Istanbul kipinöi

Uutiset jauhavat päivästä toiseen mellakoista Taksim-aukiolla. Poliisi tarjoilee vesitykkejä, kyynelkaasua, pidätyksiä ja pahoinpitelyjä. Pääministeri vaatii mielenosoitusten välitöntä lopettamista ennen kuin hänen kärsivällisyytensä kerta kaikkiaan loppuu. Kaikki tämä selitysten mukaan siksi, että viranomaiset haluavat runnoa Istanbulissa yhden puiston matalaksi ja rakennuttaa siihen liikekeskuksen; mielenosoittajat eivät halua.

Pelissä on arvatenkin kyse suuremmasta vallankäytöstä kuin yhdestä puistosta. Vanhuksiinsa tukehtuva Euroopan Unioni katselee arastellen tätä valtavaa 80 miljoonan asukkaan Turkkia, joka on täynnä nuoria ihmisiä. Istanbulissa asukkaita on 13,5 miljoonaa ja lisäksi joukoittain virallisen väestölaskennan ulkopuolista väkeä eri puolilta Venäjää ja Aasiaa. Mihin yhteiskuntamalliin he haluavat uskoa? Konservatiiviseen islamilaisuuteenko, niin kuin monien suurin toivein diktatuurien alta arabikevääseen ponnistaneiden valtioiden nyt nähdään päätyneen. Vai tuleeko vuodesta 2005 käynnissä olleista Euroopan Unioniin liittymisneuvotteluista lopulta joskus valmista ja Turkista EU:n ensimmäinen jäsenmaa, jonka väestön enemmistö on islaminuskoista? Onko uskonnolla ylipäänsä enää yhteiskunnallista merkitystä näille nuorille?

Kaikkea tarjolla

Turkkilainen islaminuskoisten Istanbul, entinen kristittyjen kreikkalaiskatolinen Konstantinopoli, entinen hellenistinen Byzantion, on mahtava historiallinen aarreaitta, uskontojen, kulttuurien ja valtakuntien risteysasema. Maailman ainoa kaupunki, joka sijaitsee kahdessa eri maanosassa. Mannerlaatatkin ovat lähistöllä jakaantuneet, joten maa järisee tämän tästä. Luulisi, että nykyisten tietoverkkojen, satelliittien ja mannertenvälisten ohjusten aikakaudella jonkun kapean salmen meriliikenteen hallinnalla ei olisi enää niin suurta strategista merkitystä, mutta ilmeisesti vieläkin on tärkeää, että Turkki, Naton jäsen, pystyy naapurien Mustan meren laivastojen sumputtamiseen tarpeen tullen. Poliittisen historian toimintaympäristön ohella kaupunki on loistava tausta jännitysromaaneille. Vakoilijoita, salaisia hankkeita, kiellettyjä kuljetuksia, mystiikkaa. Siellä ovat tikarin välähdystä pimeällä kujalla väistelleet niin Mikael Hakim, Orm Punainen kuin James Bond. Hercule Poirot taisi vain juoda teetä Pera Palacessa päiväsaikaan.

Haaremin huumassa

Läntistä lukijaa kiehtoo Istanbulin historiassa erityisesti eksoottiselta tuntuva Osmanien valtakunnan ylätaso; palatsissaan kellivä sulttaani, hänen keskenään taistelevat naisensa ja juonittelevat virkamiehensä. Tällaisen luistavasti kirjoitetun murhamysteerin 1830-luvun Istanbulista tarjoaa  kirja ’Janitsaaripuu’ (2006).  Jottei kerronta menisi kokonaan viihteen puolelle ja sotkeentuisi Bagdadin sulttaaniin ja suurvisiiri Ahmed Ahneen touhuihin, on huojentavaa tietää että brittikirjailija Jason Goodwin on myös historioitsija, joten voi olettaa että tarinan faktakehykset ovat suunnilleen kohdallaan.

Vaikken ole lukemisessani mitenkään erityisesti dekkareihin keskittynyt, huomasin Janitsaaripuun alkua lukiessani, että olen vuosikymmenien aikana tavannut rikosten ratkojina tavanomaisten nuoren komean ja vanhan juopon poliisin lisäksi ainakin lapsia ja koiria, mummoja, munkkeja, intiaaneja, pastoreita, puutarhureita ja irlantilaisia lampaita, joten tätä vielä puuttui – kirjan sankari Yashim on eunukki.

Sulttaani suunnittelee muutoksia, armeija suunnittelee muutoksia, ulkovallat suunnittelevat muutosten aiheuttamassa sekavassa tilanteessa tehtävää kaappausta. Kaikki ne tahot, joiden asemaa muutokset heikentäisivät, suunnittelevat vastatoimenpiteitä ja uutta kaappausta, jossa valta palautettaisiin sellaiseen muotoon kuin se oli aiemmin. Jopa muinaiset janitsaarit, lakkautetun henkivartijakaartin jäsenet, ovat tekemässä paluuta.

Kivesten puuttuminen ei hyväkuntoisen nelikymppisen Yashimin menoa mitenkään haittaa. Hän on juuri sen verran ylivoimainen, että selviää kaikista vaikeuksista ja väijytyksistä, mutta ei niin ylivoimainen että menettäisi inhimillisyytensä. Hänet on kastroitu orpona pikkupoikana ja kasvatettu hienojen perheiden ’vartijaksi’, mutta edelleen ajoittain hän tuntee asian vuoksi vihaa ja tuskaa. Tarinassa sivuhenkilönä kulkee myös nuori eunukkipoika, siro ja kaunis nuorukainen, joka on koulutettu tanssijaksi esiintymään naiseksi pukeutuneena ja meikattuna kapakoissa ja juhlissa. Sulttaanin palatsissa eunukkeja on tietysti kokonainen haaremin vartijoiden kaarti, enimmäkseen afrikkalaisia, orjakauppiaiden vangitsemia ja kastroimia.  Käytäntö ei ilmentänyt mitään ’transsukupuolisten oikeutta itsensä toteuttamiseen’- tämä oli silkkaa julmaa väkivaltaa.

Ruumiita löytyy merkillisistä paikoista, salakäytäviä ja umpeen muurattuja portteja paljastuu. Tarina rullaa viihdyttävästi eteenpäin ja Goodwin kuvailee vanhan Istanbulin kadut, tornit, muurit ja sulttaanin palatsin rakennukset ja pihat niin elävästi, että haluaisi koettaa löytää ne todellisuudessakin ja alkaa tehdä mieli matkustaa Istanbuliin . Vallitsevan dekkarimuodin mukaisesti tarinassa kuvaillaan tarkkaan myös ruokalajit, joita Yashim valmistaa ja syö. Nuuuh! Mausteet tuoksuvat, turkkilainen ruoka on todella hyvää ja ne ihanat makeiset vievät tajun.

Hunnuista minihameeseen

Kun tarkoituksella etsin miesvoittoisten haaremitarinoiden jälkeen luettavakseni modernimpaa kuvaa Istanbulista, oli helppo tarttua uusien käännöskirjojen tarjonnassa runsaasti mainostettuun Elif Shafakin ’Kirottu Istanbul’-kirjaan (2012). Siinä on tarjolla turkkilaisen nuorehkon naiskirjailijan näkemys tämän päivän Istanbulista, päähenkilöinä kaksi nuorta naista ja heidän lähisukunsa.

Tarina lähtee alkuun vauhdikkaasti; hulppean korkeilla koroilla Istanbulin nupukiveystä kompuroi pikkuruiseen minihameeseen pukeutunut, tatuoinneilla koristautunut nuori nainen, joka itse asiassa on matkalla aborttiklinikalle. Tarinan toinen nuori nainen on USA:ssa, kuuntelee kaiken aikaa Johnny Cashia ja pyörii netissä chattipalstoilla ja tiedonhaussa. Nuoret osoittautuvat ennen pitkää lähisukulaisiksi ja tapaavat toisensa Istanbulissa.

Minihameinen tyttö vaikuttaa olevan kaikkea sitä, mitä huiviin sonnustautuneet, katseensa alas luovat ja perheensä miesten komennossa kotiaskareisiin keskittyvät perinteiset naiset eivät ole. Häntä kyllä ahdistellaan kaduilla ja hänelle huudellaan, mutta hän selviytyy siitä. Kirjan varsinaiset isot tragediat ovat tapahtuneet jo aiemmille sukupolville, mutta ne vaikuttavat kaikkeen edelleen. Elif Shafak koettaa tuoda niitä näkyville ja sitä kautta puhdistaa yhteiskunnallista ja perheen sisäistä ilmapiiriä. 

Turkin yhteiskunnallista todellisuutta riepottelevat ainakin Irakin rajan lähellä asuvat kurdit, jotka käyvät edelleen pienimuotoista sotaa itsehallintonsa puolesta ja toisaalta ristiriidat konservatiivisempien, uskonnollisten piirien ja maallistuneemman, läntisemmän yhteiskuntamallin kannattajien välillä. Turkin suuri yhteiskunnallinen hys-hys on yhä vieläkin jo vuonna 1915 tapahtunut armenialaisväestön joukkomurha, etninen puhdistus, jonka pelkkä mainitseminen tuo jo syytteen ’turkkilaisuuden halventamisesta’, niin kuin kirjailija Shafakillekin kävi. Ranskassa, jossa on suuri armenialaisväestö, on tämän joukkomurhan kieltäminen rinnastettu holokaustin kieltämiseen ja siitä, siis tämän kansanmurhan väheksymisestä, on suunniteltu rangaistavaa tekoa. Toisaalta Saksassa, jossa taas on suuri turkkilaisväestö, on tämän joukkomurhan mainitseminen poistettu koulukirjoista turkkilaisväestön ankaran painostuksen tähden.

Tätä märkivää paisetta Shafak tökkii ja tuo sen kirjansa sekalaisen perhekuvion muiden salaisuuksien taustalle. Yhteiskunnallisten motiivien kutominen perhetarinaan käy kyllä ehkä vähän ontuen, koska kirja ei ole puhtaan realistinen.  Nuorten naisten suvun miehet ovat kuolleet viimeistään nelikymppisinä ja istanbulilaisasuntoa kansoittaa naiskööri, joka vaikuttaa jostain Fellinin elokuvasta karanneelta. Vanhin isomummi haahuilee dementoituneena omassa maailmassaan, mutta muistaa ehkä jotain, mitä ei pitäisi. Yksi täti hourailee uskonnollisia, toinen luontaisparantaa, kolmas elää vain  ruokaresepteilleen. Tragedia tuntuu osittain vääntyvän komediaksi ja lukijalla on välillä suhtautumisvaikeuksia. Tai kenties tämäkin on todellisuutta 2000-luvun Istanbulissa  -  13,5 miljoonan joukkoon mahtuu monta tarinaa.

Onneksi on oikea usko

Kun peruuttaa historiaan nyky-Turkista ja Osmanien valtakunnasta taaksepäin, tulee kreikkalaiskatolinen kerrostuma. Kristittyjen Konstantinopolina nykyinen Istanbul eli loistokauttaan yhden vuosituhannen verran. Kun lännessä Rooman valtakunta jäi barbaarien jalkoihin ja kirkkokin hajosi kilpaileviin suuntauksiin, onnistui Konstantinopoliin pääkaupunkinsa siirtänyt keisari keskittämään itäpuolen vallan itselleen. Lännessä paavit värväsivät palkkasotureita ja nöyryyttivät maallisia keisareita, mutta idässä keisari oli vastaansanomattomasti sekä valtion että kirkon pää. Paljon on aikojen kuluessa muuttunut, mutta idän patriarkat muistavat yhä, keneltä se Rolex ranteeseen tulee.

Keskiajan ainoa naispuolinen historioitsija lienee keisarin tytär Anna Komnena, jonka 1100-luvun alkupuolella kirjoittama pitkä historiikki isänsä keisari Aleksios Komnenoksen hallituskaudesta on edelleen kohtalaisen luotettavaksi katsottu aikalaislähde tuolta kuohuvalta ajanjaksolta. Tämä Aleksias, englanninkielisenä pokkarina (Penguin, 1979) The Alexiad, on tietenkin isä-keisaria imarteleva ja siinä mielessä puolueellinen teos, mutta kuvaa muutoin tarkasti aikakautensa sotia, valtapoliittisia juonitteluja keisarin lähipiirissä ja alituisia uskonkiistoja oikean opin löytämiseksi ja väärinajattelijoiden karsimiseksi pois kirkon helmasta. Ainoa oikea totuus uskonkappaleista vaikuttaa olleen jo tuolloin sittenkin aika suhteellinen.

Keisari Aleksioksella ei mennyt valtakuntansa kanssa enää kovin hyvin, sillä se mureni reunoiltaan ja turkkilaiskansoihin kuuluvat selzdukit levittäytyivät koko ajan lähemmäs Konstantinopolia. Jerusalem ja Pyhä hautakin olivat jo aikoja sitten menneet islaminuskoisten haltuun. Siksi olikin hyvä, että lännessä virisi sotilaallis-uskonnollista intoa lähteä ristiretkelle, ajamaan vääräuskoisia pois Pyhältä haudalta. Siinä samalla tuli autettua itäisen keisarinkin asiaa.

Anna Komnenan näkemys ensimmäisestä ristiretkestä ja toisaalta läntiset aiheesta kertovat lähteet antavat melko erilaisen kuvan tapahtumista ja motiiveista. Komnena ei todellakaan pitänyt Sisilian normannien Bohemondista, vaikka tämän joukot jaloon tehtäväänsä Pyhälle haudalle matkatessaan valloittivat myös Antiokian ja Nikean takaisin kristittyjen haltuun. Siellä Komnenan mukaan tapahtui kaikki mahdollinen kunniattomuus ja petos, eikä rehdistä sodankäynnin sääntöjen noudattamisesta ollut puhettakaan. Yhä hurjemmaksi menee, kun huonosti ruokitut sotilaat teurastavat valloitetun kaupungin asukkaita ja paistavat pikkulapsia vartaissa. Tässä lienee selkeä lähdekritiikin paikka. Jotain rajaa sentään; täytyisi kai puolueellisenkin  historioitsijan vähän ajatella, mitä ihminen voi tehdä ja mitä ei. Toisaalta, voihan oma isäkin tukehduttaa lapsensa muovikääröön.

Täällä hyvin ohuen kulttuurikerrostuman maassa asuvana tuntee aina välillä huimausta, kun miettii eteläisempien maiden ja kaupunkien historiaa. Byzantionin-Konstantinopolin-Istanbulin kohdalla on ollut kyliä ja kaupungintapaisiakin  jo 8000 vuotta sitten, kun Suomesta oli hädintuskin jää sulanut. Arkkitehtuurissa siellä koristeltiin katedraaleja, kun meillä vihdoin joku takkupää kurkisti maakuopastaan. Hyvin olemme kuitenkin koettaneet kiriä etumatkaa kiinni.

*