tiistai 24. kesäkuuta 2014

Kaikki minun taisteluni



Kirjailija kirjoittaa useimmiten jollain lailla itseään tai asiantuntemustaan sivuavista asioista ja suodattaa  kerronnan oman persoonansa kautta.  Jos aihe tuntuu menevän liian kauas kirjoittajasta, lopputulos saattaa epäilyttää. Ihminen ei ole ikinä käynytkään Venetsiassa, mutta sijoittaa silti kirjansa tapahtumat sinne  - mitä lie naistenlukemisto soopaa sellaisesta  tulee. Tai kun keski-ikäinen keskiluokkainen suomalainen mies koettaa kirjassaan asettua nuoren kurditytön kokemusmaailmaan, toimiiko se?

Jos taas kirjoittaa pelkästään itsestään, on sekin epäilyttävää. Yhden kerran niin voi ehkä tehdä, kun on jo sen verran vanha, että muistelmat tuntuvat sopivilta ja kustantaja laskeskelee, että ne voisivat myydä riittävästi. Kerran voi myös koettaa tilittää jonkin tietyn, mahdollisesti kiinnostavan vaiheen elämästään. Kuinka raitistuin, kuinka tulin uskoon, kuinka selvisin lapsettomuudesta, kuinka pääsin eroon uskonlahkosta. Tylsin mahdollinen kirjan aihe on varmaan kirjailijan kertomus kirjoittamisen tuskastaan, kun ei millään saa uutta kirjaa syntymään, vaikka kustantajakin jo painostaa. Ai niin, Dostojevski  taisi senkin aiheen jo käyttää.

Peräti kuusi kirjaa putkeen, runsaat 3 500 sivua aiheesta ’minä’, on jo varsin poikkeuksellista. Norjalainen, nykyisin Ruotsissa asuva Karl Ove Knausgård teki sen vuosina 2009-2011 ja pääsi sillä vielä kirjalliseksi sensaatioksi ja maailmanlaajuiseksi myyntimenestykseksi.  Ällistyttävää, täytyy myöntää.  Hänellä on varmaankin ollut valtavan hyvä myyntikoneisto tukenaan.



Itkulta en näppäimiä nähnyt


Minäkin tulin tietoiseksi Knausgårdista median ja markkinoinnin kautta, enkä niin, että olisin ensin löytänyt kirjat. Satuin näkemään televisiosta norjalaisen kirjallisuusohjelman, jossa äärettömän osaa ottavan näköinen vaalea, terveyssisaren laupiaalla äänellä puhuva kirjallisuustoimittaja päivitteli, kuinka raskasta kirjailijalla onkaan mahtanut olla. Että kirjoitit kaikki yöt, voi sentään. Perhe kärsi, niin niin. Suku suuttui, kaikki läheiset loukkaantuivat. Ja itkit, koko ajan, välillä näppäimetkin katosivat näkyvistä. Kaitakasvoinen, vähän afgaaninvinttikoiraa muistuttava kirjailija sukii pitkää harmaata tukkaansa korvan taa ja myöntelee, juu-u, tavallaan kirjallista itsetuhoa tämä on, mutta pakko se oli tehdä. Mikä ihmeen itkijä-viikinki tämä nyt on?

Knausgårdin kirjasarja on nimeltään Min kamp, Taisteluni.  Sillä nimellä kulkevat kaikki kuusi kirjaa, joista suomeksi  on käännetty tällä hetkellä kolme ensimmäistä. Nimi on kuulemma tarkoituksellista ironiaa; ihmisille saattaa tulla mieleen Hitlerin vastaavanniminen teos, mutta tämä kirjasarja on pelkkää Knausgårdin sisäistä kamppailua. Britit kavahtavat vielä Taisteluni -nimeä sen verran, että esimerkiksi ensimmäinen kirja on siellä julkaistu nimellä A Death in the Family.

Tartuin siis markkinoinnin heittämään koukkuun ja päätin katsoa, mitä tämä kaikki parku oikein sisältää. Kauniina kevätkesän päivinä oli mukava ulkona lukea pikku kirjoja; tämä sarja on näet saatavissa myös Miki-formaatissa. Siinä kirjat on puserrettu vanhan ajan kouluvirsikirjan kokoon ja samanlaiseen ohueen paperiinkin, jossa teksti juoksee aukeama kerrallaan.

Ensimmäisen kirjan alku oli niin hienosti kirjoitettu, etten enää ihmetellyt yhtään sen suosiota. Vaikka kaikki tapahtuu vain Knausgårdille ja hänen päässään ja muistoissaan ja niistä syntyvissä mielleyhtymissä, teksti imaisee mukaansa aivan vastaansanomattomasti. Knausgårdin tapa kirjoittaa muisto, mielleyhtymä ja analyysi ja äkkiä hypätä taas toiseen ajankohtaan, muistoon ja uusiin johtopäätöksiin, tekee lukemisesta nautittavaa. Kirjoissa ei ole erillisiä lukuja eikä sisällysluetteloa, teksti vain jatkuu ja rönsyää. Tuntuu kuin lukija keikkuisi mukana kirjailijan muistin ja ajatusten aalloilla, ja nappaa sieltä täältä pienen helmen, jota jää tutkiskelemaan. Välillä taas teksti uuvuttaa ja alkaa ikävystyttää. Liikaa yksityiskohtia; minkäväriset kumisaappaat olivat kun jalat palelivat sinä iltana pihalla ja iltapuurokin oli ehtinyt jäähtyä. Sitten  äkkiä iskee joku herättävä tekstin kohta: kiinnostava huomio, noinhan se saattaa olla, onpa mainio kiteytys. Taas lukijaa viedään.



Yltiörehellistä vai julmaa


On tietysti ollut Taisteluni –sarjan markkinoinnille ilo, että jotkut kirjailijan sukulaiset ja läheiset ovat teoksia paheksuneet ja kunnianloukkaussyytteistä tai julkaisukielloista on puhuttu, vaikka mihinkään sellaiseen ei kai todella ole ryhdytty. Kohu lisää myyntiä.

Se, että poika pelkää koko lapsuutensa isäänsä,  joka myöhemmin yllättäen ryyppää itsensä hengiltä ja poika suoraan myöntää olevansa siitä iloinen, tai että mummo on dementoitunut ja istuu housut märkinä, ei sinänsä Suomessa ainakaan juuri otsikoita nostattaisi. Onhan näitä valitettavasti nähty ja kuultu likimain joka suvussa.

Kaikki henkilöt ja tapahtumapaikat kirjoissa on kuvattu suoraan niiden oikeilla nimillä. Missä asuttiin silloin, minkä nimisessä koulussa isä oli opettajana, kuka naapurinpoika teki mitäkin. Ketä pelkäsin, mitä häpesin, mitä inhosin, ketä mielistelin, kenelle valehtelin, kuka petti ketä. Kirjailija on tietysti valinnut osansa ja julkistaa itsestään kaiken mitä haluaa, mutta onko hänellä oikeus tehdä samoin muiden ihmisten kohdalla? Onko oikein tehdä entisestä vaimosta omalla nimellään esiintyvä hahmo maailmanlaajuisesti levitettävässä kirjassa? Kertoa nykyisen vaimon mielenterveysongelmista? Anopin piilottelemasta ryyppäämisestä silloinkin kun hän hoitaa lapsenlapsiaan?

Knausgård piiskaa toki teksteissään itseään ja paljastaa monia noloja ja typeriä ajatuksiaan ja tekojaan, mutta silti valinta on aina hänen. Hän kertoo itsestään jotakin hävettävää, mutta saattaa jättää jotain kertomatta. Ne läheiset, joita hän kuvaa siekailematta, saattaisivat nähdä monet tilanteet toisin, jos heillä olisi mahdollisuus kirjoittaa oma versionsa.

Norjan muutaman paikkakunnan tai Tukholman kirjallisuuspiirien ulkopuolisille lukijoille on kuitenkin jo täysin yhdentekevää, kuka todella oli se ilkeä kateellinen Gunn tai ketä nimenomaista Geiriä inhottiin. Merkitsevää ovat ne tunteet ja kokemukset, jotka teksti lukijassa aiheuttaa. Ihmiset ovat yleensäkin varsin tekopyhiä. Jos oikeita nimiä ei ole kirjoissa mainittu, niitä mielellään arvuutellaan. Kaikkien sukulaiset ovat olleet Suomessakin Tuntemattoman sotilaan Koskelan tai Rokan esikuvina, selvähän se. Kenenkään suvussa ei ole ikinä ollut ketään, joka olisi antanut aiheen Lammioon tai lotta Kotilaiseen.


Tuleeko kaikki vihdoin sanottua


Jotkut Knausgårdista todella vaikuttuneet ovat kouluruotsin pohjalta lukeneet sarjan seuraavia teoksia suoraan norjaksi, koska  suomeksi on  käännetty vasta puolet sarjasta. Hehkutetaan, kuinka koko kirjoittamisen tapa on näiden teosten jälkeen muuttunut.  Ei enää tekstin hiomista ja kustannustoimittajan tiivistä, poista, selvennä  -komentoja.  Istutaan vain näppäilemässä yökaudet tietoisuuden rajamailla, mahdollisimman vailla ’yliminän’ kontrollia ja annetaan tekstin ryöpytä.

Joidenkin kohdalla menetelmä saattaakin tuottaa loistavia kirjallisia tuloksia. Epäilen silti, että suurimmalla osalla kirjoittajista teksti on sellaista, ettei sitä kestä aamulla enää itsekään lukea. Kenties sähköinen kirjallisuus ja tekstien nopea jakaminen kaikille halukkaille verkossa tulee kuitenkin muokkaamaan käytäntöjä johonkin tämän tyyliseen. Se nähdään muutaman vuoden kuluessa.

Kuinka pitkästi tätä pidäkkeistä vapaata tekstiä pitää saada suoltaa ennen kuin kaikki tarpeellinen on saatu sanottua? Mihin Knausgårdin Taisteluni johtanee?  En ole kurkistellut muiden kielialueiden arvosteluja kolmesta jälkimmäisestä osasta, joten en tiedä vielä. Ensimmäinen osa oli mielestäni suorastaan loistava, toisessa aloin ikävystyä useammin. Tämä on tietenkin makuasia; ensimmäisen osan lapsuuden mielenliikkeiden ja aikuisen syvälliseen ymmärtämiseen pyrkivän analyysin vuorottelu upposi minuun tehokkaammin kuin toisen osan tukholmalaisten kirjallisuuspiirien ryöpyttäminen ja lapsiperheen arki. Joku toinen lukija taas löytää varmaankin juuri sieltä ne helmet, jotka tekstistä hänelle ovat merkityksellisiä.  

Kolmannessa osassa palataan jälleen lapsuuteen ja tarkennetaan kuvaa perheestä ja sen sisäisestä dynamiikasta. Mistä lamaannuttava isän pelko syntyy? Miksei muiden perheenjäsenten läsnäolo pysty sitä poistamaan tai edes tasoittamaan? Onko perheessä aina jokaisella jäsenellä oma todellisuutensa?

Knausgård kirjoittaa auki omaa ahdistustaan ja rypee kaikissa tunteissaan niin perinpohjaisesti, ettei lukija voi kuin toivoa hänen löytävän jonkun tasapainon, ymmärryksen tai edes rauhallisen tyhjyyden. Elämässä ei tosin välttämättä niin käy.

***


2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Luulen, että tämän tyyppisissä kaunistelemattomissa elämäkerta teoksissa vetoaa lukijaan sama, mikä vetoaa tosi-tv-ohjelmien katsojiin: ihmisen halu tirkistellä hetken toisen ihmisen erilaista elämää, sillä kaikessa ajoittaisessa tylsyydessäänkin se on puhdasta, suoraa ja osittain (mahdollisesti) teeskentelemätöntä.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä suoritus jos omasta elämästäänm saa kokonaisen kirjasarja aikaan, täytyy siellä jotain sisältöä olla!