Danzigista Gdanskiin ja takaisin

Ensin paikalla oli kai pieni kalastajakylä, jota kutsuttiin nimellä Gyddanyzc. Pikkuhiljaa nimi lyheni Danyzciksi ja kun siitä tuli iso ja kuuluisa Hansa-kaupan kaupunki, se oli Danzig ja lopulta vuonna 1945 sen nimeksi määrättiin Gdansk.

Sitä hävittivät aikojen kuluessa brandenburgilaiset ja preussilaiset ja puolalaiset ja ruotsalaiset ja venäläiset ja ranskalaiset. Sitten siitä taistelivat etenkin saksalaiset ja puolalaiset. Sen vähän, mitä tämän jälkeen vielä oli jäljellä, tuhosi neuvostomarsalkka Rokossovski joukkoineen. Tämän kaiken hävityksen jälkeen vanha kaupunki katsottiin taas uudelleenrakentamisen arvoiseksi; sen asukkaita ei. Heidät vaihdettiin.

Suunnilleen noin kuvaili synnyinkaupunkiaan kirjailija Günter Grass.

Suomesta voi nyt helposti, vain runsaan tunnin lentomatkan jälkeen, päästä tutustumaan tuon keskiaikaisen kauppakaupungin kujiin ja joenrannan hälinään. Tein tuon matkan ja näin paljon kaunista vanhaa ja paljon aivan uutta. EU-rahoitus on jättänyt selvän jälkensä etenkin vanhan kaupungin ulkopuolelle, sinne missä Solidaarisuus-liikkeen ja Lech Walesan aikojen 17 000:stä telakkatyöläisestä valtaosa on saanut etsiä muita hommia.

’Täältä alkoi toisen maailmansodan jälkeisen kommunistisen järjestelmän hajoaminen’, selittää innokas opas ’Guided Tour’ sähkökärryssään telakan portilla. Sillä kuuluisalla Gdanskin Leninin telakan portilla numero 2, jonka me 1980-luvun alun uutisia seuranneet hyvin muistamme. ’Yes, yes,…’ myöntelen, ja koetan säilyttää henkiriepuni hurjasti pomppivassa kyydissä, jolla opas riepottaa minua eteenpäin tehokkaalla puolen tunnin kierroksella.

Seuraava kohde on suuri kasarminoloinen punatiilirakennus, jonka kellarikerros näyttää hiiltyneeltä. ’Danzigin postikonttori! Tästä alkoi toinen maailmansota, natsit hyökkäsivät tänne’, opas selostaa vahvasti taisteluun eläytyen.

Postirakennuksen viereinen tontti peittyy pensaisiin ja kukkiviin puihin, mutta niiden keskeltä pilkottaa jotakin. Pahvinen Günter Grass! ’Tuolla oli hänen kotinsa. Myöhemmin hänestä tuli hyvin kuuluisa saksalainen kirjailija’, opas kertoo. ’Itse asiassa minä opastan yleensä saksalaisia ryhmiä. Monet haluavat käydä tietyissä osoitteissa tietyillä kaduilla..eihän niissä ole nyt mitään nähtävää, mutta he asuivat niissä ennen..nykyään Gdansk on täysin puolalainen kaupunki, kaikki saksalaiset ja juutalaiset ovat poissa..’

Tajuan taas hätkähtäen, kuinka paljon Euroopassa on seutuja, joista ihmiset on tuhottu tai karkotettu tai jonne heidät on väkisin siirretty jostakin. Rajoja on siirrelty ja pystytetty pitkin poikin mannerta; kyllähän me suomalaisetkin olemme sen tulleet tuntemaan. Kaikki ne, jotka voivat ylpeillä niin ja niin monen sukupolven taakse ulottuvalla sukutilan tai kotitalon historialla, nöyrtykööt kiittämään sokeaa sattumaa.

Danzigilaiset kauppiaat, laivat ja pankkiirit ovat kirjojen ystäville tuttuja monista historiallisista teksteistä ja romaaneista, aina Zachris Topeliuksesta alkaen. Gdansk taas liittyy mielikuvissa levottomuuksiin, lakkoihin ja kommunistisen järjestelmän rakoiluun. Löytyisikö kirjoista uusia näkökulmia tähän näkemääni kaupunkiin?

Tämänkertaisen kirjakolmikkoni tapahtumat sijoittuvat vaihtelevasti kaupungin eri nimisiin vaiheisiin, mutta pysyttelevät kuitenkin kaikki sotaisella 1900-luvulla.

Kadonneen pojan mysteeri

Gdanskilainen kirjailija Pawel Huelle julkaisi kirjansa ’Kuka olet, David Weiser?’ jo vuonna 1987, mutta se käännettiin suomeksi vasta 1995. Kirjan kirjoittamisen aikaan kommunismi siis oli henkitoreissaan, mutta ei vielä kokonaan kaatunut. Kirjan tapahtumat puolestaan sijoittuvat pääosin jonnekin 1960-luvun alun tienoille.

Lapsijoukko, noin 10-12 -vuotiaita poikia ja yksi tyttö, elää mielikuvituksen ja seikkailujen täyttämää elämäänsä Gdanskin romahtaneiden tehtaiden, nurmettuneiden kasarmien ja sodanaikaisten aseiden luomassa ’omassa maailmassaan’. Heidän ei tietystikään missään tapauksessa olisi pitänyt leikkiä siellä, mutta vanhemmat eivät ehdi tai jaksa heitä juurikaan vahtia. Tehtaan tilipäivinä isät ryyppäävät itsensä tajuttomiksi, tai jos tajua vielä vähän jää, pieksevät vaimojaan. Mikäli äidit saavat natiaisensa joskus kiinni, he retuuttavat näitä korvasta pesulle ja sitten messuun.

Minulle ennestään tuntematon kirjailija Huelle kuljettaa tarinaansa kiehtovasti. Tästä ’lapsuuden kesästä’ tulee tietenkin mieleen monia muita vastaavia kirjoja, aina Huckleberry Finnistä alkaen, mutta kirjassa on aivan oma, jollain lailla hurmaava tunnelmansa. Varsinainen tarina on tietenkin surullinen, vaikka faktoja ei itse asiassa vahvisteta, vaan tarina jää avoimeksi ja lukija saa päättää, miten kaikki lopulta menikään.

Minne siis katosi mystinen poikajoukon ’taikuri’ David Weiser? Mitä oikein tapahtui? Räjähtikö joku? Kaikki pojat puhuvat ristiin, opettajat, pastorit ja komissaarit tarjoilevat asioille kukin omaa selitystään ja omaa ideologiaansa. Juutalaiset voivat näemmä kadota jälkiä jättämättä;  jopa niin, ettei voida olla varmoja, oliko heitä koskaan ollutkaan.

Viimeinen pakotie

Tartuin Bodie Thoenen kirjaan ’Danzigin trilli’ (1991, suomeksi 1997) nyt pelkästään sen nimen takia, tietämättä mitään kirjailijasta tai Eurooppa -kronikasta, johon kirja kuuluu. Sarjassa on näemmä Euroopan historiaan sijoitettuja jännityskirjoja, joiden suomenkielisiin nimiin on liitetty musiikkitermejä, kuten ’potpuri’ tai ’masurkka’ ja tässä nyt siis ’trilli’.

Kirja osoittautui minun makuuni hieman liian tendenssimäiseksi juutalaisten ja siionismin puolustukseksi, mutta jäi siitäkin mielen pohjalle muutamia mielenkiintoisia ajatuksia. Tarinassa liikutaan enimmäkseen vuodessa 1938; juutalaisvainot Saksassa kiihtyvät ja monet alkavat suunnitella pakoa länteen, vielä kun se on jollain lailla mahdollista. Toiset taas uskova yhä, että tämäkin hullu ’pogromi’ menee pian ohi ja kaikki palautuu ennalleen.

Danzig on tuohon aikaan erikoinen, Kansainliiton suojeluksessa oleva vapaakaupunki. Siellä ei määrännyt Hitlerin Saksa eikä myöskään isänmaallisessa sotilasdiktatuurissa elävä Puola, vaan parin vuoden välein vaihtuva Kansainliiton komendantti. Sen kautta kulkien saattoi vielä aueta ’portti vapauteen’, jos sinne asti vain onnistui Saksan läpi pääsemään.

Kirja on ilmestynyt 1991, pian kommunismin romahduksen ja Berliinin muurin kaatumisen jälkeen. Kirjailija rinnastaa vuoden 1938 marraskuisen ’kristalliyön’, jolloin juutalaisten liikkeet ja kodit tuhottiin, siihen marraskuun yöhön 1989, jolloin DDR:n kansalaiset huusivat muurilla ’Tor auf, Tor auf, portti auki’ ja se todellakin aukeni. En tiedä, onko siinä nyt nähtävissä jotain erityistä johdatusta ja symboliikkaa, mutta ainakin se antaa toivoa siitä, että ’mikä on, ei pysy’. Kuinka kauan kulloinkin muutosta pitää jaksaa odottaa, on sitten eri juttu.

Järjettömyydestä voi vain rummuttaa

Tarkoitukseni oli etsiä joku uudehko kirja, joka tapahtuisi Gdanskissa. Kun sitä ei tuntunut nopeasti löytyvän, kasvoi kiusaus tarttua sittenkin Günter Grassiin, ja nimenomaan esikoisteokseen, klassikoksi julistettuun ’Peltirumpuun’ Niinpä päätin kaivaa sen kirjastosta luettavakseni. Kirja oli siirretty jo varastoon, mutta löytyi sentään.

En ole kirjaa kokonaan aiemmin lukenut; otteita sieltä täältä kylläkin. Näin myös siitä 1979 tehdyn ’kulttielokuvan’ heti silloin tuoreeltaan. Huomasin nyt, etten enää muista elokuvasta paljoakaan; vain päähenkilön hahmon, kääpiökokoisen kirkuvan Oskar-pojan peltirumpuineen ja alkukuvan; neljään päällekkäiseen hameeseen pukeutunut perunapellolla istuva nainen, jonka helmojen alle pojan ’tuleva isoisä’ piiloutuu.’

Kirjan sisältöä on kuvailtu ’maagiseksi realismiksi’ tai ’pikkuporvarillisuuden parodiaksi’ ja ties miksi. Se on kuulemma ollut liian roisi ja roomalaiskatolinen kirkkokin on siitä närkästynyt. Kun kirja julkaistiin jo 1959 ja suomeksikin se saatiin heti 1961, on ilmeistä, että suurin osa sen ’kohu’ vaikutuksesta on näiltä osin haihtunut jo aikoja sitten. 

Se oli kuitenkin ’alansa ensimmäinen’, eli Saksan ja Puolan maailmansotien välistä aikaa tuolla tyylillä kommentoinut kirja ja siinä on yhä paljon selittämätöntä. Grass itse antoi sille monia selityksiä, kuten ’että sisällössä on tärkeää myös kieli ja sen rytmi ääneen luettaessa, ’ ja ’on huomioitava myös se, että päähenkilö on mielisairaalassa ja kuvailee tapahtumia peltisen rumpunsa kertomana ja sieltä käsin’. Eli jotenkin siihen malliin, että ’ jos tämä vaikuttaa insinöörijärjellä tulkittuna välillä aivan nonsenseltä, saattaa se sitä ollakin’.

Päähenkilö, kolmivuotiaana kasvamisen lopettanut Oskar, joka henkisesti silti vanhenee, ei ole mikään ihanteellinen sankarihahmo, vaikka jossain vaiheessa päätyy jopa seimeen Jeesukseksi. Toki hän on hiukan säälittävä, pieneksi jäänyt ja myöhemmin selkäkyttyränkin vaivakseen saanut, mutta hän tekee tietoisen päätöksen kasvamisen lopettamisesta itse ja antaa silti isänsä kantaa siitä syyllisyyttä. Muutenkin hän oli mielestäni ajoittain vastenmielinen, niin kuin monet muutkin hänen ympärillään.

Hän kulkee läpi Danzigin historian tapahtumien; niin 1920-luvun pula-ajan, ääriliikkeiden nousun, juutalaisten kaltoinkohtelun, kuuluisan postitoimiston taistelun, raiskaavien neuvostosotilaiden tulon kuin länteen päin tavarajunan tunkkaisessa ahtaudessa pakenevien siviilien kurjuudenkin.

Grass vyöryttää kiistatta tapahtuneiden historian vaiheiden oheen kaikenlaisia Oskarin yksityiselämän tapahtumia, joissa riittää väriä, sirkusta, roisketta, oksennusta ja epärationaalisia ratkaisuja. Grass oli myös kuvataiteilija, joten hänen tekstinsä on helppo ’nähdä kuvina’.

Miltä sen saksan kieli mahtanee ’rytmisesti’ kuulostaa, sitä en käännöstekstiä lukeneena pysty kuvittelemaan. Olisiko se kenties kuin rummutusta? Järjettömyydestä kertovaa ja kaoottista?

***