Kirjailija kirjoittaa useimmiten jollain lailla itseään tai
asiantuntemustaan sivuavista asioista ja suodattaa kerronnan oman persoonansa kautta. Jos aihe tuntuu menevän liian kauas
kirjoittajasta, lopputulos saattaa epäilyttää. Ihminen ei ole ikinä käynytkään
Venetsiassa, mutta sijoittaa silti kirjansa tapahtumat sinne - mitä lie naistenlukemisto soopaa
sellaisesta tulee. Tai kun keski-ikäinen keskiluokkainen
suomalainen mies koettaa kirjassaan asettua nuoren kurditytön kokemusmaailmaan,
toimiiko se?
Jos taas kirjoittaa pelkästään itsestään, on sekin
epäilyttävää. Yhden kerran niin voi ehkä tehdä, kun on jo sen verran vanha,
että muistelmat tuntuvat sopivilta ja kustantaja laskeskelee, että ne voisivat
myydä riittävästi. Kerran voi myös koettaa tilittää jonkin tietyn,
mahdollisesti kiinnostavan vaiheen elämästään. Kuinka raitistuin, kuinka tulin uskoon, kuinka selvisin
lapsettomuudesta, kuinka pääsin eroon uskonlahkosta. Tylsin mahdollinen kirjan aihe on varmaan
kirjailijan kertomus kirjoittamisen tuskastaan, kun ei millään saa uutta kirjaa
syntymään, vaikka kustantajakin jo painostaa. Ai niin, Dostojevski taisi senkin aiheen jo käyttää.
Peräti kuusi kirjaa putkeen, runsaat 3 500 sivua
aiheesta ’minä’, on jo varsin poikkeuksellista. Norjalainen, nykyisin Ruotsissa
asuva Karl Ove Knausgård teki sen
vuosina 2009-2011 ja pääsi sillä vielä kirjalliseksi sensaatioksi ja
maailmanlaajuiseksi myyntimenestykseksi.
Ällistyttävää, täytyy myöntää. Hänellä
on varmaankin ollut valtavan hyvä myyntikoneisto tukenaan.
Itkulta en näppäimiä nähnyt
Minäkin tulin tietoiseksi Knausgårdista median ja
markkinoinnin kautta, enkä niin, että olisin ensin löytänyt kirjat. Satuin näkemään televisiosta norjalaisen kirjallisuusohjelman, jossa äärettömän osaa
ottavan näköinen vaalea, terveyssisaren laupiaalla äänellä puhuva
kirjallisuustoimittaja päivitteli, kuinka raskasta kirjailijalla onkaan
mahtanut olla. Että kirjoitit kaikki yöt, voi sentään. Perhe kärsi, niin niin.
Suku suuttui, kaikki läheiset loukkaantuivat. Ja itkit, koko ajan, välillä
näppäimetkin katosivat näkyvistä. Kaitakasvoinen, vähän afgaaninvinttikoiraa muistuttava kirjailija sukii
pitkää harmaata tukkaansa korvan taa ja myöntelee, juu-u, tavallaan kirjallista
itsetuhoa tämä on, mutta pakko se oli tehdä. Mikä ihmeen itkijä-viikinki tämä
nyt on?
Knausgårdin kirjasarja on nimeltään Min kamp, Taisteluni. Sillä
nimellä kulkevat kaikki kuusi kirjaa, joista suomeksi
on käännetty tällä hetkellä kolme ensimmäistä. Nimi on kuulemma
tarkoituksellista ironiaa; ihmisille saattaa tulla mieleen Hitlerin
vastaavanniminen teos, mutta tämä kirjasarja on pelkkää Knausgårdin sisäistä
kamppailua. Britit kavahtavat vielä
Taisteluni -nimeä sen verran, että esimerkiksi ensimmäinen kirja on siellä
julkaistu nimellä A Death in the Family.
Tartuin siis markkinoinnin heittämään koukkuun ja päätin
katsoa, mitä tämä kaikki parku oikein sisältää. Kauniina kevätkesän päivinä oli
mukava ulkona lukea pikku kirjoja; tämä sarja on näet saatavissa myös
Miki-formaatissa. Siinä kirjat on puserrettu vanhan ajan kouluvirsikirjan
kokoon ja samanlaiseen ohueen paperiinkin, jossa teksti juoksee aukeama
kerrallaan.
Ensimmäisen kirjan alku oli niin hienosti kirjoitettu, etten
enää ihmetellyt yhtään sen suosiota. Vaikka kaikki tapahtuu vain Knausgårdille
ja hänen päässään ja muistoissaan ja niistä syntyvissä mielleyhtymissä, teksti
imaisee mukaansa aivan vastaansanomattomasti. Knausgårdin tapa kirjoittaa muisto, mielleyhtymä ja analyysi
ja äkkiä hypätä taas toiseen ajankohtaan, muistoon ja uusiin johtopäätöksiin, tekee
lukemisesta nautittavaa. Kirjoissa ei
ole erillisiä lukuja eikä sisällysluetteloa, teksti vain jatkuu ja rönsyää.
Tuntuu kuin lukija keikkuisi mukana kirjailijan muistin ja ajatusten aalloilla,
ja nappaa sieltä täältä pienen helmen, jota jää tutkiskelemaan. Välillä taas
teksti uuvuttaa ja alkaa ikävystyttää.
Liikaa yksityiskohtia; minkäväriset kumisaappaat olivat kun jalat
palelivat sinä iltana pihalla ja iltapuurokin oli ehtinyt jäähtyä. Sitten äkkiä iskee joku herättävä tekstin kohta: kiinnostava
huomio, noinhan se saattaa olla, onpa mainio kiteytys. Taas lukijaa viedään.
Yltiörehellistä vai julmaa
On tietysti ollut Taisteluni –sarjan markkinoinnille ilo,
että jotkut kirjailijan sukulaiset ja läheiset ovat teoksia paheksuneet ja kunnianloukkaussyytteistä tai julkaisukielloista on puhuttu, vaikka
mihinkään sellaiseen ei kai todella ole ryhdytty. Kohu lisää myyntiä.
Se, että poika pelkää koko lapsuutensa isäänsä, joka myöhemmin yllättäen ryyppää itsensä hengiltä ja poika suoraan
myöntää olevansa siitä iloinen, tai että mummo on dementoitunut ja istuu housut
märkinä, ei sinänsä Suomessa ainakaan juuri otsikoita nostattaisi. Onhan näitä valitettavasti
nähty ja kuultu likimain joka suvussa.
Kaikki henkilöt ja tapahtumapaikat kirjoissa on kuvattu
suoraan niiden oikeilla nimillä. Missä asuttiin silloin, minkä nimisessä
koulussa isä oli opettajana, kuka naapurinpoika teki mitäkin. Ketä pelkäsin,
mitä häpesin, mitä inhosin, ketä mielistelin, kenelle valehtelin, kuka petti
ketä. Kirjailija on tietysti valinnut osansa ja julkistaa itsestään kaiken mitä
haluaa, mutta onko hänellä oikeus tehdä samoin muiden ihmisten kohdalla? Onko
oikein tehdä entisestä vaimosta omalla nimellään esiintyvä hahmo
maailmanlaajuisesti levitettävässä kirjassa? Kertoa nykyisen vaimon
mielenterveysongelmista? Anopin piilottelemasta ryyppäämisestä silloinkin kun
hän hoitaa lapsenlapsiaan?
Knausgård piiskaa toki teksteissään itseään ja paljastaa
monia noloja ja typeriä ajatuksiaan ja tekojaan, mutta silti valinta on aina
hänen. Hän kertoo itsestään jotakin hävettävää, mutta saattaa jättää jotain
kertomatta. Ne läheiset, joita hän kuvaa siekailematta, saattaisivat nähdä
monet tilanteet toisin, jos heillä olisi mahdollisuus kirjoittaa oma versionsa.
Norjan muutaman paikkakunnan tai Tukholman
kirjallisuuspiirien ulkopuolisille lukijoille on kuitenkin jo täysin
yhdentekevää, kuka todella oli se ilkeä kateellinen Gunn tai ketä nimenomaista Geiriä
inhottiin. Merkitsevää ovat ne tunteet ja kokemukset, jotka teksti lukijassa
aiheuttaa. Ihmiset ovat yleensäkin varsin tekopyhiä. Jos oikeita nimiä ei ole kirjoissa mainittu,
niitä mielellään arvuutellaan. Kaikkien sukulaiset ovat olleet Suomessakin
Tuntemattoman sotilaan Koskelan tai Rokan esikuvina, selvähän se. Kenenkään
suvussa ei ole ikinä ollut ketään, joka olisi antanut aiheen Lammioon tai lotta
Kotilaiseen.
Tuleeko kaikki vihdoin sanottua
Jotkut Knausgårdista todella vaikuttuneet ovat kouluruotsin
pohjalta lukeneet sarjan seuraavia teoksia suoraan norjaksi, koska suomeksi on
käännetty vasta puolet sarjasta. Hehkutetaan, kuinka koko kirjoittamisen
tapa on näiden teosten jälkeen muuttunut.
Ei enää tekstin hiomista ja kustannustoimittajan tiivistä, poista,
selvennä -komentoja. Istutaan vain näppäilemässä yökaudet
tietoisuuden rajamailla, mahdollisimman vailla ’yliminän’ kontrollia ja
annetaan tekstin ryöpytä.
Joidenkin kohdalla menetelmä saattaakin tuottaa loistavia kirjallisia
tuloksia. Epäilen silti, että suurimmalla osalla kirjoittajista teksti on sellaista,
ettei sitä kestä aamulla enää itsekään lukea. Kenties sähköinen kirjallisuus ja
tekstien nopea jakaminen kaikille halukkaille verkossa tulee kuitenkin
muokkaamaan käytäntöjä johonkin tämän tyyliseen. Se nähdään muutaman vuoden
kuluessa.
Kuinka pitkästi tätä pidäkkeistä vapaata tekstiä pitää saada
suoltaa ennen kuin kaikki tarpeellinen on saatu sanottua? Mihin Knausgårdin
Taisteluni johtanee? En ole kurkistellut
muiden kielialueiden arvosteluja kolmesta jälkimmäisestä osasta, joten en tiedä
vielä. Ensimmäinen osa oli mielestäni suorastaan loistava, toisessa aloin
ikävystyä useammin. Tämä on tietenkin makuasia; ensimmäisen osan lapsuuden
mielenliikkeiden ja aikuisen syvälliseen ymmärtämiseen pyrkivän analyysin
vuorottelu upposi minuun tehokkaammin kuin toisen osan tukholmalaisten
kirjallisuuspiirien ryöpyttäminen ja lapsiperheen arki. Joku toinen lukija taas löytää varmaankin juuri
sieltä ne helmet, jotka tekstistä hänelle ovat merkityksellisiä.
Kolmannessa osassa palataan jälleen lapsuuteen ja
tarkennetaan kuvaa perheestä ja sen sisäisestä dynamiikasta. Mistä
lamaannuttava isän pelko syntyy? Miksei muiden perheenjäsenten läsnäolo pysty
sitä poistamaan tai edes tasoittamaan? Onko perheessä aina jokaisella jäsenellä
oma todellisuutensa?
Knausgård kirjoittaa auki omaa ahdistustaan ja rypee kaikissa tunteissaan niin perinpohjaisesti, ettei lukija voi kuin toivoa hänen löytävän jonkun tasapainon, ymmärryksen tai edes rauhallisen tyhjyyden. Elämässä ei tosin välttämättä niin käy.
Knausgård kirjoittaa auki omaa ahdistustaan ja rypee kaikissa tunteissaan niin perinpohjaisesti, ettei lukija voi kuin toivoa hänen löytävän jonkun tasapainon, ymmärryksen tai edes rauhallisen tyhjyyden. Elämässä ei tosin välttämättä niin käy.
***
2 kommenttia:
Luulen, että tämän tyyppisissä kaunistelemattomissa elämäkerta teoksissa vetoaa lukijaan sama, mikä vetoaa tosi-tv-ohjelmien katsojiin: ihmisen halu tirkistellä hetken toisen ihmisen erilaista elämää, sillä kaikessa ajoittaisessa tylsyydessäänkin se on puhdasta, suoraa ja osittain (mahdollisesti) teeskentelemätöntä.
Hyvä suoritus jos omasta elämästäänm saa kokonaisen kirjasarja aikaan, täytyy siellä jotain sisältöä olla!
Lähetä kommentti