Taiteilijaelämää

Kuten viime blogissani huokailin, tulee kirjojen suurkuluttajallekin aina silloin tällöin kyllästymispiste. Minulla se on ajoittain tullut vastaan fiktion kohdalla; mikään ei tunnu erityisen kiinnostavalta tai kaikki tuntuu niin moneen kertaan luetulta, ettei jaksa takakansitekstiä pitemmälle. Edes kirjojen Finlandia-palkinto ei romaanipuolella saa tällä kertaa veriä kiertämään. No, ihan kelvollisia ovat, tietenkin. Haaleahko veikkaukseni on, että ensi viikolla julkistettavan voittajan sukunimi alkaa K-kirjaimella.

Onneksi siis ovat olemassa myös kaikki ’tietokirjoihin’ luokiteltavat! Pelastukseni! Innostukseni lähteet! Tämän kertainen kolmen kirjan rypäs lähti liikkeelle uudesta, hiljattain ilmestyneestä kuvataiteilija Tyko Sallisen elämäkerrasta. Hänen särmikäs persoonansa saa kyllä lukijankin veren kuohahtamaan, totisesti. Sallisesta ajatukseni johtuivat Hugo Simbergiin, eri tavalla ’poikkeavasti’ maalanneeseen ja samoihin aikoihin vaikuttaneeseen taiteilijaan. Kummallakin mainitulla taiteilijalla oli vaimo, joka myös oli suuntautunut kuvataiteisiin, mutta avioliitto lopetti sellaiset haaveet tykkänään. Siitä taas mieleeni tuli Venny Soldan-Brofeldt, perheellinen nainen ja äiti, joka omassa ajassaan poikkeuksellisesti onnistui jatkamaan taiteellista uraansa. 

Näistä kolmesta taiteilijasta lukeminen innosti mieleni pohtimaan monenlaisia kysymyksiä, kuten; mitä ei saa ja mitä saa maalata, pitääkö ’kuvan olla kaunis’? Pitääkö taiteilijan olla kulturelli, sivistynyt, koulutettu, ’jalostava esimerkki’, jota voi esitellä Suomen käyntikorttina ulkomailla? Pitääkö jaksaa myydä itseään ja roikkua julkisuudessa? Tämä kaikki koskee yhtä lailla myös kirjailijoita ja muita taiteen tekijöitä.

Pitääkö taiteilijan osata kuolla kesken korkeimman luomiskautensa, koska huipputasostaan alaspäin menevä taiteilija on vain vaivaannuttava kaikille? Niin niin, tiedetäänhän nämä akateemikot ja professorit, joiden tuotoksia julkaistaan ja arvioidaan kohteliaasti vain menneiden aikojen tähden. Toisaalta, nimihän se myy, vaikka laatu laskee. 

Voiko taiteilijalla olla perhe, voiko taiteilija elää myös suurin piirtein tasapainoisena? Yhteiskunnallinen luokka-asema vaikutti 1900-luvun alkupuolella suuresti taiteilijoiden arvostukseen ja mahdollisuuksiin. Vaikuttaako se yhä vaan? Kaikilla, ei pelkästään taiteilijoilla?

Suruton ja vihainen

Taidehistorioitsija Tuula Karjalainen toteaa ’Tyko Sallinen – suomalainen tarina’ (2016) kirjansa esipuheessa Sallisen olleen näkyvä, kuuluva, rakastettu ja vihattu. Toisaalla hän toteaa Sallisen olleen ihmishirviö ja samalla uhri. Hän oli myös taidemaailmamme kapinallinen, räyhähenki ja proletaari, jonka kuvaamat ihmiset olivat rumia ja kömpelöitä.  Viimeiset vuosikymmenensä hän kuitenkin oli ’rakastettu suomalaisimman suomalaisuuden kuvaaja’, kansakunnan kaapin päälle nostettu ja viimein kunniaprofessori. Siinäpä määritelmiä yhdestä miehestä!

Sallisen isä oli räätäli, joka menestyi toimessaan kohtalaisen hyvin, vaikkakin perhe muutti usein kaupungista toiseen. Elämää määritteli tiukka lestadiolainen usko ja sen myötä jako ’helvettiin joutuviin suruttomiin’ ja saarnaajien oppien mukaan eläviin pelastuviin. Tyko-poika oli tiukan uskonnollisen äitinsä lemmikki; isä oli enemmänkin arvaamaton ja julma. Tyko kävi muutaman luokan lyseotakin, mutta jätti koulun ja ryhtyi sitten 14-vuotiaana isänsä tapaan räätäliksi, vaikkakaan ei isänsä liikkeeseen.

Vähän päälle 20-vuotiaana Sallinen teki ’sosiaaliluokkaansa nähden’ poikkeuksellisen liikkeen: muutti Helsinkiin ja kirjoittautui Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Muutaman vuoden opiskeltuaan Sallinen alkoikin sitten kuulua ja näkyä. 

’Suruttomien’ joukkoon siirtynyt Sallinen herätti huomiota nostattamalla meteliä opiskelijoiden keskuudessa. Hän haastoi taiteen ylemmät auktoriteetit ja mesenaatit. Hän oli komea poika, vaikkakin pienikokoinen, ja esiintyi ärsyttävänä humalaisissa ravintolaseurueissa. Kollegoille Taiteilijaseuran kokouksissa hän suorastaan haistatteli. Kuuluisin yhteenotto tuli seuran puheenjohtajuudesta Akseli Gallen-Kallelan kanssa. Sallinen tosin hävisi kisan, mutta sen jälkeen kaikki tiesivät hänen nimensä.

Yksityiselämässä traaginen vaihe oli 1910-luvun avioliitto nuoren Helmi Vartiaisen kanssa. Helmin taidehaaveet jäivät, lapsia syntyi vuoden välein ja omituisen viha-rakkaus suhteen ilmentymänä Sallinen maalasi vaimostaan ’todellisuutta rumempia’ potretteja. Niissä oli verevä, viettelevä, mutta possunnenäinen ja vähän yksinkertaiselta vaikuttava ’Mirri’, jonka törkeään haukkumiseen Sallinen keskittyi myös sanallisesti kaikkien kuullen.  ’Naisessa’ oli jotain pahaa, alhaista ja syntistä, mutta myös raivostuttavasti kiinnostavaa. Vaimon mielenterveys ei tätä kestänyt, eikä etenkään sitä, että Sallinen antoi pariskunnan yksivuotiaan esikoisen pois, Tanskaan.

Ensin Sallinen oli taidepiirien mielestä vaarallinen, moukkamainen ja ’huono’ taiteilija. Vähitellen hänen tyylinsä alkoi viehättää, kun Kööpenhaminassakin hänen taulujaan kehuttiin. Pikkuhiljaa hänen ’rumat’ ja ’kömpelöt’ pyykkärinaisensa, hurmokselliset ’Hihhulit’ tai hikisinä tanssivat ’Jytkyt’ olivatkin suurta isänmaallisuutta, puhtainta suomalaisuutta ja ’oman kansamme’ kuvaamista parhaimmillaan.

Rikkaaksi Sallinen ei koskaan tullut, mutta tunnustusta ja apurahoja hän vanhemmalla iällä sai. Valitettavasti hänen maalauksensa ’kesyyntyivät’ elämän mukana. Ehkä hän sai sanottua sen, minkä kuvillaan halusikin. Taidekriitikkojen mielestä Sallisen ’tähti’ sammui jo 1920- luvulla. Maalaukset olivat sen jälkeen kesympiä, värit tunkkaisia ja asetelmat ’tavanomaisia’. Sallisesta tehtiin kunniaprofessori 1949 ja hän kuoli 1955.

Yksinäinen yökehrääjä

Hugo Simberg oli vain muutamaa vuotta Tyko Sallista vanhempi. He vaikuttivat Suomen taidemaailmassa hetken samanaikaisesti, mutta olivat hyvin erilaisia persoonia.

Riikka Stewen’in teos ’Hugo Simberg – unien maalari’ (1989) ei ole varsinainen elämäkerta, vaan se opastaa Simbergin teosten katselemiseen niiden aiheiden ja taustojen analysoinnin kautta. Kirjassa on myös kronologia Simbergin elämän tärkeistä vuosista.

Jos Sallisesta muistetaan Hihhulit, tulee Simbergistä ensimmäisenä mieleen ’Haavoittunut enkeli’. Kuva on kaunis ja vaikuttava, mutta se ei aukene yksiselitteisesti. Miksi enkeliä kantavat totiset lapset? Mitä varsinaisesti on tapahtunut? Voisi kuvitella vaikkapa enkelin siiven nyrjähtäneen, mutta miksi ihmeessä enkelin silmät ovat siteen peitossa? Kuka enkeli on, pitkään sairastellut Simberg itsekö? Vai maailma?

Simberg syntyi Haminassa suurperheeseen, jossa hänen isällään oli kahdesta avioliitostaan yhteensä peräti 18 lasta. Perhe tuli kohtuullisen hyvin toimeen ja lapset saattoivat opiskella. Hugo jätti lukion kesken ylimmillä luokilla ja siirtyi Helsinkiin, Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Muutaman opiskeluvuoden jälkeen Simberg koki, ettei opi enää uutta ja rohkaistui ottamaan yhteyttä kuuluisaan Akseli Gallen-Kallelaan, joka tuolloin rakenteli Ruovedellä erämaa-ateljeetaan. Simberg pääsikin Gallen-Kallelan yksityisoppilaaksi ja sai oppia paitsi symbolismissa ja erilaisissa filosofisissa pohdinnoissa, myös monissa kuvan tekemisen tekniikoissa.

Simbergin symbolistisissa kuvissa on luuranko-syksy, joka haukkaa kasvien varret ja halla, joka levittää hyytävää hengitystään. Kuolema hoitelee puutarhaansa ja karvainen piruparka kerjää emännältä kaksosilleen maitoa. Kriitikot kehuivat toisia kuvia kiehtoviksi, mutta eivät ymmärtäneet, miksi taiteilija toi esille myös noita heidän mielestään pelkästään rumilta näyttäviä karvaisia piruja.

Taidemaalari Magnus Enckell oli Simbergin läheisin ystävä ja yhdessä he saivat tehtäväkseen myös jälkipolville rakkaat ja kuuluisat Tampereen tuomiokirkon maalaukset. Simberg ei viihtynyt julkisuudessa, vaan tunsi olevansa ’kuoreton erakkorapu, jota kaikki loukkaa ja satuttaa’. Taiteilijaseurassa Simberg toimi jonkin aikaa, mutta vetäytyi sieltä ja luopui puheenjohtajuudestakin Gallen-Kallelan hyväksi.

Ahdistuneen oloinen ja sairastellut Simberg sai vihdoin elämäänsä iloa ja rauhaa, kun hän avioitui entisen oppilaansa Anni Bremerin kanssa. He ehtivät olla naimisissa seitsemän vuotta, kunnes Simberg kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen 44-vuotiaana, vuonna 1917.

Vahva elämä ja hyvä tahto

Taidehistorioitsija Riitta Konttinen aloittaa Venny Soldan-Brofeldtin elämäkertansa ’Boheemielämä’(1996) kysymyksellä: voiko perheelleen omistautunut äiti, jonka elämänikäisenä henkisenä johtotähtenä on ’hyvä tahto’, silti elää boheemin elämän? Konttisen mielestä Venny (1863-1945) onnistui tekemään juuri niin.

Naispuolisista kuvataitelijoista valtaosa lopetti aktiivisen taiteentekemisen avioiduttuaan ja muutamat harvat alalle jääneet olivat kaikki perheettömiä. Ongelmakohdat ovat ne kaikille niin tutut: kannustaako oma lapsuuden perhe alalle, onko taloudellisia mahdollisuuksia, riittääkö aika, hyväksyykö aviopuoliso/suku/yhteiskunta naisen taiteilijuuden? Suurimmalle osalle jossakin kohdassa tuli vastaan niin selkeä ei, että he lopettivat.

Venny Soldanin lapsuuden perhe oli poikkeuksellisen kannustava, vaikka taloudelliset mahdollisuudet välillä olivatkin niukat. Viiden tyttären ja yhden pojan katraalle koetettiin kaikille löytää oma paikkansa maailmassa. Merkittävin opastaja ja kasvattaja oli isä, joka halusi auttaa jokaista ’variksenpoikaansa lentoon’. Jos kerran porvarillinen opettajan ammatti ei millään luontunut, piirtäköön Venny sitten. Isän naimattomat siskot tarjosivat myös apuaan, kun lapsia piti lähettää milloin Pietariin, milloin Pariisiin oppia saamaan. Kun suhteellisen iäkäs isä kuoli, joutuivat Soldanin sisarukset tukemaan toisiaan sekä taloudellisesti että henkisesti. Etenkin Venny oli sisarustensa tukipylväs lähes koko elämänsä ajan.

Venny Soldanin avioliitto kirjailija Juhani Ahon (Brofeldt) kanssa oli myös kannustava ja ’edistyksellinen’. Aho kirjoitti ja Venny piirsi ja maalasi. Vuokra-asunnot vaihtuivat tiuhaan ja niiden valinnassa tärkeintä oli työrauha, sopivat työtilat ja tarjolla oleva inspiraatio. Venny kulki ympäriinsä aikalaisia ällistyttäneessä housuasussa ja paperossi tai piippu hampaissa. Silti hän huolehti myös normaaleista kotitöistä, jotka tuon aikaisin menetelmin veivät paljon aikaa, vaikka kotiapulaisiin olikin ajoittain varaa.

Äitiys oli Vennylle merkittävin elämänkokemus. Perheen kaksi poikaa saivat osakseen hellää hoivaa ja toisaalta he tarjosivat ’ikkunan lasten maailmaan’ toimimalla jatkuvasti piirrosten ja tilannekuvien malleina ja inspiraation lähteinä kuvituksiin, joita Venny teki paljon lastenkirjoihin ja -lehtiin. Vennyn ’hyvä tahto’ ulottui myös Juhani Ahon ja Vennyn nuoremman sisaren, Tillyn, ’lehtolapseen’, joka sai kasvaa velipuoliensa kanssa. 

Uskomattominta Venny Soldan-Brofeldtissa on hänen valtava monipuolisuutensa. Hän ei koskaan ollut  pelkästään kodinhoitaja ja äiti, vaan koko ajan hän joko piirsi, maalasi, kuvitti, suunnitteli kankaita ja huonekaluja, veisti puuesineitä, kaiversi kamee-koruja tai käynnisti muita hankkeita, kuten ’Taidetta kouluihin’ -yhdistystä. Sen tavoitteena oli tuoda maalauksia ja taide-esineitä ’kaikkien kansanosien nähtäville’ sijoittamalla niitä kouluihin ja oppilaitoksiin. 

Kriitikot ovat kiitelleet hänen monipuolisia lahjojaan, mutta samalla valitelleet, että keskittymällä syvemmin johonkin tiettyyn, hän olisi kenties kehittynyt ’loistavammaksi’. Tarkoittaneeko tämä maalauksia, joissa hänen ’tasonsa’ vaihtelee, vai onko se vain tavanomaista ’kriitikkopuhetta’, kenpä tietää. Venny Soldan-Brofeldt ei koskaan selitellyt tekemisiään ja valintojaan, vaan jatkoi piirtämistä ja maalaamista innokkaana omaan tyyliinsä aivan elämänsä viime päiviin saakka. Hän kuoli 82-vuotiaana ja tuli haudatuksi toiveensa mukaisesti lähelle isänsä hautaa Hietaniemessä.

***

Tarinoiden parempaa sarjaa

Inhimillinen vuorovaikutus luo ja välittää tarinoita. Historia on tarinoita. Kirjallisuus on tarinoita. Iskelmät ja muut laulutekstit ovat tarinoita. Mainoksetkin ovat nykyään pidentyneet iskulauseista tarinoiksi, koska sellaisina ne kuulemma myyvät hyvin.

Luultavasti myyvätkin, vaikka itseäni ovat jo alkaneet enemmänkin tympiä nämä kaikkialta tursuvat leperrykset joka ikisen kipon, kupin, vaatteen tai ruokalistan sisältämästä ’tarinasta’. Että tämän annoksen leipä on leivottu käsin rakkaan mummoni sirpillä korjaamasta viljasta, joka on kasvanut isonvihan aikana poltettujen pirttien tuhkan lannoittamassa pellossa.

Ne pännivät minua varmaankin siksi, että niitä on jo tarjolla hieman liikaa enkä usko niistä suurimmalla osalla olevan mitään totuuspohjaa, vaan ne on runoiltu mainostoimistoissa, jo kohta toinen toistaan kopioiden. Eihän sekään tietysti ole mitenkään uutta tai tavatonta; legendoja on luotu tahallaan ja tarkoitushakuisesti maailman sivu.

Kirjallisuudella ei tarvitse olla totuuspohjaa. Suuri osa sen viehätyksestä onkin siinä, että mielikuvituksen lento on rajoittamatonta; mitä tahansa voi kirjoittaa tapahtuvaksi tai tapahtuneeksi missä tahansa. Lukijan vastaanottokyvystä ja mielentilasta paljolti riippuu, miten teksti tarttuu lukijan mieleen. Ehkä viihteeksi ja sarkasmiksi tarkoitettu nielaistaankin aivan totena. Reagoidaan juuri päinvastoin kuin kirjailija tarkoitti tai kauhistutaan ja paheksutaan posket tutisten. Tai ehkä todeksi tarkoitetusta kuvauksesta löytyykin asiaan todella perehtyneiden lukijoiden silmin niin paljon virheitä ja väärinymmärryksiä, että kirjan kaikki muutkin mahdolliset ansiot mitätöityvät. Pelkkää roskaa!

Kirjojen suurkuluttajalle tulee väistämättä eteen myös kyllästyminen.  Kun luettua on takana jo paljon, ei todella hyviä uusia, virkistäviä, näkökulmaltaan innoittavia kirjoja tunnu enää ilmestyvän edes joka vuosi. Ei ainakaan fiktioita. Jotkut lajityypit eivät millään maistu. Niin kovin monet tarinat tässä maailmassa on jo kerrottu moneen kertaan, monella kielellä ja kaikki tuntuvat vain toistensa kopioilta.  Hyvä asia kuitenkin on se, että koko ajan kasvaa uusien lukijoiden sukupolvia, joille kaikki on vielä uutta.

Onneksi lukemista ei tarvitse lopettaa, vaikka sattuisi kehnompi fiktiovuosi. Aina voi ensinnäkin palata niihin muutamaan kymmeneen todella hyvään kirjaan, joita voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta ennen kaikkea innostuksen riemua löytyy aina tietokirjojen osastolta. Aiheiden kirjo on ilahduttavan moninainen suolasta kvanttifysiikkaan tai kirpuista kuvataiteisiin. Historiaan en kyllästy koskaan!

Historiantutkimuksen tuottamilla tarinoilla sitä paitsi oletetaan olevan myös totuuspohjaa. Lähteet pitää mainita ja omat tulkinnat pyrkiä erottamaan faktoista. Joidenkin tietokirjailijoiden teksti on myös kirjallisesti nautittavampaa kuin monen proosakirjailijan.

Osattiin sitä ennenkin

Muistan, kuinka muutama vuosi sitten melkoisen välinpitämättömänä pöyhin tarjouskoria kirjakaupan tuulikaapissa. Tässä niitä taas olisi, ’Nummien valtiatar’ ja ’Isku Alcatraziin’ ja ’Kiinteydy ja kaunistu’ ja ’Kyynelten kallio’, hoh hoijaa. Mikä lie tämäkin?  

Takatekstit luettuani tämä muutaman euron tarjous alkoi jo vähän kiinnostaa. ’Heikki Pekanpoika ja Heikki Mikonpoika olivat Suomen ensimmäiset nimeltä tunnetut homot. Heidät poltettiin roviolla Taivassalon pitäjässä Kyynelten kallioksi sanotulla mestauspaikalla vuonna 1665.’ Ai tämä onkin ihan vakavissaan kirjoitettu historiantutkimus, eikä mitään nyyhkyä.  Kirjoittaja on tohtori ja dosentti, joku Teemu Keskisarja. Takaliepeen hämärässä kuvassa luimistelee hymytön tyyppi otsatukkansa takaa.  No eipä ainakaan koeta mielistellä, paremminkin tuntuu sanovan, että kirjoitin mitä kirjoitin, repikää siitä! Olin juuri lähdössä neljän tunnin puuduttavalle bussimatkalle ja nappasin kirjan matkalukemiseksi. Mieluummin tätä kuin auton rispaantuneita naistenlehtiä.

Niskani jumittui, ristiselkää särki ja olkapäätä palelsi bussin kylmää ikkunaa vasten, mutta kirja oli niin mainiosti kirjoitettu, että luin sitä yhtä soittoa koko matkan. Välillä tyrskin ja koetin piilottaa naurun nyrkkiini, etteivät kanssamatkustajat epäilisi tädiltä jääneen aamulääkkeet ottamatta. Typeryyksien kännykkään kailottaminenkin on sallitumpaa kuin yksinään naureskelu.

Teemu Keskisarjan ’Kyynelten kallio’ (2011) ei kylläkään ole mikään tarkoituksellinen huumoripläjäys, vaan seitsemän eri tapaustyypin kautta ’raottuva räppänä arkielämän historiaan’. Kuten Keskisarja toteaa, on 1600- ja 1700-lukujen tavallisen ihmisen arkielämästä miltei mahdoton kirjoittaa edes pienoiselämäkertaa, ellei tuo ihminen ole kulkeutunut johonkin aivan epätavalliseen tilanteeseen. Vain niistä on jäänyt joitakin kirjallisia lähteitä, joiden perusteella asiaa voi selvitellä. Tähän kirjaan epätavallisiksi tilanteiksi oli tutkimuksen kohteiksi valikoitu seksuaalirikoksia; sekä ihmisten keskinäisiä aikanaan luvattomia suhteita, että eläimiin sekaantumisia. Voi Junttilan isäntä-parkaa! Vai syytöntä lehmääkö pitäisi enemmän surkutella.

Keskisarjan tekstiä on todella miellyttävä lukea. Hän käyttää suomen kieltä notkeasti ja monipuolisesti, viljellen välillä reippaasti puhekielisiäkin ilmauksia, mutta ei tarkoituksellista alatyyliä. Tarina kulkee koko ajan eteenpäin kiinnostavasti ja varsin yleistajuisesti, ilman ’performatiivista diskurssia’ ja ’akkulturaation paradigmaa’, sillä kuten hän toteaa, ’yleistajuisen’ vastakohta ei hänen mielestään ole ’tieteellinen’ vaan ’yleistajuton’ ja sellaista hän ei halua kirjoittaa. Teksti ei silti lipsu lähdemateriaalin ulkopuolelle eikä väitteitä tai tulkintoja heitellä ilman perusteluja.

Tämän riemastuttavan ensimmäisen kokemuksen jälkeen olenkin säännöllisesti lukenut kaiken, mitä Keskisarjalta olen käsiini saanut. Hän onkin ahkera kirjoittaja, ammattihistorioitsija, ei tällä haavaa opetusvirassa.

Selitystä vailla

Satakuntalaisessa rikoshistoriassa on ennen kaikin tavoin onnetonta Ulvilaa kertoiltu Kirves-Koljosesta ja Kokemäen uunimurhaajasta. Olen minäkin noista jo lapsena kuullut. Koljonen ei ollut täkäläisiä, mutta koska hän oli aiempien rötöstensä tähden päätynyt Huittisiin vankilaan ja livahti sieltä karkumatkalle, hän tuli tehneeksi kuuden hengen joukkosurmansa juuri Huittisten syrjäkylällä.

Teemu Keskisarjan ’Kirves – Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus ’ (2015) kertoo tämän viimeisen Suomessa siviilioikeuden päätöksellä kuolemantuomitun tarinan. Koljonen teki surmatyönsä keväällä 1943 ja hänet teloitettiin varsin nopeasti samana vuonna, keskellä sota-aikaa siis. Armoa ei presidentiltäkään herunut ja miehen mielentila todettiin syyntakeiseksi.

Mitä oikein tapahtui ja miksi tällaisen ’hulluntyön teki terveeksi luokiteltu mies’? Keskisarja kerii auki Koljosen henkilöhistoriaa ja koettaa löytää syytä ja selitystä. Tapahtumista on jo kauan, mutta ei satoja vuosia sentään. Silti luotettavia lähteitä on niukanlaisesti. Koljonen oli sen sortin ’pieneläjä’, ettei hän kirjoitellut kirjeitä, ei osallistunut julkiseen elämään eikä suvussa koottu kronikoita eikä pidetty päiväkirjojakaan. Monien pikkurötösten kuulustelupöytäkirjat ja muut viralliset aineistot ovat edes jonkinmoisia lähteitä. Näitä vähiä alkuperäislähteitä on sentään enemmän kuin on olemassa Jeesuksesta, Mikael Agricolasta tai Isontalon Antista, Keskisarja toteaa.

Vähistä lähteistäkin Keskisarja saa irti paljon ja osaa kuvata Koljosen hahmoa ja tapahtumien etenemistä kiinnostavasti kuin jännäriä ikään. Mikä ihme sai siihen astisen pikkuvarkaan tarttumaan kirveeseen ja tekemään hirveätä jälkeä, ilman mitään järjelliseltä tuntuvaa motiivia. Ei ollut ryöstösaalista, ei vanhaa kaunaa, ei muutakaan uhkaa talonväen taholta. Paljastumisen uhka, tietysti, ja karkumatkan tyssääminen siihen, mutta eihän se ole missään suhteessa siihen, mitä kuuden surman jälkeen on yhteiskunnan taholta odotettavissa. Miksi Koljonen ylipäänsä karkasi ja mihin hän kuvitteli pääsevänsä vanhalla naistenpyörällä? Täysjärkinen?

Hulttion kehityskertomus

Kuten viime kuun blogissani kirjoitin, kuulin Turun Kirjamessuilla Teemu Keskisarjan itse esittelevän tämän syksyn kirjaansa ’Hulttio – Gustaf Mannerheimin painava nuoruus’ (2016). Osia sen sisällöstä Keskisarja oli kertomassa myös keväisessä TV-ohjelmassa ’Ongelmanuori Mannerheim’. Itse fyysinen kirjakin on muuten hämmästyttävän painava! Sivut ovat paksua liitupaperia ja kannet tuntuvat raskailta.

C.G.E. Mannerheimista on kirjoitettu todella paljon, tasoltaan ja tavoitteiltaan vaihtelevasti. Itsekin olen lukenut hänestä ainakin viisi kirjaa ja hänet omat kuivakat muistelmansa vielä siihen päälle. Voisi jopa sanoa, että hänet on jo kaluttu kerrassaan loppuun. Keskisarja keskittyykin kirjassaan nimenomaan Gustafin nuoruuteen, kahteenkymmeneen ensimmäiseen elinvuoteen, joita on alkuperäislähteitä tarkasti analysoiden tutkittu vähemmän ja josta voidaan löytää selityksiä hänen myöhemmin tunnetun persoonallisuutensa tietyille outouksille.

Gustaf syntyi aatelisperheen seitsenpäisen lapsikatraan keskivaiheille ja kirjallista materiaalia hänen ympäriltään löytyy paljon. Laaja suku- ja tuttavapiiri hoiti 1800-luvun lopulla sosiaalisia suhteitaan nimenomaan kirjeitse. Tiettyjä papereita ja tiettyjä kirjeitä on varmasti hävitetty tarkoituksella, mutta aineistoa on silti säilynyt runsaasti. Käytettävissä on myös koulujen matrikkeleja, vuosikirjoja ja rangaistuspöytäkirjoja.

Seitsenvuotiaana Gustaf joutui koulukortteeriin Helsinkiin, kauas kotoa. Muutaman vuoden sisällä perhe hajosi, isä livisti velkojiaan pakoon Pariisiin uuden rakastajattaren kanssa ja uupuneen äidin osaksi tuli hoitaa lapsikatraansa turvaan sukulaisten nurkkiin, kun omaisuus ulosmitattiin. Äiti kuoli, lyseosta tuli Gustafille potkut häiriköinnin takia ja seuraava tarjolla ollut koulutuspaikka, Haminan kadettikoulu, tuntui hänestä kidutuskammiolta. Siellä rangaistuskirja täyttyi merkinnöistä ja lopulta sieltäkin tuli potkut skandaalimaisen luvattoman poissaolon, ryyppyreissun ja ’pahamaineisesta seurasta’ löytymisen takia. Rahaton poika oli umpikujassa 18-vuotiaana.

Miten tästä päästiin eteenpäin, kun ei ollut virallista yhteiskunnan hoivaa tai etsivää nuorisotyötä? Ei edes mielialalääkitystä selvästi perhekriisiään oireilevalle koltiaiselle. Keskisarja kirjoittaa jälleen kerran eloisasti ja kiinnostavasti. Analyysin lopputulos on, että Gustafin pelastivat hevoset, kummitädit, mummot ja enopuoli. Loppujen lopuksi, monen sattuman kautta, hänen julkisesta urastaan tuli tunnetun kaltainen. Henkistä läheisyyttä ihmisten kanssa hän vältteli lopun ikäänsä, mutta jakoi elämänsä kausiin ratsujensa mukaan.

***

Turun Kirjamessuilla

Olen kuulunut Turun Kirjamessujen vakiokävijöihin messujen alusta
lähtien. Mitä järkeä on maksaa pääsylippu siitä hyvästä, että saa ostaa kirjakaupasta kirjoja, päivitteli muuan tuttavani. No, siitä ei tietenkään ole kysymys, ei ainakaan minun kohdallani. Kirjojen ostaminen ei ole pääasia; tarjonnan ja tunnelman aistiminen, omituisuuksien löytäminen ja ideoiden bongailu on. Lisäksi tapaa vanhoja tuttuja, joita harvoin muualla näkee. Ensin kolme kappaletta metrilakritseja ovenpielestä, sitten A-hallia tutkimaan! Siitä se lähtee.

Tämän vuoden messuteemoina ovat Saksa ja Satakunta. Saksasta olen kirjoittanut paljon tässäkin blogissa, eikä kiinnostukseni siihen osoita vähenemisen merkkejä, päin vastoin.

Mutta Satakunta..syntymämaakuntani. Kotimaakuntani. Mitä se on? Miten se määrittää ihmistä tai näkyy kirjallisuudessa? Onko se ylipäänsä lainkaan tärkeää? Kun on siinä sisällä kokonaan, sitä ei kai juuri huomaa. Satakuntalaisuus..mieleen tulee siitä vain keinotekoisia määritelmiä, kuten että 'pohjalainen pöyhkeys ja varsinaissuomalainen veemäisyys yhdistyy hämäläiseen hitauteen'. Sitäkö se on, no haa haa? Satakunnan maakuntalaulussa todetaan, että 'siellä Satakunnan kansa tyynnä kyntää aurallansa' ja se tuntuu minusta aidolta. Tyyneys. Se on minulle satakuntalaisuuden ydin. Se voi tuntua varautuneisuudelta, ja varmaan sitä ajoittain onkin. Satakuntalainen ei hypi pöydillä eikä suolla vitsiä vitsin perään rasittavuuteen asti, vaan on  'sisäisesti riehakas'. Understatement on satakuntalainen juttu.


Perjantai 30.9.2016

Aamu
Perillä ollaan Turun Messukeskuksessa. Myrsky on ohi ja liput liehuvat vinhasti. Satakunnan Karhu-lippukin pontevana oven edessä. Jonoista selvisin ja nyt rynnistän ruuhkaan.

Iltapäivä
Viralliset avajaiset. Auditorio oli aivan täynnä. Presidentti Tarja Halonen kehotti lukemisen ystäviä käymään useammin vieraissa, eli tarttumaan aina välillä sellaisen kirjailijan kirjaan, josta ei tiedä mitään etukäteen. Vanhoja suosikkeja ei pidä toki hylätä, mutta uusia kokemuksia on syytä hankkia. Saksan suurlähettiläs puhui englanniksi, sivusi pakolaisteemaa ja kertoi saksalaisten kiittävän Suomea siitä, että annoimme sodan aikana turvapaikan Bertolt Brechtille.

Neuvostoliitto-vainaasta Saksaan muuttanut kirjailija Wladimir Kaminer puhui saksaksi, koska 'Euroopassa on aivan normaalia ettei ymmärrä naapurinsa kieltä'. Kaminer kertoi vaikeuksistaan sopeutua säntilliseen Saksaan ja sen siirtolapuutarhaneuvojiin, jotka opettivat hänelle oikeat raparperin viljelytavat. Hänen jälkeensä esiintyi yksi suosikki radiotoimittajistani, Roman Schatz, mutta en ehtinyt kuunnella häntä, koska kiiruhdin Sanojen Satakunta -lavalle. Siellä kertoivat tekemisistään näyttelijät ja kulttuurin monitoimi-ihmiset Annu Valonen ja Mari Rantasila. Aiemmin lavan tienoilla näkyi muiden muassa maakuntajohtaja Pertti Rajala jakamassa yleisölle sini-keltaisia pahvikruunuja.

Vanhat traditiot tuli jälleen toteutettua. Ostin ovenpielestä kaksi metrilakua ja kävin sitten A-hallin tarjonnan kimppuun.Tuttu ja tuskallinen perjantain messupäivän koululaisruuhka. Käytävillä ei voinut kuin madella eteenpäin, koska koululaiset haluavat pysyä ehdottomasti kaveriensa kanssa kimpassa tiukasti lähekkäin. Käytävän päässä vastaani iski pistävä hienhaju. Olin jäänyt yläkouluikäisen poikajoukon keskelle. Viimein joukko hajosi ja lähti omien sanojensa mukaan valumaan kohti Ruokamessujen hallia. Pöydänkulmalle jäi kirja 'Pimppini on valloillaan'. Minä puolestani noudatin presidentti Halosen neuvoa ja ostin kirjan, jonka kirjoittajasta en tiennyt aiemmin yhtään mitään, nimittäin Wladimir Kaminerin 'Venäläiset naapurini'.

Aikataulu meni tiukaksi, mutta ehdin vielä kipittää yläkertaan ennen kuin ovet suljettiin. Siellä Saksan toisen maailmansodan jälkeisistä kipupisteistä keskustelivat tutkija Marja-Liisa Hakkarainen ja kirjailijat Katarina Baer ja Terhi Rannela. Baer oli kirjoittanut isovanhemmistaan 'He olivat natseja' -kirjan ja Rannela fiktiivisen, mutta faktoihin tukeutuvan kirjan 'Frau', joka kertoi natsijohtaja Heydrichin vaimosta, Linasta. Keskustelussa todettiin, että pahuuden ongelma on monisyinen. Sodassa ei ole ketään puhdasta, vaan voittajatkin ovat tahranneet itsensä.Toisaalta pahuutta ei voi ulkoistaa vain johtajille, vaan arkipäivän 'pienet natsit' ovat yhtä pahoja ja heidän 'lipsahtamistaan' voi ymmärtää mutta ei silti hyväksyä. Nykyisessä kansainvälisessä ilmapiirissä on taas jotain tällaista 'lipsahtamiseen' johtavaa, jota on syytä aktiivisesti varoa.

Hakkarainen, Baer ja Rannela


Lauantai 1.10.2016

Aamu
Hohhoijaa, hauska Ryssändisko, Russendisko. Eihän se meille suomalaisille niin uutta ole, meillä oli jo 1990-luvulla Leningrad Cowboys. Nyt kyllä meteli ja vauhti oli vieläkin kovempaa ja jalka nousi korkeammalle. Miksi saksalaiset pitävät niin paljon venäläisestä musiikista? DDR:n 40-vuotisen olemassaolon aikana se oli ehkä poliittisesti suotavaa, mutta kaikenlainen kasakkameininki upposi yleisöön myös länsipuolella. Meidän suomalaisten oma Viktor Klimenkokin oli Saksassa hyvin suosittu. No, me suomalaiset vasta rakastammekin venäläistä musiikkia; jopa sota-aikana kaihoa nyyhkittiin samoilla iskelmillä rintaman molemmin puolin.

Aamupäivä
Edelleenkin oli ruuhkaa, hyvä niin! Kirjallisuuden tähden kannattaa tungeksia. Nyt iäkkäämpi väki oli paaluttanut visusti kaikki istuinpaikat esiintymislavojen edessä, joten ruotsalaisdekkaristi Denise Rudbergia sai enemmistö kuunnella seisaallaan. Reipas, pontevanoloinen pohjoismaisen tasa-arvoisen yhteiskunnan kannattaja tämä Rudberg. Hänen 'elegant crime' jännäriensä sankari on syyttäjän sihteeri, leskeksi jäänyt nainen, jonka kautta Rudberg kuvaa paitsi rikostarinoita, myös naisen yhäkin problemaattista asemaa avioliitossa ja yhteiskunnassa. Tasa-arvon tiellä riittää yhä esteitä. Rudberg kehui Märta Tikkasen teosten olleen hänelle suuri innoituksen lähde.

Tungos paheni entisestään, kun miljoonia kirjoja myynyt, venetsialaiskomisario Guido Brunetti -kirjojen luoja Donna Leon nousi esiintymislavalle. Lukeudun itsekin Leonin uskollisiin lukijoihin. Tarinat ovat jännittäviä, mutta eivät painajaismaisia. Brunettin lämmin, kunnossa oleva yksityiselämä ja hänen nauttimansa erinomaiset ateriat pehmentävät kerrontaa. Amerikkalaissyntyinen, yli 70-vuotias Leon oli rutinoitunut, rento esiintyjä. Hän jatkaa edelleen Brunetti-tarinoiden kirjoittamista, vaikkei uskokaan niillä pelastavansa maailmaa tai edes Venetsian kaupunkia, eikä todennäköisesti suuremmin pysty muuttamaan italialaista yhteiskuntaakaan. Hänen kirjojaan ei edelleenkään käännetä italiaksi. Jo vuosikymmeniä Venetsiassa asunut Leon nauttii elämästään, ruuasta ja erityisesti barokkimusiikista, jolle hän uhraa paljon aikaansa.

                                                          Donna Leon oikealla
Iltapäivä
Satakunnan Sanat -lavan luona tutkiskelin hetken murrekirjoja, joita oli tarjolla useammallakin paikallismurteella. Varsinais-Suomesta entiseen Lappi Tl:ään, nykyiseen Rauman Lappiin muuttanut Heli Laaksonen jatkaa lounaismurteisia tarinoitaan kirjassa 'Sylvia, Tuija ja laulava patja' ja Elina  Wallinin porinmurteisen lastenkirjan 'Tapleti arvotus' kuvitus on niin ikään Heli Laaksosen kynästä. Eurajokelaisista murretarinoista esillä oli mm. Vesa-Pekka Leinon 'Lavila aukkial kasvan'. Tykkään kovasti eri murteista, jotka useimmiten ovat parhaimmillaan aidossa tilanteessa käytettävänä puhekielenä. Kirjoitettuna tai paperista luettuna 'esityksenä' ne monesti jäävät häilymään nolon ja hauskan tai hersyvän ja teennäisen välille.

Kun olin jo vaihtamassa hallia, kuulin Satakunnan Sanat -lavan suunnasta helposti tunnistettavan ja erittäin selkeästi artikuloivan Jorma Uotisen äänen. Hän oli lopettelemassa omaa esitystään ja totesi meidän hyväksyvän vaivatta kaiken keskinkertaisen, koska se on helpointa ymmärtää. Erilaisuutta tai erityislahjakkuutta karsastetaan. Suomalaisissa kansantansseissakaan ei ole solistisia osuuksia, jossa joku pääsisi loistamaan, vaan kaikki tömistelevät yhdessä samaa kuviota. Näinkö se todella on? Kuulin Uotisen vielä sanovan, että suomalaisten on kerta kaikkiaan opittava hyväksymään erilaisuus ja muutos, sillä monikulttuurinen ja monenlainen yhteiskunta on väistämättä tulossa meillekin.

Yläkerrassa olikin juuri alkamassa mielenkiintoinen kirjan julkistustilaisuus. Kyseessä oli Arno Tannerin ja Ismo Söderlingin toimittama Siirtolaisinstituutin tutkimus 'Venäjänkieliset Suomessa - Huomisen suomalaiset '.

Tutkijat totesivat, että venäjänkielisiä on Suomessa tällä hetkellä 72 000 ja väestöennusteiden mukaan heitä voi olla neljännesmiljoona jo 2050-luvulla. Heidät on suhteellisen helppo integroida suomalaiseen yhteiskuntaan, jos niin halutaan ja jos heidät otetaan suunnitellusti huomioon. Toisaalta he voivat aiheuttaa tiettyjä vaikeuksia, ainakin ne joilla on kaksoiskansalaisuus, mikäli ulkopoliittinen ilmapiirimme kiristyy. Näin siis Suomi on jo selkeästi monikulttuurinen, ei pelkästään vanhaan tapaan kaksikielinen. Ruotsinkielisten osuus sitä paitsi vähenee, muiden kasvaa.


Iltapäivän päätteeksi nautiskelin vielä kaksi naurunpyrskähdyksiä aiheuttanutta esitystä. Ensin  jo kertaalleen aiemmin mainittu pari, eli Roman Schatz haastatteli venäläis-saksalaista Wladimir Kamineria, tuota 'läntisessä Euroopassa sympaattisen slaavin tai sympaattisen venäläisen roolin kantajaa'. Kaminer selitti, että elämä on jatkuvaa tragediaa, josta ei lopulta jää jäljelle mitään muuta kuin tarinoita. Silloin paras on sellainen henkilö, joka osaa kertoa nämä tarinat humoristisesti.      

Toisessa hallissa puolestaan Elina Wallin haastatteli Simo Frangénia, tuota tamperelaistunutta koomikkoa, käsikirjoittajaa, juontajaa ja maisteria, joka vietti lapsuutensa Ulvilassa ja Nakkilassa. Frangén kertoi saaneensa huumoriherätyksen lapsena Pahkasika-lehdestä ja pyrkivänsä katsomaan asioita jostain uudesta, oudosta kulmasta, jolloin  niistä yleensä paljastuu kotain humoristista.                                                                                                                                                                            

                                                            

Wallin ja Frangén


Sunnuntai 2.10.2016

Aamupäivä
Kolmas messupäivä aukeni aurinkoisena. Tungos oli hiukan hellittänyt tai sitten olen kehittynyt kylki edellä luovimistaidossa. Ainakin pääsin vaikeuksitta Satakunnan Sanat -lavan äärelle aloittamaan päiväni herkullisesti luvialaista lähiruokaeksperttiä kuunnellen. Merja Koski kertoi kirjastaan 'Onneks on lähiruokaa' ja myös lähiruuasta käsitteenä ja käytännössä.

                                                                 Merja Koski

Lähes samanaikaisesti viriteltiin suuressa auditoriossa asiantuntijaprofessorien paneelikeskustelua  Suomen autonomian tilasta nyt, itsenäisyyden satavuotispäivän lähestyessä. Mikä on Suomen poliittinen liikkumavara Moskovan, Berliinin ja Tukholman kohtalon kolmiossa, tai ehkäpä kolmantena vaikuttajana on jo Washington D.C ja NATO. Aihe kyllä kiinnosti minua, mutta panelisteja oli niin monta ja  keskustelu lähti niin hartaalla taustapohjustuksella liikkeelle, että puunilaissodista ja Karthagon hävityksestä jonkin aikaa kuunneltuani päätin sittenkin vaihtaa toiseen halliin.

Siellä lavalle nousi Turun yliopiston biokemian professori Jyrki Heino, joka on julkaissut jo kolme 1700- ja 1800 -lukujen vaihteesen sijoittuvaa historiallista dekkaria, joissa rikoksia ratkoo turkulainen 'sivustakatsoja' Carl Wennehielm. Itse suurena valistusajan ja 1700-luvun ystävänä harmittelin jo, kun uusin kirja, Kelmit, siirtyi 1800-luvun ensi vuosille ja hurmaava kustavilaisaika jäi taa, mutta onneksi hyviä juonenkäänteitä tuntuu Heinolla aina vain riittävän. Raumalla syntynyt ja Porissa koulunsa käynyt Heino olisi taustansa puolesta sopinut hyvin myös satakuntalaisen kirjailijakunnan edustajaksi, mutta vaatimattomuuttaan tämä monitaituri luonnehti kirjoittamistaan ei päätyöksi, joka on ilman muuta luonnontiede, eikä edes harrastukseksi, joka sekin kuulostaisi liian harkitulta ja perusteelliselta, vaan vain 'erääksi vapaa-ajan käyttömuodoksi.'

                                                                 Jyrki Heino

Iltapäivä
Kuunneltuani hetken aikaa Mike Pohjolan selostusta Turun palosta kertovasta kirjastaan '1827' ja osallistuttuani 'Haista Saksaa' -kilpailuun Goethe Instituutin standilla, muistin äkkiä, että se pergamentti on yhä näkemättä! Suomen vanhin keskiaikainen asiakirja! Nyt on Suomen arkistolaitoksen juhlavuosi ja kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille, päivätty 1. lokakuuta 1316, oli sen kunniaksi tuotu messuille. Siellä se oli, mustien verhojen ja lasivitriinin suojassa standilla A95. Vaikuttavaa! Säädökset on siis säädetty jo 700 vuotta sitten, niiden käytännön toteutuminen vain ei edelleenkään aina ole varmaa.

Varovasti hiippailin takaisin kohti isoa auditoriota. Nyt siellä oli menossa paneelikeskustelu onnellisuudesta. Notkeasti aiheesta toiseen ja kielestä toiseen siirtyvä Roman Schatz toimi moderaattorina englanninkielisessä keskustelussa, jossa Wilhelm Schmid, Sylvia Löhken ja Tommi Melender pohtivat onnellisuutta. Kaikilta oli ilmestynyt sitä sivuava kirja hiljattain. Melender oli sitä mieltä, että 'kyllin hyvä' riittää, siis tila, jossa ihminen ei ole kovin onneton tai huikean onnellinen, vaan 'sopiva'. Schmid korosti tunnetilojen jatkuvaa vaihtelua; kukaan ei ole onnellinen kaiken aikaa ja suru voi myös parantaa onnellisuutta, etenkin myöhemmin kun se haihtuu. Löhken epäili persoonallisuuserojen vaikuttavan onnellisuuden kokemukseen oleellisesti. Toisaalta, vasta tyytymättömyys ajaa ihmisen muuttamaan tilannettaan, ahkeroimaan ja työskentelemään enemmän. Liika onnellisuus on siis kansantaloudelle pahasta, Schatz päätteli. Hyväksi tunnetilaksi todettiin 'serenity', tyyneys. Sitähän meillä satakuntalaisilla riittää!


Viimeiseksi 'jälkiruuaksi' itselleni olin säästänyt historioitsija Teemu Keskisarjan kirjaesittelyn. Olen lukenut kai lähes kaikki hänen kirjansa ja kuullut häntä radiossa, televisiossa ja Vanhan kirjallisuuden päivillä. Tiesin siis, millaista tyylilajia odottaa. Iso seminaaritila tuli aivan täyteen iäkästä, huomattavasti minuakin vanhempaa  väkeä, jolle marsalkka Mannerheim mitä luultavimmin on suuri sinivalkoinen sankari. 'Tutkimukseni perusteella sanoisin, että kuva Mannerheimin nuoruudesta ei ole sinivalkoinen, vaan pikemminkin ruskettunut ja poskiltaan punakka', Keskisarja aloitti. Sitten hän kertoi selkeällä, mutta hiukan narisevalla Veikko Huovisen kuoliaaksinaurattajan äänellään, millainen vaikeasta perhetilanteestaan oireileva lapsi, hulttio ja ongelmanuori C. G. E. Mannerheim oli varhaisempina vuosinaan. Kukaan ei kysynyt tai kommentoinut mitään, eikä

keskustelulle annettukaan sijaa, koska aika oli tiukalla. Niinpä 'ilmassa leijunut' pieni närkästys tai ahdistus purkautui onnelliseen helpotukseen, kun Keskisarja päätti esityksensä toteamalla, että tärkeintä oli, että Mannerheimista tuli suuri sotapäällikkö, joita on maailmassa harvassa, olkoonkin että hän  nuorena oli hulttio ja aviomiehenä ja isänä varsin kelvoton.


Pää surisee! Kolme messupäivää, hulinaa, pulinaa, ja edestakaisin juoksentelua on takana. Hyvät messut, ensi vuonna uudelleen!


***