Jauhan kahvista

Suomi käy kofeiinin voimalla, väitetään, ja tottahan se on. Kahvi on valtaosalle suomalaisista lähes välttämätön jokapäiväinen nautintoaine. Suomi on maailman ainoa maa, jossa kahvitauot on kirjattu jopa virallisiin työehtosopimuksiin; talouselämämme likimain hyytyisi ilman kahvia.

Kyse ei ole pelkästään kemiallisesta riippuvuudesta: kofeiinia saa elimistöön nopeammin tabletteja nappailemalla, mutta se ei kenenkään mielestä korvaa kahvittelua. Tarvitaan lämmittävä, kuuma juoma, sen tuoksu, maku ja nopeasti havaittava piristävä vaikutus, jotta tämän kylmän ja pimeän maan umpimieliset asukkaat jaksavat puurtaa töissään ja uskaltautuvat puhumaan toisilleen. 

Kahvi on levinnyt muiden ulkomailta tuotavien ylellisyystuotteiden tavoin yhteiskunnassa ylhäältä alaspäin; ensin sitä juotiin vain yläluokan saleissa, sitten pappiloissa ja pikkuhiljaa myös pienemmissä mökeissä. Työväki oppi siirtämään kahvilla nälkää ja kitkuttelemaan syömättä iltaan saakka. Kahvia suosittiin myös ’raittiina vaihtoehtona’ muille piristeille. Kallista se toki oli ja siksi samat kahvinpurut käytettiin köyhemmissä talouksissa moneen kertaan. Kahvipaketti onkin yhä edelleen suomalaisten mielissä kelpo tuliainen, vaikka sen suhteellinen rahallinen hinta on pudonnut jo varsin matalalle.

Olen varmasti hyvin tavanomainen suomalainen kahvinjuoja. Kahvittelijan urani olen aloittanut kolmen kuukauden ikäisenä maitokahviin liuotetulla pullamössöllä. Oman kupin sain ennen kouluikää. Kahvilla ja jonkinlaisella voileivällä olen aloittanut aamuni varmaan viisikymmentä vuotta. Iltapäiväkahvi pullan kera on kuulunut päiviini yhtä kauan. Vieraskahvit, kokouskahvit, syntymäpäiväkahvit, juhlakahvit, eväskahvit ja kaikki työpaikan kahvitauot olen tietenkin nauttinut asiaankuuluvasti. Iltakahveja en juo, mutta ystävien kanssa menen mieluusti kahville puimaan kaikki maailman asiat ja kuulumiset.

Koskaan en vielä ole harkinnut kahvista luopumista; kahvi maistuu lähes aina hyvältä ja sen tuoksu jo käynnistää mielihyväreseptorini. Rakastan nimenomaan suomalaista peruskahvia enkä piittaa vaihtuvista muotikotkotuksista; siirapeista tai kuvioin koristelluista maitovaahdoista. Kardemummalla maustettu turkkilainen kahvi kelpaa kyllä joskus vaihteluksi.

 Sheikin mokkaa vai Costa Ricaa

Petri Nieminen ja Terho Puustinen eivät ole ’peruskahvinjuojia’, sillä he ovat omien sanojensa mukaan ’käyttäneet suuren osan valveillaoloajastaan hyvän kahvin etsimiseen, vahtineet tuhansia tunteja paahtimen vieressä ja maistelleet lukemattomia näyte-eriä’. Heidän kirjansa ’Kahvi, suuri suomalainen intohimo’ (2014) on mainio ja mittava opus kahvista; lajikkeista, paahtomenetelmistä, jauhatustavoista, eri valmistusmenetelmistä – joka heille ei ole kahvinkeittoa vaan uuttoa - ja niihin liittyvistä monista, monista tarinoista.

Amatööri kahvinjuojakin on tottunut erottamaan vaalean ja tumman paahdon tai pannujauhatuksen ja suodatinkahvin, mutta Nieminen ja Puustinen vyöryttävät lukijan valittaviksi kymmeniä erilaisia vaihtoehtoja, sekoituksia ja muunnelmia. Kahvin asema taloudellisesti merkittävänä viljelykasvina ja kaupattavana raaka-aineena on niin ikään mielenkiintoista luettavaa: maailman suurin kahvintuottaja on Brasilia, mutta kakkosena tuleva Vietnam on melko yllättävä tieto. Määrällisesti eniten tuottavat eivät kilpaile laadulla; sitä saa kirjoittajien mukaan esimerkiksi Keniasta. Kahvin alkuperäinen ’synnyinmaa’ lienee Etiopia, mutta sanat ’kahvi’, ’mokka’ tai ’arabica’ ovat tulleet koko maailman tietoisuuteen Jemenin ja arabikauppiaiden kautta.

Täydellisen kahvikupposen tavoittelussa on lähdettävä maaperästä, sopivasta ilmankosteudesta, onnistuneesta lajikevalinnasta, tuholaisten ja homeiden välttämisestä, sopivankokoisesta sadosta, taiten tehdystä hedelmien kuivattamisesta ja muusta käsittelystä. Kun se kaikki on onnistunut, päästään huolellisen ja riittävän lyhyen varastoinnin, täsmälleen oikean paahdon ja parhaan mahdollisen sekoituksen kautta vihdoin sopivankokoiseen jauhatukseen. Sitten on vielä valittava se täydellisin uuttomenetelmä ja pehmeydeltään sopivin vesi!

Nieminen ja Puustinen kirjoittavat kahvista tosissaan mutta eivät totisina, joten kirjaa on helppo lukea ja se innostaa hankkimaan aiheesta yhä lisää tietoa. Kaiken yksityiskohtaisen nippelitiedonkin keskellä tekstistä välittyy aito kahvista nauttimisen ilo. Paras kahvi ei ehkä sittenkään synny indonesialaisen sivettikissan vatsahappojen läpi kulkeneista pavuista - vaikka ehkä kallein – vaan sopivan tuoreena nautitusta juomasta ja juuri sen tietyn hetken tunnelmasta.

Pieni kahvi maitovaralla

Suomalaiset kuluttavat kahvia keskimäärin 10 kg henkeä kohti vuodessa ja pääsevät sillä määrällä maailman kahvinjuojien ykkösiksi. Vaikka työpaikoilla kahvitaukoja pidetään sopimusten mukaan, juovat suomalaiset sittenkin valtaosan kaikesta kahvistaan kotioloissa.

Kirjallisuudesta muistamme, kuinka Pohjantähden nuuka Koskelan Jussi osti Almalleen viimein pikkupaketin kahvia, kun Alma oli ensin raatanut kellon ympäri torpan perustamistöissä ja synnyttänyt vielä esikoispojankin. Niskavuoren vanha emäntä sääteli tiukasti sosiaalisia suhteitaan pyytämällä toiset kahville saliin ja komentamalla piian antamaan toisille kahvin keittiössä. Valtiollisissa seremonioissammekin  presidenttipari kahvittelee itsenäisyyspäivän vastaanotolla kunniavieraidensa kanssa.

Kahvia me juomme, mutta kahvilassa kävijöinä suomalaiset eivät ole maailman innokkaimpien listoilla. Julkiset kahvilat ovat toki Suomessakin koonneet ihmisiä yhteen jo ammoisesta 1700-luvun loppupuolesta lähtien, mutta ne ovat pitkään jääneet vain hyvin pienten piirien huviksi. Varsinainen ’kahvilakulttuuri’ vaatii taajama- ja kaupunkiolosuhteita, joita Suomessa on ollut hyvin harvassa. Satu Jaatinen on koonnut kirjaansa ’Kahvilan pöydässä’ (2006) viehättävän historia- ja tietopaketin kahvilaelämästä meillä ja muualla.

Euroopan suurkaupunkeihin; Lontooseen, Pariisiin ja Wieniin syntyi jo varhain, 1600-luvulla, julkisia kahviloita, joissa poliittisesti aktiiviset tapasivat toisiaan, punoivat juonia ja lukivat sanomalehtiä. Heidän ympärilleen kerääntyi myös kirjailijoita, toimittajia ja muita taiteilijoita. Lontoossa kahvilat muuttuivat kuitenkin pian pubeiksi ja kahvi jäi niissä aivan sivurooliin. Wienissä kahvilat liittyivät toiseen uuteen ylellisyyteen, nimittäin konditorioihin, ja niistä tuli loisteliaasti sisustettuja ’herkkukeitaita’. Pariisissa kahvilat säilyttivät oman leimansa; niistä sai kahvin ohella viiniä ja ruoka-annoksia, mutta ennen kaikkea jokapäiväistä keskustelu- ja väittelyseuraa.

Suomalaisten kaupunkien kahvilahistoriaan ovat jääneet nimet Fazer, Ekberg ja Aschan. Koko maata ajatellen tutuimpia ovat kuitenkin olleet rautatie- ja linja-auto-asemien läheisyyteen syntyneet kahvilat, joiden asiallinen sisustus ja kahvin kanssa tarjotut pullat tai muna-anjovisleivät eivät tarjonneet varsinaisia elämyksiä, mutta auttoivat matkustajaa eteenpäin.

Nyt kahvilakulttuurissamme on meneillään aivan uusi innostus ja kasvun aika. Saadaanko suomalaiset nyt istumaan joukolla latte-kulhojen ääreen, viihtymään tuntikausia tai peräti työskentelemään etänä kahvilasta käsin? Seuraa etsimään ei suomalainen vieläkään kahvilaan mene, vaan yksin liikkeellä oleva asettaa viereiselle tuolille laukkunsa reviirirajan merkiksi.

Amelien kahvilassa

Kirjallisuus käyttää kahviloita tapahtumapaikkoina runsaasti. Kahvilassa tapahtuvia tarinoita ajatellessa nousevat ensimmäisinä tietenkin esille pariisilaiset kahvilat. Niistä kertovat kirjat, näytelmät, elokuvakäsikirjoitukset, oopperalibretot ja tietenkin laulutekstit. 

Laulujen ja iskelmien teksteistä pulpahtavat mieleen myös monet saksankieliset kafeet ja tietysti ranskankielisen laulelman Cafe Pushkin, jossa se kaunis moskovalainen Natalie joi kaakaon vain. Hauska sattuma on, ettei koko kahvila Pushkinia tietenkään ollut olemassakaan, ranskalainen lauluntekijä keksi sen vain romanttiseen tekstiinsä. Neuvostoliiton hajottua ranskalaisturisteja alkoi tulvia Moskovaan kysymään, missä se Cafe Pushkin on ja kuinka sinne pääsee. Niinpä se piti äkkiä perustaa, joten nyt se kyllä löytyy.

Pariisilaiskahvilassa tapahtuvaa kirjaa etsiessäni eteeni tuli täydellinen osuma: ’Kahvila Pariisissa’, kirjoittanut Henri Troyat. Alkuperäisteos jo vuodelta 1955, suomennettu 1960. Ymmärsin kyllä jo julkaisuvuosia katsoessani, että tämä ei ole se 2000-luvun alun kulttielokuvan tarina, mutta hupaisia yhtymäkohtia riittää.

Historiallisista elämäkerroista paremmin tunnettu Troyat on sijoittanut kertomuksensa sodanaikaiseen Pariisiin, mutta kyseessä on jo ensimmäinen maailmansota ja vuosi 1915. Neuvokas ja viehättävä Amelie on nuori vaimo ja pikkuvauvan äiti, joka pitää kahvilaa henkensä pitimiksi. Mies on sotarintamalla, katoaa, ja haavoittuukin pahasti. Naisten työssäkäynti, saati ’yrittäjyys’ ei tuolloin ollut tavanomaista, mutta köyhemmissä kansanosissa se lienee ollut usein välttämätöntä.

Kirja tarjosi minulle lähinnä kulttuurihistoriallisen katsauksen aikaan ja paikkaan; en niinkään nauttinut sen kirjallisesta annista tai jännittänyt juonenkäänteitä. ’Tämähän on kuin joku ulkomaalaisten vastaanottokeskus,’ puuskahtaa naapuri kirjassa, kun espanjalaisia pakolaisia alkaa kokoontua Amelien vuokralaisiksi ja kahvilan vakioasiakkaiksi. Sana tuntuu kumman tutulta juuri nyt!  Tässä pariisilaiskahvilassa ei muuten puhuta ollenkaan kahvista – olikohan sen saannissa vaikeuksia sodan takia? Koko kahvi-sanaa ei mainita kuin yhden ainoan kerran, kun eräät naiset tulevat ’kahville’. Muutoin Amelie pohtii vain ruoka-annoksiaan ja etenkin viiniin liittyviä kysymyksiä. Sitä pitää tilata lisää ja vakio viinintoimittajaa pitää kohdella hyvin, se on liiketoiminnan kannalta ehdottoman tärkeää.

Monien mutkien kautta Amelie päätyy lopulta myymään vanhan pikkukahvilansa ja hankkimaan uuden, vähän isomman ja paremmalta paikalta, Montmartrelta. Sielläpä se 2000-luvun Amelienkin kahvila oli.

***