Palkinnoilla kuorrutetut romaanit

Suomalaiset eivät enää lue, etenkään kaunokirjallisuutta ja etenkään käännettyä kaunokirjallisuutta. Tätähän kustantajat ja kirjakauppiaat ovat valitelleet jo useita vuosia ja juuri hiljattain julkistetut vuoden 2014 myyntitilastot näyttävät jälleen laskevia lukuja. Kotimainen kirjallisuuskin myy vähemmän kuin aiempina vuosina. Samaa valitusta kuuluu lahden takaa Ruotsista; vain rikosromaanit käyvät kaupaksi.

Syitä tähän kehitykseen on tietysti monia. Ihmisillä on niin monia muita kilpailevia asioita, joihin heidän aikansa kuluu.Työ on nykyään niin stressaavaa, että se imee kaiken voiman, trendikkäissä harrastuksissa pitää silti koettaa jaksaa käydä ja etenkin ehtiä raportoimaan niistä vähintään viiteen digitaaliseen mediaan. Twitto ergo sum. Läsnäoloakin pitäisi oikein tietoisesti harjoittaa läheistensä kanssa. Missä välissä sitä vielä kirjaan uppoutuisi?

Miksi minäkin, oikein pinttynyt kirjojen suurkuluttaja, tartun enää kovin harvoin romaaniin? Pöydän kulmalle kokoontuu kyllä pinokaupalla historiateoksia, dokumentteja, matkakirjoja, muistelmia, ties minkä alan tietokirjoja ja tietysti Alivaltiosihteeri ja Fingerpori, mutta eipä juuri  perinteisiä ’kaunokirjoja’. Vilpitön ja tietenkin täysin subjektiivinen vastaukseni on: siksi että hyviä romaaneja ei enää tule markkinoille kuin ani harvoin. Ei läheskään joka syksy.

Olen lukenut kaikensorttisia romaaneja sen verran runsaasti menneiden elinvuosieni aikana, että odotan lukukokemukselta sekä laatua että yhä jotain uutta. Ei kelpaa enää perusmallinen nuoren miehen kehityskertomus; matka suureen kaupunkiin, ensimmäinen työ, ensimmäinen känni ja ensimmäinen nainen. Ei kiinnosta romanttinen löpinä, jossa ensin mies tahtoo mutta nainen ei, sitten keskivaiheilla nainen tahtoo mutta mies ei ja lopussa vihdoin molemmat, aamen. En jaksa brutaaleja sotajuttuja, en ihmevempaimia ja räiskettä pursuavia scifi-kuvitelmia, en huumeiden ja viinanhuuruisia ’huippuseurapiiri’ sepitelmiä. En perusta sentimentaalisista sairaskertomuksista, taivasnäyistä tai paranormaaleista kokemuksista. Hups, tulinko käyneeksi läpi uusimman kirjakerhotarjonnan?

Hyvän romaanin voisi tietysti olettaa löytyvän julkisesti palkittujen kirjojen joukosta. Unohdetaan nyt sellainen kyynisyys, että palkinnot ovat useimmiten kustantamojen lavastamia ’ulkoisten arvioijien’ avulla tehtyjä markkinointikikkoja tai jonkin poliittisen tai kulttuurisen asian tarkoituksellista nostamista tai tasapuolisuuden vuoksi huomioimista. Uskotaan, että palkittu romaani tai kirjailija on ollut paras kaikista niistä, jotka kulloiseenkin kisaan ovat osallistuneet. Siis lukemaan palkittuja kirjoja.

Talven piristeeksi urakoin yhteen kyytiin syksyn 2014 kotimaisen Finlandia-palkinnon voittajan, vuoden 2014 kirjallisuuden Nobel -voittajan ja vuoden 2012 Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt -palkinnon voittajan. Pelkästään kirjojen takakansien esittelyjen perusteella en varmaan olisi valinnut luettavakseni ainuttakaan näistä, joten markkinointikeinona palkinnot olivat nyt ratkaisevia. Tuli muistettua valtavirrassa vähemmälle jäävää ranskalaista kielialuettakin ihan kahdella kirjalla.

Hämäriä muistoja

Kirjallisuuden Nobel -palkinnot ovat useinkin menneet kirjailijoille, joista suuremmat yleisöt eivät ole ikinä kuulleetkaan. Ranskalainen Patrick Modiano on voittanut jo 1970-luvulla ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, joten mikään täydellisessä tuntemattomuudessa kehittynyt harvinainen helmi hän ei ole. Kiltin näköinen vanha harmaapäinen herrasmies. Nobel -palkinnon perusteissa todetaan hänen tuotannolleen keskeisiksi  juutalaisuus ja menneisyyden vaikutus identiteettiin.

Mikään suuri kansansuosikki hän ei ole ollut. Hän palaa tuotannossaan toistuvasti aikaan, jolloin Ranska oli saksalaisten miehittämä ja pöyhii sen ajan muistoja tai muistamattomuutta. Suomeksi häneltä on käännetty viisi teosta, pääasiassa hänen jo 1970-luvun tuotannostaan. Nyt Nobelin vauhdittamana kaupoissa on ollut saatavana Hämärien puotien kuja, alkujaan vuodelta 1978.

Siinä lähes kokonaan muistinsa menettänyt mies koettaa sodan jälkeen selvittää, kuka hän on. Jotain salaperäistä, ehkä vaarallista ja ainakin selvästi torjuttavaa hänen vaiheisiinsa on liittynyt. Kirja on ohut, tapahtumat verkkaisia. Käydään vanhojen ihmisten luona, ränsistyneissä ja pölyisissä asunnoissa. Muistatteko Te kenties minut? Asuinko minä täällä? Mikä nimi minulla silloin oli? Kysymyksiin saadaan välillä vastauksia viikkojen päästä tulevalla kirjeellä. Kerran soitetaan puhelimellakin.

Kulttuurinen muisti on tärkeää. Toki. Menneen maailmansodan aika, miehityksen aika ja sen torjutut asiat ovat tärkeitä. Toisten mielestä niistä ajoista ei tosin pitäisi enää puhua sanaakaan. Toisten mielestä juuri niistä ajoista olisi puhuttava, jotta tulisi selväksi kuka teki mitä ja kuka petti ketä.  Modianon teksti on kuitenkin niin hienovireistä ja hidasta, ettei oikein mikään lopulta tunnu miltään. Lukija ei pääse mukaan suruun tai iloon eikä edes jännitykseen.  Kenties pitäisi olla ranskalainen ja lukea kirja ranskaksi, jotta teksti koskettaisi.

Yksinkertaista totuutta ei ole

Psykologi  ja kirjailija Jussi Valtonen on kirjoittanut  550 sivua varsin tiukkaan pakattua tekstiä aikamme ilmiöistä: neurotieteestä, eläinaktivismista, digitaalisista yhteisöistä ja virtuaalitodellisuuksista, hyvistä aikomuksista ja vahvasta uskosta omaan asiaan, hyvästä lobbaamisesta ja pahasta manipuloinnista.  ’On vain yksi, lopullinen totuus’ julistaa takakannen mainoslause ja kirja tulee tietenkin siihen lopputulokseen, että yksinkertaista totuutta juuri mistään ei ole. Kaikella toiminnalla on hyvät ja huonot jälkiseurauksensa.

’He eivät tiedä mitä tekevät’ (2014) on kuvitteellinen romaani, ei tieteellinen pamfletti tai tutkimusselostus. Sitä vaivaa kyllä liiallinen ’perusteellisuus’. Aineistosta olisi voinut syntyä vaikka kolme notkeampaa romaania, jos kaikkia kirjailijaa kiinnostavia aiheita ei olisi koetettu käsitellä yhdessä paketissa ja yhtä suurella painotuksella. Alkukappaleessa mainitsemieni suurten yhteiskunnallisten asioiden rinnalla kulkee yksilötason aiheita, kuten naisen murskattua itsetuntoa ja epävarmuutta, lapsen traumaattista isän kaipuuta, vaikeaa suhdetta vaativiin vanhempiin, urapaineita, avio-ongelmia ja pohjatonta ahdistusta teini-ikäisten lasten totaalisen vastuuttomuuden ja ymmärtämättömyyden edessä.

Tämän kaiken lukeminen kävi välillä ihan työstä, mutta ilolla tervehdin sitä, että tarinan keskiössä oli tutkija, tieteentekijä. Valtonen selvästi tiesi ja tunsi sen maailman ja toi suomalaisen romaanin perinteisten päähenkilöiden - metsätyömies, pienviljelijä, myyntimies, huijari - joukkoon mukavaa piristystä. Päähenkilö oli kylläkin kansallisuudeltaan amerikkalainen ja lisäksi juutalainen.  

Suomalaisen  - ja miksei amerikkalaisenkin -  tutkimusmaailman pikku naurettavuudet olivat myös kirjajärkäleen ainoat huumorinpilkahdukset.

Kirjaa voi ’maailma tänään’ katsauksen ohella myös lukea synkeänpuoleisena varoituksena monien teknologia- ja tiedeuskovaisten liiallisesta luottamuksesta omaan tekemiseensä. Eivät ehkä sittenkään tiedä mitä ovat tekemässä.

Mitä teitkään sinä kesänä

Nuori sveitsiläinen Joël Dicker ponnahti kuuluisuuteen, palkinnoille ja peräti kahden miljoonan kappaleen myyntiin ensimmäisellä romaanillaan ’Totuus Harry Quebertin tapauksesta’ (2012, käännetty suomeksi 2014). Vaikka opuksella on mittaa peräti uuvuttavalta kuulostavat 800 sivua, on sen yleinen menestys ja etenkin lukiolaisten Goncourt –äänestyksen voitto varsin helppo ymmärtää.

Kirjassa ei ole pituudestaan huolimatta mitään raskasta, vaikeaa tai uutta. Siinä ei ole myöskään mitään ranskankieliseen kielialueeseen, kulttuuriin tai Sveitsiin vivahtavaakaan, joten niiden vuoksi siihen ei kannata tarttua. Tarina tapahtuu Yhdysvaltojen itärannikon pikkukaupungissa, siinä selvitellään 30 vuotta sitten tapahtunutta murhamysteeriä ja sen ainekset ovat monen kertaan televisiosta tuttuja. Hitchcockit, Peyton Placet, Manaajat ja Twin Peaksit on pyöritelty herttaisesti samaan taikinaan ja kaikki on jotenkin kilttiä, reipasta ja hilpeää, vaikka samaan aikaan tarina onkin olevinaan jännittävä ja vallan paheellinen.

Päällyskertomuksena vanhan murhan yllä on se kaikkein tylsin kirjan aihe: nuoren kirjailijan tuska kun uutta kirjaa ei tahdo millään saada aikaiseksi. Mutta saadaanhan se sitten lopulta aikaiseksi ja menestyshän siitä tulee. Kyllä se yllätti, eikö? Vanhan murhan ratkaisukin sujuu nyt paljon sutjakammin kuin silloin 30 vuotta sitten; täytyy vain muistaa käydä kysymässä kaupunkilaisilta, mitä kukin oli tekemässä silloin ja keitä muita siellä näkyi. Kannattaisi varmaan Ulvilan surman tutkinnassakin ottaa opiksi.

Kirja oli todella helppolukuinen ja tarjosi ehkä tahattomastikin hilpeitä hetkiä, mutta herätti myös uusia ajatuksia. Kuten haamukirjoittajien käyttö, johon tarinan nuorelle kirjailijalle tavan takaa soitteleva kustannustoimittaja viittaa. Eikö sitä tekstiä tule? Montako sivua sinulla nyt on? Laitetaanko vähän seksiä tai luonnonkuvausta tilkkeeksi, sanot vain vähänkin täkyä minkälaista etsit, niin me täällä pannaan sivuja kokoon..älä nyt raivoa, kaikkihan niin tekevät. Ai ettei sovi tarinaan, ei siinä ole edes ketään kenen kanssa seksiä harrastaisi.. mikä ongelma se nyt muka on, sovitaan että se oli uni, sillä siitä päästään eteenpäin.. 

Onko tämä nykyisin ihan tavallista? Selittääkö se kenties sen oudon olon, joka minulla on muutaman kerran suomalaisia esikoiskirjoja lukiessa ollut. Kuin olisi kahden eri kirjoittajan tekstiä, tyylikään ei pysy yhtenäisenä ja sanottava tuntuu hajoavan ihan tuuleen? Vai luulenko vain.

Vaikka Quebertin tapaus ei tarjonnut tajuntaa räjäyttäviä uusia avauksia eikä se varsin suurella todennäköisyydellä muodostu alansa klassikoksikaan, oli se kuitenkin hyvin sympaattinen, vanhanaikainen kirja. Se ylistää kirjoittamista, kannustaa lukemiseen ja sen lopussa on vielä opetuskin.

***

Sibeliuksen vuosi

Joulukuun 8. on nykyisin merkitty suomalaisiin kalentereihin suositelluksi liputuspäiväksi, sillä se on säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymäpäivä. Tuleva vuosi 2015 juhlistaa Sibeliusta lähes kaikin kuviteltavissa olevin tavoin - vain baletti ehkä jää puuttumaan - sillä säveltäjän syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta. 

Liki jokaisella suomalaisella on joku suhde Sibeliukseen, niilläkin, joita ns. klassinen musiikki ei kiinnosta tipan tippaa. Jo koulun alaluokilla opimme, että hän on Suuri Suomalainen Säveltäjä ja osa kansallista suurmies rykelmää; Lönnrot, Runeberg, Topelius, Sibelius..Jonkin aikaa Sibelius oli myös sadan markan seteli, se vihreä. Tunnistamme hänen musiikistaan ainakin Finlandian hymniosan, Karelia-sarjan alun, En etsi valtaa, loistoa -joululaulun, Soi kunniaksi Luojan -virren ja Jääkärimarssin, vaikka kenties sinfoniat ja muu tuotanto ovat jääneet vieraiksi.

Sibeliuksella on hyvin merkittävä asema suomalaisessa kulttuurihistoriassa: sekä hänen omasta toiminnastaan syntynyt että tarkoituksella luotu. Nuori kansakunta tarvitsi ’oman säveltäjän’, ’oman kuvataiteilijan’, ’oman kirjailijan’, ’oman urheilusankarin’ ja jopa ’oman missin’ todistamaan, että olemme ihan yhtä hyviä, kauniita, sivistyneitä ja lahjakkaita kuin muutkin kansat. Sibelius täytti paikkansa kansakunnan kaapin päällä loistavasti ja sai musiikilleen ja Suomelle mainetta etenkin Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Saksassa. Ulkoisesti hän ei kovin ’perisuomalaiselta’ näyttänyt kulkiessaan sikaria polttelevana, vaaleaan räätälin tekemään pukuun ja valtavaan lierihattuun sonnustautuneena. 

Kolmenkymmenen vuoden työ

Luultavasti minäkin olen kuullut Sibeliuksesta ensi kerran kansakoulussa 1960-luvulla. Melko varhaisia muistoja ovat kuitenkin myös professori  Erik Tawaststjernan radioesitelmät, joissa hän kertoi Sibeliuksen elämänvaiheista niin lennokkaan omintakeisella tyylillä, että niitä jäi kuuntelemaan vaikkei ollut aikonutkaan. Tawaststjerna liioitteli, huokaili, värisytti ääntään ja sylkäisi äkkiä lauseen lopun ulos kuin viimeisillä voimillaan kaikkensa antaneena ja kuitenkin palasi jälleen ääneen aivan asiallisena pienen musiikkinäytteen jälkeen. Saattoi kuvitella studioavustajien virvoittaneen hänet musiikin aikana jälleen tolpilleen mikrofonin ääreen.

Yli yhdeksänkymmenvuotiaana vuonna 1957 kuolleesta Sibeliuksesta oli kirjoitettu jo monta esittelyä ja elämäkertaakin, mutta ne kaikki eivät miellyttäneet Sibeliuksen perhettä. Niinpä he ottivat yhteyttä pianistiin ja musiikkitieteilijään, professori  Tawaststjernaan,  joka sai perheeltä käyttöönsä valtavat määrät kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja kaikkea muuta materiaalia, jonka perusteella hän aloitti suuren tutkimus- ja kirjoitusurakan. Kaikkiaan viisi osaa käsittävän Tawaststjernan Jean Sibelius –elämäkertasarjan ensimmäinen osa  ilmestyi kuuden vuoden työn jälkeen vuonna 1965 ja viimeinen osa valmistui vuonna 1988.

Musiikkitieteilijänä Tawaststjerna pyörittelee vaivatta Sibeliuksen sävellystöiden tuskia ’terssittömien kolmisointujen’ ja ’tonaalisuuden kriisin’ ympärillä, mutta kuvaa myös  ’siviilielämää’ eli ainaista rahapulaa ja vekselikierrettä, musiikkipiirien keskinäistä nokittelua ja ennen kaikkea Sibeliuksen ja hänen vaimonsa Ainon intensiivistä suhdetta ja perhe-elämää; lasten sairastelua, riitoja ryyppäämisestä, mykkäkouluja joiden aikana puolisot vain kirjoittelivat toisilleen. Uskomatonta on, kuinka lähes kaikesta on jäänyt joku kirjallinen lähde. Kirjeitä, päiväkirjoja, pieniä lappusia, ravintolalaskuja, karhukirjeitä.  Perhe toki tiesi jo rakentavansa ’suurmiehen’ kuvaa,  ja pyrki säilyttämään niin paljon kuin mahdollista, mutta silti jaksan ihmetellä tätä materiaalin runsautta. Nykyihmisistä ei mitään tällaista jää.  Traagista on kuvaus ’suurista polttajaisista’, kun vanha ja turhautunut Sibelius polttaa viimeisimmän sinfoniansa julkaisemattomana ja vetäytyy ’Ainolan neljännesvuosisadan hiljaisuuteen’.

Janne pois pianolta, et osaa soittaa

Pitkään Helsingin Sanomien musiikkitoimittajana työskennellyt Vesa Sirén kokosi Sibeliuksen syntymän 130-vuotisjuhlavuonna 1995 materiaalia, joissa aikalaiset muistelevat Sibeliusta. Kirjeitä  koulutovereilta, muisteluksia ja anekdootteja opiskelukavereilta, sukulaisilta, kollegoilta, perheeltä, naapureilta, palveluskunnalta, lapsilta, lastenlapsilta, lastenlastenlapsilta, toimittajilta, muusikoilta.  Aineistoa kertyi lopulta niin paljon, että sanomalehtiartikkelin jälkeen syntyi kokonainen paksu kirja ’Aina poltti sikaria’ (julkaistu vuonna 2000).

Muistelut on koottu aikajärjestyksen ja niitä on myös jonkin verran kommentoitu, mikä tekee lukemisesta helppoa silloinkin, kun lukijalla ei ehkä ole mitään ennakkotietoa Sibeliuksen vaiheista. Aina silloin tällöin muistelijoiden kertomukset ovat ristiriidassa toistensa tai muun tietoaineksen kanssa, ja Sirén huomauttaa tästä, mutta antaa tietenkin silti anekdootin olla sellaisenaan. Näinhän ne legendat syntyvät. Kuten se, kuinka ryyppyseurue jatkoi juhlimista Kämpissä päiväkausia ja yksi heistä kävi välillä Pietarissa johtamassa konsertin ja palasi taas samaan pöytään, vai kuinka se lopulta olikaan.

Sibelius oli osa 1890-luvun innoittunutta ’suomalaista’ nuorta kulttuurieliittiä yhdessä  lankonsa, kuvataiteilija Eero Järnefeltin, kapellimestari Robert Kajanuksen, kirjailija Juhani Ahon ja monien muiden kulttuurihistoriamme merkkihenkilöiden kanssa. Pikkuhiljaa kuitenkin monet suhteet viilenivät, kollegat kuolivat ja Sibelius koki vanhemmiten jääneensä yksin. Häntä tarvittiin vain koristeeksi toisten juhliin, istumaan kunniamerkit rinnassa illallisilla, kuten hän joskus valitti. Viimeisen julkistetun soitinsävellyksensä Sibelius teki ystävänsä  Akseli Gallén-Kallelan hautajaisiin 1931.

Toisille muistelijoille Sibelius oli aina kohtelias, suurenmoinen keskustelija, ystävällinen seuramies vaikkakin usein omissa ajatuksissaan. Toisille taas itserakas kehuskelija, humalapäissään pitelemätön ja kritiikkiä sietämätön. Puoliso Ainon kirjeet ja päiväkirjakommentit tuntuvat kaikkein raastavimmilta; niin paljon rakkautta, niin paljon tuskaa, niin paljon raivoa ja huolta.Viimeisinä vuosikymmeninä kaikki oli vihdoin seesteistä. Osaa kirjeistä ei näytetty edes Erik Tawaststjernalle, vaan ne saatiin tutkijoiden käyttöön vasta Aino Sibeliuksen kuoleman jälkeen. Lasten, vävyjen ja lastenlasten kommentit ovat jo melko paljon miedompia; pappa nyt oli sellainen, työskenteli öisin ja heräsi puolenpäivän jälkeen, vaati hiljaisuutta sisätiloissa, oli lempeämpi kasvattaja kuin äiti.

Kulttuurikoti Ainola

Sibeliusten koti, Ainolaksi nimetty hirsitalo Järvenpäässä, on nykyään viehättävä museo, jota ylläpidetään mahdollisimman aitona. Ikkunoiden väliin talveksi asetettujen tulitikkulaatikoiden etiketit tehdään laserprintterillä alkuperäisten Sampo ja Elanto -tikkujen näköisiksi ja pelargoniat ja saintpauliat pidetään ikkunalaudoilla. Suuri puutarha, Aino Sibeliuksen ylpeys ja myös raadannan kohde, on kylläkin nykyisin enimmäkseen nurmikkona.

Ainola – Jean ja Aino Sibeliuksen koti –kirjan ( toinen painos 2004) on toimittanut tutkija Liisa Suvikumpu  kollegoineen. Kirja esittelee lämpimästi talon ja sen asukkaiden eri vaiheet.  Ainola kuului osana 1900-luvun alun ’aatteellisesti edistyksellisten’ taiteilijoiden synnyttämään yhteisöön, joka etsi työrauhaa ja tilaa luonnon keskeltä, mutta kuitenkin hyvien yhteyksien päästä Helsingistä. Ensin Järvenpäähän muutti kirjailija Juhani Aho kuvataiteilijapuolisonsa Venny Soldan-Brofeltin kanssa, sitten kuvataiteilijat Eero Järnefelt ja Pekka Halonen rakennuttivat sinne omat talot ja Sibeliukset seurasivat perässä 1904. Perheet pitivät alkuaikoina tiiviisti yhtä ja innostivat toisiaan myös taiteessa.

Ainolan suunnitteli jo tuolloin nimekäs arkkitehti Lars Sonck.  Talossa on paljon puhdasta hirsipintaa ja iso takka. Se on valoisa ja viihtyisä, ei mikään edustusasunto vaan koti viisilapsiselle perheelle. Sibeliukselle oli tulossa pienehkö perintö enolta ja sen turvin rakennustyö päästiin aloittamaan, mutta rahatilanne oli silti jatkuvasti tiukka. Lautatarhojen ja peltiliikkeiden säilyneet karhulaskut ovat toki tyylikkäitä ajan tapaan mustekynällä tehtyinä, mutta yhtä kaikki ahdistavia. Aluksi asumiskäyttöön saatiin vain alakerta. 

Tiloja laajennettiin ja taloa paranneltiin pikkuhiljaa mahdollisuuksien mukaan. Sibeliuksen henkilökohtainen talous kääntyi plussalle vasta hänen ollessaan kuusissakymmenissä; lapset olivat muuttaneet omilleen, valtio alkoi maksaa huomattavaa taiteilijaeläkettä ja ennen kaikkea merkittävät tekijänoikeuspalkkiot maailmalta ja Suomesta alkoivat virrata. 

Ainolassa voi aistia Sibeliusten pitkän elämän monia tunnelmia. Yli yhdeksänkymmenen vuoden korkeaan ikään yltäneet Aino ja Jean Sibelius saivat kumpikin asua Ainolassa elämänsä loppuun saakka ja sen puutarhassa on myös heidän yhteinen hautansa.

***

Luvallista rakkautta

Pari päivää sitten Suomen eduskunta äänesti viimeinkin sen puolesta, että samaa sukupuolta olevien olisi lain mukaan mahdollista solmia keskenään avioliitto, aivan samaan tapaan kuin eri sukupuolta olevilla on tähän asti ollut. Lakia ei ole vielä käsitelty eikä säädetty lopullisesti, joten asian vatvominen puolesta ja vastaan jatkuu tiiviisti, ovathan vaalitkin jo niin lähellä, että paikkansa uusimisesta hermostuneet kansanedustajat joutuvat pohtimaan, pitikö näihin kansalaisten aloitteisiin tosiaankin suhtautua vakavasti. Tämä on ensimmäinen kansalaisaloite, joka on edennyt edes näin pitkälle, joten iloitsen tässä kohtaa myös demokratian puolesta, en pelkästään asiasisällön.

Totinen ja eleetön kansamme on tässä asiassa ottanut kantaa vahvasti tunteella. On nähty äänestystuloksesta kuulleita vanhoja miehiä itkemässä onnen ja helpotuksen kyyneleitä, kun he vihdoin kokevat saavansa yhteiskunnan luvan elää rakkaimpansa kanssa elämänsä loppuun. On nähty nuori mies, bussikuski, niin raivoa täynnä, että hän käytti työvuoronsa pauhaten korvanappiinsa kaikkien matkustajien kuultaville, kuinka hän muuttaa pois Suomesta, joka on muuttumassa niin kuvottavaksi ja moraalittomaksi, ettei täällä voi asua. Täytyy nuoren miehen sitten alkaa katsella Venäjän suuntaan tai siitä idemmäs. Islamilaiset maat ehkä hänelle kelpaisivat ja monet roomalaiskatoliset tietysti, niissähän yhteiskunnan todellisuus ja lainsäädäntö ovat hyvin kaukana toisistaan monessa muussakin asiassa. Koko Skandinavia ja läntisempi Eurooppakin on tämän lakimuutoksen jo tehnyt. Tanskassa asiasta on jo neljännesvuosisadan kokemus, eikä siellä nyt ihan turmioon ole jouduttu.

Kaiken takana on pelko, tietenkin. Erilaisuuden pelko, muutoksen pelko, uuden vielä tuntemattoman pelko. Homoseksuaalisuus ei ole enää yhteiskunnan mielestä tauti eikä se ole rikos, mutta se on niin pienen vähemmistön ominaisuus, että se pelottaa ja hämmentää enemmistöä. Miten ’sellaisten’ kanssa oikein sitten toimitaan? Kuka on mies tai kuka on vaimo, miten niitä nyt voi kaksi olla? Ja jospa on lapsia? ’Sellaisten perheiden’ lapsia varmaan sitten kiusataan koulussa. Niin että kuka siellä koulussa kiusaa? Vanhakantainen julma opettaja? Sellaisia kasvattajiako meillä oikein yliopistoissa koulutetaan? Vai niiden kaikkien kunnollisten, tunnollisten, perinteisten perheiden lapsetko? Oppivatko he sellaista käytöstä kotoa, normin mukaisesti eri sukupuolia olevilta ’hyvän perheen’ vanhemmiltaan? Eihän se voi olla mahdollista.

Uskon todellakin ihmiskunnan edistykseen, vaikka se niin tuskallisen hidasta onkin. Siksi uskon myös, että pystymme kyllä sopeutumaan tähänkin uuteen asiaan lopulta ilman hirmuisen suuria traumoja.  Ajatelkaa nyt, minkä kokoluokan muutoksia ennen vanhaan kestettiin;  pantiin viralta kaikki entiset jumalat, sitten jumalan maanpäällinen sijainen ja sitten jumalan valitsema hallitsija toisensa jälkeen.  

Helppo olla rohkea, jos ei pelkää

Kuvataiteilija, piirtäjä ja kirjailija Tove Janssonin syntymästä on tänä vuonna kulunut sata vuotta ja hän on ollut monin tavoin esillä juhlavuoden aikana. Näyttelyiden ja elämäkertakirjojen (ks. tämän blogin tammikuu 2014) lisäksi on julkaistu myös kokoelma hänen autenttisia kirjeitään. ’Kirjeitä Tove Janssonilta’  (2014) kokoelman ovat toimittaneet Boel Westin ja Helen Svensson ja suomentaneet Jaana Nikula ja Tuula Kojo.

Kokoelmassa on kirjeitä perheenjäsenille, ystäville ja rakastetuille. Muutama viimeisin kirje käsittelee pääasiassa vain työasioita. Kirjeiden päiväykset ulottuvat vuodesta 1932 vuoteen 1988, tulevaisuuttaan pohtivasta 18-vuotiaasta vanhaan, vielä saarellaan sinnittelevään 74-vuotiaaseen Toveen. Pelkästään tällaisen kehityskaaren lukeminen on kiehtovaa, saati sitten niin monitahoisen persoonan kuin mitä Tove Jansson oli. Haikeus iskee mieleen: tällaisia kirjeitä ei enää nykyihmisistä jää. Kellään ei ole säilössä kirjeitä, kun kukaan ei enää niitä kirjoita. Useimmat ihmisten nykyiset some-raapustukset eivät taida ansaitakaan pidempää säilytystä, luulen.

Tove Jansson rakastui ensi kertaa naiseen vähän päälle kolmikymppisenä,  juuri toisen maailmansodan jälkeen. Asia tuli hänelle ’pyytämättä ja yllätyksenä’, mutta salailematta ja kiertelemättä hän kirjoittaa asiasta luotetuille ystävilleen. Suhde kesti vain muutaman viikon ja Tove pohdiskeli, onko hän ’siirtymässä kokonaan kummitusten puolelle vaiko ei’. Kummitus, spöke, oli lesboista tuolloin käytetty ilmaus. Tuohon aikaan ’avioliiton ulkopuolisten’ suhteiden hoitaminen oli ylipäänsä kovin hankalaa, sillä silloinkin kun Tove seurusteli miehen kanssa, hän tuskaili ’kuinka aina täytyy pelätä jos ateljeen ovikello soi’ ja hän pohtii, kuinka helppoa olisi, jos olisi naimisissa, koska silloin voisi salailematta sanoa vain ovella: Tule joskus toiste, nyt ei sovi, sillä mieheni nukkuu.

Tove Jansson eli lopulta elämästään 45 viimeisintä vuotta onnellisesti yhdessä rakastettunsa taiteilija Tuulikki Pietilän kanssa, näin jälkeenpäin katsottuna oudon rauhassa. Hän oli jo 1950-luvun lopulta lähtien ’julkilesbo’ eikä kuitenkaan ollut. Hän oli herttainen lastenkirjojen tekijä, arvostettu kuvataiteilija, joka teki jopa kirkon alttaritaulun, palkittu siellä ja täällä. Vieraana presidentin linnan itsenäisyyspäivän vastaanotolla yhdessä Tuulikin kanssa.  He asuivat kaikki kesät yhdessä pikkuruisessa saarimökissään ja talvet kaupunkiateljeessa.Toinen toisessa osoitteessa, toinen toisessa, mutta kas, ullakon kautta heillä oli pääsy toistensa asuntoihin. Ei ainuttakaan kohua, ei julkista lausumaa muusta kuin muumeista:  on helppoa olla rohkea, jos ei pelkää. Ei pidä pelätä möröä.

Kapitalistinen rappioilmiö

Kirjailija, dramaturgi ja näyttelijä Pirkko Saisio on saanut olla Suomen virallinen ’julkilesbo’ aivan kyllästymiseen saakka. Hän on toki sitä halunnutkin ja ollut aktiivinen, mutta välillä hän on jo antanut  tuskastuneita lausuntoja: ettekö te kerta kaikkiaan ketään muuta nyt löydä, olenko minä tämän maan ainut paneelikeskustelija tai haastateltava tästä aiheesta.

Saision Finlandia-palkittu ’Punainen erokirja’ vuodelta 2003 on erinomaisesti kirjoitettu ’fiktiivinen’ kuvaus Pirkko-nimisen nuoren naisen sukupuolisen suuntautumisen ja ammatillisen suuntautumisen selkiintymisestä 1970-luvulla, kun taiteilijoiden edistyksellisyys edellytti myös taistolaisvasemmistolaisuutta. Selvää on, ettei Neuvostoliitossa ei ole homoseksuaalisuutta, miten voisikaan, koska se on kapitalistinen rappioilmiö. Fiktiivinen kirja on sikäli, että kaikki muistot ovat fiktiivisiä ja valikoituneita, eikä niiden todenperäisyyttä voi todistaa, Saisio sanoo. Jotkut henkilöt kirjassa esiintyvät koko nimellään, jotkut vain lempinimillä tai kuvauksilla tyyliin ’klovnisilmäinen'.

Kun aikoinaan aloin lukea kirjaa, olin pettynyt. Ai näin harvoja, näköjään lyhyitä lukuja, ja ensimmäinen luku kertoo siitä, että varsinainen käsikirjoitus katosi kokonaan, kun kirjailija painoi vahingossa ’delete’ nappulaa. Pelkällä kuuluisalla nimelläkö kustantaja koettaa tätäkin myydä. Vaan kun alkuluvusta on päässyt, tulee kirjan erinomaisuus ilmeiseksi. Mitä vähemmän selityksiä, mitä lyhyemmät luvut, sitä tiiviimpää ja iskevämpää teksti on. 

Luvut ovat kuin kuvia elokuvasta, kohtauksia, välähdyksiä, jotka selvittävät monimutkaisia asioita ja tilanteita parilla lauseella. Lähes pakahduttavia ovat kuvaukset, kuinka Pirkko selvittää tilannettaan järkyttyneelle äidilleen, kommunisti-isälleen ja Agit-Propia huudattaville ystävilleen. Niin moneen hänelle rakkaaseen kuvioon hän vain ei millään sovi. Toki tiiviiden kohtausten ymmärtämistä helpottaa taustatieto, että Saisio on opiskellut Teatterikoulussa, että hän on kirjoittanut ensimmäisenä kirjanaan romaanin Elämänmeno  ja että hänellä on tytär.

Toinen todellisuus

Pysytään edelleen homoseksuaalisuuden teemassa, mutta vaihdetaan näkökulmaa vähän kauemmas. Dekkareita tulee luettua  mukaviksi kirjallisiksi välipaloiksi, ja sellaisena tartuin myös päällepäin aivan pöhköltä näyttävään ’Gigolomurha’ nimiseen kirjaan(2002, suomennettu 2014), jonka kirjoittaja on minulle ennestään tuntematon turkkilainen Mehmet Murat Somer. Mies on kansitekstin mukaan varsinainen multitalentti; teollisuusinsinööri, liikkeenjohdon konsultti, kirjailija, käsikirjoittaja ja musiikkikriitikko. 

Turkki on islaminuskoinen maa, joka tunnetusti  tasapainoilee Euroopan ja Aasian välillä, kaupunkien maallistuneen ja länsimaistuneen yhteiskunnallisen kehityksen ja maaseudun perinteisten islamististen arvojen ristiaallokossa. Nykyisin siellä eletään kai islamilaisuuden nousukautta presidentti Erdoganin johdolla.

Homoseksuaalisuus sinänsä ei ole Turkissa mitään uutta, paremminkin päinvastoin. Homoseksuaaliset suhteet ovat olleet lain mukaan sallittuja jo peräti vuodesta 1858, siis suunnilleen 120 vuotta aiemmin kuin Suomessa. Tämä tarkoittaa siis, että miehillä voi toki olla kauniita nuoria poikia, pikku lemmikkejä, mitäpä tuosta. Ainakin niin kauan, kun he vielä ovat nuoria ja kauniita. Perhesuhteisiin nämä eivät liity mitenkään, virallisia parisuhteita ne eivät voi olla, avioliitosta nyt puhumattakaan. Naisten välinen homoseksuaalisuus sen sijaan on virallisesti käsittämätöntä mutta tietenkin tuomittavaa.

Dekkarin päähenkilö on homo, joka omistaa Istanbulissa transvestiittiklubin ja päivisin työskentelee ylen taitavana tietokonehakkerina ja on lisäksi amatööri-yksityisetsivä, joka muiden touhujensa ohessa ratkoo rikoksia omin päin. Tässä tarinassa pyörii ystävällinen ja aikaansaava iso transu, pyörätuolissa istuva supernörtti-homo, jumalaisen kaunis valitettavasti hetero-lakimies, pari hyytävää naishahmoa suvun kunniaa vaalimassa ja vastenmielinen niljake taksikuski, joka ylläpitää nuorta sukulaispoikaa palveluksia vastaan.  Taksikuskilla on tietenkin vaimo, kuten kunnon miehellä kuuluukin. ’Tein hänelle kolme lasta peräperää, että pysyy työllistettynä eikä sotkeennu minun asioihini. Kesällä lähetän heidät kaikki sukulaisiin kahdeksi kuukaudeksi, että saan rauhassa opettaa poikaa.’

Ihan karnevaalilta juttu tuntui, eikä se ollut varsinaisesti jännittäväkään, itse asiassa en enää edes muista kuka sen gigolon lopultakin oli murhannut, vaikka luin kirjan aivan äskettäin. Kiinnostavaa ja välillä jopa hauskaa oli ympäristön kuvaus klubeineen ja outoine tyyppeineen. Saattaahan Istanbulista tällainenkin alakulttuuri löytyä, vai oliko se rakennettu amerikkalaisia esikuvia soveltaen, tiedä häntä.

***

Kiehtovaa turhuutta

Ihmisparkaa pommitetaan ristiriitaisilla markkinointiviesteillä: vietä ’älä osta mitään’ päivä, ajattele hiilijalanjälkeäsi, maailma hukkuu muovijätteeseen ja ilmasto pilaantuu lopullisesti, pidä edes lihaton lokakuu jos et muuhun pysty…Toisaalta kaikki kaupat ovat jälleen aikaistaneet joulumarkkinoitaan, kimallus ja krääsä on nyt jo kaivettu esille marketteihin ja mainoslehtiset tyrkyttävät kaksi kuukautta ennen juhlapyhää tonttukuvioisia töppösiä ja kynttelikköjä, vaikka ulkona on lämpimämpää kuin juhannuksena. Osta ihminen, osta! Pelasta kansantalous, nosta tallottua itsetuntoasi, kuluta jotta olisit olemassa.

Kuinka kauan tavaran tuoma onnellisuus kestää? Kaupasta kotiin asti vai jopa viimeiseen osamaksuerään? Kun lahjapaperit on saatu revittyä lattialle, valtaako mielen entinen tyhjyys? Sain tämän mutta haluankin nyt jo jotain muuta. Jos pitäisi koota laatikkoon ne muutamat, oman elämänsä todella tärkeät, merkittävät tavarat, mitä siihen laatikkoon lopulta jäisi laitettavaa? Puuttuisiko siitä aina jotain?

Luulen, että minun laatikossani olisi joku kirja. Mikä kirja, sitä en vielä osaa varmuudella sanoa.

Omanarvontunnon, identiteetin ja aseman pönkittäminen esineitä hamuamalla ja ulkokuorta koristelemalla ei tietenkään ole mitään uutta. Olen taas lueskellut ’suosikki vuosisataani’ 1700-lukuun kytkeytyviä kirjoja. Tällä kertaa kolmen pinkkaa yhdistää ranskalaisuus ja sen aatelisten ylelliset elämäntavat ja äärimmäisyyksiin menevä turhuus, kauniiden ja erikoisten esineiden tavoittelu ja tietenkin parfyymit.

Näkymätön mahtitekijä

Saksalaisen Patrick Süskindin kirjoittama Parfyymi oli vuoden 1985 suurmenestys kautta maailman ja luin sen heti uutena (suomenkielinen käännös 1986 ) ensimmäisen kerran. Olen lukenut sen useampaan kertaan myöhemmin eikä sen lumo haihdu. Kirjan tarinasta on tehty myös elokuva, mutta se ei päässyt lähellekään kirjan vaikuttavuutta. Kirjan ydinasiat tapahtuvat lukijan pään sisällä, niitä ei yksinkertaisesti voi kuvina näyttää. 

Süskind ei ole Parfyymin  jälkeen julkaissut paljon mitään, vain muutaman novellin, mutta yksi täysosuma onkin jo enemmän kuin useimmille kirjailijoille koskaan suodaan. Tarina ei ole kovin pitkä, kirjailijan käyttämä kieli ei ole mitenkään erikoista, se ei pursua ylettömän runollisia ilmauksia eikä omintakeista sanastoa, siinä ei kikkailla ajan eikä näkökulman muutoksilla. Silti sitä on vaikea laskea käsistään ennen viimeistä sivua, hyvän kirjan selkeä merkki siis. Siinä on yksinkertaisesti hyvin kerrottu, oivalluksia ja yllättävyyttä täynnä oleva tarina, joka saa ajatukset liikkeelle ja askarruttaa jälkeenpäinkin lukijan mieltä pitkään.

Kyse on hajuaistista ja hajuista, tuoksuista. Niitä ei näe ja niitä ei oikeastaan pidä kovin merkittävinä, mutta ehkäpä ne määräävät toiminnastamme paljon enemmän kuin ymmärrämmekään. Kenties näihin näkymättömiin aistikokemuksiin vaikuttamalla voi käyttää valtaa, suorastaan äärimmäistä valtaa.

Parfyymin päähenkilö on Ranskassa 1740-luvulla elävä Grenouille, löyhkäävän kalatorin perkuujätteisiin syntyvä erittäin ei-toivottu ihmispolo, jota kulkukoirat eivät kuitenkaan syöneet vastoin hänen äitinsä oletusta. Grenouille omaa kaksi merkillistä ominaisuutta; hänellä ei ole kerrassaan minkäänlaista omaa tuoksua, häntä ei voi haistaa, mutta hänen oma hajuaistinsa on äärimmäisen tarkka ja herkkä.

Grenouille on orpo, hyljeksitty, ulkoisesti ruma tai melkeinpä mitätön ja hän saa osakseen juuri niin kovaa kohtelua kuin voi kuvitella. Hän hahmottaa ympäristöään nenällään, haistamalla. Ihmiset eivät piittaa hänestä, mutta eläimet säikähtävät ja kaihtavat häntä, koska hänellä ei ole hajua. Pikkuhiljaa Grenouille alkaa ymmärtää oman erityislaatuisuutensa. Kirjan kiehtovimpia kohtia ovat kuvaukset siitä, kuinka Grenouille päättää paeta ahdistavaa maailmaa, vihamielisiä ihmisiä ja päälletunkevia hajuja sulkeutumalla äärimmäisen syrjäiseen vuoristoluolaan, jonka uumenissa hänen hajuaistinsa saa levätä ja hänen on turvallista olla.

1700-luvun maailma on aivan täynnään kaikenlaisia hajuja; jätteet mätänevät kaduilla, ruoka pilaantuu lämpimässä nopeasti kun kylmälaitteita ei ole, ihmiset ja eläimet löyhkäävät koska peseytyminen ja hygienia eivät ole nykymallissaan. Parfyymit on kuitenkin jo keksitty ja niitä tuotetaan monin eri menetelmin, sekä kemiallisesti että suoraan kasveista uuttamalla ja säilömällä. Grenouille päätyy tietenkin työskentelemään parfyymien valmistukseen, koska hänen hajuaistinsa on uusien tuoksusekoitusten tekoon aivan ylivertainen. Kuvaus parfyymien valmistusprosessista onkin kiintoisaa luettavaa jo sinällään.  

Kirjan jännitys ja lumo tiivistyy kuitenkin tuoksuun, jonka Grenouille haluaa tehdä vain itselleen. Mistä aineksista hän ihmeellisimmän parfyyminsa valmistaa ja minkälaisen vaikutuksen hän sillä saa aikaan? Loppuratkaisu on yllättävä ja sen voi tulkita viittaavan moniin muihinkin asioihin. Mitä siis oikeastaan tapahtui? Tapahtuuko näin muulloinkin?

Keksijän elämä

Edellä keskityttiin tuoksuihin ja nyt ovat vuorossa äänet.  Amerikkalainen, sittemmin lastenkirjoja ja tiedeleluja tehnyt kirjailija Allen Kurzweil julkaisi kirjan Elämän laatikko vuonna 1992, suomenkielinen käännös on vuodelta 1994. Alkuperäinen nimi Case of Curiosities kenties kertoo selvemmin mistä on kyse.

Ollaan edelleen 1700-luvulla ja Ranskassa. Eräillä Ranskan ja Sveitsin alueilla oli tapana koota ihmisestä muistoesinelaatikko; pieniä lokerikkoja, joihin talletetaan kunkin elämänvaiheen merkittävimmät esineet. Ehkä ne ovat aivan tavallisia, ehkä hyvinkin outoja ja merkillisiä. Ne kuitenkin symboloivat jotain, mikä tämän kyseisien ihmisen mielestä on ollut tärkeintä hänen elämässään.

Kirja kertoo Claude Page –nimisen mekaanisten kojeiden rakentajan muistoesinelaatikosta ja sen taustalla olleesta elämästä. Tarina polveilee maaseudulta Pariisiin, pikkukylän rauhasta lähestyvän Ranskan suuren vallankumouksen pauhuun. Eletään innostunutta uuden keksimisen aikaa; tiede ja mekaniikka edistyvät, kaikenlaisia kokeita uskalletaan tehdä, uutta tietoa saa hankkia ja kojeita voi koettaa valmistaa. Kirkon ja taikauskon mahti antaa periksi, kaikki uusi ja ennen kokematon ei ole ’paholaisen juonia’.

Page keskittyy erityisesti ääniin. Luonnon ääniin, kelloihin jotka helähtelevät kuin särkyvä jää tai sirkuttavat kuin lintu. Suurin haave on kuitenkin rakentaa laitteisto, joka osaisi tuottaa ihmisen ääntä, luoda ’puhuva nukke’. Hän onnistuukin, mutta seuraukset eivät ole ihan sitä mitä hän odottaa.

Kurzweil ei luo suurta draamaa, vaan kirjoittaa helppolukuista, humoristisilla sattumuksilla kuorrutettua ja kulttuurihistoriallisin yksityiskohdin maustettua tarinaa, joka on ennen muuta ylistys ihmisen kekseliäisyydelle ja sille, että se saa vapaasti kasvaa ja kehittyä.

Juhlat ennen romahdusta

Kulttuurihistorioitsija Riikka Forsströmin kirja Kaunis turhuus (2011) käsittelee kuluttamisen ja ylellisyyden ilmentymiä yksinvaltiuden ajan (1640-luvulta 1789 vallankumoukseen) Ranskassa. Suurin ’kuluttaja’ oli tietenkin kuningas kultalautasineen ja jalokiviä notkuvine pukuineen, mutta aatelisto koetti parhaansa mukaan seurata perässä, ja muutama yltiöpää uskalsi tarjota kuningastakin hulppeammat juhlat. Siitä kyllä saattoi seurata pidätysmääräys ja vankilatuomio, jos sentään pää ei katkennut.

Kun löytöretket toivat uusia vaikutteita, tietoja, taitoja ja tarvikkeita Eurooppaan ja talouden toimeliaisuus muutenkin piristyi, nousi myös ylellisyydeksi katsottavien tavaroiden ja asioiden käyttö ja kulutus ennen näkemättömäksi. Ensin kuninkaalle ja hoviin, sitten pääkaupunkiaatelistoon ja sieltä maaseudullekin levisivät hienot silkki- ja brokadikankaat, jalokivet, helmet, kristallit, peilit, posliiniastiat, hajusteet, kauneusvoiteet, ja toinen toistaan runsaammat ilotulitukset, tanssi- ja teatterinäytökset ja muut juhlat.

Kun verotaakka painoi ja nälänhätä vaani tavallista kansaa harva se vuosi, maistelivat aateliset ’normaalin ylensyönnin’ lisäksi uusia eksoottisia nautintoaineita, kuten suklaa, kahvi, tee ja nuuska. Sokerileivonnaiset ja liköörit olivat myös haluttuja jälkiruokia.

1600-luvulla kuninkaan valta oli vielä katsottu suoraan jumalalta saaduksi, eikä hänen toimiaan, elämäntapaansa tai hyväksymänsä yläluokan elämäntapaa uskallettu mitenkään arvostella. Yhteiskunta alkoi kuitenkin hiljalleen muuttua ja vapautua eikä eliitin ylellisyyttä enää hyväksytty annettuna tosiasiana. Ylellistä elämää paheksuttiin äänekkäästi, mutta samalla myös alemmat säädyt vaativat saada oikeutta nauttia edes elämän pienemmistä nautinnoista; sukkanauhat, sateenvarjot, nuuska, saippua ja lopulta myös kahvi alkoivat levitä alempiin kansankerroksiin.

Ranskan vallankumous teki brutaalin lopun aateliston erioikeuksista ja heidän ylettömistä kulutusjuhlistaan, mutta ylellisyystarvikkeiden kysyntä on aina hetkittäisten kriisien jälkeen palannut yhteiskuntiin takaisin. Länsimainen tavallinen ihminen nauttii nykyään monenlaisista viihdykkeistä, kylpyhuoneista, kauneusvoiteista, suklaasta, kahvista ja sokerin ylensyönnistä kuin 1700-luvun ranskalainen aatelinen ikään, mutta jokin tuomittava vivahde niihin yhä sisältyy. Silti, kuten Forsström toteaa, suurinta ylellisyyttä on aina se, minkä saatavuus käy harvinaiseksi. Näinä aikoina se on puhdas luonto ja hiljaisuus.

***