Tulevaisuusvisioita sadan vuoden takaa

Historian tapahtumat eivät toistu täsmälleen samanlaisina. Hämmästyttävän samantapaiset kehityskulut ja tapahtumien liikkeelle vyöryttämät ihmisjoukkojen reaktiot näyttävät silti toistuvan yhä uudelleen ja uudelleen. Se juuri historiassa kiehtoo.

Tulevaisuudesta emme koskaan varmuudella tiedä. Silti ennustelemme ja visioimme sitä innokkaasti: välillä menneeseen nojaten, välillä taas ehdottomasti kaiken menneen kieltäen. Uusi, uljas tulevaisuus on muuttava kaiken ja oleva aivan erilainen kuin mennyt, tuo jo kulahtanut ja tympeäksi käynyt, virheiden täyttämä entisyys.

Sata vuotta sitten yhteinen Eurooppamme rämpi kylmässä ja märässä syksyssä aivan riekaleina. Järjetön neljän vuoden verenvuodatus, ensimmäinen maailmansota, oli vihdoin päättynyt. Voitonriemua ei ollut juuri missään. Kaikkialla oli vain väsymystä, tuhoa, tautiepidemioita ja nälkää.

Mutta oli myös 1900-luvun alussa itämään heitetty kulttuurisen ’futurismin’ siemen, jota hirveä sotakaan ei ollut tuhonnut. Se lähti liikkeelle Italiasta ja levisi ympäri Euroopan. Futuristit julistivat lähes kaiken vanhan hylättäväksi, ’passatismiksi’ eli menneeseen tarrautuvaksi. Oli muutettava kielioppi, kirjoittamisen tapa, musiikin konventiot, kuvanveiston ja maalauksen traditiot, tanssi, arkkitehtuuri. Kaikki.

Hauskinta ehkä, ainakin näin jälkiviisaasti myöhemmin katsellen, oli futurismin levittäytyminen keittiöön. 

Tuliko tulevaisuudesta sellainen kuin futuristit kuvittelivat ja tahtoivat? Hylättiinkö vanha ja omaksuttiin uusi, parempi? Muuttuiko maailma ja muuttuiko ihminen?

Tätä tutkiskellessa tulee mietittyä hiukan myös nykyisiä visioitamme: perustuuko niistä joku pelkkää haavetta vahvempaan todennäköisyyteen, vai valitseeko toteutumaan tulevan vision ihan vain pelkkä sattuma? Mikä lienee meidän aikamme ’futurismi’, joka on muuttava ihan kaiken, ainakin puheissa? Digitalisaatio, vai mikä?

Pastan pehmittämät

Kirjamessuilla käsiini sattui opus ’Futuristinen keittiö’ (runsain lisätiedoin ja viittein varustettu suomennos vuodelta 2015 on Pauliina de Annan tekemä) ja siitä lähti liikkeelle tämänkertainen kirja-johtaa-kirjaan kolmikkoni.

Koko futurismin perustaja ja ensimmäinen oppi-isä Filippo Tommaso Marinetti julkaisi kuvataiteilija Fillian kanssa ’Futuristinen keittiö’ (La Cucina Futurista) opuksen vuonna 1932. Futuristien merkillisiä illallisia ja ruokareseptejä ynnä muita varsin raisuja keittiö- ja ravitsemusjulistuksia oli ollut italialaisessa julkisuudessa jo muutaman vuoden ajan ennen kirjaa. Varsinainen laajemmin koko kulttuurin kattavan futurismin perusmanifesti oli jo vuodelta 1908.

Futuristit pyrkivät muun muassa siihen, että taide ja elämä olisivat yksi ja sama asia. Siksi niin perustavan laatuinen tekijä kuin ruoka ja syöminen oli tietenkin myös otettava futuristiseen käsittelyyn. 

Kuten kaikessa, myös ruuanlaitossa ja keittiössä vanhat tavat tuli hylätä. Jälkiruoka voitiin tietenkin aivan hyvin syödä ensin, ja alkupalat viimeiseksi, mutta no, sehän nyt oli todellisena muutoksena vielä pientä. Liha voitiin valmistaa esimerkiksi johtamalla sen läpi sähkövirtaa, tuota modernia elektro-dynaamista tekijää, jota uusi aika ihannoi. Pöydät saatettiin peittää foliolla ja kukkien sijaan koristeina käyttää raakoja perunoita, jotka oli leikelty eri muotoihin. Taustalla voitiin soittaa rumpujen pärinää tai suurten moottorien jylinää, uuden ajan ääniä. Tarjoilijat voivat myös kulkea ympäriinsä ja suihkutella ilmaan erilaisia tuoksuja, jotta ateriasta tuli mahdollisimman monien aistien yhteiskokemus.

Tuollaiset ateriat voidaan yhä nykyäänkin järjestää, mikä ettei, jos halutaan tavoitella ’jotain erikoista’, mutta yleiseksi käytännöksi ne eivät tulleet, kuten tiedämme. Monille riitti vielä vuosikymmeniä, että sai edes perunaa, vaikka sitten vähän paleltunuttakin.

Hauska osanen futuristien ruokajulistusta oli pastan vastustus. Se ruoka vei italialaiset kerrassaan turmioon sekä fyysisesti että henkisesti ja se oli suurin ’vanhan keittiön’ ehdottomasti hylättävistä asioista. Pasta oli huonoa ravintoa, joka vain turvottaa ja tyhmentää! Ei tule uuden uljaan tulevaisuuden johtajia, ei tulisieluisia teknologian osaajia näistä, jotka ovat tukkineet ensin suunsa ja sitten sisuskalunsa tuolla pallomaiseksi paisuttavalla jauhotuotteella.

Niinpä. Tässä suhteessa futuristit olivat samaa mieltä kuin monet nykyiset ravitsemusasiantuntijat, mutta ei pastan syöntiä Italiasta ole vielä saatu poistettua. Pikemminkin päinvastoin! Katsoin juuri varsin uutta Jamie Oliver -ruokaohjelmien sarjaa, jossa Oliver taas kerran kiertää Italian maakuntia etsimässä ’mammojen ja nonnien parhaita reseptejä’ ja mitäpäs muuta siellä vaivataan joka jaksossa, kuin pastataikinaa. Tehdään pitkää ja lyhyttä, pitkulaisia ja pyöreitä ja korvannäköisiä ja simpukannäköisiä..Ja Oliver huutelee: Oh my Lord, incredible..

Sinänsä oli suorastaan hätkähdyttävää lukea ’Futuristien keittiöön’ liitetyistä useista kommentaareista kirje, jonka Gazetta del Popolo -lehden uutispäätoimittaja V.G. Pennino oli lähettänyt Marinettille ottaakseen osaa puhjenneeseen pastakeskusteluun. Kirjeessä hän on samaa mieltä pastan turmiollisuudesta, mutta jatkaa, että yhtä lailla on hylättävä valkoinen leipä ja kuorittu riisi. Ruokaa tulee syödä vain pieniä määriä ja suhteuttaa se tehdyn työn fyysiseen rasittavuuteen. Etenkin erilaisten hyvin valmistettujen ja maustettujen kasvisten ja pähkinöiden syöntiä tulee suuresti lisätä.

Koko kirje on kuin suoraan tämän päivän ravintoneuvojan kynästä. Mutta jo yhdeksänkymmenen vuoden takaa!

Terästä vai marmoria

Edellisessä kirjassa oli keittiö-teeman ohella myös lyhyt yleiskatsaus futurismin eri vaiheisiin. Siitä ajatukseni johtuivat tapahtuma-ajankohdan muuhun historiaan: kuinka futuristiset ideat näkyivät ja vaikuttivat muissa maissa ja muualla kuin keittiössä. Tartuin seuraavaksi Marja Härmänmaan ja Timo Vihavaisen toimittamaan poikkitieteelliseen artikkelikokoelmaan ’Kivettyneet ihanteet?’ (2000).

Artikkelikokoelman pääaihe ei ole futurismi, vaan se käsittelee monelta eri kantilta klassismin esiintymistä maailmansotien välisessä Euroopassa. Sotien, monikossa. Niinpä. Vaikka ensimmäinen maailmansota oli niin turha ja niin hirveä kuin oli, rynnisti Eurooppa jälleen uuteen suursotaan heti, kun yksi sukupolvi tykinruokaa oli saatu kasvatettua.

Futurismilla on kuitenkin osansa kirjassa. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka futuristien ’uutta aikaa’ ja uutta teknologiaa ihannoivat ideat ensin levisivät vauhdilla Italiasta muihin ensimmäisen maailmansodan jälkeen sekaisin oleviin maihin, kuten eritoten Saksaan ja Neuvosto-Venäjälle. Molemmissa maissa oli suuri yhteiskunnallinen tilaus jollekin kokonaan uudelle, erilaiselle, joka ei muistuttanut yhtään siitä yhteiskuntamuodosta ja kulttuurista, joka juuri oli hävinnyt ja hävitetty. Alas keisarit ja tsaarit! Nyt puhaltaisivat aivan uudet tuulet ja nousisi aivan uusi kulttuuri: kiiltävää terästä, koneita, sähkövoimaa, elokuvaa - jokaiselle kansalaiselle hyvinvointia ja palkitsevaa osallisuutta ilman luokkaeroja.

Tätä riemua ei kylläkään kestänyt kauaa. Saksassa uusille vallanpitäjille kelpasivat kyllä teräs, uudet koneet ja voittoisasti eteenpäin marssivat yhtenäiset kansanjoukot, mutta ne saivat toteuttaa vain ylhäältä annettuja tehtäviä. Vapaat taidesuunnat tai jazz-musiikki eivät enää tulleet kuuloonkaan; nehän olivat natsien mielestä rappio-taiteen esimerkkejä. Eikä kirjallisuus, joka olisi tahtonut uudistaa vaikkapa kieliopin tai kehottaa mihin tahansa vähäisempäänkin kansalaistottelemattomuuteen, taatusti löytänyt kustantajaa.

Neuvosto-Venäjällä kävi samoin, hiukan eri painotuksin vain. Teknologiaa toki ihannoitiin ja uusi vapaa taide elokuvineen ja julisteineen sai rellestää muutaman vuoden, kunnes se ajettiin tiukkaan ylhäältä määrättyyn ’sosialistisen realismin’ ja propagandataiteen karsinaan. Kiiltäväkylkiset junat kulkivat kyllä Neuvostomaassa valokiilat yötä halkoen, mutta ne junat eivät olleet vapaan matkustamisen symboleita.

Italiassa, futurismin syntymaassa, sen kamppailu asemastaan fascistisessa Mussolinin hallitsemassa valtiossa, oli sinnikkäämpää kuin muissa Euroopan diktatuureissa, mutta sielläkin se lopulta suurelta osin jäi ’klassismilta’ vaikuttavan suuntauksen jalkoihin. Mennyt suuruus, Rooman ja keisarien ajat, piti sittenkin nostaa näkyville, vaikka se ’passatismia’ olisikin. Ei menneisyys niinkään juuri sellaisena kuin se aikoinaan oli, vaan sellaisena, jona se näyttäisi parhaiten tukevan ja nostavan nykyistä järjestelmää. 

Taas rakennettiin mahtavia temppelinoloisia rakennuksia, jättiläismäisiä pylväshalleja, monimetrisiä Johtajan patsaita tai marmoripäitä, joiden luokse joukkojen juhlakulkueet voisivat suunnata.

Oli aika sitten ’uusi’ tai ’vanha’; tätäkö ihmiskunta aina tarvitsee?

Hurmiosta raunioihin

Entäpä meillä Suomessa? Futurismi ei meidän pieniä piirejämme ehtinyt juurikaan koskettaa. Meillä oli 1920- ja 1930-luvuilla ilmeisesti täysi työ pysyä hengissä ja nostattaa edes sen verran yleistä elintasoa, että nationalistiselle kansallistunteelle löytyi jotain katetta, ennen kuin taas olimme sodassa.

Onneksi oli sentään Olavi Paavolainen, tuo maamme ensimmäinen kosmopoliitti ja kulttuurin renessanssi-ihminen. Paavolainen kommentoi tuon ajan kulttuurivirtauksia ’esseitä ja pakinoita’ sisältävässä teoksessaan ’Nykyaikaa etsimässä’ vuodelta 1929.

Se on yhä tavattoman mukaansatempaavaa ja yllättävän monelta kohdaltaan hyvin aikaa kestänyttä luettavaa, vaikka tietenkin paikoitellen tahattoman koominen. Mutta silti, epäilenpä ettei juuri ainuttakaan viime vuosien kirjallisuutemme tuotoksista lueta enää yhdeksänkymmenen vuoden kuluttua, niin kuin tätä. Minulla oli käsillä kirjan 5.painos vuodelta 2002.

Heti alkuun Paavolainen valittaa, ettei Suomessa ole huomattu ’nykyaikaa’ vaan kirjallisuutemme perusteella olemme vieläkin vaiheessa, jossa ’isä lampun osti’. Meillä Suomessa on toki ’ vetureita, sähköttäjiä, automaatteja ja konekirjoittajattaria. Meilläkin on hermostuneita lapsia ja ihmisiä, jotka ovat jääneet auton alle’, mutta silti nykyaikaa etsivän on lähdettävä Suomesta pois. Pariisiin, Berliiniin, Roomaan..Hienointa olisi, jos pääsisi Amerikkaan, jossa nykyaika on kaikkein parhaiten nähtävissä, mutta siihen Paavolaisella ei ole riittävästi rahaa.

Niinpä hän hurmioituu Pariisissa reklaamitauluista, jotka ulottuvat aina viidennen kerroksen korkeuteen ja kaduista, joilla liikkuvien autojen määrä voi ulottua sataan tuhanteen. Ihaninta uutta runoutta on kansainvälisten juna-aikataulujen lukeminen. Huikeaa oli myös tavata Alvar Aalto, etenkin siksi, että hän oli saapunut kaupunkiin peräti lentokoneella.

Paavolainen raportoi myös Suomessa hyvin vähän tunnetuista italiaisista futuristeista ja venäläisistä ’vallankumousrunoilijoista’ Blockista, Majakovskista ja Jeseninistä.  Blockin kuolemisen nälkään ja Jeseninin hirttäytymisen hän voi jo kertoa. Majakovski ampui itsensä muutama vuosi Paavolaisen kirjan ilmestymisen jälkeen. Siinä meni se kulttuurin etujoukko.

Berliinissä Paavolainen innostuu myös urheilusta ja alastomuuskulttuurista. Liikunnalliset, hyvinvoivat ja lihaksikkaat ihmiset ovat kauniita. Paavolainen tunnelmoi, kuinka tehokkuus ja urheilullisuus yhdistyvät ylävartalot paljaina, pelkissä urheiluhousuissa rytmikkäästi hakkua heiluttavissa työmiehissä, jotka korjaavat raitiovaunukiskoja. Ihan niin. Kun luin tuota, minun mieleeni tupsahti aivan hiljattain lukemani Kari Enqvistin pakina, jossa hän kiitti ja kehui suomalaisia työmiehiä, ’noita omenavartaloisia persvakomiehiä huomioliiveissään’, jotka myös korjaavat kaiken, mutta näyttävät esteettiseltä olemukseltaan hieman toisenlaisilta.

’Olemme tienhaarassa. Joko kulttuuriin tai yli-kulttuuriin.’ Paavolainen päättää intoilevan kirjansa.

Taisi mennä lopulta yli-kulttuurin puolelle. Taas tuli uusi sota ja lähes kaikki tuhottiin. 

Mitä sitten…alusta uudelleen?

***

Turun Kirjamessut 2018

Jälleen kerran tuli käytyä Artukaisissa Messuilla. Kaikki tuntui niin tutulta; tihkusade ulkona, puskeminen ahtaasta eteisestä ja sitten: täällä ollaan taas! Heti A-halliin, oven vierestä 'survival kit' metrilakua mukaan ja kiertelemään. Kuten aina.

Olin liikeellä koululaisten kansoittamana perjantaina ja kaikilta keskustelulavoilta kuului samaa viestiä: koululaiset eivät lue, etenkään pojat eivät lue, jotain on tehtävä ja pian. Auttaisiko tekstien lyhentäminen? Kirjojen pelillistäminen? Etsi hahmo ja sen seuraava tehtävä? Jaksaisiko koululainen lukea kaksi kokonaista kappaletta, ennen kuin kuuluu ääniä ja kuva liikkuu? Jospa kirjat tehtäisiin yhteistyönä..kirjailija kyselisi ideoita lukijoilta?

Eh..? Alkoi vanhaa ahdistaa.

Yksi viereisistä halleista oli täynnä penkomislaatikoita: ota mikä kirja tahansa, kaikki maksavat 2 euroa kappale. Olkoon ohut tai paksu, uudempi tai vanha, suomalainen tai käännös, faktaa tai fiktioita. Pääasia että viet pois..

Seuraavassa hallissa oli tiedettä ja antikvariaatteja. Siellä oli kuhinaa ja kävelykeppien kolinaa..tämä on se osasto, jonne minäkin varmaan pian siirryn pysyvästi. Täällä vielä ollaan kiinnostuneita kirjoista, myös esineinä.

Tämän vuoden teema maa oli Viro. Aika tuttu jo, eikä tällä kerta tuonut esiin mitään erityisempää uutta. Kunhan kaikki viimeisetkin neuvostomiehityksen ajan ahdistukset on saatu kirjoitettua ulos, on varmaan aika tutustua uuteen virolaiseen identiteettiin. Millainen se lieneekään?

Mitä suomalaisuudesta oli tarjolla? Presidentti Niinistöä ainakin kolmen - neljän kirjan verran. Uudet elämäkerrat Minna Canthista ja Aleksis Kivestä. Uudet painokset Pentti Haanpään parhaista. Ei mikään tajunnanräjäyttävä vuosi..

Löysin kuitenkin taas jotain..yksi oli huvittava, toinen oikein kiinnostava, kolmannesta sain idean, jota täytyy kehitellä lisää.

Kannatti käydä!

***

Neuvostoihmisiä

Uutisia tulvii yhä nopeammin ja yhä useammista lähteistä. Toimittaja-poloiset koettavat saamiensa viestintäoppien mukaisesti myös taustoittaa niitä ja tarjota jonkinlaista analyysintynkääkin. Siispä mikrofonia työnnetään hämmentyneen poliitikon tai jostain pikapikaa kaivetun ’päivystävän asiantuntijan’ suuhun: Mitä tämä merkitsee? 

Aikaa lausunnolle on ehkä puolitoista minuuttia, joten eipä ihme, että hermostuneet vastaukset koostuvat yleensä muutamasta tyhjänpäiväisestä fraasista, jotka olisi aivan hyvin voinut jättää sanomattakin.

Neuvostoliiton hajoamisesta, sen kommunistisen puolueen lakkauttamisesta ja koko itäblokin katoamisesta on kulunut runsaat 25 vuotta. Nyt ehkä voidaan jo kunnolla nähdä, mitä tuo kaikki merkitsi. Monet niistä uhkakuvista, joita silloin pelättiin, eivät toteutuneet. Myöskään monet niistä suurista toiveista, joita silloin eläteltiin, eivät toteutuneet.

Muistan noilta ajoilta totiset miehet televisiossa: varautuneen presidentti Koiviston, hämmentyneen pääministeri Ahon ja hillitysti ilmeitään hallitsemaan pyrkivän talousasiantuntija Tiusasen, joka vihdoin sai todeta ääneen, että taloudellisesti Neuvostoliitto on läpimätä ja ollut konkurssissa jo kauan. Sotilaallisesti ja poliittisesti asiaa voidaan tietysti katsoa ’toiselta kantilta’, niin kuin on tehtykin. 

Me suomalaiset pelkäsimme silloin rajan yli vyöryviä elintasopakolaisia, rikollisryhmiä, ydinmateriaalien salakuljettajia ja oman idänkauppamme romahdusta, kun samaan aikaan jouduimme muutenkin suuren laman kynsiin ja valtion talous keikkui aivan veitsenterällä.

Kun Neuvostoliiton romahdus ulottui meille enimmäkseen taloudellisena ongelmana, eivätkä sotilaalliset tai muut uhkakuvat toteutuneet, jäi tuon ’vuosisadan geopoliittisen katastrofin’, kuten presidentti Putin sitä myöhemmin nimitti, valtava ’henkinen maanjäristys’ meiltä suurelta osin huomioimatta. Oli niin paljon muuta ajateltavaa.

Ukrainalais-valkovenäläinen, entinen ’neuvostokansalainen’, kirjailija Svetlana Aleksijevits on koonnut haastattelumateriaaleista aivan mainion kirjan ’Neuvostoihmisen loppu’. Teos on tänä syksynä viimeinkin käännetty suomeksi ja sen lukeminen nosti mieleeni valtavasti uusia mielleyhtymiä ja loksautti yhteen monia entisiä tiedonmurusia sieltä ja täältä. Ai niin, tietysti…tuo vaikutti tuohon…siksi siis…ahaa… Yhteiskunnalliset prosessit eivät todellakaan ole yksioikoisia eivätkä tule selväksi yhdellä eikä useammallakaan ’lausunnolla’. Näkemyksiä ja tarkastelukohtia voi olla niin monia. 

Päässäni alkoikin muotoutua takaperoinen kirjallinen katsaus neuvostoihmiseen, lopusta kohti alkua: Aleksijevitsin ’Neuvostoihmisen loppu’, Sorokinin  ’Jono’ ja Ostrovskin ’Kuinka teräs karaistui’. Siinäpä tämänkertainen kirjakolmikkoni.

Muuttuvat laulut, muuttuuko ihminen?

Kirjailija ja toimittaja Svetlana Aleksijevits on tullut tunnetuksi etenkin ’yhteisöromaaneistaan’, joissa hän haastatteluihin perustuen antaa ihmisille mahdollisuuden tuoda julki kokemuksensa ’aatteen raunioilla’ tai ’poliittisen järjestelmän puristuksissa’. Häneltä on julkaistu suomeksi mm. kirjat Tsernobylin uhrien kertomuksista ja toisen maailmansodan aikana rajuihin rintamataisteluihin sotilaina joutuneiden naisten kokemuksista. Aleksijevits sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 2015.

’Neuvostoihmisen loppu’ (2018) (venäjäksi Vremja second-hand, 2013) avaa haastattelu haastattelulta sellaisia näkymiä tavallisen ihmisen kokemuksiin, joita Kremlin kultaisten ovien aukomisiin ja presidenttien kättelyihin keskittyvissä uutislähetyksissä ei tietenkään koskaan ehditä käsitellä.

Haastateltavat varmistavat aina välillä, että ’niin saako tästä asiasta nyt kertoa, ennen ei saanut’ ja ovat keskenään hyvinkin erimielisiä siitä, mikä oli hyvää, mikä huonoa, minkä olisi pitänyt säilyä ennallaan ja minkä häipyä jo ajat sitten. Ainakin ’yhteen ainoaan oikeaksi määrättyyn ajatusmalliin’ väkivalloin pakottaminen on näiden neuvostoihmisten osalta päättynyt. ’Niin..mikä kumma siinä on, ettei meillä mikään onnistu ilman pieksemistä..meillä ei osata käyttää vapautta..kun ei ole vapaita ihmisiä..kun on tämmöinen orjan sielu..’ filosofoi yksi haastateltava.

Tuiki tavalliset neuvostoihmiset kokivat Gorbatshovin ajan muutokset, perestroikan, Janajevin juntan kaappausyrityksen ja lopulta puolueen lakkauttamisen ja koko Neuvostoliiton hajoamisen ensin hämmentävinä, sitten innostavina ja lopulta totaalisina arkielämän romahduksina. Tehdas lopetti, uutta työtä ei mistään saanut, rahaa ei mistään saanut, mutta elää piti silti. Ihmiset eivät tienneet, olivatko hereillä vai näkivätkö unta, kun oudot paljasjalkaiset Hare Krishna -munkit ilmestyivät puistoon ja jakoivat siellä ilmaisia riisi-aterioita. ’Gospodi, en olisi ennen uskonut, mutta sinne vain menin minäkin, jonon jatkoksi. Oli nälkä.’

Ylemmän tason viskaalit varmaankin pelastautuivat suhteidensa avulla paremmin, mutta perustason puoluetyöntekijät romahtivat asemastaan muutamassa päivässä. Aate vietiin, työ vietiin, kunnioitus vietiin. Ihmiset eivät enää puhutelleet vaan vaihtoivat kadun puolta vastaan tullessaan, joitakin syljettiin hississä, joillekin puitiin nyrkkiä ja sihahdettiin: Koska teille järjestetään oma Nürnberg, syytä olisi..

Vielä synkemmässä tilanteessa olivat tietenkin ’turvallisuuspalvelulle’ työskennelleet. Monet pelkäsivät paljastumista ja toisaalta mistään ei voinut puhuakaan. Jotkut sortuivat ahdistuksessaan selittelyyn: mutta meillä oli normi, ihan niin kuin muussakin tuotannossa, meidän piti täyttää vaatimukset..Monet päätyivät itsemurhaan.

Kirjan tarinat saavuttavat jälleen uuden tason, kun siirrytään puhumaan ’Suuresta kansojen perheestä’, joka hajosi murusiksi saman tien, kun sitä koossapitänyt puolue lakkasi olemasta. Baltiassa ei venäläisiä enää pidettykään ’auttavina veljinä’ vaan heitä mulkoiltiin avoimen vihamielisesti miehittäjinä. Vuosikymmeniä yhdessä asuneet azerit ja armenialaiset alkoivat tappaa naapureitaan, ’vääräuskoisia’. Moskovassa kaikki tadzikit olivat yhtäkkiä vapaata riistaa, heitä sai vetää turpaan ja erottaa työpaikoistaan. Entä kaikki kuubalaiset, afrikkalaiset…pois täältä meidän niskoiltamme!

Kuka enää muistaa, miksi Suomeen tupsahti yllättäen junalasteittain somaleita? Moskovasta.

Miksei lännessä ole jonoja?

Mikä sopisikaan ’pysähtyneen vaiheen’ neuvostojärjestelmän symboliksi paremmin kuin jono! 

Kun 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla ei neuvostoihmisen enää tarvinnut jatkuvasti ja raivoisasti henkensä kaupalla taistella järjestelmän ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan, hän keskittyi jonottamaan. 

Ensin päivittäisestä elintarvikkeiden jonottamisesta huolehtivat mummot, nuo elossapysymiselle välttämättömät babushkat. Mutta myöhemmin jonottamisesta tuli myös keino ’nostaa statusta’, ’olla olemassa’ ja hankkia vaihdannan välineitä, kun kerran rahalla ei neuvostojärjestelmässä ollut merkitystä. Silloin jonoissa seisoivat myös työikäiset naiset ja miehet, työajalla, tuntikausia ja joskus jopa päiväkausia. Jonotettiin kenkiä, nahkatakkeja, appelsiineja, elektroniikkaa, kosmetiikkaa, vessapaperia…Aina ei edes tiedetty, mitä mahdollisesti nyt on saatavilla, mutta jonoon liityttiin yhtä kaikki.

Vladimir Sorokin sai julki ’Jono’ kirjansa 1985 ensin Ranskassa. Vasta Neuvostoliiton romahdettua hänen tuotantoaan on julkaistu Venäjällä, jossa hän on edelleen hyvin kiistelty; hän on saanut lukuisia palkintoja ja toisaalta hänen kirjojaan on poltettu julkisesti roviolla epäisänmaallisina ja pornografisina. Jono on käännetty myös suomeksi, mutta en onnistunut saamaan suomenkielistä versiota mistään käsiini, joten jouduin tyytymään englanninkieliseen. (The Queue, 2008)

’Jono’ on lukijalle kuin hauska löytöretki. Se on lyhyt kertomus ja se koostuu vain pienistä dialoginpätkistä; kuin nykyään niin kovin modernina pidetty ’chat’ tai tekstiviestikirjallisuus.

On jono, johon liittyy myös muuan heppu nimeltä Vadim. Montako ne mahtavat antaa per nuppi? Ovatko ne itävaltalaisia vai peräti amerikkalaisia, ovatko, ihanko totta? Ja jono kasvaa… Siinä samalla kasvatetaan lapsia, pohditaan syntyjä syviä, käydään välillä syömässä, (kansalainen, minä olin sitten teidän jälkeenne, käyn tuolla vähän..) tai viemässä pyykit pesulaan, ja tietenkin kinastellaan, riidelläänkin..ja jotkut pirulaiset etuilevat! Ovat jotain ’erityistyöläisiä’ muka..ja jono kasvaa..siinä ollaan koko yö..

’Lännesssä ihmiset joutuvat raatamaan töissä kapitalistien hyväksi ja pelkäämään rikollisuutta, kyllä se tiedetään..mutta heillä ei ole jonoja.. miksi ei..’ pohtii joku jonottaja. Kysymys jää ikään kuin leijumaan tiivistyneenä ilmaan. Alkaa sataa.

Yhtä suurta urotyötä

Nikolai Ostrovskin ’Kuinka teräs karaistui’ ilmestyi Neuvostoliitossa 1934 ja siitä tuli suosittua ja ylhäältä päin suositeltua lukemista monille neuvostoihmisten sukupolville. Kirja kertoo ’ihanne-bolsevikki’ Pavel Kortsaginista, kirjailijan ’alter-egosta’. Pavel, kuten kirjailija itsekin, antoi aatteelle ja Neuvosto-valtiolle kerta kaikkiaan kaikkensa, kunnes nipin napin kolmikymppisenä, reuman liikuntakyvyttömäksi runtelemana ja sisällissodan taisteluissa sokeutuneena saneli viimeiset evästyksensä nousevalle nuorisolle.

Suomeksi kirja käännettiin valvontakomission aikaan 1946 ja vielä 1970-luvun taistolaiset hakivat siitä innoitusta toimiinsa. Lukemani nide on vuodelta 1974.

Kirjailija Ostrovski kuoli jo vuonna 1936, vain pari vuotta kirjansa julkaisun jälkeen. Kirjassa eivät vielä tunnu kaikkia uhkaavat Stalinin vainot; sisäisiä sabotaasintekijöitä toki löytyy, mutta he ovat trotskilaisia typeryksiä ja laiskureita, rosvoja, poroporvareita ja pikkuporvareita (niillä on ero!), joskus jopa pappeja.

Kaikki heidät Pavel Kortsagin kuitenkin saattaa häpeään opiskelemalla entistä ahkerammin, vaikka bolsevismin teoria ei ensin millään tahdo mennä hänen yksinkertaiseen päähänsä, ja sitten työskentelemällä kaksi kertaa enemmän kuin muut, kolme kertaa pidempiä vuoroja kuin muut, ilman kenkiä, ilman kunnollisia päällysvaatteita, ilman kunnollisia työkaluja, lumessa ja mudassa, jotta metsätyömaalle saadaan rautatie ja puutavaran kuljetus onnistuu. Kun fyysinen kunto lopulta pettää aivan kokonaan, Kortsagin jatkaa vielä uupumatta toisten toverien valistustyössä.

Kaiken päämääränä Kortsaginilla ei ole sen vähäisempi asia kuin ihmiskunnan vapauttaminen. Se taasen tapahtuu, paitsi äärettomästi raatamalla, myös puolueen määräyksiä mukisematta noudattamalla.

Tämä ja muut vastaavat sankaritarinat auttoivat neuvostoihmisiä sinnittelemään läpi hirvittävien vainojen ja kaikkien toisen maailmansodan järkyttävien kärsimysten. Ponnistelemaan kohti voittoa.

'Mutta miksi saksalaiset elävät nyt niin hyvin? Miksi voitetut elävät paremmin kuin voittajat?' kysyy yksi blogini alussa mainitun Svetlana Aleksijevitsin haastatelluista hämmentyneenä. Niinpä.

Neuvostoihmisiä ei tule lisää, mutta vielä monta ikäpolvea totuttelee rakentamaan identiteettiään joksikin muuksi.

***

Murhia mahtavissa maisemissa

Tänä kesänä ei todellakaan tarvinnut ’sadepäivien ratoksi’ tarttua yhä uudelleen vanhoihin Agatha Christie- tai Donna Leon -klassikoihin, sillä sadepäiviä ei ollut.

Iki-sympaattinen Donna Leon kävi kylläkin itse Suomessa, Turun Musiikkijuhlilla barokkiorkesterinsa kanssa, ja ilahdutti nasevilla kommenteillaan. Miten se olikaan… ’kaikki viisaus on vanhoissa naisissa’. Hän kuulemma jatkaa yhä vieläkin venetsialaiskomisario Brunetti -kirjojensa kirjoittamista, vaikka onkin 30 vuoden jälkeen muuttanut pois turistien pilaamasta Venetsiasta.

Italian kaupungit tarjoavat todellakin mahtavia puitteita dekkareille; usein myös ulkomaalaiset kirjailijat hyödyntävät niitä. Eräs tällainen on kirjailijanimellä Vera Vala kirjoittava suomalainen, Italiassa asuva nelikymppinen kirjailija, jonka dekkarien päähahmona ’seikkailee’ Arianna de Bellis -niminen nuori nainen.

Päätinkin nyt tutustua tähän kirjailijaan ja hänen hahmoonsa; Italia kiinnostaa minua aina ja tyyliltään kesymmät dekkarit sopivat kesäiseksi ajanvietteeksi. 

Kuten olen aiemminkin todennut, synkät ’Nordic noir’ kirjat eivät ole minun makuuni. Olen toki sinnikkäästi koettanut maistella niitäkin, mutta ei, en halua viettää iltojani alkoholi- ja mielenterveysongelmaisten poliisien tai yksityisetsivien kanssa. Ymmärrän kyllä, että heistä on tullut sellaisia, kun he asuvat pimeässä, märässä ja karussa ympäristössä, jossa kaikilla on huumeongelman pahentama halu järjettömään väkivaltaan, jolle ei löydy muuta motiivia kuin vain pahuus. Mutta sellainen ei ’viihdytä’ minua eikä missään tapauksessa innosta palaamaan samaan ympäristöön uudelleen.

Italiaan sijoitettu dekkarihahmo Arianna, nuorehkon naisen kirjoittama nuorehko nainen, on ainakin oletettavasti erilainen kuin jossain puuttomalla vuonolla ryyppäävä ränsistynyt mies tai 1920-luvun pikkukylässä seurakunnan teekutsuilla käyvä mummeli, mutta millainen?

Ainakin hän on puoliksi suomalainen; italialaisen professori-isän ja suomalaisen kuvataiteilija-äidin tytär. Lisäksi hän on akateeminen; opiskellut psykologiaa. Ja aatelinen, onhan isä de Bellis. Perhe asuttaa yhä sukuhuvilaa Roomassa, vaikka onkin köyhtynyt sen verran, että joutuu ’käymään töissä’. Hiukan yhteiskunnan ylätasolla siis mennään, mutta säröä syntyy siitä, että Ariannalla on jo nuoresta iästään huolimatta ’salaperäinen menneisyys’, joka on ollut niin traaginen, että se on aiheuttanut hänelle traumaperäisen muistinmenetyksen. Onneksi se ei kuitenkaan ole aivan lopullinen, vaan muisti palautuu  pätkittäin, mikä juonenkuljetuksen kannalta tietenkin onkin hyvä juttu.

Kaiken takana ovat ’ne’

’Villa Sibyllan kirous’ (2014) ei ole aivan ensimmäinen Arianna de Bellis - kirja, mutta alkupäästä sarjaa kuitenkin. Tarinan tapahtumapaikkana on Rooma ja upporikkaan pankkiirin hulppea huvila, jonne Arianna saa kutsun etäisen ’siskon entisen luokkatoverin’ verukkeella: tosi asiassa pankkiirin säikky vaimo tarvitsee yksityisetsivän palveluksia, sillä hän on saanut uhkauskirjeitä.

Paikallisväriä on ripoteltu sopivin välein; huvilalle ajetaan kerran jos toisenkin Via Appia Antican mukulakivillä töyssähdellen. Asetelma on siis varsin tutunoloinen ja kokenut dekkarienlukija aavistaa kyllä heti pahaa, kun selviää, että säikky vaimo on pankkiirille vaimo numero kaksi. Vaimo numero yksi on kuollut, tiettävästi, ja häneltä on jäänyt myös poika: nuori, rikas, joutilas ja paheellinen. Tietenkin.

Sattumoisin näin juuri hiljattain TV:stä dokumentin Fiat-konsernin perintöprinssi Gianni Agnellista. Hänen elämänsä ja toilauksensa 1950- ja 1960 -luvuilla olivat tosiaankin ’tarua ihmeellisempiä’.  Taisi poika napsia aamiaiscornettonsa päällä päivän ensimmäisen kokaiiniannoksen ja huuhtoa sen alas sampanjalla. Ilmeisesti tuolloin ei vielä viitsitty ’nostaa kohua’ moisista pikkujutuista.

Mutta Villa Sibyllan ongelmat eivät suinkaan rajoitu lorvaileviin poikapuoliin tai huumeisiin vaan tarinaan tulee lisää kierteitä, sillä pankkiiri on asemansa velkaa ’hyvä veli’ -verkostolle, jonka lonkerot ulottuvat ties millaisiin syvyyksiin. Mafiaan tai kirkkoon tai vielä sitäkin kauemmas historiaan. Roomasta löytyy kyllä tietoa, asiakirjoja tai arkeologisia jäänteitä vaikka mistä. Jostakin hyvin salaisesta?

Salaseura -teoriat saavat todellisuudessakin jatkuvasti uutta virtaa, sillä Italian yhteiskunnallisia ongelmia sävyttää koko ajan aavistus ja pelko siitä, että muutenkin kehnosti toimivan julkisen järjestelmän ’takana’ toimii sitä haittaava joku muu järjestelmä. Joku, johon ei ole vieläkään päästy kunnolla käsiksi.

Haukat ja kyyhkyt

Seuraava kirja ’Tuomitut’ (2015) saa tapahtumapaikakseen Torinon. Näin ympäristönkuvaukseen saadaan vaihtelua, vaikka perusjuonessa on vähän toiston makua. Salaseuraa pukkaa… Ollaanhan suuren pyhäinjäännöksen, Torinon käärinliinan, kaupungissa.

Tarinaan tulee suuremmassa määrin mukaan myös Ariannan veli, joka on ryhtynyt roomalaiskatolisen kirkon papiksi. Hän ei ole mikään nysverö maalaisseurakunnan paimen, vaan peräti jesuiitta ja töissä…Vatikaanin Salaisessa Palvelussa!  

Hän on puoliksi suomalaisena suorittanut armeijan Suomessa, tietenkin taistelusukeltajana, ja hänellä on aivan mainiot etunimet: Ares Ukko Francisco. Kreikkalainen sodanjumala, muinaissuomalainen ylijumala ja sitten Francisco, varmaankin Assisilaisen mukaan. Perheelleen hän on edelleen Ares, mutta kirkollisissa piireissä hän on isä Francisco. Isä Ukko olisikin ehkä liian eksoottinen Vatikaanille.

Vatikaanin agenttia tarvitaan, sillä Torinoa piinaa salaperäinen pappien sarjamurhaaja. Ariannalla puolestaan on kaupungissa oma työkeikka: yksityisetsivän pitäisi löytää uskonnolliseen lahkoon hurahtanut sukulaistyttö, jota de Bellisin upporikas toinen sukuhaara kaipaa. Juonenpätkät alkavat tietysti kietoutua toisiinsa.

Torinon erinomainen Egyptiläinen museo on avuksi mysteerien ratkaisussa. Helpolla jutusta ei päästä; raastava salaperäinen menneisyys riivaa Ariannan lisäksi myös Aresta ja kaiken kukkuraksi Arianna on raskaana.

Jakautunut sielu

’Milanon nukkemestari (2017) vie Ariannan Milanoon ja psykologisten potilaiden keskuuteen. Arianna on nyt pienen tytön äiti, joten raisut yksityisetsivän hommat eivät tunnu tähän elämäntilanteeseen sopivilta. Hänellä onkin rauhallinen projektityö psykologian laitoksella, Milanossa, jossa Ariannan lapsen isäkin työskentelee tällä hetkellä. 

Rauhan rikkoo kuitenkin murhien sarja ja pian Milanossa on myös Ares, siis isä Francisco.

Murhattujen joukko vain kasvaa; psykologian opiskelijoita, Itä-Euroopasta tulleita prostituoituja, pappeja. Mikä ihmeellinen yhteys liittää uhrit toisiinsa ja saa päätymään taidetta, erityisesti Caravaggiota ihailevan murhaajan kynsiin?

Milanossa on loistava katedraali ja mahtavat taidekokoelmat. Kaupungissa on myös suuryrityksiä, pankkeja ja lääketehtaita. Kaikilla on niin suuret panokset pelissään, että murhaakaan ei kaihdeta. Vai onko tämä sittenkin perinteisempi ’perhe on pahin’ kauhukertomus?

Ares -polo ei sittenkään osoittaudu uskossaan kovin vahvaksi, vaikka takana on niin taistelusukellusta kuin jesuiittakouluakin. Itse Pyhä Isä, paavi, antaa Arekselle kaiken tukensa, mutta sekään ei tunnu riittävän, sillä uskon kriisi ja raastava menneisyys saavat Vatikaanin agentin aivan sekaisin.

Ariannan osuus alkoi tässä tarinassa selvästi jäädä vähemmälle. Aloin jo epäillä, onko Ares kenties nousemassa kirjojen päähenkilöksi? Hän on kuin Isä Camillon ja James Bondin risteytys…eipä ihme että tuollainen mies on ratkeamaisillaan sisäisiin ristiriitoihinsa.

Mutta koska tämä on kirjasarja, arvaan ettei hän kumminkaan ihan kokonaan ratkea.

***