Sibeliuksen vuosi

Joulukuun 8. on nykyisin merkitty suomalaisiin kalentereihin suositelluksi liputuspäiväksi, sillä se on säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymäpäivä. Tuleva vuosi 2015 juhlistaa Sibeliusta lähes kaikin kuviteltavissa olevin tavoin - vain baletti ehkä jää puuttumaan - sillä säveltäjän syntymästä tulee kuluneeksi 150 vuotta. 

Liki jokaisella suomalaisella on joku suhde Sibeliukseen, niilläkin, joita ns. klassinen musiikki ei kiinnosta tipan tippaa. Jo koulun alaluokilla opimme, että hän on Suuri Suomalainen Säveltäjä ja osa kansallista suurmies rykelmää; Lönnrot, Runeberg, Topelius, Sibelius..Jonkin aikaa Sibelius oli myös sadan markan seteli, se vihreä. Tunnistamme hänen musiikistaan ainakin Finlandian hymniosan, Karelia-sarjan alun, En etsi valtaa, loistoa -joululaulun, Soi kunniaksi Luojan -virren ja Jääkärimarssin, vaikka kenties sinfoniat ja muu tuotanto ovat jääneet vieraiksi.

Sibeliuksella on hyvin merkittävä asema suomalaisessa kulttuurihistoriassa: sekä hänen omasta toiminnastaan syntynyt että tarkoituksella luotu. Nuori kansakunta tarvitsi ’oman säveltäjän’, ’oman kuvataiteilijan’, ’oman kirjailijan’, ’oman urheilusankarin’ ja jopa ’oman missin’ todistamaan, että olemme ihan yhtä hyviä, kauniita, sivistyneitä ja lahjakkaita kuin muutkin kansat. Sibelius täytti paikkansa kansakunnan kaapin päällä loistavasti ja sai musiikilleen ja Suomelle mainetta etenkin Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Saksassa. Ulkoisesti hän ei kovin ’perisuomalaiselta’ näyttänyt kulkiessaan sikaria polttelevana, vaaleaan räätälin tekemään pukuun ja valtavaan lierihattuun sonnustautuneena. 

Kolmenkymmenen vuoden työ

Luultavasti minäkin olen kuullut Sibeliuksesta ensi kerran kansakoulussa 1960-luvulla. Melko varhaisia muistoja ovat kuitenkin myös professori  Erik Tawaststjernan radioesitelmät, joissa hän kertoi Sibeliuksen elämänvaiheista niin lennokkaan omintakeisella tyylillä, että niitä jäi kuuntelemaan vaikkei ollut aikonutkaan. Tawaststjerna liioitteli, huokaili, värisytti ääntään ja sylkäisi äkkiä lauseen lopun ulos kuin viimeisillä voimillaan kaikkensa antaneena ja kuitenkin palasi jälleen ääneen aivan asiallisena pienen musiikkinäytteen jälkeen. Saattoi kuvitella studioavustajien virvoittaneen hänet musiikin aikana jälleen tolpilleen mikrofonin ääreen.

Yli yhdeksänkymmenvuotiaana vuonna 1957 kuolleesta Sibeliuksesta oli kirjoitettu jo monta esittelyä ja elämäkertaakin, mutta ne kaikki eivät miellyttäneet Sibeliuksen perhettä. Niinpä he ottivat yhteyttä pianistiin ja musiikkitieteilijään, professori  Tawaststjernaan,  joka sai perheeltä käyttöönsä valtavat määrät kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja kaikkea muuta materiaalia, jonka perusteella hän aloitti suuren tutkimus- ja kirjoitusurakan. Kaikkiaan viisi osaa käsittävän Tawaststjernan Jean Sibelius –elämäkertasarjan ensimmäinen osa  ilmestyi kuuden vuoden työn jälkeen vuonna 1965 ja viimeinen osa valmistui vuonna 1988.

Musiikkitieteilijänä Tawaststjerna pyörittelee vaivatta Sibeliuksen sävellystöiden tuskia ’terssittömien kolmisointujen’ ja ’tonaalisuuden kriisin’ ympärillä, mutta kuvaa myös  ’siviilielämää’ eli ainaista rahapulaa ja vekselikierrettä, musiikkipiirien keskinäistä nokittelua ja ennen kaikkea Sibeliuksen ja hänen vaimonsa Ainon intensiivistä suhdetta ja perhe-elämää; lasten sairastelua, riitoja ryyppäämisestä, mykkäkouluja joiden aikana puolisot vain kirjoittelivat toisilleen. Uskomatonta on, kuinka lähes kaikesta on jäänyt joku kirjallinen lähde. Kirjeitä, päiväkirjoja, pieniä lappusia, ravintolalaskuja, karhukirjeitä.  Perhe toki tiesi jo rakentavansa ’suurmiehen’ kuvaa,  ja pyrki säilyttämään niin paljon kuin mahdollista, mutta silti jaksan ihmetellä tätä materiaalin runsautta. Nykyihmisistä ei mitään tällaista jää.  Traagista on kuvaus ’suurista polttajaisista’, kun vanha ja turhautunut Sibelius polttaa viimeisimmän sinfoniansa julkaisemattomana ja vetäytyy ’Ainolan neljännesvuosisadan hiljaisuuteen’.

Janne pois pianolta, et osaa soittaa

Pitkään Helsingin Sanomien musiikkitoimittajana työskennellyt Vesa Sirén kokosi Sibeliuksen syntymän 130-vuotisjuhlavuonna 1995 materiaalia, joissa aikalaiset muistelevat Sibeliusta. Kirjeitä  koulutovereilta, muisteluksia ja anekdootteja opiskelukavereilta, sukulaisilta, kollegoilta, perheeltä, naapureilta, palveluskunnalta, lapsilta, lastenlapsilta, lastenlastenlapsilta, toimittajilta, muusikoilta.  Aineistoa kertyi lopulta niin paljon, että sanomalehtiartikkelin jälkeen syntyi kokonainen paksu kirja ’Aina poltti sikaria’ (julkaistu vuonna 2000).

Muistelut on koottu aikajärjestyksen ja niitä on myös jonkin verran kommentoitu, mikä tekee lukemisesta helppoa silloinkin, kun lukijalla ei ehkä ole mitään ennakkotietoa Sibeliuksen vaiheista. Aina silloin tällöin muistelijoiden kertomukset ovat ristiriidassa toistensa tai muun tietoaineksen kanssa, ja Sirén huomauttaa tästä, mutta antaa tietenkin silti anekdootin olla sellaisenaan. Näinhän ne legendat syntyvät. Kuten se, kuinka ryyppyseurue jatkoi juhlimista Kämpissä päiväkausia ja yksi heistä kävi välillä Pietarissa johtamassa konsertin ja palasi taas samaan pöytään, vai kuinka se lopulta olikaan.

Sibelius oli osa 1890-luvun innoittunutta ’suomalaista’ nuorta kulttuurieliittiä yhdessä  lankonsa, kuvataiteilija Eero Järnefeltin, kapellimestari Robert Kajanuksen, kirjailija Juhani Ahon ja monien muiden kulttuurihistoriamme merkkihenkilöiden kanssa. Pikkuhiljaa kuitenkin monet suhteet viilenivät, kollegat kuolivat ja Sibelius koki vanhemmiten jääneensä yksin. Häntä tarvittiin vain koristeeksi toisten juhliin, istumaan kunniamerkit rinnassa illallisilla, kuten hän joskus valitti. Viimeisen julkistetun soitinsävellyksensä Sibelius teki ystävänsä  Akseli Gallén-Kallelan hautajaisiin 1931.

Toisille muistelijoille Sibelius oli aina kohtelias, suurenmoinen keskustelija, ystävällinen seuramies vaikkakin usein omissa ajatuksissaan. Toisille taas itserakas kehuskelija, humalapäissään pitelemätön ja kritiikkiä sietämätön. Puoliso Ainon kirjeet ja päiväkirjakommentit tuntuvat kaikkein raastavimmilta; niin paljon rakkautta, niin paljon tuskaa, niin paljon raivoa ja huolta.Viimeisinä vuosikymmeninä kaikki oli vihdoin seesteistä. Osaa kirjeistä ei näytetty edes Erik Tawaststjernalle, vaan ne saatiin tutkijoiden käyttöön vasta Aino Sibeliuksen kuoleman jälkeen. Lasten, vävyjen ja lastenlasten kommentit ovat jo melko paljon miedompia; pappa nyt oli sellainen, työskenteli öisin ja heräsi puolenpäivän jälkeen, vaati hiljaisuutta sisätiloissa, oli lempeämpi kasvattaja kuin äiti.

Kulttuurikoti Ainola

Sibeliusten koti, Ainolaksi nimetty hirsitalo Järvenpäässä, on nykyään viehättävä museo, jota ylläpidetään mahdollisimman aitona. Ikkunoiden väliin talveksi asetettujen tulitikkulaatikoiden etiketit tehdään laserprintterillä alkuperäisten Sampo ja Elanto -tikkujen näköisiksi ja pelargoniat ja saintpauliat pidetään ikkunalaudoilla. Suuri puutarha, Aino Sibeliuksen ylpeys ja myös raadannan kohde, on kylläkin nykyisin enimmäkseen nurmikkona.

Ainola – Jean ja Aino Sibeliuksen koti –kirjan ( toinen painos 2004) on toimittanut tutkija Liisa Suvikumpu  kollegoineen. Kirja esittelee lämpimästi talon ja sen asukkaiden eri vaiheet.  Ainola kuului osana 1900-luvun alun ’aatteellisesti edistyksellisten’ taiteilijoiden synnyttämään yhteisöön, joka etsi työrauhaa ja tilaa luonnon keskeltä, mutta kuitenkin hyvien yhteyksien päästä Helsingistä. Ensin Järvenpäähän muutti kirjailija Juhani Aho kuvataiteilijapuolisonsa Venny Soldan-Brofeltin kanssa, sitten kuvataiteilijat Eero Järnefelt ja Pekka Halonen rakennuttivat sinne omat talot ja Sibeliukset seurasivat perässä 1904. Perheet pitivät alkuaikoina tiiviisti yhtä ja innostivat toisiaan myös taiteessa.

Ainolan suunnitteli jo tuolloin nimekäs arkkitehti Lars Sonck.  Talossa on paljon puhdasta hirsipintaa ja iso takka. Se on valoisa ja viihtyisä, ei mikään edustusasunto vaan koti viisilapsiselle perheelle. Sibeliukselle oli tulossa pienehkö perintö enolta ja sen turvin rakennustyö päästiin aloittamaan, mutta rahatilanne oli silti jatkuvasti tiukka. Lautatarhojen ja peltiliikkeiden säilyneet karhulaskut ovat toki tyylikkäitä ajan tapaan mustekynällä tehtyinä, mutta yhtä kaikki ahdistavia. Aluksi asumiskäyttöön saatiin vain alakerta. 

Tiloja laajennettiin ja taloa paranneltiin pikkuhiljaa mahdollisuuksien mukaan. Sibeliuksen henkilökohtainen talous kääntyi plussalle vasta hänen ollessaan kuusissakymmenissä; lapset olivat muuttaneet omilleen, valtio alkoi maksaa huomattavaa taiteilijaeläkettä ja ennen kaikkea merkittävät tekijänoikeuspalkkiot maailmalta ja Suomesta alkoivat virrata. 

Ainolassa voi aistia Sibeliusten pitkän elämän monia tunnelmia. Yli yhdeksänkymmenen vuoden korkeaan ikään yltäneet Aino ja Jean Sibelius saivat kumpikin asua Ainolassa elämänsä loppuun saakka ja sen puutarhassa on myös heidän yhteinen hautansa.

***