Kun vilunki rehellistä huijaa

Rehellisyys on keskeinen suomalainen perusominaisuus. Me luotamme toisen ihmisen sanaan, sillä itsestämme tiedämme, että niin voi tehdä. Luotamme tästä syystä myös yhteiskunnan rakenteiden ja virkamiesten rehellisyyteen. 

Näitä lauseita olemme tottuneet kuulemaan vanhemmiltamme, opettajiltamme, kaikilta yhteiskuntamme tukipylväiltä. Tätä me myös itse mieluusti kerromme ulkomaalaisille; jopa naureskellen. Olemme niin rehellisiä, että se on meissä jo melkein vika. Emme epäile silloinkaan, kun ehdottomasti pitäisi.

Huijaaminen, valehteleminen, petos. Sellainen on jotenkin erityisen likaista, erityisen alhaista, erityisen loukkaavaa sen kohteeksi joutunutta kohtaan. Selkeä riiteleminen, suuttuminen ja siitä johtuva suora väkivalta on aina väärin ja pahasta, mutta se on silti rehellisempää kuin kaksinaamainen ketkuilu.

Petoksia on tietysti monen tasoisia; joku näpistää kaupasta sämpyläpussin nälkäänsä, toinen vannoo kivenkovaan palauttaneensa kirjaston kirjan, vaikka ei ole, kolmas puolestaan rakentelee miljoonien pyramidihuijauksen virtuaalivaluuttoineen eivätkä itseään tavallista fiksumpina sijoitusguruina pitäneet huijatut kehtaa myöntää edes itselleen tulleensa petetyiksi.

Valitettavasti myös suomalaiset huijaavat. Heitä ei yltiörehellisessä kansassamme ehkä ole kovin montaa, mutta sen verran kuitenkin, että heistä saa aikaiseksi muutaman kiinnostavan kirjan.

Tässä niistä kolme. Tositarinoita.

Sovituskoppien sankari

 

Tavanomaisista kaupoista tehdyt tavanomaiset varkaudet ja näpistykset eivät ole kovin hohdokkaita kirjan aiheita. Ei, vaikka varas olisi kansallispuvussa ja hameen alla kulkeutuisi kassan ohi moottorisaha. Näistä saa aikaiseksi korkeintaan yhden palstan tilke-uutisia lehtiin.

Suomessa on vain yksi liike, joka on tällaiseen kirjaan riittävän hohdokas, ja se on tietenkin Stockmannin tavaratalo Helsingin keskustassa. Tuo 1920-luvulta peräisin oleva muhkea kivitalo rullaportaineen ja atriumeineen. Maamme ainoa ’mannermaista tasoa’ oleva tavaratalo, jossa sekä tarjolla olevat tuotteet, niitä myyvä henkilökunta että ostoksilla käyvät asiakkaat kohosivat hieman arjen yläpuolelle.

Stockmannilla oli myös aivan oma vartiointiyksikkönsä. Sen toiminnasta ja talossa tapahtuneista monista sattumuksista saatiin vuonna 2015 kirja ’Stockmann Yard’. Kirjan kirjoitti talossa 18 vuotta myymäläetsivänä ollut ja oman todistuksensa mukaan 10 000 kiinniottoa tehnyt Antto Terras. Stockmannin johto hämmentyi tästä suuren suosion saavuttaneesta kirjasta aluksi sen verran, että ensi kommenteissaan totesi ’herra Terraksen kirjoittaneen fiktiivisen teoksen, joka on tapahtuvinaan Stockmannilla’.

Valitettavasti kirja ei ollut fiktioita, vaan myös Stockmannilta varastettiin tavaraa. Pieniä esineitä sujauteltiin povitaskuun ja käsilaukkuun, isompia eriä vietiin suoraan trukkilavoittain varastosta. Myös kaikenlaisia kuitti- ja asiakirjaväärennöksiä kokeiltiin. Etsivät saivat juosta pitkin Aleksanterin katua ’tavallisen varkaan’ perässä tai taistella niin diplomaattista suojaa vaativien kuin muuten vain ’parempien piirien’ edustajien kanssa; ’ettekö te tiedä kuka minä olen’ fraasi tuli sekin tutuksi.

Terras osaa kirjoittaa hauskasti ja kiinnostavasti. Hän ikään kuin joka kerta ällistyy uudelleen siitä, kuinka paljon kekseliäisyyttä, vaivannäköä ja etukäteissuunnittelua myymälävaras jaksaa tehdä onnistumisensa eteen. Eikö tuollaisilla kyvyillä voisi jo tienata ihan hyvin oikeissakin töissä?

Kirja on muutamassa vuodessa muuttunut jo nostalgiaksi. Terras ei enää ole Stockmannilla töissä eikä Stockmannin omaa vartiointiyksikköäkään ole enää olemassa. Pian kaikki se, mitä käsitettiin sanalla ’Stockmann’ on kadonnut : Herkku on myyty pois, Akateeminen kirjakauppa on myyty pois ja koko tavaratalon toimintakonsepti on muutettu.

Pakosta, kai. Nettikauppa tuli ja söi.

Mestariteoksia värit märkinä

Kun elintaso ja varallisuus nousevat sen verran, että ylimääräistäkin jo jää, voi sijoittaa vaikka taiteeseen. 

Suomessa tämä taso saavutettiin ensimmäistä kertaa laajemmin 1980-luvun lopun nousukauden aikana. Nousukkaiden seinälle piti saada muutakin kuin hirvigobeliini tai Tuhkimo-ristipisto. Sitä paitsi hinnat kohosivat jatkuvasti; taulun voi seuraavana vuonna myydä tuplahinnalla eteenpäin, ja se teki asian kiinnostavaksi niillekin, jotka eivät taiteesta sinänsä piitanneet.

Oliko tunnettua, riittävän ’myyvää’ taidetta sitten saatavissa? Ne harvat rikkaat suvut, jotka olivat aikoinaan rutiköyhiä taiteilijoita tukeneet, eivät yleensä taulujaan myyneet, vaan nauttivat arvonnoususta hiljaa tykönänsä hykerrellen ja loput arvotaulut olivat jo museoiden kokoelmissa.

Eipä hätää; uusia Järnefeltin talvimaisemia, Gallen-Kallelan Afrikka-luonnoksia tai Schjerfbeckin omakuvia löytyi kuin löytyikin. Alkuperätodistusta tai omistajaketjua ’ei varmuudella’ voitu yleensä vahvistaa, mutta jo kuitti Ateneumiin arvioitavaksi jättämisestä tai nopea käväisy arvostetun huutokauppakamarin listalla riitti pyhittämään teoksen ja kiivas kysyntä hoiti loput. Kauppa kävi.

Taidekauppias Jouni Ranta ja toimittaja Marko Erola ovat kirjoittaneet Suomen taidemarkkinoiden villeistä vuosista aivan mainion kirjan ’Vilpitön mieli’ (2017). Ranta oli itse toiminnassa mukana ja sai lopulta väärennösten myymisestä tuomionkin. Kovin moni alan iso tekijä ja muhkeat välityspalkkiot kuitannut kuitenkin luisti kaikesta väittäen toimineensa vain ’vilpittömin mielin’. Heille ei siis noussut mitään epäilystä mieleen, vaikka uusia, ennen tuntemattomia vanhojen mestarien teoksia löytyi myyntiin jatkuvalla syötöllä..ja joissakin oli maali vielä kauppaan tuotaessa märkää.

Ranta ja Erola väittävät Suomen taidemarkkinoiden olleen ja vieläkin olevan niin täynnä huijaamista, että asialle olisi syytä tehdä jotain. Koko systeemi pitäisi puhdistaa. Teosten tekninen analysointi ja iän määritys on toki nykyään jo parempaa kuin 1980-luvulla, mutta keräilijöiden ja perikuntien seinät ovat yhä niin täynnä väärennöksiä ’että pahaa tekee’.

Oma mielenkiintoinen lukunsa on myös ’Taiteilija’, tuo mies, jonka siveltimenjälki oli niin loistavaa, että häneltä syntyi aivan uskottavan näköistä Gallen-Kallelaa, Järnefeltiä tai von Wrightiä tuosta vain. Jos hän olisi signeerannut nuo taulut omalla nimellään, niistä olisi maksettu ehkä 500 markkaa. Nyt niitä myytiin 500 000 markalla ja toivottiin hinnan tuplaantuvan seuraavaan huutokauppaan mennessä.

Mistä me oikein maksamme?  Luulemme maksavamme?

Liian iso kala

Helsingin Sanomien toimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth olivat seuranneet muiden rikosjuttujen ohella myös Helsingin poliisiyksiköiden sisäisiä kahinoita; milloin mikäkin yksikkö väitti toisen haittaavan omaa työskentelyään, pimittävän tietoja tai sotkeentuvan tutkintaan juuri, kun oma väki oli pääsemässä kuumille jäljille.

Se, mitä lopulta alkoi paljastua, tuli melkein kaikille täytenä yllätyksenä, voi sanoa jopa shokkina: näyttää vahvasti siltä, että huumepoliisin maineikas johtaja olikin itse huumekauppias ja moni muukin poliisi teki kaikenlaista pientä ’firaabelia’, josta johto ’tavallaan’ oli tietoinen, mutta ’katsoi muualle’. 

Hyvänen aika sentään! Suomen poliisi ja Suomen poliisin johto! Jos tällaisen jutun käsikirjoitusta olisi aikoinaan tarjottu TV-sarjan ideaksi, se olisi varmasti tyrmätty. Niin epäuskottava, ettei kukaan viitsi moista sarjaa katsoa. Ei sitä voi saada jännittäväksi, kun juoni on niin täysin satua..

Nyt kirja ’Keisari Aarnio’ (2017) on kirjoitettu ja sitä tehty TV-sarjakin pyörii katsottavana. Se ei oikeastaan ole enää jännittävä, koska siitä käytävää oikeudenkäyntiä on kommentoitu uutisissa jo monta kuukautta, mutta sen sijaan se on kammottava ja masentava. Tällaista ei saisi olla olemassa.

Juttu on koko ajan paisunut ja pahentunut, emmekä tiedä, kuinka se oikein päättyy. Ensin poliisit suojelivat kollegaansa kaikin keinoin: kaikki on vain median ajojahtia ja toimittajien asiantuntemattomuutta ja vääristelyä ja varmaankin rikollisten tekemää lavastusta. Minäkin olisin halunnut uskoa, että niin on. Valitettavasti ei enää yhtään näytä siltä.

Luottamus poliisiin, oikeuslaitokseen, puolustusvoimiin ja julkisiin johtaviin viranhaltijoihin on suomalaisen yhteiskuntarakenteen suojaava kattorakenne: jos se rysähtää alas, alkaa myös koko vankka pohja, ihmisten luottamus toinen toisiinsa, murentua pala palalta. Mitä sitten seuraa? Klikkiytymistä pieniin ’omiin porukoihin’, korruptiota, mafia-valtio, anarkia..

Tällaisen painajaisen torjumiseksi likapyykki pitäisi pestä niin perusteellisesti, että kaukaisimmatkin tahran saaneet kuurataan. Vaikka se kirvelee.

***