilanne. Hitleriä ihaileva sisko muuttaa Müncheniin ollakseen mahdollisimman lähellä Hitleriä, kommunismiin kallistunut taas karkaa kotoa ja Winston Churchillin suhteitakin tarvitaan hänen jäljittämiseensä.  Sodan puhjettua fasistijohtajan vaimo joutuu Britanniassa kurjimpaan mahdolliseen vankiselliin turvasäilöön, ja harmittomin kaikista siskoista ottaa hoitoonsa tämän lapset. Hitleriä ihaillut koettaa ampua itsensä mutta jää aivovammaisena eloon.  Kaikkein nuorin siskoksista sentään nai herttuan ja nousee aateliskalenterissa monta pykälää. 

Tyttöjen omat kirjoitukset ja haastattelut antavat tietenkin jossain määrin vinoutuneen kuvan perheen sisäisestä dynamiikasta. Poliittiset ääripäät rikkovat tietenkin perheen sisäiset välit. Omalla tavallaan parhaansa yrittäneitä vanhempia käy sääliksi. 1960-luvun kuvassa nämä iltapukuiset, ylväästi harmaantuneet siskot hymyilevät hilpeästi. Yksi oli kuollut ja yhden kanssa ei vielä oltu puheväleissä, mutta ainakaan ei oltu ikävystyneitä.


Onnellinen myrkyttäjä

Koko maailma tuntee brittiläiset kartanoviikonloput, kyläpappilat ja täysihoitolat teehetkineen, sillä niiden kohteliaan pinnan alla jylläävät tunnetusti intohimot ja murhat.

Parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, on saada onnellinen lapsuus, ja minulla oli sellainen, hehkuttaa miljoonia kirjoja myynyt menestyskirjailija, myöhemmin aateloituna Dame Agatha Christie muistelmissaan 'Vanha hyvä aikani'. Suomennettuna viimeisin painos on vuodelta 2010.

Christie ei kuulunut aateliseen yläluokkaan, vaan perhe eli isoisän aikoinaan hankkimien pääomien tuotoilla. Joku suvussa oli siis joskus työskennellyt. Ihailtu isä ei niin joutunut tekemään, vaan vietti päivänsä käymällä klubilla, tulemalla kotiin lounaalle ja lähtemällä takaisin klubille. Sitten kun rahat loppuivat, päätettiin säästää. Se tapahtui kätevästi siten, että talo palvelijoineen kaikkineen annettiin vuokralle ja perhe lähti vajaaksi vuodeksi Ranskaan asumaan hotelliin. Näin elinkustannukset olivat halvemmat. Säästäminen jatkuu isän kuoltua. Agathan seuraelämään astumisen juhlavuosi vietetään Kairossa, koska siellä oleskelu tulee vielä huomattavasti halvemmaksi ja kaupungissa on kuitenkin kolme rykmenttiä englantilaisia sotilaita tanssiaisten kavaljeereiksi.

Agatha kuvailee kiehtovasti nuoruutensa yhteiskuntaa. Palvelijat ovat itsestäänselvyys, matkustelu samoin, vaikka rahat ovat jatkuvasti lopussa ja kulkeminen hevoskärryillä, junilla ja laivoilla on hidasta ja vaivalloistakin. Herkullisia ovat kuvaukset esimerkiksi uimapuvuista, joita tuon ajan säädylliseltä naiselta odotettiin. Agatha ei ole ahdistunut tai ikävystynyt, vaan nauttii innolla kaikesta ympärillään. Sitten tulee ensimmäinmen maailmansota ja Agathankin elämä muuttuu. Työskentely sotasairaalassa näyttää elämän rankemmat puolet ja lääkevaraston hoitajana Agatha tutustuu myrkkyjen ja rohtojen maailmaan.

Agathan sisar on lukenut hänelle ääneen Sherlock Holmes -tarinoita ja Agatha innostuu kirjoittamaan salapoliisitarinan itsekin. Nuorena aviovaimona ja yhden lapsen äitinä kirjoittaminen on toissijaista ja kustantajat hautovat käsikirjoitusta puolikin vuotta ennen kuin hylkäävä päätös tulee. Lopulta 'Stylesin tapaus' julkaistaan ja Hercule Poirot tulee luoduksi. Kirjaa myydään alle 2000 kappaletta ja Agatha saa kertakorvauksena 25 puntaa. Perheen taloutta se ei paranna mutta antaa itsevarmuutta kirjoittajan kyvyistä. Yksi asia johtaa toiseen ja riemukseen Agatha huomaa, että lehdet maksavat jatkokertomuksista moninkertaisesti kirjan tuottoon verrattuna.

Elämä näyttää toki Agathallekin kaikki puolensa; äiti kuolee, Agatha on surusta hermoromahduksen partaalla ja juuri silloin aviomies pettää. Ainoan lapsen kanssa välit ovat etäiset ja viileähköt. Toisaalta kirjoittaminen alkaa sujua ja tuottaa entistä enemmän; salapoliisikirjojen lisäksi tulee jatkokertomuksia, kuunnelmia, näytelmiä. Löytyy arkeologi-aviomies ja hänen kauttaan kiehtova elämä kaivauksilla, syntyy rakas lapsenlapsi.

Agatha muisteli lapsuutensa tarinaa:
Sammakko kysyy toiselta: Kuulin että putosit kirnuun. Miten ikinä selvisit sieltä? Ei aavistustakaan, vastaa toinen. Olin ihan epätoivoinen, minä vain räpiköin, räpiköin, räpiköin. Aamulla sitten virkosin ja huomasin olevani voipalan päällä ja loikkasin pois.

*