Maagista vai todellista

Mitä on tämä nykyinen puhe uudesta ’totuuden jälkeisestä ajasta’ ja ’vaihtoehtoisista faktoista’? Onko Ruotsissa tapahtunut jotain erityistä vai eikö ole? Oliko Washingtonin keskustassa tiettynä päivänä puolitoista miljoonaa ihmistä vai paljon vähemmän? Onko asia niin, jos siltä näyttää? Tai jos joku vain sitkeästi jaksaa toistaa sitä, vaikka ei siltä edes näyttäisi?

Eihän tämä mitään uutta ole. Tällä periaatteella on tehty poliittista propagandaa jo iät ajat ja valitettavan hyvin tuloksin.

Kirjailijan hieno etuoikeus on asettaa tarinansa henkilö minne tahansa ajassa tai paikassa. Häntä ei sido edes teoreettinen ’totuus’ eivätkä mitkään fyysiset tai henkiset rajoitteet. Teräsmies voi nähdä satojen kilometrien päähän ja lentää, Harry Potter haihtua tai ilmiintyä milloin vain, Lisbeth Salander murtautua mihin tahansa tiedostoon ja muunnella niitä omaksi edukseen aivan kuinka tahansa.

Sopivassa määrin annosteltuna tällaiset elementit tekevät romaanista vain viihdyttävämmän. Mikäli yhteys ’arkitodellisuuteen’ käy yhä vähäisemmäksi, siirtyy koko teos ’fantasian’ tai ’scifin’ otsikon alle. Jossain siellä välimaastossa on myös tila, jota kirjallisuudessa on kutsuttu mielenkiintoisella määreellä 'maaginen realismi'.

Törmäsin pitkästä aikaa tuohon vähän erikoiseen 1960-luvun käsitteeseen, kun luin uutta romaania 1900-luvun poliittisesta historiasta ja sitten perään toista, varsinaista lähdeviittein perusteltua historiantutkimusta, joissa kumpaisessakin tuli vastaan hahmoja vanhasta tutusta, ’maagisen realismin’ perusteoksesta, Mihail Bulgakovin romaanista ’Saatana saapuu Moskovaan’.

Kun reaalimaailma on aivan sekaisin, kaiken järkyttävän ja käsittämättömän faktan keskellä fiktiohahmot alkavat näemmä tuntua suorastaan järjellisiltä.

Uusi maailma vanhoilla raunioilla

Toimittaja ja kirjailija Markus Leikola julkaisi syksyllä 2016 ensimmäisen romaaninsa ’Uuden maailman katu’. Leikola on televisiosta ja radiosta tuttu politiikan toimittaja, joka on aiemmin kirjoittanut jo tietokirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja novelleja. Romaanista tulikin sitten rönsyävä, yli 900-sivuinen järkäle, jonka aiheena on 1900-luvun poliittinen historia Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Vilahtaa siellä pieni palanen Vietnaminkin historiaa.

Leikola vyöryttää rinnatusten Yhdysvaltoja ja Venäjää/Neuvostoliittoa. Eurooppa, jopa Saksa, jää tässä katselukulmassa vähemmälle huomiolle, vaikka taistelutantereena onkin.  Kummassakin suurvallassa on poliitikkoja, jotka janoavat valtaa omassa maassaan ja koko maailmassa. Vastustajat nitistetään armotta ja ’kansio’ löytyy aina kaikista, siitä pitävät tiedustelupalvelut huolen. Radio, elokuva ja tiedotusvälineet otetaan mukaan valtataisteluun. Vallankumoukset, pörssiromahdukset ja maailmansodat panee liikkeelle aina joku itsestään liikoja luuleva mies ja miljoonien muiden osaksi tulee kärsiä ja tuhoutua.

Henkilöitä ja tapahtumia on kirjassa niin paljon, että lukija miettii tämän tästä, olisiko karsiminen ja tiivistäminen parantanut kokonaisuutta. Stalinit, Trotskit, Rooseveltit ja Kennedyt meuhkaavat maailman kiusana sittenkin aika moneen kertaan luetusti. Sen sijaan ainakin minulle oudompia ja siksi kiinnostavampia olivat propagandisti Edward Naybears ja suurlähettiläs Bill Bullit, jotka toilailivat omalla tyylillään maailmanhistoriaan.

Leikolan ilmeinen ’soft spot’ on Puola. Siitä hän on halunnut kirjoittaa enemmän kuin vuosisadan poliittisen historian katsauksissa yleensä ja se sytytti minussakin kiinnostusta. Puolasta pitää lukea enemmän! Uuden maailman katu löytyy Varsovasta, ja sieltä voi kuulemma löytää kauan kadoksissa olleen ystävän. Huomion ja ’kunnian palautuksen’ saavat myös ahkerat ja taitavat puolalaiset matemaatikot ja salausteknologioiden tuntijat, jotka selvittivät saksalaisten ja venäläisten käyttämät koodisanomat ja hankkivat Enigma-salakirjoituskoneet brittien käyttöön jo ennen sodan puhkeamista.  Britit ’unohtivat’ puolalaisten osuuden lähes tyystin ja kiittelivät kaikesta vain omia Bletchley Parkin tutkijoitaan.

Todellisten tai ainakin ’hyvin toden näköisten’ henkilöiden lisäksi Leikola on ottanut romaaniinsa muutamia kirjallisuudesta tuttuja hahmoja. Kertojana ja varsinkin niiden pahimpien tapahtumien kommentoijana toimii professori Woland, eli alussa mainitun Bulgakovin kirjan Saatana. Ehkä 1900-luvun historia on niin julmaa ja käsittämätöntä, että vallanhimoisten, ahneitten ja empatiakyvyttömien poliitikkojen lisäksi sinne tarvitaan vielä tiivistynyttä, silkkaa pahuutta, Saatanaa.

Niinpä. Mahtaneeko 2000-luvun poliittisesta historiasta tulla toisenlaista? Leikolan kirjan lopussa Woland jatkaa jälleen matkaansa Jerusalemiin ja sieltä – Syyriaan.

Käsittämättömän terrorin vuosi

Saksalainen historian professori Karl Schlögel perustelee kirjansa ja tutkimuskohteensa valintaa toteamalla, että vuosi 1937 Moskovassa oli eräs maailmanhistorian ja Euroopan historian suurimmista paikallisista katastrofeista.

Keskellä rauhan aikaa liki 2 miljoonaa ihmistä joutui äkkiarvaamatta pidätetyksi; 700 000 heistä ammuttiin lähes saman tien ja 1,3 miljoonaa sai käsittämättömiä vankileirituomioita. Hyvin harva tiesi ja tajusi, mitä he oikeastaan olivat tehneet ja miksi heitä syytettiin. Yhtä ymmällä olivat pelokkaat koskemattomiksi jääneet; kai julkisuudessa esitetyt mielikuvitukselliset syytteet sitten olivat totta, eihän tätä muuten voi millään käsittää. Lähes jokainen syytettyhän lopulta tunnusti. Ihan mitä hyvänsä.

Schögelin saksankielinen alkuperäisteos ilmestyi 2008, minulla luettavana ollut englanninkielinen käännös ’Moscow 1937’ on vuodelta 2012. Suomeksi kirjaa ei vielä ole käännetty.

Näistä ns. näytösoikeudenkäynneistä ja Stalinin terrorista on toki kirjoitettu paljon jo ennenkin, mutta yhä edelleen niissä on runsaasti selittämätöntä ja aivan ’pimeää’. Moskova oli tämän ’järistyksen’ keskus, ja siitä lähti pidätysten ja teloitusten ’shokkiaaltoja’ myös muualle ympäri Neuvostoliittoa. Optimistisesti voidaan toivoa, että ajan kuluminen, poliittisten olosuhteiden muutos ja yhä uusien lähteiden aukeneminen ja löytyminen toisi jotakin selvyyttä tähän ahdistavaan asiaan.

Schlögel rakentaa kirjassaan kokonaiskuvaa siitä vuoden 1937 Moskovasta, jossa kauheudet tapahtuivat. Hän aloittaa lainaamalla Mihail Bulgakovin ’Saatana saapuu Moskovaan’ kirjasta kohtausta, jossa noidaksi muuttunut Margarita Nikolajevna lentää luudalla kaupungin yllä. Tästä Schlögel saa aineistoa karttakuvaan; tältä Moskova näytti silloin. Täällä olivat vanhat ahtaat puutalojen kujat, täällä uudemmat kivitalot, täällä vastikään rakennetut leveät, mahtavat paraativäylät, täällä joutomaat. Tässä valtava monttu, josta Kristus Vapahtajan kirkko oli räjäytetty pois ja johon piti tuleman mahtava Neuvostojen Palatsi.

Moskova oli vuonna 1937 kasvava, vilkas metropoli ja Schlögel kartoittaa todella kiinnostavasti sen kaikkia yhteiskuntaelämän puolia. Kuinka kaupunkia rakennettiin, kuinka sen alati kasvava väestö kärsi elintarvikepulasta, kuinka se asui, kuinka liikenneolot kehittyivät. Miten edistyi geologia, metroverkko, Moskovan-Volgan kanava, raskas teollisuus, ilmailu, elokuvateollisuus. Kuinka juhlittiin Puskinin juhlavuotta, kuinka vallankumouksen 20-vuotispäivää ja miten järjestettiin ’näissä oloissa’ puolueen keskuskomitean täysistunto.

Kun Schlögel siirtyy kuvaamaan terrorin etenemistä kuukausi kuukaudelta ja ala alalta, muuttuu lukemisen tunnelma kiinnostavasta ajan ja paikan kokonaiskuvasta kauhukertomukseksi. En keksi parempaa määrettä kuin ’ahdistava’. Ensin tuomitaan nämä puolueen johtohenkilöt, sitten nämä toiset. Sitten viedään geologit, sitten kanavan rakentajat, sitten lentokonetehtaan johtajat, sitten taiteilijoita, sitten elokuvaohjaajia, sitten NKVD:n omia miehiä, sitten armeijan upseereja. 

Valtavan lähdeaineiston joukossa on myös kirjailija Bulgakovin vaimon, Jelena Bulgakovan päiväkirjamerkintöjä, joissa kerrotaan, kuinka kirjailijoita ja teatteriväkeä alkaa kadota, ensin nimeltä tiedettyjä, sitten tutumpia, ja lopulta lähemmät ystävätkin ottavat yhteyttä hädissään. Bulgakovit säilyivät, vaikka mitään heidän töitään ei julkaistu eivätkä he saaneet lupaa poistua maasta eivätkä ylipäänsä minkäänlaista vastausta yhteydenottoihinsa ’ylätasolle’.

Hyvin epäilyttävä ulkomaalainen

Mihail Bulgakov kirjoitti venäjäksi ’Master i Margarita’ -nimellä tunnettua kirjaansa kuulemma jo vuodesta 1928 lähtien. Välillä käsikirjoituksen väitetään jo palaneenkin, mutta kolmas versio valmistui juuri vuonna 1937 ja lopullisen version viimeisteli vaimo Jelena. Mihail Bulgakov kuoli jo 1940. Kirja saatiin julki vasta 1966-67 sensuroituna ja lyhenneltynä. Lännessä se julkaistiin ’kokonaisena’ jo 1967, Neuvostoliitossa lopulta 1973.

Suomeksi kirja julkaistiin jo niinkin varhain kuin 1969 nimellä ’Saatana saapuu Moskovaan’. Nimen muutosta on kritisoitu kirjan ’tärvelemisenä’. Ehkä Bulgakov ei siitä pitäisi, mutta minusta nimi on suomenkieliselle versiolle oikein hyvä. Se kertoo paremmin ja enemmän kirjan kokonaisuudesta, kuin vähän lässy ’Mestari ja Margarita’ tekisi. 

No jaa, joka tapauksessa kirja on klassikko ja kerrassaan mainio. Se piti tietenkin taas lukea, ties kuinka monennen kerran, kun siihen noissa toisissa kirjoissa viittailtiin.

Tutustuin kirjaan jo teininä, kun näin jälkikäteen arvioiden yllättävänkin edistyksellinen äidinkielen opettajani luetutti sen meillä. Ymmärsin siitä silloin varsin vähän; siinä oli sekavasti vaihteleva juonirakenne, Jeesuksesta ja Pilatuksesta ei varmaan olisi saanut Neuvostoliitossa kirjoittaa ja outoa oli se, että Saatana olikin ainakin Mestarin ja Margaritan kannalta ’hyvis’.

Myöhemmillä lukemiskerroilla kirjan kerroksista on tullut aina uusia havaintoja ja tulkintoja. Hahmojen humoristisuus ja tilanteiden kehittyminen aina järjettömään farssiin asti on naurattanut. Mielikuvituksellisten tilanteiden kekseliäisyys ja osuvat lausahdukset ovat ihastuttaneet. Toisaalta, mitä enemmän on saanut tietoa ajankohdan poliittisesta todellisuudesta, sitä hyytävämmiltä henkilöiden äkilliset ’katoamiset’ ja uusien asukkaiden ilmaantumiset entisten tilalle ovat alkaneet tuntua. ’Maagiset temput’ eivät olekaan ’hassuja’ vaan oikeasti tappavia. ’Neulanpistoilla’ hoidettu mieli saa monenlaisia selityksiä.

Onnellinen loppukin on surullinen, koska vapautta ja rauhaa saadakseen täytyy poistua tästä maailmasta.

***

Uusia kirjailijoita

Lukeminen on minulle niin tarpeellista ja luontaista, etten osaa olla ilman jotain luettavaa yöpöydälläni.  Jos ei satu olemaan uusia, lukemattomia kirjoja, etsin hyllyistäni jonkun vanhan, johon palaan uudelleen. Aamuisin tarvitsen sanomalehden; mieluiten paperisen, mutta hätätilassa sähköinenkin käy.

Muinoin, ennen sähköisten palvelujen aikaa, yövyin kerran kotimaan lomamatkalla vuokramökissä eikä aamukahvini kanssa ollut saatavissa kerrassaan mitään luettavaa. Onneksi kaupasta oli tullut hankittua parsakaali, jonka varren ympärille oli kiedottu pikku lehtinen, jossa oli tietoja tuotteesta ja tuottajasta sekä muutama valmistusvinkki. Kaikki tämä viidellä kielellä. Sen ’korvikkeen’ kera aamuni alkoi hauskasti.

Olen tässäkin blogissa jo valitellut, kuinka kirjavalintani alkavat painottua tietokirjallisuuteen, koska innostavan ja kiinnostavan ’kaunokirjallisuuden’ löytäminen alkaa tuntua yhä työläämmältä. Se kai on yksi vanhenemisen mukanaan tuoma seuraus: ’tää on niin nähty’. Viimeksi syksyn kirjamessuilla presidentti Tarja Halonenkin kehotti paljon lukevia tarttumaan johonkin aivan uuteen, poikkeamaan totutuilta poluilta, jotta lukemiseen ei leipääntyisi.

Päätin siis nyt aivan tietoisesti etsiä kokeiltavakseni uusia kirjailijoita, joista en ikinä ollut kuullutkaan. Akateemisessa kirjakaupassa iso plakaatti, varsin luotaantyöntävän pinkki, mainosti esikoisteosta ’Rakkaus niinku’. Nimi ja väri, jotka eivät tosiaankaan olisi herättäneet kiinnostustani, jollen olisi nyt varta vasten päättänyt tarttua ’epätodennäköiseen’. Siitä sitten jatkoin aivan sattumanvaraisesti kirjahyllyjä eteen päin, ainoana johtotähtenäni vuoden 2016 kotimaiset esikoisteokset.

Tällä epätieteellisellä metodilla luettavakseni valikoituivat esikoisten joukosta seuraavassa käsiteltävät kolme kirjaa.  

Kaikki kirjailijat ovat 1980-luvulla syntyneitä ja kaikilla on kirjoittamisen taustaa jo toimittajan, käsikirjoittajan tai kirjoittamisen tutkijan töistä. Ei siis ketään aivan ’pystymetsästä löydettyä lahjakkuutta’. Kaikki kirjoittavat itsensä ja perheensä kanssa kipuilevista päähenkilöistä; yksi (mies) ei tule toimeen isänsä kanssa, kaksi (molemmat naisia) ei tule toimeen äitinsä kanssa. Kahdessa kirjassa kadotaan jäljettömiin ja viittaillaan Kurt Cobainiin. Muuten kirjat ovat kaikki aivan eri tyylisiä.

Chattia kanssa

Johannes Ekholm on saanut jo jonkin verran julkisuutta ’sukupolvensa ääntä’ käyttävänä näytelmäkäsikirjoittajana ja nyt hän tekee sen kirjailijana. ’Rakkaus niinku’ on kirjoitettu dialogeina, jotka ovat mukamas litteroituja, puhelimella nauhoitettuja keskusteluja ja netin chat-viestittelyjä.

Kaikki puhe tuntuu olevan jonkinlaista ’ironiaa’ tai peräti ’post-ironiaa’. Aluksi tekstiä oli todella hankala lukea, mutta pienen pinnistelyn jälkeen siihenkin tottui. Olo oli vähän kuin vieraskielistä kirjallisuutta lukiessa; ensin aikaa menee yksittäisten sanojen ymmärtämiseen, sitten vasta alkaa tajuta kokonaisuutta.

Päähenkilö on kolmikymppinen Joona, toimittaja, jolla ei juuri nyt mene ihan niin lujaa. Hän on joutunut palaamaan tilapäisesti asumaan isän luo. Isä on menestynyt kirjailijana ja on Joonan mielestä muutenkin kaikkea sellaista, mitä ei pidä hyväksyä vaan lähinnä halveksia. Kumpikin suhtautuu toiseen jotenkin ’alentuvasti’, vaikka poika poloisella tietenkin on tässä tilanteessa hieman heikommat asemat, kun hän loisii päivät pitkät isän vierassohvalla niska kenossa älypuhelintaan tuijottamassa. Itse asiassa hän tosin kirjoittaa siinä juuri kirjaa, esikoiskirjaansa.

Isän kanssa Joona sentään oikeasti puhuu, vaikka se molemminpuolista näykkimistä onkin.

Chatissa hoituvat sitten naissuhteet. Ne keskustelut Sad91rl nimimerkin kanssa ovat aivan uskomatonta ’sosiologia puhetta’. Onko tosiaan olemassa ihmisiä, jotka puhuvat noin?  Jatkuvaa ’patriarkaatin manifestaatiota’ ja ’toiseuden diippii uusintamista’. Kirjan kannen pikkutyttö-pinkki väri ja piirustuksen riipustelut, jotka saivat minut ensin epäilemään kirjaa alle 15-vuotiaille tarkoitetuksi, viittaavat ilmeisesti Sad91rl’n kuvalliseen ilmaisuun. Minä vanha täti en tunne ’Punavuoren hipstereitä’, joten voin vain mietiskellä, onko tuollainen puhetyyli lähelläkään todellisuutta, vai onko sekin vain ironiaa. 

Loppua kohden kuvioihin ilmestyy myös Caritas, Joonan jonkun sorttinen exä, jolla on nyt mies ja lapsi. Häntä Joona menee lopulta tapaamaan ihan livenä ja tarinaan tulee oikeasti koomisia vivahteita. Joona alkoi tuntua jopa hiukan elävältä, ei pelkästään post-ironiselta hahmolta. Loppujen lopuksi tarinasta sukeutui ihan sympaattinen ’sukupolvensa ääni’, mutta tällä tyylillä kirjoitettuja kirjoja tuskin jaksaa lukea montaa.

Epävakaita naisia

Aino Kivi on teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Hänen kirjansa ’Maailman kaunein tyttö’ lopussa on lista kirjoittajan inspiraation lähteistä, ja niiden jälkiä onkin helppo löytää kirjan tapahtumista.

Alussa on ’täydellinen perhe’, isä, äiti ja neljä suloista tytärtä. Kaksi teini-ikäistä, toiset kaksi vielä aivan pieniä. Toinen teini on täydellisen kaunis ja himoittava, kaiken muun hyvän lisäksi soittaa vielä klassista huiluakin. Toinen on sitten tietenkin vähän rumempi, paksumpi, kateellinen. Mutta kuitenkin aina kiltti ja työteliäs, auttaa äitiä pikkusisarusten kanssa ja on ’reipas’. Klassinen kuvio.

Kotiopettajattaren romaanista muistetaan, kuinka vaarallista on, jos on ’hullu vaimo vintillä’, no tässä se on hullu sisko, lopulta kuollut sisko. Nirvana-yhtyeen Kurt Cobainin elämä ja kuolema, heroiinihuuruiset jutut ja itsetuhoisuus, sekoittuvat tyttöjen päiväkirjoissa; mitä tapahtui todella ja mikä on vain nyrjähtäneen mielen kuvitelmaa.

Aika kuluu, ja lopulta pieninkin siskoista on jo nuori nainen. Kaikki siskot vuorollaan kertovat oman versionsa ja vievät eteenpäin myös toisten siskojen tarinaa. Kukaan ei ole oikein tasapainoinen. Suuren siivun tarinasta nappaa myös perheen ulkopuolinen ’Susanna’, sangen epävakaa hänkin. Äiti-parka on koko ajan syytettyjen penkillä, koska hän tahtoi ’neljä täydellistä tytärtä’ ja on koko ajan ’pihalla’ siitä, mitä heille todella tapahtuu. Minä kyllä symppasin äiti-raasua, hänelle ei annettu mitään mahdollisuutta, eikä kuitenkaan millään tavalla yksilöity, mitä hän muka teki niin ’väärin’.

Isä katoaa alun jälkeen kuvioista kokonaan, eikä ole myöskään syypää mihinkään. Varsinainen supermies on ’Sofian maailmasta’ lainattu ’psykologian tai filosofian ope’, josta riittää kaikille. Niin äidille kuin tyttärillekin, vaikka hänet kuvataan varsin plösähtäneeksi ja alkoholisoituneeksi.

Psyko-trilleriksi tai draamaksi kirja on liian epäuskottava, joten ehkä se on jonkinlaista horror-viihdettä. Perimmäistä syytä tyttöjen mielen järkkymiselle ei lopulta löydy. Se vain tapahtuu.

Volvolla ajaa onnellinen perhe

Soili Pohjalainen on toimittaja, tiedottaja ja sanataideohjaaja. Hänen ’Käyttövehkeitä’ kirjansa päähenkilön, Saanan, perhe ei ole varsinaisesti mikään onnellinen perhe, tietenkään. Äiti on lähtenyt, veli kadonnut kokonaan ja isä kuolee kirjan alussa vessan kynnykselle. Silti kirjan sävy on paljon lämpimämpi kuin kahden edellisen. 

Paljon olisi kaikilla kirjan hahmoilla toiminnassaan ja elämässään parannettavaa, mutta kirja on selkeästi tragikomedia, ei tragedia. Saana kyllä pärjää, hän ei ole tasapainoton eikä angstinen. Monet kohdalle sattuvat vaikeudet ovat käytännöllistä sorttia, ei henkistä.

Kirja on sitä paitsi paikoitellen aivan tavattoman hauska. Pohjalainen kirjoittaa erityisesti nautittavaa dialogia, joka saa lukijan hihittämään ja pyrskähtelemään, ainakin minut.  Suoranuottinen autokauppias-isä järjestää takautumissa äidille, Saanalle ja velipojalle monenlaisia ikimuistoisia hetkiä. Herkulliset hahmot on luotu myös sivuhenkilöistä; Osuuspankin Tuulasta ja Tornion jokilaakson murteella kaikki ongelmat ratkovasta Iskosta.

Olen joskus kaikkiin vaikeiden perhesuhteiden vatvomisiin kyllääntyneenä todennut, että kenties ihmisille olisi kaikkein onnellisinta, jos lapset löytyisivät vain yks kaks raparperin lehden alta ja lähtisivät sieltä kömpimään maailmaan kuin jotkut kilpikonnan poikaset konsanaan. Päästäisiin näistä kaikista traumoista.  Suuri osa kirjoistakin jäisi silloin kyllä kirjoittamatta.

***

Viipuri kiehtoo yhä

Vaikka Viipuri ei enää muutamaan sukupolveen ole ollut suomalainen kaupunki, on se säilyttänyt asemansa suomalaisten mielissä aivan ’erityisenä’ paikkana, joka synnyttää edelleen niin tarinoita, kirjallisuutta, musiikkia kuin kuviakin.

Ensin kaivattiin menetettyä kotipaikkaa ja haihtunutta nuoruutta läheisine ihmisineen. Kun sinne vihdoin vuosikymmenten jälkeen päästiin käymään, huomattiin sodan runtelemien rakenteiden jääneen kuin pakastettuina paikoilleen, vain ihmiset siellä olivat vaihtuneet. Sitten alettiin surra raunioituvaa ja hoitamattomuuttaan hajoavaa kaupunkia, joka nyt viimein häviäisi lopullisesti suomalaistenkin silmistä. Jäähyväisistä tuli näin poikkeuksellisen pitkät.

Nyt Viipuri elää jonkinlaisen virkistymisen aikaa; osa vanhasta kaupungista on korjattu ja muutama arvorakennus on pelastettu. ’Uusissa’ viipurilaisissakin on jo menossa kolmas-neljäs sukupolvi, joka muistelee nuoruuttaan tässä kaupungissa, jonka aiemmasta historiasta heillä on usein aivan eri käsitys kuin suomalaisilla.

Minulla ei ole henkilökohtaisia siteitä Viipuriin, Laatokan rantaan kylläkin. Saattaa tietysti olla, että kun dna-testauksessa päästään pöyhimään materiaalia riittävän kaukaa, voi viipurilaisuuttakin löytyä. Näin kaupungin omin silmin ensi kerran vasta 1980-luvun alussa, kun Leningradin bussi piti alle tunnin mittaisen kaffepaussin Pyöreässä Tornissa. Tunsin Viipurin vain monista lauluista, television dokumenteista ja vanhoista elokuvista. Koulun historiantunneilla kaupunki toki mainittiin aina silloin tällöin.

Viipurihan on hyvin vanha kaupunki ja sillä on takanaan jo satoja vuosia historiaa. Ei siis mikään yhden tehtaan ympärille polkaistu kauppala, jossa on kaksi pankkia ja kaksi kauppaa. Viipuri oli olemukseltaan iso ja vilkas; suurimmillaan Suomen toiseksi suurin kaupunki. Viipuri oli kaupan kaupunki; sen satamat ja rautatiet vilisivät tuontia, vientiä ja tukkukauppaa. Kaupan mukana tuli eri kieliä, eri uskontoja, erilaisia ihmisiä, huvia ja hyötyä, vaihtelua ja vilinää. Se oli myös jännittävästi aina rajalla; oli se sitten vuosikymmenten saatossa ruotsalainen, suomalainen tai venäläinen.

Viipurista kirjoitetaan nykyisin varsin paljon. ’Poliittiset yleiset syyt’ eivät sitä enää estä ja suomalaisten aikalaismuistelmien tekemiselle käsillä ovat aivan viimeiset hetket. Toisaalta monet arkistot aukeavat ja ajallinen etäisyys antaa myös mahdollisuuden pelkkää kaihoa rehellisempään analyysiin. 

Olen viime aikoina lukenut ainakin viisi Viipuri-kirjaa, mutta pysyttelen silti alkujaan valitsemassani kolmen kirjan käsittelytavassa. Niissä on ’taaksepäin’ juokseva aikajärjestys siten, että ensin tulee julkaisuajaltaan uusin ja myös uusinta Viipurin aikaa käsittelevä ja siitä edetään ajassa taaksepäin.

Aina jää joku jälki

Taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen julkaisi kirjansa ’Siemen’ viime vuonna, siis 2016. Hänellä on taustassaan perhesiteitä Viipuriin ja nykyään myös työhuone siellä. Viipuri on ollut hänen kirjoittamisensa aiheena jo aiemminkin.

’Siemen’ kertoo nuoresta helsinkiläisnaisesta, joka muuttaa työskentelemään nyky-Viipuriin. Hän tekee tilauksesta sukututkimuksia. Tämä sosiaalisesti hiukan arka Nina Humina (! En mahda mitään, nimi tuo mieleeni neuvosto-kuvanveistäjä Vera Muhinan) löytää nykyajan venäläisestä Viipurista pian oman yhteisön, joka auttaa häntä kotiutumaan kaupunkiin. Viipurin kadut ja talot, niiden nykyisyys ja menneisyys, sekoittuvat hänen mielessään välillä lämpimän innostavasti, välillä ahdistavasti ja pelottavasti.

Kortelainen kuljettaa helppolukuisessa, vähän kaihoisassa kirjassaan kahta tarinaa limittäin. Nina Humina elää nyky-Viipurissa ja kirjan toisessa tarinassa viipurilainen majuri Luikka liikkuu viime sotien aikana kaupungissa hoitamassa hänelle määrättyä muonitustehtävää, mutta myös toteuttamassa varsinaista intohimoaan, kasvien keruuta ja tutkimusta. Hänelle Viipurin polut, tiet, takapihat, vallit ja joutomaat rikkaruohoineen ovat yhtä tärkeitä, tai kenties tärkeämpiäkin, kuin keskikaupungin kadut, puistot ja elämää vilisevät talot.

Kaikesta eletystä jää aina jälki, vaikka sitten kuinka pieni ja huomaamaton. Se voi olla vaikka muualta tulleen ’vieraslajin’ siemen. Voi se olla joku suurempikin, kuten kirjassa käy ilmi.

Pirtua ja pimeitä hankkeita

Rikoskomisario, oikea ammatissa toimiva poliisimies, Mikko Porvali, on aiemmin kirjoittanut sotahistoriasta, mutta nyt hän on siirtynyt fiktion puolelle ja ryhtynyt dekkaristiksi. Kirjoista on tulossa sarja, joka on saanut mainosnimen Karelia Noir. Sarjan ensimmäinen, ’Sinisen kuoleman kuva’, julkaistiin 2015.

Kirjan tapahtumat alkavat Viipurissa vuonna 1920. Takautumana kerrotaan, kuinka parivaljakko Salomon Eckert ja Jussi Kähönen tapasivat toisensa ja ryhtyivät poliiseiksi. Tässäkin kaksikossa toinen vie ja toinen seuraa uskollisesti. Eckert on eräänlainen ’Morse’; omavaltainen, äkkipikainen, naisasioissaan innokas mutta epäonninen ja viinaanmeneväkin, mutta ilmeisen nokkela ja aikaansaava. Kähönen on puolestaan hitaammin liikkuva ’Lewis’, joka toimii puhtain asein ja tukee Eckertin toimia silloinkin kun on eri mieltä.

Viipurin poliisia 1920-luvulla työllistää yhä suuremmaksi paisuva laiton alkoholikauppa ja sen mukana tuleva muu rikollisuus. Verinen sisällissota on jättänyt kaupunkiin myös paljon kurjuutta; orpoja katulapsia ja katkeria vankileirien muistoja. Rajan läheisyys lisää keitokseen salakuljetuksen ja laittomasti liikkuvat agitaattorit, vakoojat ja emigrantit. Poliisin työstä kertoessaan dekkarin näkökulma 1920-lukuun on synkempi kuin usein kuvattu charlestonin ja foxtrotin rytkeessä tanssiva viipurilaisuus.

Kirja on sarjan ensimmäinen; paitsi dekkari, myös ajan, paikan ja päähenkilöiden esittely jatkoa ajatellen. Sen juoni etenee vauhdikkaasti ja välillä tuntui, että mukaan oli liitetty kaikki, mitä kyseiseltä ajalta suinkin tiedetään. Jopa kuriositeetiksi jääneessä ’Kirjasalon tasavallassakin’ piipahdetaan, vaikkei sillä juonen kannalta ollut mitään merkitystä. Ehkä jatkossa sitten on.

Minuun tällainen dekkarityyppi puree tietenkin mainiosti. Ajankuvaa, eläytyvää epookkia ja historiallisia yksityiskohtia enemmän kuin järjetöntä tuhoa, verta tai jotain yliluonnollista kauhua.

Ei tuntunut keväältä

Viipuri oli sisällissodassakin yksi merkittävistä tapahtumapaikoista. Oikeastaan sisällissota alkoi siellä jo aseellisina yhteenottoina hieman aiemmin kuin muualla ja jatkui myös pisimpään, koska Tampereen ja Helsingin menetettyään punaisten johtohenkilöt pakenivat itää kohti ja yrittivät pitää hallintoaan kasassa vielä Viipurista käsin. Rautatie Pietariin oli äärimmäisen tärkeä; sitä pitkin liikkuivat apujoukot ja asetoimitukset.

Teemu Keskisarjan ’Viipuri 1918’ (julkaistu 2013) on hänen taattua laatuaan. Hän käy tutkijan huolellisuudella läpi kaikki tapahtumat, ajat ja paikat, mutta siitä ei synny puuduttavaa luettelointia, sillä hän osaa kutoa niihin kaikkiin mukaan inhimillisen näkökulman yksilöiden kautta.

Merkittäviä – ja merkillisiä – yksilöitä Viipurin taistelujen melskeestä löytyykin poimittavaksi. Voittoisan valkoisen armeijan osalta Viipurin rintama oli paikka, jonne sen ylipäällikkö kenraali Mannerheim ei ehtinyt ollenkaan, vaan joutui vastentahtoisesti antamaan ’paikallisen tähden’ eli alle kolmikymppisen jääkärikapteeni Aarne Sihvon loistaa siellä. Virallisesti Itä-Armeijan johtoon nostettiin kuitenkin kenraali Ernst Löfström, josta ei pitänyt sen enempää Sihvo kuin Mannerheimkaan. Punaisella puolella johtohenkilöt olivat vieläkin persoonallisempia, kuten kuvaukset esimerkiksi Jallu Kaipiaisesta tai Heikki Kaljusesta osoittavat. Keskisarja ei henkilöissään keskity pelkästään johtajiin, vaan katsoo tilanteita myös niin monien rivihenkilöiden kautta, kuin vain hajanaiset lähteet myöten antavat.

Viipurissakin sisällissota oli lopulta hyvin ruma ja verinen; karjalaisuuteen yleensä liitetty kepeys oli siitä kaukana. Molemmat puolet syyllistyivät tekoihin, joista ei kunniatauluja kaiverrella. Punaiset riehuivat muun muassa lääninvankilassa, valkoiset puolestaan teloittivat linnan valleilla yhteen kasaan kaksisataa siviiliä, koulupojista vanhuksiin, vain koska nämä olivat venäläisiä tai ainakin näyttivät siltä. Komentosuhteet ja päätöksistä vastuulliset ovat jälkikäteen tutkittaessa kummasti kadonneet.

Moni sai, Keskisarjaa siteeraten ’ kärsiä rangaistuksen omasta pienuudestaan ja historian suuresta, armottomasta sattumasta.’

***