Palkinnoilla kuorrutetut romaanit

Suomalaiset eivät enää lue, etenkään kaunokirjallisuutta ja etenkään käännettyä kaunokirjallisuutta. Tätähän kustantajat ja kirjakauppiaat ovat valitelleet jo useita vuosia ja juuri hiljattain julkistetut vuoden 2014 myyntitilastot näyttävät jälleen laskevia lukuja. Kotimainen kirjallisuuskin myy vähemmän kuin aiempina vuosina. Samaa valitusta kuuluu lahden takaa Ruotsista; vain rikosromaanit käyvät kaupaksi.

Syitä tähän kehitykseen on tietysti monia. Ihmisillä on niin monia muita kilpailevia asioita, joihin heidän aikansa kuluu.Työ on nykyään niin stressaavaa, että se imee kaiken voiman, trendikkäissä harrastuksissa pitää silti koettaa jaksaa käydä ja etenkin ehtiä raportoimaan niistä vähintään viiteen digitaaliseen mediaan. Twitto ergo sum. Läsnäoloakin pitäisi oikein tietoisesti harjoittaa läheistensä kanssa. Missä välissä sitä vielä kirjaan uppoutuisi?

Miksi minäkin, oikein pinttynyt kirjojen suurkuluttaja, tartun enää kovin harvoin romaaniin? Pöydän kulmalle kokoontuu kyllä pinokaupalla historiateoksia, dokumentteja, matkakirjoja, muistelmia, ties minkä alan tietokirjoja ja tietysti Alivaltiosihteeri ja Fingerpori, mutta eipä juuri  perinteisiä ’kaunokirjoja’. Vilpitön ja tietenkin täysin subjektiivinen vastaukseni on: siksi että hyviä romaaneja ei enää tule markkinoille kuin ani harvoin. Ei läheskään joka syksy.

Olen lukenut kaikensorttisia romaaneja sen verran runsaasti menneiden elinvuosieni aikana, että odotan lukukokemukselta sekä laatua että yhä jotain uutta. Ei kelpaa enää perusmallinen nuoren miehen kehityskertomus; matka suureen kaupunkiin, ensimmäinen työ, ensimmäinen känni ja ensimmäinen nainen. Ei kiinnosta romanttinen löpinä, jossa ensin mies tahtoo mutta nainen ei, sitten keskivaiheilla nainen tahtoo mutta mies ei ja lopussa vihdoin molemmat, aamen. En jaksa brutaaleja sotajuttuja, en ihmevempaimia ja räiskettä pursuavia scifi-kuvitelmia, en huumeiden ja viinanhuuruisia ’huippuseurapiiri’ sepitelmiä. En perusta sentimentaalisista sairaskertomuksista, taivasnäyistä tai paranormaaleista kokemuksista. Hups, tulinko käyneeksi läpi uusimman kirjakerhotarjonnan?

Hyvän romaanin voisi tietysti olettaa löytyvän julkisesti palkittujen kirjojen joukosta. Unohdetaan nyt sellainen kyynisyys, että palkinnot ovat useimmiten kustantamojen lavastamia ’ulkoisten arvioijien’ avulla tehtyjä markkinointikikkoja tai jonkin poliittisen tai kulttuurisen asian tarkoituksellista nostamista tai tasapuolisuuden vuoksi huomioimista. Uskotaan, että palkittu romaani tai kirjailija on ollut paras kaikista niistä, jotka kulloiseenkin kisaan ovat osallistuneet. Siis lukemaan palkittuja kirjoja.

Talven piristeeksi urakoin yhteen kyytiin syksyn 2014 kotimaisen Finlandia-palkinnon voittajan, vuoden 2014 kirjallisuuden Nobel -voittajan ja vuoden 2012 Ranskan akatemian suuren palkinnon ja lukiolaisten Goncourt -palkinnon voittajan. Pelkästään kirjojen takakansien esittelyjen perusteella en varmaan olisi valinnut luettavakseni ainuttakaan näistä, joten markkinointikeinona palkinnot olivat nyt ratkaisevia. Tuli muistettua valtavirrassa vähemmälle jäävää ranskalaista kielialuettakin ihan kahdella kirjalla.

Hämäriä muistoja

Kirjallisuuden Nobel -palkinnot ovat useinkin menneet kirjailijoille, joista suuremmat yleisöt eivät ole ikinä kuulleetkaan. Ranskalainen Patrick Modiano on voittanut jo 1970-luvulla ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, joten mikään täydellisessä tuntemattomuudessa kehittynyt harvinainen helmi hän ei ole. Kiltin näköinen vanha harmaapäinen herrasmies. Nobel -palkinnon perusteissa todetaan hänen tuotannolleen keskeisiksi  juutalaisuus ja menneisyyden vaikutus identiteettiin.

Mikään suuri kansansuosikki hän ei ole ollut. Hän palaa tuotannossaan toistuvasti aikaan, jolloin Ranska oli saksalaisten miehittämä ja pöyhii sen ajan muistoja tai muistamattomuutta. Suomeksi häneltä on käännetty viisi teosta, pääasiassa hänen jo 1970-luvun tuotannostaan. Nyt Nobelin vauhdittamana kaupoissa on ollut saatavana Hämärien puotien kuja, alkujaan vuodelta 1978.

Siinä lähes kokonaan muistinsa menettänyt mies koettaa sodan jälkeen selvittää, kuka hän on. Jotain salaperäistä, ehkä vaarallista ja ainakin selvästi torjuttavaa hänen vaiheisiinsa on liittynyt. Kirja on ohut, tapahtumat verkkaisia. Käydään vanhojen ihmisten luona, ränsistyneissä ja pölyisissä asunnoissa. Muistatteko Te kenties minut? Asuinko minä täällä? Mikä nimi minulla silloin oli? Kysymyksiin saadaan välillä vastauksia viikkojen päästä tulevalla kirjeellä. Kerran soitetaan puhelimellakin.

Kulttuurinen muisti on tärkeää. Toki. Menneen maailmansodan aika, miehityksen aika ja sen torjutut asiat ovat tärkeitä. Toisten mielestä niistä ajoista ei tosin pitäisi enää puhua sanaakaan. Toisten mielestä juuri niistä ajoista olisi puhuttava, jotta tulisi selväksi kuka teki mitä ja kuka petti ketä.  Modianon teksti on kuitenkin niin hienovireistä ja hidasta, ettei oikein mikään lopulta tunnu miltään. Lukija ei pääse mukaan suruun tai iloon eikä edes jännitykseen.  Kenties pitäisi olla ranskalainen ja lukea kirja ranskaksi, jotta teksti koskettaisi.

Yksinkertaista totuutta ei ole

Psykologi  ja kirjailija Jussi Valtonen on kirjoittanut  550 sivua varsin tiukkaan pakattua tekstiä aikamme ilmiöistä: neurotieteestä, eläinaktivismista, digitaalisista yhteisöistä ja virtuaalitodellisuuksista, hyvistä aikomuksista ja vahvasta uskosta omaan asiaan, hyvästä lobbaamisesta ja pahasta manipuloinnista.  ’On vain yksi, lopullinen totuus’ julistaa takakannen mainoslause ja kirja tulee tietenkin siihen lopputulokseen, että yksinkertaista totuutta juuri mistään ei ole. Kaikella toiminnalla on hyvät ja huonot jälkiseurauksensa.

’He eivät tiedä mitä tekevät’ (2014) on kuvitteellinen romaani, ei tieteellinen pamfletti tai tutkimusselostus. Sitä vaivaa kyllä liiallinen ’perusteellisuus’. Aineistosta olisi voinut syntyä vaikka kolme notkeampaa romaania, jos kaikkia kirjailijaa kiinnostavia aiheita ei olisi koetettu käsitellä yhdessä paketissa ja yhtä suurella painotuksella. Alkukappaleessa mainitsemieni suurten yhteiskunnallisten asioiden rinnalla kulkee yksilötason aiheita, kuten naisen murskattua itsetuntoa ja epävarmuutta, lapsen traumaattista isän kaipuuta, vaikeaa suhdetta vaativiin vanhempiin, urapaineita, avio-ongelmia ja pohjatonta ahdistusta teini-ikäisten lasten totaalisen vastuuttomuuden ja ymmärtämättömyyden edessä.

Tämän kaiken lukeminen kävi välillä ihan työstä, mutta ilolla tervehdin sitä, että tarinan keskiössä oli tutkija, tieteentekijä. Valtonen selvästi tiesi ja tunsi sen maailman ja toi suomalaisen romaanin perinteisten päähenkilöiden - metsätyömies, pienviljelijä, myyntimies, huijari - joukkoon mukavaa piristystä. Päähenkilö oli kylläkin kansallisuudeltaan amerikkalainen ja lisäksi juutalainen.  

Suomalaisen  - ja miksei amerikkalaisenkin -  tutkimusmaailman pikku naurettavuudet olivat myös kirjajärkäleen ainoat huumorinpilkahdukset.

Kirjaa voi ’maailma tänään’ katsauksen ohella myös lukea synkeänpuoleisena varoituksena monien teknologia- ja tiedeuskovaisten liiallisesta luottamuksesta omaan tekemiseensä. Eivät ehkä sittenkään tiedä mitä ovat tekemässä.

Mitä teitkään sinä kesänä

Nuori sveitsiläinen Joël Dicker ponnahti kuuluisuuteen, palkinnoille ja peräti kahden miljoonan kappaleen myyntiin ensimmäisellä romaanillaan ’Totuus Harry Quebertin tapauksesta’ (2012, käännetty suomeksi 2014). Vaikka opuksella on mittaa peräti uuvuttavalta kuulostavat 800 sivua, on sen yleinen menestys ja etenkin lukiolaisten Goncourt –äänestyksen voitto varsin helppo ymmärtää.

Kirjassa ei ole pituudestaan huolimatta mitään raskasta, vaikeaa tai uutta. Siinä ei ole myöskään mitään ranskankieliseen kielialueeseen, kulttuuriin tai Sveitsiin vivahtavaakaan, joten niiden vuoksi siihen ei kannata tarttua. Tarina tapahtuu Yhdysvaltojen itärannikon pikkukaupungissa, siinä selvitellään 30 vuotta sitten tapahtunutta murhamysteeriä ja sen ainekset ovat monen kertaan televisiosta tuttuja. Hitchcockit, Peyton Placet, Manaajat ja Twin Peaksit on pyöritelty herttaisesti samaan taikinaan ja kaikki on jotenkin kilttiä, reipasta ja hilpeää, vaikka samaan aikaan tarina onkin olevinaan jännittävä ja vallan paheellinen.

Päällyskertomuksena vanhan murhan yllä on se kaikkein tylsin kirjan aihe: nuoren kirjailijan tuska kun uutta kirjaa ei tahdo millään saada aikaiseksi. Mutta saadaanhan se sitten lopulta aikaiseksi ja menestyshän siitä tulee. Kyllä se yllätti, eikö? Vanhan murhan ratkaisukin sujuu nyt paljon sutjakammin kuin silloin 30 vuotta sitten; täytyy vain muistaa käydä kysymässä kaupunkilaisilta, mitä kukin oli tekemässä silloin ja keitä muita siellä näkyi. Kannattaisi varmaan Ulvilan surman tutkinnassakin ottaa opiksi.

Kirja oli todella helppolukuinen ja tarjosi ehkä tahattomastikin hilpeitä hetkiä, mutta herätti myös uusia ajatuksia. Kuten haamukirjoittajien käyttö, johon tarinan nuorelle kirjailijalle tavan takaa soitteleva kustannustoimittaja viittaa. Eikö sitä tekstiä tule? Montako sivua sinulla nyt on? Laitetaanko vähän seksiä tai luonnonkuvausta tilkkeeksi, sanot vain vähänkin täkyä minkälaista etsit, niin me täällä pannaan sivuja kokoon..älä nyt raivoa, kaikkihan niin tekevät. Ai ettei sovi tarinaan, ei siinä ole edes ketään kenen kanssa seksiä harrastaisi.. mikä ongelma se nyt muka on, sovitaan että se oli uni, sillä siitä päästään eteenpäin.. 

Onko tämä nykyisin ihan tavallista? Selittääkö se kenties sen oudon olon, joka minulla on muutaman kerran suomalaisia esikoiskirjoja lukiessa ollut. Kuin olisi kahden eri kirjoittajan tekstiä, tyylikään ei pysy yhtenäisenä ja sanottava tuntuu hajoavan ihan tuuleen? Vai luulenko vain.

Vaikka Quebertin tapaus ei tarjonnut tajuntaa räjäyttäviä uusia avauksia eikä se varsin suurella todennäköisyydellä muodostu alansa klassikoksikaan, oli se kuitenkin hyvin sympaattinen, vanhanaikainen kirja. Se ylistää kirjoittamista, kannustaa lukemiseen ja sen lopussa on vielä opetuskin.

***