Mainioita tarinoita på svenska

Huomasin lukeneeni joukon koskettavia, hienosti suomalaista yhteiskuntaa ja historiaa peilaavia tarinoita, jotka kaikki oli alun perin kirjoitettu ruotsiksi, kirjailijan äidinkielellä. Kieli antoi oman, hiukan erilaisen mausteensa näihin tarinoiden henkilöihin, jotka kuitenkin elivät selkeästi Suomen historiaa.  

Havahduin miettimään tätä, kun jälleen kerran julkiseksi puheenaiheeksi on noussut kiista ruotsin kielen opiskelusta Suomen koululaitoksessa. Ylioppilaskirjoituksista ruotsin pakollisuus on jo poistunut, mutta peruskoulussa yhä koetetaan iskeä pakolla lasten päähän tietoa siitä, että allt i Pers och Olles rum är huller om buller och deras hund heter Pontus. Se on joidenkin mielestä tarpeen, mikäli lapsukainen tahtoo edetä yleensäkään millään työuralla ja etenkin valtion korkeammissa tehtävissä. Verkligen?  Pääministeri Katainen keräsi ainakin runsaasti empatiaa, kun silmät ristissä iltaöisten neuvottelujen jälkeen takelteli ’hållbarhetutskottinsa’ kanssa, kunnes luovutti ja antoi lausuntonsa suomeksi. Förskotti on suomenkielisillekin tutumpi ilmaus, - liiasta förskotista syntyy siis utskott..Oma ruotsin lempisanani on viime aikoina ollut ’återförslutningsbar’, makkarapakkauksen hieno ominaisuus.

Luullakseni pakkoruotsi poistuu lukujärjestyksistä muutaman vuoden kuluessa ja se on hyvä, sillä pakollisuus aiheuttaa vain vastenmielisyyttä. Suurilla hyödyillä ruotsin pakollisuutta ei voi perustella, sillä niitä en usko olevan. Maailma muuttuu niin nopeasti, että hitaasti käytäntöjään muuttava koululaitos saa ponnistella jo muissakin oppiaineissa. Yhdentyvän Euroopan kieli ei ole ruotsi. Kansainvälisiin tutkintoihin ja oppilas-, tutkija- ja opettajavaihtoon ja verkko-opintoihin yhä enenevässä määrin siirtyvän yliopistolaitoksen työkieli ei tule olemaan ruotsi sen paremmin kuin suomikaan. Globaaleilla markkinoilla menestyksekkäästi toimivien suomalaisten tai edes ruotsalaisten yritysten työkieli ei tule olemaan ruotsi. 

Ruotsin opiskelu jää niille vapaaehtoisille, jotka tosissaan ovat kiinnostuneita eri kielistä ja kulttuurihistoriasta. Sehän on vain hauskaa! Taannoin Suomen televisiossa pyöri sarja ’Suomi on ruotsalainen’, jossa oltiin mukamas hämmästyneitä siitä, kuinka paljon maassamme on ruotsalaisuuden vaikutusta. No niin tietysti, kai se 700 yhteistä vuotta nyt jossain näkyy. Ehkä tämä hämmästely oli vain sarjan myyntikikka, se pakollinen ’kohu’, joka jostakin on väkisin nostettava. Yhtä lailla Ruotsissa voitaisiin tehdä sarja ’Ruotsi on saksalainen’. Entäs Saksa sitten..no, saksalais-roomalainen. Kulttuurit ovat vuorovaikutusta.

Kiukutteleva patsas

Ruotsinkielisyyden suurin ikoni Suomessa on tietenkin kansallisrunoilijaksi nimetty Johan Ludvig Runeberg, kansallislaulumme tekstin kirjoittaja ja suomalaisen sankarillisesti sotia häviävän ja nälkäkuoleman partaalla hoippuvan sitkeän raatajan ihannetyypin luoja. Tämä kaikki tapahtui siis ruotsiksi, Vårt land oli se paikka jossa pinnisteli Saarijärvis Paavo ja ung soldat kärsi kylmää, nälkää, haavojaan.

Runebergin myyttiä tarvittiin aikoinaan suomalaisuuden ensimmäiseen omaan kulttuuriseen määrittelyyn, mutta nykyään hän alkaa yli-ylevine teksteineen käydä jo niin vanhanaikaiseksi, ettei kaapin päälle pölyttynyttä ja rintakuvaksi kivettynyttä hahmoa juuri muisteta edes kouluissa. Helmikuinen liputuspäivä liittyy kansalaisten enemmistön mielissä lähinnä torttuun, rommilla tai ilman. Ruotsinkielisyyden ytimestä tuleva, Hufvudstadsbladetin päätoimittajanakin vaikuttanut toimittaja ja kirjailija Erik Wahlström on kirjassaan Kärpäsenkesyttäjä, (Flugtämjaren, 2010)  puhaltanut pölyt pois äijänkuvasta ja riepottanut sitä aivan riemastuttavasti.

Harvoin enää tällä iällä mikään romaaniteksti saa nauramaan ääneen, mutta Wahlström rakentaa halvaantuneena pyörätuolissaan kiukuttelevan Runebergin, kuurona häntä passaavan puoliso Fredrikan ja talossa vilisevien mielistelevien vieraiden, pisteliäiden piikojen ja sydämentykytyksiä aiheuttavien ja saavien ihailijattarien vuoropuheluista, ajatuksista ja muistoista mainion keitoksen, joka saa tyrskimään.

Runebergit elävät pienessä Porvoossa tiukasti säätynsä, aikansa ja asemansa määräämää elämää. Piikoja pitää olla ja kutsuja herrasväelle järjestää, vaikka rahavarat eivät aina antaisi myöten. Suuri runoilija ei voi erota ja ottaa uutta, melkein lastensa ikäistä edustusmuusaa, vaikka niitä olisi tyrkyllä useampiakin. Maine voi mennä loppuelämäksi tärviölle pelkästä samalla sohvalla istumisesta, siis naiselta, tietenkin. Joku kyllä tiiraa avaimenreiästä. Fredrikakaan ei ole aivan avuton, vaan osaa pistellä piikkejään tarpeen tullen juuri arimpaan kohtaan. Vanhan Runebergin mieltä kaihertavat myös häpeälliset muistot köyhästä ja tunne-elämältään kylmästä lapsuudesta. Mitäs nyt sanotte, tekisi runoilijan mieli kysyä monelta häntä ylenkatsoneelta sukulaiselta, opiskelutoverilta ja opettajalta.

Wahlströmin vauhdikkaassa ja taitavassa käsittelyssä kivettyneeseen Runeberg-kuvaan syntyy inhimillistä lämpöä, vaikka kaikkia yksityiskohtia ei historiallisesti voisikaan todentaa. Patsaathan pysyvät iän kaiken kylminä.

Matriarkka tiskin takaa

Lukijat rakastavat hyviä sukutarinoita ja Pentinkulman Koskelat ovat eläneet ja kuvanneet Suomen historian vaiheet uskottavammin ja tutummin kuin yksikään tutkimus tai oppikirja. Ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, kuvitteellisesta Siklaxista, tulee kirjailija Lars Sundin luoma teräsnainen, puodinpitäjä Hanna Näs, jonka vaiherikas elämä ja värikäs suku tekevät saman på svenska.

Sund on kirjoittanut suvusta trilogian Colorado Avenue, Puodinpitäjän poika ja Erikin kirja. Suomenkielisessä käännöksessä siklaxilaiset puhuvat pohojalaasittain, lieneekö alkuperäisteoksen murre jotain närpiöläiseen vivahtavaa.

Hanna on köyhä tyttö, hiukan omituisen kätilö- ja parantajaeukon tytär, joka oppii pitämään päänsä pystyssä tapahtui mitä tahansa. Pohjanmaalla yleiseen tapaan hänkin lähtee Amerikkaan onneaan koettamaan ja palaa sieltä 1900-luvun alussa kotikylään takaisin nuorena leskenä kahden lapsen kanssa. Hänestä on tullut Dollari-Hanna, joka pistää pystyyn oman kaupan ja raivaa sisulla oman paikkansa sipisevän ja supisevan kyläyhteisön keskelle. Hänen pojastaan Otosta tulee kieltolain aikaan menestynyt salakuljettaja, suorastaan pirtukuningas ja tyttärestä Smedsin suurtalon emäntä.

Trilogian keskimmäinen Puodinpitäjän poika (Lanthandlerskans son, 1997) käsittelee enimmäkseen Siklaxin 1930-lukua, vaikkakin takautumissa käydään aiemmissakin vuosissa ja kaikki alkaa vuodesta 1992, jolloin vanhainkodissa survaistaan airolla telkkari säpäleiksi kesken Dallasin. Sundin notkeassa tarinankuljetuksessa Näsit, Holmit ja Smedsit tempautuvat railakkaasti mukaan ajan pyörteisiin. Sisällissodan haavat tuntuvat Siklaxin asukkaidenkin väleissä, Lapuan liike houkuttelee toisia ja toiset taas haluavat uskoa, että profeetta tulee tulisilla vaunuilla noutamaan omansa rukoushuoneen katolta. 

Suomenruotsalaisuuttako lienee, että sitkeän pellon kuokkimisen tai metsässä näännyksiin asti raatamisen sijasta siklaxilaiset suuntaavat tarmonsa ennemmin kaupanpitoon, pirtun myyntiin, linja-auto -yritykseen, kasvihuoneisiin ja elokuvateatterin pyörittämiseen. Smedsin talo tietenkin pärjää hehtaareillaan. Sund kuvaa tapahtumat ja henkilöt mehukkaasti ja synkeän tragiikankin keskellä pilkistää huumoria. Parhaaseen Niskavuoren malliin, tai Tuurin ja Aution suomenkielisten pohjalaisnaisten tapaan myös Sundin naisten on aina jaksettava: Niin se vaan on täs elämäs, toteavat Hanna ja tytär.  Miehet voivat kuolla, livistää jäljettömiin moniksi vuosiksi, sairastua tai paeta ongelmiaan ryyppäämiseen tai itsemurhaan, mutta naisten on silloinkin hoidettava kauppa, talo ja omat ja vieraat lapset.

Kaupunkilainen ruotsinkielinen Suomi

Kjell Westön ’Missä kuljimme kerran’ (Där vi en gång gått, 2006) on omistettu helsinkiläisille; menneille, eläville, tuleville. Ihmisten lisäksi kirjan yhtenä päähenkilönä onkin selvästi Helsinki, kaupunki joka muuttuu ja modernisoituu. Tulevat autot, koneet, elokuvat, uudet urheilulajit, jazz. 

Suomen historian merkittävät tapahtumat, etenkin sisällissota ja 1920-luku koetaan kaupunkilaisen, ruotsinkielisen ystäväpiirin ja heidän sukulaistensa kautta. Tarinan keskiössä on virkamiesperheen poika Eccu Widing, josta tulee lopulta ammatiltaan valokuvaaja. Hän ei ole niin yläluokkaisen rikas kuin ystävänsä Lilliehielmit mutta ei myöskään joudu seurassa pinnistelemään luokkaansa ylemmäs kuten opettaja ja toimittaja Ivar Grandell. Työläisiä ja sisällissodan ruotsinkielisiä punaisia ovat perheiden kotiapulaiset, satamatyöläiset ja muut, jotka normaalioloissa sulatuvat kaupungin väestöön ylempien luokkien nuorison heitä varsinaisesti huomaamatta.

Westön tarinassa on lämpöä ja imua. Siinä on henkilöitä, joihin voi samaistua ja joista pitää. Eccu Widing ja Ivar Grandell herättävät sympatiaa ja empatiaa, työläispari Allanille ja Mandille toivoisi kaikkea hyvää, mutta niin ei käy. Lucy Lilliehielm kapinoi ahdasta naisen roolia vastaan niin hyvin kuin runsaalla rahalla voi ja hänen veljestään Cedistä kuoriutuu äärioikeistolainen. Sisällissota kuitenkin murskaa ihmisiä ja mieliä, rakkaudessa onnekkaita ovat vain ani harvat.  Surumielisyyden kirkastaa onneksi ainakin yksi valonsäde.

Luin aikoinaan kirjaa hitaasti nautiskellen, koska en halunnut että se loppuisi. Pariin kertaan luettuani ajattelin kokeilla, miltä se tuntuisi ruotsinkielisenä. Olisiko se jotenkin erilainen tai huomaisinko minä sitä eroa, olihan kirjailija kirjoittanut sen alun perin nimenomaan ruotsiksi. Pystyin lukemaan kirjan päällisin puolin aivan hyvin vaikkei ruotsi ole vahvin vieras kieleni, mutta merkittävästi erilaista lukukokemusta en pystynyt saamaan. Huomasin vain, että jouduin käymään sanakirjan sinänsä lyhyellä y-sivulla tiuhaan, sillä Westö näytti olleen mieltynyt y-alkuisiin adjektiiveihin. Helppo oli ymmärtää, että Lucy oli vähän ytlig, mutta kun hän oli myöhemmin myös yvig, yppig ja yr! Ne piti tarkistaa sanakirjasta.

***

Brittiläinen nostalgiakattaus

Imperiumi on kyllä mennyttä, mutta brittiläinen kulttuuri ja yhteiskunta on ollut vahvasti läsnä kesän uutisissa ja viihteessä. Ruusuja, hiiltä, harmaata kiveä, teekuppeja ja kukallista sintsiä on taas nähty. 

Kuka on voinut välttyä tiedolta, että uusi kruununperillinen on lopultakin syntynyt Lontoossa? Samalla tieto on innoittanut suomalaisia unelmoimaan kaupallisesta maailmanvalloituksesta pahvilaatikkoon pakatuilla vauvantarvikkeilla. Rather primitive, I’m afraid, tekee mieli tuhahtaa, mutta toisaalta, onnistuneella markkinoinnilla on valloitettu maailma sämpylän väliin litistetyllä jauhelihallakin.

Brittidekkarit kuuluvat tietenkin perinteiseen kesälukemistoon ja televisio on tarjonnut mainiota Foylen sotaa, joka toiseen kertaan katsottunakin on kiehtova. Hyvä käsikirjoitus vain korostuu uusintakierroksella. Kotirintamalla pakoillaan velvollisuuksia, tehdään murhia, pihistetään valtion tarvikkeita, vaivutaan epätoivoon ja levitetään tappiomielialaa, väsytään odottamaan epämääräistä parempaa aikaa.  Nyt me tietysti tiedämme, että pääministeri Churchillin ehdoton ’emme ikinä antaudu’ pystyttiin lopulta toteuttamaan, mutta tiukoille se otti.

Öykkäröivä nallekarhu

Toisen maailmansodan historiasta on voitu kirjoittaa yhä analyyttisemmin uusien lähteiden vapauduttua käyttöön. Hitleristä tuntuu kirjoitetun jo aivan kyllästymiseen asti, Stalinin sodanaikaiset toimet ovat enemmän piilossa vielä salatuissa arkistoissa. Churchillistäkin on kirjoitettu paljon mutta suomeksi ei viime aikoina ole saatu kuin Max Hastingsin ’ Winston Churchill, Sotavuodet 1940-1945’, joka on ilmestynyt käännettynä vuonna 2011.

Hastingsin kirja on sujuvasti etenevä ja täynnä tiukkaa asiaa sodan ja sisäpolitiikankin kulusta vuosi vuodelta, tappio tappiolta, katastrofi katastrofilta. Kaikki muistavat, että Churchill lupasi briteille verta, hikeä ja kyyneleitä. Kirja ei juurikaan selittele kuinka maailmanpoliittiseen tilanteeseen 1940 oli päädytty tai mitä kaikkea Winston Churchillin pitkään elämään oli sitä ennen mahtunut. Hän ei tullut tuntemattomuudesta eikä hän ollut kaikkien varaukseton sankari, mutta hänen vastustajansa ja arvostelijansakin myönsivät, että hän oli tilanteeseen paras mahdollinen taistelutahdon henkilöitymä ja sopivin suostuttelemaan amerikkalaisia liittymään sotaan mukaan. Se pelasti britit.

Ylempään aatelistoon syntynyt, ikänsä palvelijoiden holhoamana elänyt Churchill oli kärsimätön, epäkohtelias, ’patronizing bully’, komenteleva  ylimielinen öykkäri. Toisten kuvausten mukaan hän oli ajoittain yllättävän kiltti, kuin lyhyt ja paksu nallekarhu tai pystyyn nostettu kilpikonna, kuperaselkäinen ja pulleavatsainen. Hän joi kenties liikaa, poltti isoja sikareita, lausui mielellään pitkiä vanhoja runoja ja dominoi keskusteluja omilla, usein heikosti pohjustetuilla ideoillaan eikä kuunnellut muita tai oli ajoittain täysin välinpitämätön toisten esittämille näkökohdille. Hän ei epäröinyt käyttää valtaa ja hän runnoi arvovallallaan läpi monia päätöksiä, jotka osoittautuivat virheiksi. Hänen lähimmillä työtovereillaan ja vaimollaan Clementinellä oli kestämistä.

Puhujana Churchill oli äärettömän taitava, suorastaan loistokas. Hän oli herkullisten lausahdusten mestari. Hän osasi myös kirjoittaa, ja sai vanhoilla päivillään kirjallisuuden Nobelinkin.

Brittejä voi syystä ihailla pitkästä demokraattisesta perinteestä.  Hastingsin kirja kuvaa eloisasti Churchillin ja muiden poliittisten johtajien sotavuosina kohtaamat ongelmat, erimielisyydet, toiveet ja todellisuuden. Valtavista vastoinkäymisistä huolimatta Churchill sai kansansa pelastettua pahimmalta ja kansa ihaili ja kiitti häntä siitä. Silti heti ensimmäisissä sodanjälkeisissä vaaleissa kesällä 1945 Churchill hävisi ja pääministeri vaihtui.  Ei sorruttu henkilöpalvontaan, ei ’poikkeuslakeja kiitollisuudenvelasta’, ei perinnöllistä diktatuuria. Churchill kyllä haukkui vaalitaistelun tuoksinassa poliittisen vastustajansa, Labour- puolueen Attleen olevan ’lammas lampaan vaatteissa’, mutta britit valitsivat hänet silti. Hyvä niin. Sellaista yhteiskuntamallia sodalla juuri puolustettiin.

Uskomattomat aristokraattisiskot

Brittiläisistä aristokraateista riittää monenlaisia juttuja ja tämä on yksi ihmeellisimmistä. Väitetään tositarinaksi.

Kun kirjalle on annettu suomennoksena nimi ’ Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa', se tuo mieleen jotain hyvin kevyttä ja hyvin vanhahtavaa.  Anni Polvaa 1950-luvulta ehkä. Onneksi kannen kuvat ja takatekstit johdattavat enemmän yhteiskuntahistorian suuntaan ja saivat minutkin tarttumaan tähän ällistyttävään tarinaan.  Mary S. Lovell’in alkuperäisteos ’The Mitford Girls, The Biography of an Extraordinary Family’ on vuodelta 2001. Mainosteksti toteaa ‘Mitfordeista on kirjoitettu tusinoittain kirjoja, mutta tämä on niistä ehkä paras'. Minä en ollut koskaan kuullutkaan Mitfordeista ennen tätä, mutta Britanniassa he ovat ilmeisesti kuuluisuuksia.

Mitfordin tytöt olivat hieman alempaa ja köyhempää aatelia,  sukua Winston Churchillin lapsille vaimo Clementinen kautta. Mitfordeille syntyy 1900-luvun alussa 16 vuoden aikana 7 lasta: yksi poika ja 6 tytärtä. Pojasta ei irtoa sen kummempaa; koska hän on poika, hän saa käydä koulua. Harrastaa hiukan homosuhteita sisäoppilaitoksessa mutta päätyy heteroksi,  lähtee 1930-luvulla opiskelemaan Berliiniin ja sympatisoi laimeasti natseja mieluummin kuin kommunisteja.

Perheen rahavarat hupenevat, iso kartano myydään ja muutetaan pienempään. Sitten sekin annetaan vuokralle ja asutaan itse vielä vähän pienemmässä. Tytöt eivät silti pääse hartaista pyynnöistään huolimatta mihinkään kouluun, se ei ole soveliasta, vaan heille saa riittää ajoittain palkattujen kotiopettajien opetus ja myöhemmin seuraelämään osallistuminen. Sovinnaisten tapojen ja aateliston elämäntavan kuvaus on kiinnostavaa luettavaa nykyajan rahvaalle. On metsästysretkiä ja naamiaisia, luistelua ja kukkien poimintaa. Tytöt turhautuvat tiukasti säänneltyyn toimettomuuteensa ja alkavat herättää ei-toivottua huomiota.

Ensin yksi tahtoo naimisiin hädin tuskin 18-vuotiaana, jotta pääsisi kodin holhouksesta vapaaksi. Pikkusiskot löytävät ajankulukseen politiikan. Toinen liimaa seinälleen Leninin, toinen Hitlerin. Molemmat alkavat kirjoittaa näkyviä ärhäköitä kirjoituksia aatesuuntiensa lehtiin. Naimisiin mennyt aiheuttaa julkisen skandaalin uudella suhteella naimisissa olevan mieheen, joka kaiken huipuksi on Britannian fasistipuolueen johtaja. Tajusin vasta tätä lukiessani ja kuvia katsoessani, mistä Jeeves -kirjojen humoristinen brittinatsi  Spode on saanut innoituksensa. Vanhin tyttäristä hilluu ja rellestää varakkaiden ja joutilaiden kirjailijapiireissä. 

Lehdistö alkaa nostaa Mitfordin tyttöjä skandaaliotsikoihin. ’Minä olen normaali ja minun vaimoni on normaali, mutta meidän lapsemme ovat toinen toistaan hupsumpia’ valittaa neuvottomaksi käyvä isä-Mitford.

Kun 1930-luku lähenee loppuaan ja poliittinen tilanne Euroopassa kiristyy, kärjistyy myös Mitfordien tilanne. Hitleriä ihaileva sisko muuttaa Müncheniin ollakseen mahdollisimman lähellä Hitleriä, kommunismiin kallistunut taas karkaa kotoa ja Winston Churchillin suhteitakin tarvitaan hänen jäljittämiseensä.  Sodan puhjettua fasistijohtajan vaimo joutuu Britanniassa kurjimpaan mahdolliseen vankiselliin turvasäilöön, ja harmittomin kaikista siskoista ottaa hoitoonsa tämän lapset. Hitleriä ihaillut koettaa ampua itsensä mutta jää aivovammaisena eloon.  Kaikkein nuorin siskoksista sentään nai herttuan ja nousee aateliskalenterissa monta pykälää. 

Tyttöjen omat kirjoitukset ja haastattelut antavat tietenkin jossain määrin vinoutuneen kuvan perheen sisäisestä dynamiikasta. Poliittiset ääripäät rikkovat tietenkin perheen sisäiset välit. Omalla tavallaan parhaansa yrittäneitä vanhempia käy sääliksi. 1960-luvun kuvassa nämä iltapukuiset, ylväästi harmaantuneet siskot hymyilevät hilpeästi. Yksi oli kuollut ja yhden kanssa ei vielä oltu puheväleissä, mutta ainakaan ei oltu ikävystyneitä.


Onnellinen myrkyttäjä

Koko maailma tuntee brittiläiset kartanoviikonloput, kyläpappilat ja täysihoitolat teehetkineen, sillä niiden kohteliaan pinnan alla jylläävät tunnetusti intohimot ja murhat.

Parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, on saada onnellinen lapsuus, ja minulla oli sellainen, hehkuttaa miljoonia kirjoja myynyt menestyskirjailija, myöhemmin aateloituna Dame Agatha Christie muistelmissaan 'Vanha hyvä aikani'. Suomennettuna viimeisin painos on vuodelta 2010.

Christie ei kuulunut aateliseen yläluokkaan, vaan perhe eli isoisän aikoinaan hankkimien pääomien tuotoilla. Joku suvussa oli siis joskus työskennellyt. Ihailtu isä ei niin joutunut tekemään, vaan vietti päivänsä käymällä klubilla, tulemalla kotiin lounaalle ja lähtemällä takaisin klubille. Sitten kun rahat loppuivat, päätettiin säästää. Se tapahtui kätevästi siten, että talo palvelijoineen kaikkineen annettiin vuokralle ja perhe lähti vajaaksi vuodeksi Ranskaan asumaan hotelliin. Näin elinkustannukset olivat halvemmat. Säästäminen jatkuu isän kuoltua. Agathan seuraelämään astumisen juhlavuosi vietetään Kairossa, koska siellä oleskelu tulee vielä huomattavasti halvemmaksi ja kaupungissa on kuitenkin kolme rykmenttiä englantilaisia sotilaita tanssiaisten kavaljeereiksi.

Agatha kuvailee kiehtovasti nuoruutensa yhteiskuntaa. Palvelijat ovat itsestäänselvyys, matkustelu samoin, vaikka rahat ovat jatkuvasti lopussa ja kulkeminen hevoskärryillä, junilla ja laivoilla on hidasta ja vaivalloistakin. Herkullisia ovat kuvaukset esimerkiksi uimapuvuista, joita tuon ajan säädylliseltä naiselta odotettiin. Agatha ei ole ahdistunut tai ikävystynyt, vaan nauttii innolla kaikesta ympärillään. Sitten tulee ensimmäinmen maailmansota ja Agathankin elämä muuttuu. Työskentely sotasairaalassa näyttää elämän rankemmat puolet ja lääkevaraston hoitajana Agatha tutustuu myrkkyjen ja rohtojen maailmaan.

Agathan sisar on lukenut hänelle ääneen Sherlock Holmes -tarinoita ja Agatha innostuu kirjoittamaan salapoliisitarinan itsekin. Nuorena aviovaimona ja yhden lapsen äitinä kirjoittaminen on toissijaista ja kustantajat hautovat käsikirjoitusta puolikin vuotta ennen kuin hylkäävä päätös tulee. Lopulta 'Stylesin tapaus' julkaistaan ja Hercule Poirot tulee luoduksi. Kirjaa myydään alle 2000 kappaletta ja Agatha saa kertakorvauksena 25 puntaa. Perheen taloutta se ei paranna mutta antaa itsevarmuutta kirjoittajan kyvyistä. Yksi asia johtaa toiseen ja riemukseen Agatha huomaa, että lehdet maksavat jatkokertomuksista moninkertaisesti kirjan tuottoon verrattuna.

Elämä näyttää toki Agathallekin kaikki puolensa; äiti kuolee, Agatha on surusta hermoromahduksen partaalla ja juuri silloin aviomies pettää. Ainoan lapsen kanssa välit ovat etäiset ja viileähköt. Toisaalta kirjoittaminen alkaa sujua ja tuottaa entistä enemmän; salapoliisikirjojen lisäksi tulee jatkokertomuksia, kuunnelmia, näytelmiä. Löytyy arkeologi-aviomies ja hänen kauttaan kiehtova elämä kaivauksilla, syntyy rakas lapsenlapsi.

Agatha muisteli lapsuutensa tarinaa:
Sammakko kysyy toiselta: Kuulin että putosit kirnuun. Miten ikinä selvisit sieltä? Ei aavistustakaan, vastaa toinen. Olin ihan epätoivoinen, minä vain räpiköin, räpiköin, räpiköin. Aamulla sitten virkosin ja huomasin olevani voipalan päällä ja loikkasin pois.

*

Istanbul kipinöi

Uutiset jauhavat päivästä toiseen mellakoista Taksim-aukiolla. Poliisi tarjoilee vesitykkejä, kyynelkaasua, pidätyksiä ja pahoinpitelyjä. Pääministeri vaatii mielenosoitusten välitöntä lopettamista ennen kuin hänen kärsivällisyytensä kerta kaikkiaan loppuu. Kaikki tämä selitysten mukaan siksi, että viranomaiset haluavat runnoa Istanbulissa yhden puiston matalaksi ja rakennuttaa siihen liikekeskuksen; mielenosoittajat eivät halua.

Pelissä on arvatenkin kyse suuremmasta vallankäytöstä kuin yhdestä puistosta. Vanhuksiinsa tukehtuva Euroopan Unioni katselee arastellen tätä valtavaa 80 miljoonan asukkaan Turkkia, joka on täynnä nuoria ihmisiä. Istanbulissa asukkaita on 13,5 miljoonaa ja lisäksi joukoittain virallisen väestölaskennan ulkopuolista väkeä eri puolilta Venäjää ja Aasiaa. Mihin yhteiskuntamalliin he haluavat uskoa? Konservatiiviseen islamilaisuuteenko, niin kuin monien suurin toivein diktatuurien alta arabikevääseen ponnistaneiden valtioiden nyt nähdään päätyneen. Vai tuleeko vuodesta 2005 käynnissä olleista Euroopan Unioniin liittymisneuvotteluista lopulta joskus valmista ja Turkista EU:n ensimmäinen jäsenmaa, jonka väestön enemmistö on islaminuskoista? Onko uskonnolla ylipäänsä enää yhteiskunnallista merkitystä näille nuorille?

Kaikkea tarjolla

Turkkilainen islaminuskoisten Istanbul, entinen kristittyjen kreikkalaiskatolinen Konstantinopoli, entinen hellenistinen Byzantion, on mahtava historiallinen aarreaitta, uskontojen, kulttuurien ja valtakuntien risteysasema. Maailman ainoa kaupunki, joka sijaitsee kahdessa eri maanosassa. Mannerlaatatkin ovat lähistöllä jakaantuneet, joten maa järisee tämän tästä. Luulisi, että nykyisten tietoverkkojen, satelliittien ja mannertenvälisten ohjusten aikakaudella jonkun kapean salmen meriliikenteen hallinnalla ei olisi enää niin suurta strategista merkitystä, mutta ilmeisesti vieläkin on tärkeää, että Turkki, Naton jäsen, pystyy naapurien Mustan meren laivastojen sumputtamiseen tarpeen tullen. Poliittisen historian toimintaympäristön ohella kaupunki on loistava tausta jännitysromaaneille. Vakoilijoita, salaisia hankkeita, kiellettyjä kuljetuksia, mystiikkaa. Siellä ovat tikarin välähdystä pimeällä kujalla väistelleet niin Mikael Hakim, Orm Punainen kuin James Bond. Hercule Poirot taisi vain juoda teetä Pera Palacessa päiväsaikaan.

Haaremin huumassa

Läntistä lukijaa kiehtoo Istanbulin historiassa erityisesti eksoottiselta tuntuva Osmanien valtakunnan ylätaso; palatsissaan kellivä sulttaani, hänen keskenään taistelevat naisensa ja juonittelevat virkamiehensä. Tällaisen luistavasti kirjoitetun murhamysteerin 1830-luvun Istanbulista tarjoaa  kirja ’Janitsaaripuu’ (2006).  Jottei kerronta menisi kokonaan viihteen puolelle ja sotkeentuisi Bagdadin sulttaaniin ja suurvisiiri Ahmed Ahneen touhuihin, on huojentavaa tietää että brittikirjailija Jason Goodwin on myös historioitsija, joten voi olettaa että tarinan faktakehykset ovat suunnilleen kohdallaan.

Vaikken ole lukemisessani mitenkään erityisesti dekkareihin keskittynyt, huomasin Janitsaaripuun alkua lukiessani, että olen vuosikymmenien aikana tavannut rikosten ratkojina tavanomaisten nuoren komean ja vanhan juopon poliisin lisäksi ainakin lapsia ja koiria, mummoja, munkkeja, intiaaneja, pastoreita, puutarhureita ja irlantilaisia lampaita, joten tätä vielä puuttui – kirjan sankari Yashim on eunukki.

Sulttaani suunnittelee muutoksia, armeija suunnittelee muutoksia, ulkovallat suunnittelevat muutosten aiheuttamassa sekavassa tilanteessa tehtävää kaappausta. Kaikki ne tahot, joiden asemaa muutokset heikentäisivät, suunnittelevat vastatoimenpiteitä ja uutta kaappausta, jossa valta palautettaisiin sellaiseen muotoon kuin se oli aiemmin. Jopa muinaiset janitsaarit, lakkautetun henkivartijakaartin jäsenet, ovat tekemässä paluuta.

Kivesten puuttuminen ei hyväkuntoisen nelikymppisen Yashimin menoa mitenkään haittaa. Hän on juuri sen verran ylivoimainen, että selviää kaikista vaikeuksista ja väijytyksistä, mutta ei niin ylivoimainen että menettäisi inhimillisyytensä. Hänet on kastroitu orpona pikkupoikana ja kasvatettu hienojen perheiden ’vartijaksi’, mutta edelleen ajoittain hän tuntee asian vuoksi vihaa ja tuskaa. Tarinassa sivuhenkilönä kulkee myös nuori eunukkipoika, siro ja kaunis nuorukainen, joka on koulutettu tanssijaksi esiintymään naiseksi pukeutuneena ja meikattuna kapakoissa ja juhlissa. Sulttaanin palatsissa eunukkeja on tietysti kokonainen haaremin vartijoiden kaarti, enimmäkseen afrikkalaisia, orjakauppiaiden vangitsemia ja kastroimia.  Käytäntö ei ilmentänyt mitään ’transsukupuolisten oikeutta itsensä toteuttamiseen’- tämä oli silkkaa julmaa väkivaltaa.

Ruumiita löytyy merkillisistä paikoista, salakäytäviä ja umpeen muurattuja portteja paljastuu. Tarina rullaa viihdyttävästi eteenpäin ja Goodwin kuvailee vanhan Istanbulin kadut, tornit, muurit ja sulttaanin palatsin rakennukset ja pihat niin elävästi, että haluaisi koettaa löytää ne todellisuudessakin ja alkaa tehdä mieli matkustaa Istanbuliin . Vallitsevan dekkarimuodin mukaisesti tarinassa kuvaillaan tarkkaan myös ruokalajit, joita Yashim valmistaa ja syö. Nuuuh! Mausteet tuoksuvat, turkkilainen ruoka on todella hyvää ja ne ihanat makeiset vievät tajun.

Hunnuista minihameeseen

Kun tarkoituksella etsin miesvoittoisten haaremitarinoiden jälkeen luettavakseni modernimpaa kuvaa Istanbulista, oli helppo tarttua uusien käännöskirjojen tarjonnassa runsaasti mainostettuun Elif Shafakin ’Kirottu Istanbul’-kirjaan (2012). Siinä on tarjolla turkkilaisen nuorehkon naiskirjailijan näkemys tämän päivän Istanbulista, päähenkilöinä kaksi nuorta naista ja heidän lähisukunsa.

Tarina lähtee alkuun vauhdikkaasti; hulppean korkeilla koroilla Istanbulin nupukiveystä kompuroi pikkuruiseen minihameeseen pukeutunut, tatuoinneilla koristautunut nuori nainen, joka itse asiassa on matkalla aborttiklinikalle. Tarinan toinen nuori nainen on USA:ssa, kuuntelee kaiken aikaa Johnny Cashia ja pyörii netissä chattipalstoilla ja tiedonhaussa. Nuoret osoittautuvat ennen pitkää lähisukulaisiksi ja tapaavat toisensa Istanbulissa.

Minihameinen tyttö vaikuttaa olevan kaikkea sitä, mitä huiviin sonnustautuneet, katseensa alas luovat ja perheensä miesten komennossa kotiaskareisiin keskittyvät perinteiset naiset eivät ole. Häntä kyllä ahdistellaan kaduilla ja hänelle huudellaan, mutta hän selviytyy siitä. Kirjan varsinaiset isot tragediat ovat tapahtuneet jo aiemmille sukupolville, mutta ne vaikuttavat kaikkeen edelleen. Elif Shafak koettaa tuoda niitä näkyville ja sitä kautta puhdistaa yhteiskunnallista ja perheen sisäistä ilmapiiriä. 

Turkin yhteiskunnallista todellisuutta riepottelevat ainakin Irakin rajan lähellä asuvat kurdit, jotka käyvät edelleen pienimuotoista sotaa itsehallintonsa puolesta ja toisaalta ristiriidat konservatiivisempien, uskonnollisten piirien ja maallistuneemman, läntisemmän yhteiskuntamallin kannattajien välillä. Turkin suuri yhteiskunnallinen hys-hys on yhä vieläkin jo vuonna 1915 tapahtunut armenialaisväestön joukkomurha, etninen puhdistus, jonka pelkkä mainitseminen tuo jo syytteen ’turkkilaisuuden halventamisesta’, niin kuin kirjailija Shafakillekin kävi. Ranskassa, jossa on suuri armenialaisväestö, on tämän joukkomurhan kieltäminen rinnastettu holokaustin kieltämiseen ja siitä, siis tämän kansanmurhan väheksymisestä, on suunniteltu rangaistavaa tekoa. Toisaalta Saksassa, jossa taas on suuri turkkilaisväestö, on tämän joukkomurhan mainitseminen poistettu koulukirjoista turkkilaisväestön ankaran painostuksen tähden.

Tätä märkivää paisetta Shafak tökkii ja tuo sen kirjansa sekalaisen perhekuvion muiden salaisuuksien taustalle. Yhteiskunnallisten motiivien kutominen perhetarinaan käy kyllä ehkä vähän ontuen, koska kirja ei ole puhtaan realistinen.  Nuorten naisten suvun miehet ovat kuolleet viimeistään nelikymppisinä ja istanbulilaisasuntoa kansoittaa naiskööri, joka vaikuttaa jostain Fellinin elokuvasta karanneelta. Vanhin isomummi haahuilee dementoituneena omassa maailmassaan, mutta muistaa ehkä jotain, mitä ei pitäisi. Yksi täti hourailee uskonnollisia, toinen luontaisparantaa, kolmas elää vain  ruokaresepteilleen. Tragedia tuntuu osittain vääntyvän komediaksi ja lukijalla on välillä suhtautumisvaikeuksia. Tai kenties tämäkin on todellisuutta 2000-luvun Istanbulissa  -  13,5 miljoonan joukkoon mahtuu monta tarinaa.

Onneksi on oikea usko

Kun peruuttaa historiaan nyky-Turkista ja Osmanien valtakunnasta taaksepäin, tulee kreikkalaiskatolinen kerrostuma. Kristittyjen Konstantinopolina nykyinen Istanbul eli loistokauttaan yhden vuosituhannen verran. Kun lännessä Rooman valtakunta jäi barbaarien jalkoihin ja kirkkokin hajosi kilpaileviin suuntauksiin, onnistui Konstantinopoliin pääkaupunkinsa siirtänyt keisari keskittämään itäpuolen vallan itselleen. Lännessä paavit värväsivät palkkasotureita ja nöyryyttivät maallisia keisareita, mutta idässä keisari oli vastaansanomattomasti sekä valtion että kirkon pää. Paljon on aikojen kuluessa muuttunut, mutta idän patriarkat muistavat yhä, keneltä se Rolex ranteeseen tulee.

Keskiajan ainoa naispuolinen historioitsija lienee keisarin tytär Anna Komnena, jonka 1100-luvun alkupuolella kirjoittama pitkä historiikki isänsä keisari Aleksios Komnenoksen hallituskaudesta on edelleen kohtalaisen luotettavaksi katsottu aikalaislähde tuolta kuohuvalta ajanjaksolta. Tämä Aleksias, englanninkielisenä pokkarina (Penguin, 1979) The Alexiad, on tietenkin isä-keisaria imarteleva ja siinä mielessä puolueellinen teos, mutta kuvaa muutoin tarkasti aikakautensa sotia, valtapoliittisia juonitteluja keisarin lähipiirissä ja alituisia uskonkiistoja oikean opin löytämiseksi ja väärinajattelijoiden karsimiseksi pois kirkon helmasta. Ainoa oikea totuus uskonkappaleista vaikuttaa olleen jo tuolloin sittenkin aika suhteellinen.

Keisari Aleksioksella ei mennyt valtakuntansa kanssa enää kovin hyvin, sillä se mureni reunoiltaan ja turkkilaiskansoihin kuuluvat selzdukit levittäytyivät koko ajan lähemmäs Konstantinopolia. Jerusalem ja Pyhä hautakin olivat jo aikoja sitten menneet islaminuskoisten haltuun. Siksi olikin hyvä, että lännessä virisi sotilaallis-uskonnollista intoa lähteä ristiretkelle, ajamaan vääräuskoisia pois Pyhältä haudalta. Siinä samalla tuli autettua itäisen keisarinkin asiaa.

Anna Komnenan näkemys ensimmäisestä ristiretkestä ja toisaalta läntiset aiheesta kertovat lähteet antavat melko erilaisen kuvan tapahtumista ja motiiveista. Komnena ei todellakaan pitänyt Sisilian normannien Bohemondista, vaikka tämän joukot jaloon tehtäväänsä Pyhälle haudalle matkatessaan valloittivat myös Antiokian ja Nikean takaisin kristittyjen haltuun. Siellä Komnenan mukaan tapahtui kaikki mahdollinen kunniattomuus ja petos, eikä rehdistä sodankäynnin sääntöjen noudattamisesta ollut puhettakaan. Yhä hurjemmaksi menee, kun huonosti ruokitut sotilaat teurastavat valloitetun kaupungin asukkaita ja paistavat pikkulapsia vartaissa. Tässä lienee selkeä lähdekritiikin paikka. Jotain rajaa sentään; täytyisi kai puolueellisenkin  historioitsijan vähän ajatella, mitä ihminen voi tehdä ja mitä ei. Toisaalta, voihan oma isäkin tukehduttaa lapsensa muovikääröön.

Täällä hyvin ohuen kulttuurikerrostuman maassa asuvana tuntee aina välillä huimausta, kun miettii eteläisempien maiden ja kaupunkien historiaa. Byzantionin-Konstantinopolin-Istanbulin kohdalla on ollut kyliä ja kaupungintapaisiakin  jo 8000 vuotta sitten, kun Suomesta oli hädintuskin jää sulanut. Arkkitehtuurissa siellä koristeltiin katedraaleja, kun meillä vihdoin joku takkupää kurkisti maakuopastaan. Hyvin olemme kuitenkin koettaneet kiriä etumatkaa kiinni.

*

Tuskainen kevät 1918

Suomen sisällissodan keväästä on nyt kulunut 95 vuotta ja aihe pysyy arkana edelleen. Valtioiden sisäiset murhenäytelmät eivät näytä maailmasta loppuvan: Syyrian sisällissota riehuu parhaillaan ja Jugoslavian hajoamisen jälkeen tehdyt rikokset ihmisyyttä vastaan ovat vasta päätymässä tuomioistuinten käsittelyyn.  

Kaikki menee aikanaan ohi ja kaikki unohtuu, kuten vanha saksalainen iskelmä toiveikkaana toteaa, mutta sisällissotien haavat vaativat hyvin pitkän paranemisajan. Ehkä kaksisataa vuotta on siihen riittävästi.

Muutaman vuoden päästä on käsillä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla. Epäilemättä sen juhlavuoden tapahtumia ja ohjelmia suunnitellaan jo täyttä häkää. Vajaan kahden kuukauden kuluttua niistä juhlista ollaankin sitten sisällissodan satavuotismuistoissa. Kuva kaikesta tapahtuneesta on jatkuvasti selkiytynyt, mutta vieläkin tuskaisen kevään 1918 kuvaa värittävät monet luulot, huhut ja itsepetokset. Tutkittavaa ja tulkittavaa riittää vielä pitkäksi aikaa: ketkä olivat eniten harhaanjohdettuja, kuka vapautti ja kenet mistä.

Saksalaista ammattiapua

Tämän kevään 2013 uusien kirjojen joukossa sisällissodasta kertoo 'Vallatkaa Helsinki',  kirjoittajana  FT Tuomas Hoppu.  Hänen kirjoitustyylinsä on hyvin asiallinen ja kaikin tavoin kiihkoton, vaikka asiakirjojen näkökulmaa väritetään yksittäisten henkilöiden haastattelujen, kirjeiden ja muiden kommenttien kautta.  Mitään räväkkää tai kuohuttavaa ei irtoa. Vaasaan paennut Suomen porvarillinen senaatti tilasi saksalaista ammattiapua pääkaupungin puhdistamiseen ja sitä se sai.

Helsinki ei lopulta ollut sisällissodan keskeinen näyttämö, vaikka se oli maan pääkaupunki ja vaikka vallankumouksen alkamisen merkkinä punainen lyhty nostettiin juuri Helsingin graniittisen työväentalon torniin iltamyöhällä 26.tammikuuta 1918. Massojen vyörymistä kaduille ei tapahtunut vaan punainen vallanotto tapahtui pienissä erissä, kuin hiipimällä. Kotitarkastuksia tehtiin, aseita otettiin Viaporin varuskunnasta ja niitä käytiin takavarikoimassa yksityisten porvarien kodeista, rautatieasema ja muita tärkeitä rakennuksia vallattiin. Punaista ylivoimaa ei yritettykään alkuvaiheessa kiistää vaan kaikki porvarilliset senaattorit onnistuivat pakenemaan kaupungista ja vähäiset kaupunkiin jääneet suojeluskuntalaiset koettivat välttää pidätetyksi tulemista.

Valkoinen puoli keskitti voimansa Vaasaan, jonne ylipäällikön valtuudet saanut kenraali Mannerheim kokosi joukkojaan. Sieltä joukot suuntasivat kohti punaista etelää ja sisällissodan suurimmat taistelut käytiin Pohjois-Hämeessä ja Tampereella. Valkoisten avunpyyntö Saksaan sai myönteisen vastauksen. Saksalaisia vyöryikin jo valmiiksi Suomenlahden eteläpuolella Baltiassa ja meneillään olevan ensimmäisen maailmansodan itärintama oli hiljenemässä kun omassa sekasorrossaan vellova Neuvosto-Venäjä pyristeli irti sodasta. Niinpä keisarillisen Saksan Itämeren divisioonasta riitti joukkoja heittämään keikkaa Suomeen.

Saksalaiset nousivat maihin Hangossa 3.huhtikuuta ja heitä oli tässä erässä hiukan alle 10 000. Heidän nimenomainen tehtävänsä oli vallata Helsinki. Toinen erä, noin 3000 saksalaissotilasta nousi maihin Loviisassa ja he suuntasivat sieltä katkaisemaan Pietariin vievää rautatie- ja maantieyhteyttä ja punaisten pääjoukkojen mahdollisuutta paeta itään. Molemmat tehtävät tulivat ripeästi suoritetuiksi.

Saksalaisilta kului runsas viikko raivata tiensä Hangosta Helsingin keskustaan. Kiivaimmat taistelut käytiin esikaupunkialueella Huopalahdessa ja keskustassa Turun kasarmilla eli nykyisen Lasipalatsin kohdalla. Juuri viime viikolla siellä kävelleenä tuntuu merkilliseltä lukea, kuinka Töölössä joku huikkaili ikkunasta saksalaisille kannustusta ja toinen porukka taas tulitti heitä kiivaasti Svenska Teaternin ikkunoista.  Saksalaiset olivat ammattilaisina tietenkin täysin ylivoimaisia viimeisiin jäljellejääneisiin punakaartilaisiin verrattuna. Kaupungissa piileskelleet suojeluskuntalaiset liittyivät taisteluihin mukaan, mutta heidän osuutensa jäi vähäiseksi.  Saksalaisten tykkituli iski työväentalon torninkin hajalle ja punaiset antautuivat.  Huhtikuun 14.päivänä kaikki oli jo selvää ja kenraali Rüdiger von der Goltz saattoi pitää kaupungissa saksalaisten voitonparaatin.  Kuten kaikista koulun historiankirjoista tunnettua, valkoinen kenraali Mannerheim piti sitten vielä omansa Helsingissä runsasta kuukautta myöhemmin.

Hoppu toteaa saksalaisten hallinneen hermonsa ja joukkojen pitäneen kurinsa melkoisen moitteettomasti. Ainoat dokumentoidut saksalaisten suorittamat teloitukset tapahtuivat Huopalahdessa. Vankeja kyllä otettiin, koottiin Viaporiin ja haettiin kotoakin ilmiantojen perusteella, mutta se kaikki tapahtui suomalaisten toimesta. Teloittamisen vimmaan päästiin myöhemmin keväällä. Pelkkä saksalaisten läsnäolo ilmeisesti rauhoitti mieliä sen verran, että pääkaupungissa taistelujen jälkeinen valkoinen terrori jäi pienemmäksi kuin muualla maassa.

Kuriositeettina Hoppu mainitsee, että Helsingin valtausta ei käytännössä suinkaan johtanut kenraali von der Goltz, vaan sen tehtävän sai hoitaakseen hänen alaisensa, eversti Tschirschky. On tietenkin kohtuullista muistaa oikeaa miestä, kun se kerran tiedossa on.  Homman hoiti siis eversti Wolfgang Levin Hans von Tschirschky und Boegendorff. Mikseipä vaikka nimetä oma katu hänelle?

Kirjailijan pettymys

Kun luin edellä mainittua kirjaa Helsingin valtauksesta, tuli mieleen vanha antikvariaattilöytöni, kirjailija Juhani Ahon kirjoittama 'Hajamietteitä kapinaviikoilta'. Hän kirjoitti sen ikään kuin sisällissodan aikaisina päiväkirjamerkintöinään kevään 1918 aikana, asuessaan Helsingin Eirassa Engelin aukion laidalla. Kirja julkaistiin heti 1918-1919, mutta minun kappaleeni on teoksen toinen painos vuodelta 1938. Aho väittää esipuheessaan, ettei tekstiä ole jälkikäteen muokkailtu, mutta mistäpä sen tietää. Joka tapauksessa sitä on kiinnostavaa lukea, ja etenkin taas nyt, kun luin sitä vuoroon Hopun teoksen kanssa.

Tuntuu merkilliseltä kuvitella kaupunkilaisten elämää tuollaisen tilanteen keskellä. Yhteiskunta on tavallaan lakannut toimimasta, mutta jotenkin se kuitenkin koko ajan toimii. Iltaisin ja öisin on ulkonaliikkumiskielto.Yhteydet muuhun maahan tai ulkomaille ovat likimain poikki. Ihmiset koettavat käydä päivisin töissä, mikäli työpaikka ei ole joku suljettu valtion virasto tai lakkautettu porvarillinen sanomalehti. Ruokaa koetetaan eri konstein hankkia, vaikka elintarvikepula ahdistaa. Satunnaisia ampumisia tapahtuu aina silloin tällöin. Kuolemanvaara ei kuitenkaan ole jatkuvaa.  Ainoat ilmestyvät sanomalehdet ovat punaisten Työmies tai Tiedonantaja, muita tiedotusvälineitä ei ole olemassakaan. Huhuja liikkuu tietenkin, mutta mitä tai ketä voi todella uskoa.

Aho haukkuu raivokkaasti punaisten lehtien toimittajat ja etenkin kansanvaltuuskunnan johtomiehet, jotka johtavat joukkojaan harhaan. Hiukan ehkä tyhmä,  mutta uskollinen ja rehellinen ’kansanmies’ on ollut Ahonkin usein kuvaama suomalaisuuden ihannehahmo, joka ei mitenkään voisi ryhtyä tällaiseen kapinaan.  Ennen vanhaan olisi riittänyt, jos isäntä olisi vienyt vikuroivan renkinsä saamaan vanhalta rovastilta nuhteet. Siitä olisi rengille taas tolkku palannut ja elämä jatkunut entiseen malliin.  Asioiden kehittyminen tähän pisteeseen on Aholle suuri pettymys.

Toisaalta Aho tuntee itsekin jonkinasteista syyllisyyttä, pohdiskelee onko hänkin riistäjä, elääkö hän toisten työn hedelmiä nauttien. Puolustuksekseen hän katsoo tekevänsä tärkeää henkistä työtä, jonka takia hän nyt vain tarvitsee ’tiettyjä mukavuuksia’ elämäänsä. Venäläisiä hän muistaa inhota kaikessa, ja jos joku nyt on jollain lailla syyllinen tähän ’sosiaaliseen tilanteeseen’ niin sellainen voisi olla ’eräskin tuntemani ruotsinkielinen, suorastaan balttilainen paroni’ joka kohtelee työväkeään ylenkatseellisen brutaalisti.

Saksalaisten tuloa Aho odottaa innolla, mutta samalla pelkää, ettei se ole hyvä ratkaisu Suomelle.  ’Onhan nöyryyttävää, jos talossa pitää pyytää naapuri apuun omien poikien kurittamiseen. Ei sellainen voi olla enää sen jälkeen isäntä talossaan.’ Poliittisesti hän arvioi nuoren Suomen saavan vastaansa Englannin ja Ranskan, jos se liittoutuu Saksan keisarin kanssa. 

Helsingin valtaustaistelujen päivinäkin Aho käy kaupungilla ja vasta punaisten antautumispäivänä 13. huhtikuuta hän kirjaa nähneensä Tehtaankadulla porttikongissa ammutun punakaartilaisen. ’Se oli ensimmäinen ammutun ihmisen ruumis, minkä olen iässäni nähnyt. Se riittikin minun osalleni’.  Illemmalla hän lähtee kuitenkin jälleen ulos ja ostaa innoissaan Erottajalla kaikki juuri ilmestyneet uudet sanomalehdet, sillä ’on suloinen tunne hyppysissä saada käsitellä porvarillista lehteä.’ Hänen hyvä tuulensa katoaa kuitenkin pian, kun hän kulkee eteenpäin ja näkee vankijonoa tyrkittävän pitkin Senaatintorin laitaa. Mitä tästä vielä tuleekaan? Kuka nämä kaikki ruokkii? Pitäisikö ne lähettää Saksaan, saamaan sieltä ruokaa ja oppimaan kuria ja järjestystä?  Eipä tiennyt Aho tätä kirjoittaessaan ettei Saksassakaan kohta olisi ruokaa ja järjestyksen laitakin olisi niin ja näin, kun keisarikunta romahti jo kolmen kuukauden kuluttua näistä tapahtumista.

Omasta perheestään Aho ei kirjassa pukahdakaan. Kirjoituksissaan hän on yksin, kyläilee vain tiuhaan siellä ja täällä, liikkuu kaupungilla aika pelottoman tuntuisesti vaikka kuuluukin ’riistäjiin’ ja kirjaa ylös monenlaisia kuulemiaan huhuja ja tapahtumia. Todellisuudessa hän kai asuikin koko sisällissodan ajan enimmäkseen yksin, sillä hänen vaimonsa sympatisoi häntä enemmän punaisia ja kolmesta pojasta yksi oli punaisten puolella, yksi valkoisten ja yksi koetti pysyä puolueettomana. Jakaantunut kansa pienoiskoossa.

Tampereen trauma

Suomen sisällissodasta ei voi yrittää ottaa kunnolla selkoa lukematta Heikki Ylikankaan 'Tie Tampereelle' järkälettä yhtä vähän kuin hahmottaa yhteiskuntamme peruskuviota ilman Väinö Linnan ’Täällä Pohjantähden alla’ romaanisarjaa. Jälkimmäinen on kylläkin fiktiota, vaikka sen hahmoista puhutaan niin kuin he olisivat todella eläneet vähintäänkin sukulaistemme naapureina.

Professori Ylikangas julkaisi ’Tie Tampereelle’ kirjansa 1993, siis 20 vuotta sitten. Siitä on ilmeisesti viimeksi otettu 9.painos, vuonna 2004. Aikoinaan ’Tie Tampereelle’ herätti tuohtumusta siksi, että Ylikangas esipuheessaan ja jälkisanoissaan korosti salailun ja itsepetoksen ylläpitämän kollektiivisen trauman purkamista ’viimeinkin 75 vuotta sisällissodan jälkeen’. Silloin aikaa oli ilmeisesti kulunut vielä hiukan liian vähän, kun tästä jaksettiin ’närkästyä’ mutta kokonainen uusi sukupolvi tutkijoita on sen jälkeen astunut esiin ja aiheen tutkiminen eri näkökulmista on tuonut paljon uutta tietoa. Yksi tärkeä julkinen aikaansaannos on ollut yhteen paikkaan koottu Suomen sotasurmat -tietokanta, jota voi netissäkin nyt tutkailla.

Ylikangas käy päivä päivältä läpi pienemmät kahakat ja varsinaiset sotatoimet pohjoisella rintamalla. Kaikki päättyy 22 päivää kestävään rynnistykseen kohti Tamperetta ja näissä taisteluissa oli eri tavoin osallisena yli 30 000 suomalaista. Aluksi hajanainen kahakointi päättyi lähes aina punaisten vetäytymiseen, mutta viimeinen vaihe piiritetyn Tampereen kortteleissa kesti yllättävän kauan ja tuotti paljon uhreja kummallekin puolelle. Vailla sotilaskoulutusta ja ilman kunnollista johtoa ja huoltojoukkoja taistelleet punaiset olivat aina heikoilla liikkuvassa maastotaistelussa, mutta kaupungissa he pystyivät raivokkaaseen vastarintaan kortteli korttelilta ja talo talolta.

Taistelut olivat kovia, mutta eniten traumoja syntyi selittelyistä ja salailuista. Keitä vastaan oikein taisteltiin? Pohjalaiset suojeluskuntalaiset olivat uskonvarmoina häätämässä ryssää Suomesta ja saivat niskaansa kuulasadetta hämäläisten työläisten pyssyistä. Kuinka se nyt niin meni? Miten kohdeltiin aseensa laskeneita ja antautuneita, miten vankeja. Keitä suljettiin vankileireihin, millaisiin oloihin ja minkälaiset tuomioistuimet missäkin päättivät hävinneiden kohtaloista. Kuka tiesi muttei välittänyt puuttua? Kuva ei ole kaunis eikä kunniaksi kenellekään. Sodissa ei liene paljonkaan kunniakasta ja sisällissodissa ei senkään vertaa. Sata vuotta menee ennen kuin asioita pystytään kunnolla selvittelemään ja toinen sata tarvitaan unohtamiseen.

*