Tuskainen kevät 1918

Suomen sisällissodan keväästä on nyt kulunut 95 vuotta ja aihe pysyy arkana edelleen. Valtioiden sisäiset murhenäytelmät eivät näytä maailmasta loppuvan: Syyrian sisällissota riehuu parhaillaan ja Jugoslavian hajoamisen jälkeen tehdyt rikokset ihmisyyttä vastaan ovat vasta päätymässä tuomioistuinten käsittelyyn.  

Kaikki menee aikanaan ohi ja kaikki unohtuu, kuten vanha saksalainen iskelmä toiveikkaana toteaa, mutta sisällissotien haavat vaativat hyvin pitkän paranemisajan. Ehkä kaksisataa vuotta on siihen riittävästi.

Muutaman vuoden päästä on käsillä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla. Epäilemättä sen juhlavuoden tapahtumia ja ohjelmia suunnitellaan jo täyttä häkää. Vajaan kahden kuukauden kuluttua niistä juhlista ollaankin sitten sisällissodan satavuotismuistoissa. Kuva kaikesta tapahtuneesta on jatkuvasti selkiytynyt, mutta vieläkin tuskaisen kevään 1918 kuvaa värittävät monet luulot, huhut ja itsepetokset. Tutkittavaa ja tulkittavaa riittää vielä pitkäksi aikaa: ketkä olivat eniten harhaanjohdettuja, kuka vapautti ja kenet mistä.

Saksalaista ammattiapua

Tämän kevään 2013 uusien kirjojen joukossa sisällissodasta kertoo 'Vallatkaa Helsinki',  kirjoittajana  FT Tuomas Hoppu.  Hänen kirjoitustyylinsä on hyvin asiallinen ja kaikin tavoin kiihkoton, vaikka asiakirjojen näkökulmaa väritetään yksittäisten henkilöiden haastattelujen, kirjeiden ja muiden kommenttien kautta.  Mitään räväkkää tai kuohuttavaa ei irtoa. Vaasaan paennut Suomen porvarillinen senaatti tilasi saksalaista ammattiapua pääkaupungin puhdistamiseen ja sitä se sai.

Helsinki ei lopulta ollut sisällissodan keskeinen näyttämö, vaikka se oli maan pääkaupunki ja vaikka vallankumouksen alkamisen merkkinä punainen lyhty nostettiin juuri Helsingin graniittisen työväentalon torniin iltamyöhällä 26.tammikuuta 1918. Massojen vyörymistä kaduille ei tapahtunut vaan punainen vallanotto tapahtui pienissä erissä, kuin hiipimällä. Kotitarkastuksia tehtiin, aseita otettiin Viaporin varuskunnasta ja niitä käytiin takavarikoimassa yksityisten porvarien kodeista, rautatieasema ja muita tärkeitä rakennuksia vallattiin. Punaista ylivoimaa ei yritettykään alkuvaiheessa kiistää vaan kaikki porvarilliset senaattorit onnistuivat pakenemaan kaupungista ja vähäiset kaupunkiin jääneet suojeluskuntalaiset koettivat välttää pidätetyksi tulemista.

Valkoinen puoli keskitti voimansa Vaasaan, jonne ylipäällikön valtuudet saanut kenraali Mannerheim kokosi joukkojaan. Sieltä joukot suuntasivat kohti punaista etelää ja sisällissodan suurimmat taistelut käytiin Pohjois-Hämeessä ja Tampereella. Valkoisten avunpyyntö Saksaan sai myönteisen vastauksen. Saksalaisia vyöryikin jo valmiiksi Suomenlahden eteläpuolella Baltiassa ja meneillään olevan ensimmäisen maailmansodan itärintama oli hiljenemässä kun omassa sekasorrossaan vellova Neuvosto-Venäjä pyristeli irti sodasta. Niinpä keisarillisen Saksan Itämeren divisioonasta riitti joukkoja heittämään keikkaa Suomeen.

Saksalaiset nousivat maihin Hangossa 3.huhtikuuta ja heitä oli tässä erässä hiukan alle 10 000. Heidän nimenomainen tehtävänsä oli vallata Helsinki. Toinen erä, noin 3000 saksalaissotilasta nousi maihin Loviisassa ja he suuntasivat sieltä katkaisemaan Pietariin vievää rautatie- ja maantieyhteyttä ja punaisten pääjoukkojen mahdollisuutta paeta itään. Molemmat tehtävät tulivat ripeästi suoritetuiksi.

Saksalaisilta kului runsas viikko raivata tiensä Hangosta Helsingin keskustaan. Kiivaimmat taistelut käytiin esikaupunkialueella Huopalahdessa ja keskustassa Turun kasarmilla eli nykyisen Lasipalatsin kohdalla. Juuri viime viikolla siellä kävelleenä tuntuu merkilliseltä lukea, kuinka Töölössä joku huikkaili ikkunasta saksalaisille kannustusta ja toinen porukka taas tulitti heitä kiivaasti Svenska Teaternin ikkunoista.  Saksalaiset olivat ammattilaisina tietenkin täysin ylivoimaisia viimeisiin jäljellejääneisiin punakaartilaisiin verrattuna. Kaupungissa piileskelleet suojeluskuntalaiset liittyivät taisteluihin mukaan, mutta heidän osuutensa jäi vähäiseksi.  Saksalaisten tykkituli iski työväentalon torninkin hajalle ja punaiset antautuivat.  Huhtikuun 14.päivänä kaikki oli jo selvää ja kenraali Rüdiger von der Goltz saattoi pitää kaupungissa saksalaisten voitonparaatin.  Kuten kaikista koulun historiankirjoista tunnettua, valkoinen kenraali Mannerheim piti sitten vielä omansa Helsingissä runsasta kuukautta myöhemmin.

Hoppu toteaa saksalaisten hallinneen hermonsa ja joukkojen pitäneen kurinsa melkoisen moitteettomasti. Ainoat dokumentoidut saksalaisten suorittamat teloitukset tapahtuivat Huopalahdessa. Vankeja kyllä otettiin, koottiin Viaporiin ja haettiin kotoakin ilmiantojen perusteella, mutta se kaikki tapahtui suomalaisten toimesta. Teloittamisen vimmaan päästiin myöhemmin keväällä. Pelkkä saksalaisten läsnäolo ilmeisesti rauhoitti mieliä sen verran, että pääkaupungissa taistelujen jälkeinen valkoinen terrori jäi pienemmäksi kuin muualla maassa.

Kuriositeettina Hoppu mainitsee, että Helsingin valtausta ei käytännössä suinkaan johtanut kenraali von der Goltz, vaan sen tehtävän sai hoitaakseen hänen alaisensa, eversti Tschirschky. On tietenkin kohtuullista muistaa oikeaa miestä, kun se kerran tiedossa on.  Homman hoiti siis eversti Wolfgang Levin Hans von Tschirschky und Boegendorff. Mikseipä vaikka nimetä oma katu hänelle?

Kirjailijan pettymys

Kun luin edellä mainittua kirjaa Helsingin valtauksesta, tuli mieleen vanha antikvariaattilöytöni, kirjailija Juhani Ahon kirjoittama 'Hajamietteitä kapinaviikoilta'. Hän kirjoitti sen ikään kuin sisällissodan aikaisina päiväkirjamerkintöinään kevään 1918 aikana, asuessaan Helsingin Eirassa Engelin aukion laidalla. Kirja julkaistiin heti 1918-1919, mutta minun kappaleeni on teoksen toinen painos vuodelta 1938. Aho väittää esipuheessaan, ettei tekstiä ole jälkikäteen muokkailtu, mutta mistäpä sen tietää. Joka tapauksessa sitä on kiinnostavaa lukea, ja etenkin taas nyt, kun luin sitä vuoroon Hopun teoksen kanssa.

Tuntuu merkilliseltä kuvitella kaupunkilaisten elämää tuollaisen tilanteen keskellä. Yhteiskunta on tavallaan lakannut toimimasta, mutta jotenkin se kuitenkin koko ajan toimii. Iltaisin ja öisin on ulkonaliikkumiskielto.Yhteydet muuhun maahan tai ulkomaille ovat likimain poikki. Ihmiset koettavat käydä päivisin töissä, mikäli työpaikka ei ole joku suljettu valtion virasto tai lakkautettu porvarillinen sanomalehti. Ruokaa koetetaan eri konstein hankkia, vaikka elintarvikepula ahdistaa. Satunnaisia ampumisia tapahtuu aina silloin tällöin. Kuolemanvaara ei kuitenkaan ole jatkuvaa.  Ainoat ilmestyvät sanomalehdet ovat punaisten Työmies tai Tiedonantaja, muita tiedotusvälineitä ei ole olemassakaan. Huhuja liikkuu tietenkin, mutta mitä tai ketä voi todella uskoa.

Aho haukkuu raivokkaasti punaisten lehtien toimittajat ja etenkin kansanvaltuuskunnan johtomiehet, jotka johtavat joukkojaan harhaan. Hiukan ehkä tyhmä,  mutta uskollinen ja rehellinen ’kansanmies’ on ollut Ahonkin usein kuvaama suomalaisuuden ihannehahmo, joka ei mitenkään voisi ryhtyä tällaiseen kapinaan.  Ennen vanhaan olisi riittänyt, jos isäntä olisi vienyt vikuroivan renkinsä saamaan vanhalta rovastilta nuhteet. Siitä olisi rengille taas tolkku palannut ja elämä jatkunut entiseen malliin.  Asioiden kehittyminen tähän pisteeseen on Aholle suuri pettymys.

Toisaalta Aho tuntee itsekin jonkinasteista syyllisyyttä, pohdiskelee onko hänkin riistäjä, elääkö hän toisten työn hedelmiä nauttien. Puolustuksekseen hän katsoo tekevänsä tärkeää henkistä työtä, jonka takia hän nyt vain tarvitsee ’tiettyjä mukavuuksia’ elämäänsä. Venäläisiä hän muistaa inhota kaikessa, ja jos joku nyt on jollain lailla syyllinen tähän ’sosiaaliseen tilanteeseen’ niin sellainen voisi olla ’eräskin tuntemani ruotsinkielinen, suorastaan balttilainen paroni’ joka kohtelee työväkeään ylenkatseellisen brutaalisti.

Saksalaisten tuloa Aho odottaa innolla, mutta samalla pelkää, ettei se ole hyvä ratkaisu Suomelle.  ’Onhan nöyryyttävää, jos talossa pitää pyytää naapuri apuun omien poikien kurittamiseen. Ei sellainen voi olla enää sen jälkeen isäntä talossaan.’ Poliittisesti hän arvioi nuoren Suomen saavan vastaansa Englannin ja Ranskan, jos se liittoutuu Saksan keisarin kanssa. 

Helsingin valtaustaistelujen päivinäkin Aho käy kaupungilla ja vasta punaisten antautumispäivänä 13. huhtikuuta hän kirjaa nähneensä Tehtaankadulla porttikongissa ammutun punakaartilaisen. ’Se oli ensimmäinen ammutun ihmisen ruumis, minkä olen iässäni nähnyt. Se riittikin minun osalleni’.  Illemmalla hän lähtee kuitenkin jälleen ulos ja ostaa innoissaan Erottajalla kaikki juuri ilmestyneet uudet sanomalehdet, sillä ’on suloinen tunne hyppysissä saada käsitellä porvarillista lehteä.’ Hänen hyvä tuulensa katoaa kuitenkin pian, kun hän kulkee eteenpäin ja näkee vankijonoa tyrkittävän pitkin Senaatintorin laitaa. Mitä tästä vielä tuleekaan? Kuka nämä kaikki ruokkii? Pitäisikö ne lähettää Saksaan, saamaan sieltä ruokaa ja oppimaan kuria ja järjestystä?  Eipä tiennyt Aho tätä kirjoittaessaan ettei Saksassakaan kohta olisi ruokaa ja järjestyksen laitakin olisi niin ja näin, kun keisarikunta romahti jo kolmen kuukauden kuluttua näistä tapahtumista.

Omasta perheestään Aho ei kirjassa pukahdakaan. Kirjoituksissaan hän on yksin, kyläilee vain tiuhaan siellä ja täällä, liikkuu kaupungilla aika pelottoman tuntuisesti vaikka kuuluukin ’riistäjiin’ ja kirjaa ylös monenlaisia kuulemiaan huhuja ja tapahtumia. Todellisuudessa hän kai asuikin koko sisällissodan ajan enimmäkseen yksin, sillä hänen vaimonsa sympatisoi häntä enemmän punaisia ja kolmesta pojasta yksi oli punaisten puolella, yksi valkoisten ja yksi koetti pysyä puolueettomana. Jakaantunut kansa pienoiskoossa.

Tampereen trauma

Suomen sisällissodasta ei voi yrittää ottaa kunnolla selkoa lukematta Heikki Ylikankaan 'Tie Tampereelle' järkälettä yhtä vähän kuin hahmottaa yhteiskuntamme peruskuviota ilman Väinö Linnan ’Täällä Pohjantähden alla’ romaanisarjaa. Jälkimmäinen on kylläkin fiktiota, vaikka sen hahmoista puhutaan niin kuin he olisivat todella eläneet vähintäänkin sukulaistemme naapureina.

Professori Ylikangas julkaisi ’Tie Tampereelle’ kirjansa 1993, siis 20 vuotta sitten. Siitä on ilmeisesti viimeksi otettu 9.painos, vuonna 2004. Aikoinaan ’Tie Tampereelle’ herätti tuohtumusta siksi, että Ylikangas esipuheessaan ja jälkisanoissaan korosti salailun ja itsepetoksen ylläpitämän kollektiivisen trauman purkamista ’viimeinkin 75 vuotta sisällissodan jälkeen’. Silloin aikaa oli ilmeisesti kulunut vielä hiukan liian vähän, kun tästä jaksettiin ’närkästyä’ mutta kokonainen uusi sukupolvi tutkijoita on sen jälkeen astunut esiin ja aiheen tutkiminen eri näkökulmista on tuonut paljon uutta tietoa. Yksi tärkeä julkinen aikaansaannos on ollut yhteen paikkaan koottu Suomen sotasurmat -tietokanta, jota voi netissäkin nyt tutkailla.

Ylikangas käy päivä päivältä läpi pienemmät kahakat ja varsinaiset sotatoimet pohjoisella rintamalla. Kaikki päättyy 22 päivää kestävään rynnistykseen kohti Tamperetta ja näissä taisteluissa oli eri tavoin osallisena yli 30 000 suomalaista. Aluksi hajanainen kahakointi päättyi lähes aina punaisten vetäytymiseen, mutta viimeinen vaihe piiritetyn Tampereen kortteleissa kesti yllättävän kauan ja tuotti paljon uhreja kummallekin puolelle. Vailla sotilaskoulutusta ja ilman kunnollista johtoa ja huoltojoukkoja taistelleet punaiset olivat aina heikoilla liikkuvassa maastotaistelussa, mutta kaupungissa he pystyivät raivokkaaseen vastarintaan kortteli korttelilta ja talo talolta.

Taistelut olivat kovia, mutta eniten traumoja syntyi selittelyistä ja salailuista. Keitä vastaan oikein taisteltiin? Pohjalaiset suojeluskuntalaiset olivat uskonvarmoina häätämässä ryssää Suomesta ja saivat niskaansa kuulasadetta hämäläisten työläisten pyssyistä. Kuinka se nyt niin meni? Miten kohdeltiin aseensa laskeneita ja antautuneita, miten vankeja. Keitä suljettiin vankileireihin, millaisiin oloihin ja minkälaiset tuomioistuimet missäkin päättivät hävinneiden kohtaloista. Kuka tiesi muttei välittänyt puuttua? Kuva ei ole kaunis eikä kunniaksi kenellekään. Sodissa ei liene paljonkaan kunniakasta ja sisällissodissa ei senkään vertaa. Sata vuotta menee ennen kuin asioita pystytään kunnolla selvittelemään ja toinen sata tarvitaan unohtamiseen.

*