Naurun aihetta

Nauramista - kuten melkein kaikkea - on ihmiskunnan historian aikana ehditty paheksua ja pitää turhana ja tuomittavana. Totiset kristityt eivät löytäneet Raamatustakaan sen suhteen selvää toimintaohjetta eikä esimerkkiä, jossa meidän herramme olisi nauraa käkättänyt. Nykyisin naurua sentään pidetään olennaisesti ihmisyyteen kuuluvana ja suorastaan toivottavana ja terveellisenä.

Lapset nauravat paljon, mutta mitä vanhemmaksi ihmispolo käy, sitä vähemmän hän nauraa, valitettavasti. Tunnistan tämän itsessänikin: saatan kyllä hymähtää, tuhahtaa hiukan huvittuneesti, sanoa ääneenkin, että tämä on hauska, kuules tätä. Yhä harvemmin kuitenkaan pyrskähdän kunnolla, hihitän tai hohotan, lattialla en naurusta ole kieriskellyt enää varhaisteiniaikojen jälkeen.

Aikuiset ovat tylsiä ja huolestuneita, eivätkä koe enää usein ilon aiheita, se lienee yksi nauramattomuuden syy. Toinen syy voi olla se, että aito nauruun pyrskähdys vaatii yllätyksellisyyttä; tapahtuu jotain, mitä ei osannut odottaa eikä edes aavistaakaan. Aikuista ei ole enää niin helppo yllättää. Se, mikä nauratti kerran, ei ehkä toistettuna ole kuin hymähdyksen väärtti.

Kirjalliset naurut vaativat useimmiten pitemmän kypsyttelyn kuin muu huumori. Pitää selittää taustatilannetta, pitää leikitellä kielellä ja keksiä uudissanoja, rakentaa nauruun johtavaa tarinaa kohta kohdalta ennen kuin voi iskeä ratkaisevan lauseen. Joskus lukijakunta on mieleltään niin totista, että kirjailijan parodiaksi tarkoittamana juttu nielaistaan sellaisenaan, pienen päivittelyn kera.

Useimmiten kuitenkin kirjalliset naurut syntyvät siitä, että lukija tietää tismalleen, mihin viitataan ja mille ennestään tunnetulle asialle tai tekstille irvailu on kohdistettu. Kuten esimerkiksi Nobel-viikolla Helsingin Sanomissa julkaistu pikku juttu, jossa kuviteltiin Tuomas Kyrön saaneen kirjallisuuden Nobelin.  Kyrön traagis-koomisen Mielensäpahoittajan sanantapa ’kyllä ei ole’ selostettiin niin ylätyylisen kirjallisuusarvostelun pahimpien kliseiden kera, että se taatusti nauratti sellaista lukijaa, joka tuollaisia kirjallisuusarvostelijoiden puhkiselittelyjä tuiki tuntemattomien nobelistien ansioita kuvattaessa on aiemminkin kohdannut.

Halla jo hyytävi virteni raskaan

Tämän syyskesän hauskin yllätys minulle on ollut näyttelijä- kirjailija  Antti Holman kokoelma ’Kauheimmat runot’ (2015). Siinä Holma esittelee neljä täysin eri tyylistä, mutta esipuheen hervottoman  kuvauksen perusteella kuitenkin yksityiselämässään toisiinsa liittyvää runoilijaa:  Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske. Näitä lukiessani todella nauroin ääneen! Pyrskähtelin, pyyhin poskia kuiviksi ja seuraavalla sivulla iski uusi naurukohtaus.

Reino Leino oli kenties ’helpoin’ parodioitava, vaikka hänenkin ’tuotantonsa’ osoittaa kyllä Holman kielellistä osaamista. Runoilijan kunniaksi vietetään suomalaisen alkoholismin päivää heinäkuussa ja kokoelma ’Velkahirsiä’ koskettaa niin monia asunto-ongelmaisia maassamme, selvä se.  Kaikenlaisten teemojen riimityksessä alkoi kyllä jo arvattavan usein tulla vastaan ’raskaan’. Tietäähän sen, mihin se rimmaa.

Edith Södermalm on hauskan ’tekomoderni’ ja varsinainen ajatus  hänen runoissaan tuntuu välillä harhautuneen jonnekin aivan universumin ulkolaidalle, jos sitä koskaan olikaan.Varsinainen naurun ilotulitus syntyy Sirsi Sunnaksen lorutyylisistä, mutta sisällöltään roiseista lurituksista ja ennen kaikkea keksityllä ’lounaismurteella’ fundeeraavasta Karin Toisiks-Paraskesta. Näistä voin sanoa, että monet ovat mielestäni parempia kuin varsinaiset ’alkuperäiset’. 

Holma on kai jostakin Savon suunnalta kotoisin, joten hän on varmistanut selustansa kertomalla, että Toisiks-Parasken tekstit ovat 'keksittyä lounaismurretta'. Niin ovatkin, osaan kyllä sitä niin hyvin, että huomaan virheet. Ne ovat kuitenkin niin minimaalisia, että melkein alan epäillä, että ne on tehty ’tahallaan’, jotta joku murre-spesialisti ei pääsisi niitä mestaroimaan. Vaikka mitäs mestaroimista parodiassa on, se joko naurattaa tai ei, ei sitä voi ’korjailla’.

Mahtaneeko Holma tai hänen kustantajansa suunnitella jo ’Kauheimmat runot II’ kokoelmaa tämän ensimmäisen suuren suosion innostamana? Nauroin kyllä nyt enemmän kuin aikoihin, mutta seuraavassa kokoelmassa tiedän jo, mitä odottaa. Vaikeampi on enää yllättää.

Virallisuus ei lopu koskaan

Alivaltiosihteeri –ryhmä (Pasi Heikura, Jyrki Liikka, Simo Frangén) aloitti kuulemma bändinä Tampereella joskus opiskeluaikojen aamuhämärissä 1980-luvun lopulla, mutta minulle he ovat tulleet tutuiksi vasta säännöllisistä radio-ohjelmistaan ja niistä vuosittain painetuista kokoelmakirjoista. Kirjoja on kertynyt jo yli kaksikymmentä ja iloittelija-kolmikko on samalla vanhentunut opiskelijapojista tanakasti keski-ikäisiksi.

Missä on siis yllätyksellisyys? Jaksaako suurin piirtein samalla kaavalla tehty juttu naurattaa yli kaksikymmentä vuotta?  Ei aina, mutta riittävän usein, jotta sitä yhä tekee mieli lukea. Alivaltiosihteeri irvailee virallisuudelle, kuivalle byrokratian koukerokielelle ja yhteiskunnallisen keskustelun tekopyhyydelle. Ajankohtaiset aiheet eivät tältä alalta lopu ja Alivaltiosihteerin jäsenten kielellinen lahjakkuus ja oivalluskyky on edelleen huimalla  tasolla. Kyllä sitä vanhakin ’sisäinen äidinkielenopettaja’ vielä vaan osaa ja jaksaa! Ihailla täytyy.

Viimeisin Alivaltiosihteeri –kirja ’Suo, kuokka ja virallisuus’ (2015) sai minut hekottelemaan esimerkiksi huolestuneella raportilla siitä, kuinka iankaikkisesti rakenteilla olevan Olkiluodon ydinvoimalan ongelmana on nyt sitä varten hankitun uraanin puoliintuminen jo varastossa tai millaista on, kun ’Kuolettavan tylsien runoilijoiden seura’ kokoontuu.

Kaikkien aikojen palindromisuosikkini Alivaltiosihteerin tuotannosta on jo vuosien takaa: Nosta kaunis naamasi, pisamaan Sinua katson.

Lahjakortilla saa syödä kaksi ihmistä

Oma lajinsa kirjallista huumoria ovat vahingossa hauskat viestit. Lyönti- tai painovirheet  ovat klassisia naurun aiheita, mutta myös hatarasti muotoiltu lause, joka johtaa ajatuksen ihan muualle kuin alkujaan oli tarkoitettu, tuottaa usein ratkiriemukkaita tuloksia. Viestintä on todellakin vaikeaa, kuten toimittaja Miska Rantanen toteaa toimittamansa leikekokoelman ’Kukkiva syyspervo ruukussa’ (2013) esipuheessa.

Leikkeitä on kirjaa varten koottu lehdistä, valokuvattu kylteistä, ikkunamainoksista ja ilmoitustauluilta. Tämän sortin huumori on hyvin lyhyttä, kerrasta räjähtävää, mutta tarjoaa kyllä rentouttavan hohotustuokion esimerkiksi joutilaitten joulunpyhien piristeeksi. Toiseen kertaan näitä harvemmin jaksaa lukea, eikä liene tarkoituskaan. Rantanen on koonnut 2014 vielä toisen samantyyppisen kokoelman ’Kaikki ranteet auki’.

Mitä kuvia nouseekaan mieleen lehdessä olleesta rollaattorimainoksesta, jossa on  huomiopalkkiin lisättynä  ’50 % alennus kymmenelle nopeimmalle’ tai asiallisen tylsästä koulutusilmoituksesta, jossa Liiketalousinstituutti tarjoaa hyväksikäyttäjän atk-kurssia. Tienvarren kioski taas on nikkaroinut iloisen mainostaulun nuolen kera 'Kukkia poikkeaville'. Päällekkäin olevat kolme samaan suuntaan osoittavaa tiekylttiä puolestaan ohjaavat koirakentälle, jousiammuntaradalle ja pieneläin hautausmaalle. Onko suomalaisen rakentamisen taso todella tällainen, voi kysyä, kun rakennusliike SRV varoittaa kyltissään ’Oven takana on seinä. Vältä kulkua tästä.’

***