torstai 29. syyskuuta 2016

Turun Kirjamessuilla

Olen kuulunut Turun Kirjamessujen vakiokävijöihin messujen alusta
lähtien. Mitä järkeä on maksaa pääsylippu siitä hyvästä, että saa ostaa kirjakaupasta kirjoja, päivitteli muuan tuttavani. No, siitä ei tietenkään ole kysymys, ei ainakaan minun kohdallani. Kirjojen ostaminen ei ole pääasia; tarjonnan ja tunnelman aistiminen, omituisuuksien löytäminen ja ideoiden bongailu on. Lisäksi tapaa vanhoja tuttuja, joita harvoin muualla näkee. Ensin kolme kappaletta metrilakritseja ovenpielestä, sitten A-hallia tutkimaan! Siitä se lähtee.

Tämän vuoden messuteemoina ovat Saksa ja Satakunta. Saksasta olen kirjoittanut paljon tässäkin blogissa, eikä kiinnostukseni siihen osoita vähenemisen merkkejä, päin vastoin.

Mutta Satakunta..syntymämaakuntani. Kotimaakuntani. Mitä se on? Miten se määrittää ihmistä tai näkyy kirjallisuudessa? Onko se ylipäänsä lainkaan tärkeää? Kun on siinä sisällä kokonaan, sitä ei kai juuri huomaa. Satakuntalaisuus..mieleen tulee siitä vain keinotekoisia määritelmiä, kuten että 'pohjalainen pöyhkeys ja varsinaissuomalainen veemäisyys yhdistyy hämäläiseen hitauteen'. Sitäkö se on, no haa haa? Satakunnan maakuntalaulussa todetaan, että 'siellä Satakunnan kansa tyynnä kyntää aurallansa' ja se tuntuu minusta aidolta. Tyyneys. Se on minulle satakuntalaisuuden ydin. Se voi tuntua varautuneisuudelta, ja varmaan sitä ajoittain onkin. Satakuntalainen ei hypi pöydillä eikä suolla vitsiä vitsin perään rasittavuuteen asti, vaan on  'sisäisesti riehakas'. Understatement on satakuntalainen juttu.


Perjantai 30.9.2016

Aamu
Perillä ollaan Turun Messukeskuksessa. Myrsky on ohi ja liput liehuvat vinhasti. Satakunnan Karhu-lippukin pontevana oven edessä. Jonoista selvisin ja nyt rynnistän ruuhkaan.

Iltapäivä
Viralliset avajaiset. Auditorio oli aivan täynnä. Presidentti Tarja Halonen kehotti lukemisen ystäviä käymään useammin vieraissa, eli tarttumaan aina välillä sellaisen kirjailijan kirjaan, josta ei tiedä mitään etukäteen. Vanhoja suosikkeja ei pidä toki hylätä, mutta uusia kokemuksia on syytä hankkia. Saksan suurlähettiläs puhui englanniksi, sivusi pakolaisteemaa ja kertoi saksalaisten kiittävän Suomea siitä, että annoimme sodan aikana turvapaikan Bertolt Brechtille.

Neuvostoliitto-vainaasta Saksaan muuttanut kirjailija Wladimir Kaminer puhui saksaksi, koska 'Euroopassa on aivan normaalia ettei ymmärrä naapurinsa kieltä'. Kaminer kertoi vaikeuksistaan sopeutua säntilliseen Saksaan ja sen siirtolapuutarhaneuvojiin, jotka opettivat hänelle oikeat raparperin viljelytavat. Hänen jälkeensä esiintyi yksi suosikki radiotoimittajistani, Roman Schatz, mutta en ehtinyt kuunnella häntä, koska kiiruhdin Sanojen Satakunta -lavalle. Siellä kertoivat tekemisistään näyttelijät ja kulttuurin monitoimi-ihmiset Annu Valonen ja Mari Rantasila. Aiemmin lavan tienoilla näkyi muiden muassa maakuntajohtaja Pertti Rajala jakamassa yleisölle sini-keltaisia pahvikruunuja.

Vanhat traditiot tuli jälleen toteutettua. Ostin ovenpielestä kaksi metrilakua ja kävin sitten A-hallin tarjonnan kimppuun.Tuttu ja tuskallinen perjantain messupäivän koululaisruuhka. Käytävillä ei voinut kuin madella eteenpäin, koska koululaiset haluavat pysyä ehdottomasti kaveriensa kanssa kimpassa tiukasti lähekkäin. Käytävän päässä vastaani iski pistävä hienhaju. Olin jäänyt yläkouluikäisen poikajoukon keskelle. Viimein joukko hajosi ja lähti omien sanojensa mukaan valumaan kohti Ruokamessujen hallia. Pöydänkulmalle jäi kirja 'Pimppini on valloillaan'. Minä puolestani noudatin presidentti Halosen neuvoa ja ostin kirjan, jonka kirjoittajasta en tiennyt aiemmin yhtään mitään, nimittäin Wladimir Kaminerin 'Venäläiset naapurini'.

Aikataulu meni tiukaksi, mutta ehdin vielä kipittää yläkertaan ennen kuin ovet suljettiin. Siellä Saksan toisen maailmansodan jälkeisistä kipupisteistä keskustelivat tutkija Marja-Liisa Hakkarainen ja kirjailijat Katarina Baer ja Terhi Rannela. Baer oli kirjoittanut isovanhemmistaan 'He olivat natseja' -kirjan ja Rannela fiktiivisen, mutta faktoihin tukeutuvan kirjan 'Frau', joka kertoi natsijohtaja Heydrichin vaimosta, Linasta. Keskustelussa todettiin, että pahuuden ongelma on monisyinen. Sodassa ei ole ketään puhdasta, vaan voittajatkin ovat tahranneet itsensä.Toisaalta pahuutta ei voi ulkoistaa vain johtajille, vaan arkipäivän 'pienet natsit' ovat yhtä pahoja ja heidän 'lipsahtamistaan' voi ymmärtää mutta ei silti hyväksyä. Nykyisessä kansainvälisessä ilmapiirissä on taas jotain tällaista 'lipsahtamiseen' johtavaa, jota on syytä aktiivisesti varoa.


Hakkarainen, Baer ja Rannela


Lauantai 1.10.2016

Aamu
Hohhoijaa, hauska Ryssändisko, Russendisko. Eihän se meille suomalaisille niin uutta ole, meillä oli jo 1990-luvulla Leningrad Cowboys. Nyt kyllä meteli ja vauhti oli vieläkin kovempaa ja jalka nousi korkeammalle. Miksi saksalaiset pitävät niin paljon venäläisestä musiikista? DDR:n 40-vuotisen olemassaolon aikana se oli ehkä poliittisesti suotavaa, mutta kaikenlainen kasakkameininki upposi yleisöön myös länsipuolella. Meidän suomalaisten oma Viktor Klimenkokin oli Saksassa hyvin suosittu. No, me suomalaiset vasta rakastammekin venäläistä musiikkia; jopa sota-aikana kaihoa nyyhkittiin samoilla iskelmillä rintaman molemmin puolin.

Aamupäivä
Edelleenkin oli ruuhkaa, hyvä niin! Kirjallisuuden tähden kannattaa tungeksia. Nyt iäkkäämpi väki oli paaluttanut visusti kaikki istuinpaikat esiintymislavojen edessä, joten ruotsalaisdekkaristi Denise Rudbergia sai enemmistö kuunnella seisaallaan. Reipas, pontevanoloinen pohjoismaisen tasa-arvoisen yhteiskunnan kannattaja tämä Rudberg. Hänen 'elegant crime' jännäriensä sankari on syyttäjän sihteeri, leskeksi jäänyt nainen, jonka kautta Rudberg kuvaa paitsi rikostarinoita, myös naisen yhäkin problemaattista asemaa avioliitossa ja yhteiskunnassa. Tasa-arvon tiellä riittää yhä esteitä. Rudberg kehui Märta Tikkasen teosten olleen hänelle suuri innoituksen lähde.

Tungos paheni entisestään, kun miljoonia kirjoja myynyt, venetsialaiskomisario Guido Brunetti -kirjojen luoja Donna Leon nousi esiintymislavalle. Lukeudun itsekin Leonin uskollisiin lukijoihin. Tarinat ovat jännittäviä, mutta eivät painajaismaisia. Brunettin lämmin, kunnossa oleva yksityiselämä ja hänen nauttimansa erinomaiset ateriat pehmentävät kerrontaa. Amerikkalaissyntyinen, yli 70-vuotias Leon oli rutinoitunut, rento esiintyjä. Hän jatkaa edelleen Brunetti-tarinoiden kirjoittamista, vaikkei uskokaan niillä pelastavansa maailmaa tai edes Venetsian kaupunkia, eikä todennäköisesti suuremmin pysty muuttamaan italialaista yhteiskuntaakaan. Hänen kirjojaan ei edelleenkään käännetä italiaksi. Jo vuosikymmeniä Venetsiassa asunut Leon nauttii elämästään, ruuasta ja erityisesti barokkimusiikista, jolle hän uhraa paljon aikaansa.

                                                          Donna Leon oikealla
Iltapäivä
Satakunnan Sanat -lavan luona tutkiskelin hetken murrekirjoja, joita oli tarjolla useammallakin paikallismurteella. Varsinais-Suomesta entiseen Lappi Tl:ään, nykyiseen Rauman Lappiin muuttanut Heli Laaksonen jatkaa lounaismurteisia tarinoitaan kirjassa 'Sylvia, Tuija ja laulava patja' ja Elina  Wallinin porinmurteisen lastenkirjan 'Tapleti arvotus' kuvitus on niin ikään Heli Laaksosen kynästä. Eurajokelaisista murretarinoista esillä oli mm. Vesa-Pekka Leinon 'Lavila aukkial kasvan'. Tykkään kovasti eri murteista, jotka useimmiten ovat parhaimmillaan aidossa tilanteessa käytettävänä puhekielenä. Kirjoitettuna tai paperista luettuna 'esityksenä' ne monesti jäävät häilymään nolon ja hauskan tai hersyvän ja teennäisen välille.

Kun olin jo vaihtamassa hallia, kuulin Satakunnan Sanat -lavan suunnasta helposti tunnistettavan ja erittäin selkeästi artikuloivan Jorma Uotisen äänen. Hän oli lopettelemassa omaa esitystään ja totesi meidän hyväksyvän vaivatta kaiken keskinkertaisen, koska se on helpointa ymmärtää. Erilaisuutta tai erityislahjakkuutta karsastetaan. Suomalaisissa kansantansseissakaan ei ole solistisia osuuksia, jossa joku pääsisi loistamaan, vaan kaikki tömistelevät yhdessä samaa kuviota. Näinkö se todella on? Kuulin Uotisen vielä sanovan, että suomalaisten on kerta kaikkiaan opittava hyväksymään erilaisuus ja muutos, sillä monikulttuurinen ja monenlainen yhteiskunta on väistämättä tulossa meillekin.

Yläkerrassa olikin juuri alkamassa mielenkiintoinen kirjan julkistustilaisuus. Kyseessä oli Arno Tannerin ja Ismo Söderlingin toimittama Siirtolaisinstituutin tutkimus 'Venäjänkieliset Suomessa - Huomisen suomalaiset '.
Tutkijat totesivat, että venäjänkielisiä on Suomessa tällä hetkellä 72 000 ja väestöennusteiden mukaan heitä voi olla neljännesmiljoona jo 2050-luvulla. Heidät on suhteellisen helppo integroida suomalaiseen yhteiskuntaan, jos niin halutaan ja jos heidät otetaan suunnitellusti huomioon. Toisaalta he voivat aiheuttaa tiettyjä vaikeuksia, ainakin ne joilla on kaksoiskansalaisuus, mikäli ulkopoliittinen ilmapiirimme kiristyy. Näin siis Suomi on jo selkeästi monikulttuurinen, ei pelkästään vanhaan tapaan kaksikielinen. Ruotsinkielisten osuus sitä paitsi vähenee, muiden kasvaa.


Iltapäivän päätteeksi nautiskelin vielä kaksi naurunpyrskähdyksiä aiheuttanutta esitystä. Ensin  jo kertaalleen aiemmin mainittu pari, eli Roman Schatz haastatteli venäläis-saksalaista Wladimir Kamineria, tuota 'läntisessä Euroopassa sympaattisen slaavin tai sympaattisen venäläisen roolin kantajaa'. Kaminer selitti, että elämä on jatkuvaa tragediaa, josta ei lopulta jää jäljelle mitään muuta kuin tarinoita. Silloin paras on sellainen henkilö, joka osaa kertoa nämä tarinat humoristisesti.      

Toisessa hallissa puolestaan Elina Wallin haastatteli Simo Frangénia, tuota tamperelaistunutta koomikkoa, käsikirjoittajaa, juontajaa ja maisteria, joka vietti lapsuutensa Ulvilassa ja Nakkilassa. Frangén kertoi saaneensa huumoriherätyksen lapsena Pahkasika-lehdestä ja pyrkivänsä katsomaan asioita jostain uudesta, oudosta kulmasta, jolloin  niistä yleensä paljastuu kotain humoristista.                                                                                                                                                                            
                                                            

Wallin ja Frangén


Sunnuntai 2.10.2016

Aamupäivä
Kolmas messupäivä aukeni aurinkoisena. Tungos oli hiukan hellittänyt tai sitten olen kehittynyt kylki edellä luovimistaidossa. Ainakin pääsin vaikeuksitta Satakunnan Sanat -lavan äärelle aloittamaan päiväni herkullisesti luvialaista lähiruokaeksperttiä kuunnellen. Merja Koski kertoi kirjastaan 'Onneks on lähiruokaa' ja myös lähiruuasta käsitteenä ja käytännössä.
                                                                 Merja Koski

Lähes samanaikaisesti viriteltiin suuressa auditoriossa asiantuntijaprofessorien paneelikeskustelua  Suomen autonomian tilasta nyt, itsenäisyyden satavuotispäivän lähestyessä. Mikä on Suomen poliittinen liikkumavara Moskovan, Berliinin ja Tukholman kohtalon kolmiossa, tai ehkäpä kolmantena vaikuttajana on jo Washington D.C ja NATO. Aihe kyllä kiinnosti minua, mutta panelisteja oli niin monta ja  keskustelu lähti niin hartaalla taustapohjustuksella liikkeelle, että puunilaissodista ja Karthagon hävityksestä jonkin aikaa kuunneltuani päätin sittenkin vaihtaa toiseen halliin.

Siellä lavalle nousi Turun yliopiston biokemian professori Jyrki Heino, joka on julkaissut jo kolme 1700- ja 1800 -lukujen vaihteesen sijoittuvaa historiallista dekkaria, joissa rikoksia ratkoo turkulainen 'sivustakatsoja' Carl Wennehielm. Itse suurena valistusajan ja 1700-luvun ystävänä harmittelin jo, kun uusin kirja, Kelmit, siirtyi 1800-luvun ensi vuosille ja hurmaava kustavilaisaika jäi taa, mutta onneksi hyviä juonenkäänteitä tuntuu Heinolla aina vain riittävän. Raumalla syntynyt ja Porissa koulunsa käynyt Heino olisi taustansa puolesta sopinut hyvin myös satakuntalaisen kirjailijakunnan edustajaksi, mutta vaatimattomuuttaan tämä monitaituri luonnehti kirjoittamistaan ei päätyöksi, joka on ilman muuta luonnontiede, eikä edes harrastukseksi, joka sekin kuulostaisi liian harkitulta ja perusteelliselta, vaan vain 'erääksi vapaa-ajan käyttömuodoksi.'
                                                                 Jyrki Heino

Iltapäivä
Kuunneltuani hetken aikaa Mike Pohjolan selostusta Turun palosta kertovasta kirjastaan '1827' ja osallistuttuani 'Haista Saksaa' -kilpailuun Goethe Instituutin standilla, muistin äkkiä, että se pergamentti on yhä näkemättä! Suomen vanhin keskiaikainen asiakirja! Nyt on Suomen arkistolaitoksen juhlavuosi ja kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille, päivätty 1. lokakuuta 1316, oli sen kunniaksi tuotu messuille. Siellä se oli, mustien verhojen ja lasivitriinin suojassa standilla A95. Vaikuttavaa! Säädökset on siis säädetty jo 700 vuotta sitten, niiden käytännön toteutuminen vain ei edelleenkään aina ole varmaa.

Varovasti hiippailin takaisin kohti isoa auditoriota. Nyt siellä oli menossa paneelikeskustelu onnellisuudesta. Notkeasti aiheesta toiseen ja kielestä toiseen siirtyvä Roman Schatz toimi moderaattorina englanninkielisessä keskustelussa, jossa Wilhelm Schmid, Sylvia Löhken ja Tommi Melender pohtivat onnellisuutta. Kaikilta oli ilmestynyt sitä sivuava kirja hiljattain. Melender oli sitä mieltä, että 'kyllin hyvä' riittää, siis tila, jossa ihminen ei ole kovin onneton tai huikean onnellinen, vaan 'sopiva'. Schmid korosti tunnetilojen jatkuvaa vaihtelua; kukaan ei ole onnellinen kaiken aikaa ja suru voi myös parantaa onnellisuutta, etenkin myöhemmin kun se haihtuu. Löhken epäili persoonallisuuserojen vaikuttavan onnellisuuden kokemukseen oleellisesti. Toisaalta, vasta tyytymättömyys ajaa ihmisen muuttamaan tilannettaan, ahkeroimaan ja työskentelemään enemmän. Liika onnellisuus on siis kansantaloudelle pahasta, Schatz päätteli. Hyväksi tunnetilaksi todettiin 'serenity', tyyneys. Sitähän meillä satakuntalaisilla riittää!


Viimeiseksi 'jälkiruuaksi' itselleni olin säästänyt historioitsija Teemu Keskisarjan kirjaesittelyn. Olen lukenut kai lähes kaikki hänen kirjansa ja kuullut häntä radiossa, televisiossa ja Vanhan kirjallisuuden päivillä. Tiesin siis, millaista tyylilajia odottaa. Iso seminaaritila tuli aivan täyteen iäkästä, huomattavasti minuakin vanhempaa  väkeä, jolle marsalkka Mannerheim mitä luultavimmin on suuri sinivalkoinen sankari. 'Tutkimukseni perusteella sanoisin, että kuva Mannerheimin nuoruudesta ei ole sinivalkoinen, vaan pikemminkin ruskettunut ja poskiltaan punakka', Keskisarja aloitti. Sitten hän kertoi selkeällä, mutta hiukan narisevalla Veikko Huovisen kuoliaaksinaurattajan äänellään, millainen vaikeasta perhetilanteestaan oireileva lapsi, hulttio ja ongelmanuori C. G. E. Mannerheim oli varhaisempina vuosinaan. Kukaan ei kysynyt tai kommentoinut mitään, eikä
keskustelulle annettukaan sijaa, koska aika oli tiukalla. Niinpä 'ilmassa leijunut' pieni närkästys tai ahdistus purkautui onnelliseen helpotukseen, kun Keskisarja päätti esityksensä toteamalla, että tärkeintä oli, että Mannerheimista tuli suuri sotapäällikkö, joita on maailmassa harvassa, olkoonkin että hän  nuorena oli hulttio ja aviomiehenä ja isänä varsin kelvoton.


Pää surisee! Kolme messupäivää, hulinaa, pulinaa, ja edestakaisin juoksentelua on takana. Hyvät messut, ensi vuonna uudelleen!


***

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...


Hauskoja kommentteja....

Unknown kirjoitti...

Heippa! Olisi kiva törmätä messuilla, mutta en ehkä tunnista sinua tuon blogikuvan perusteella. Itsekin nimittäin olin mm. kuuntelemassa Frangénia.
T. Satakunnan toinen messukirjabloggari Salla

Anonyymi kirjoitti...

Kirjamessujen kaltaisia monipuolisia kulttuuritilaisuuksia on Suomessa aivan liian vähän.Kiitos tuosta Wladimir Kaminer vinkkauksesta!en olisi hänen teokseensa muuten ehkä tarttunut.