Kuohuva Intia

Intia ei ole sopivasti tai kohtuudella. Värit ovat vahvoja ja mausteet polttavia.  

Intia on niin lempeä, suorastaan laupias;  periaatteellista väkivallattomuutta, henkevää kasvissyöntiä tai peräti askeesia, paljain varpain kulkea läpsyttäviä tamburiinin helisyttäjiä, mietiskelyä, hymyä korvasta korvaan ja kaikkia halaavia paksuja tätejä, keskellä katua löntystäviä lehmiä, joita hellästi tuupitaan tieltä pois; menehän pyhä-Mansikki siitä nyt sivummalle.

Tai sitten Intia on silmitöntä julmuutta; vastasyntyneiden tyttövauvojen survomista jälkeisten kanssa samaan tunkioon, raiskauksia, raakaa perheväkivaltaa, joukkomurhia,  kokonaisten asuinalueiden perheiden lahtaamista tai elävältä koteihinsa polttamista, pommiattentaatteja.

Kumpaakin näitä ja paljon muuta mahtuu Intian 1,2 miljardiin tarinaan. Viimeisin Intian särmä on räjähdysmäisesti  kasvava ’uusi markkina’ joka suoltaa kopiolääkkeitä ja halvempia it-palveluja niin että me täällä pelkäämme jäämistä  alakynteen.

Tuhatvuotiset perinteet uusiksi

Useimmille meistä kai ensimmäiset kokemukset Intiasta ovat tulleet brittikirjojen, TV-sarjojen tai elokuvien kautta. Niissä on aivan hirmuisen tahmean kuumaa ja vaaleaihoiset, pisamaiset britit tuskailevat viuhuvien tuulettimen lapojen alla juomiaan siemaillen:' Oh dear tätä säätä, milloin se sadekausi oikein alkaa', ja käsiään yhteen lyöden hoputtavat koko ajan puolihölkkää kulkevia intialaispalvelijoitaan. Juonenkäänteissä on usein siirtomaaisännän pohdintaa siitä, voiko näitä todella koskaan ymmärtää, saako näiden kanssa olla intiimissä suhteessa ja pitääkö pelätä henkensä edestä. Yleensä pitää, tarinaan kuuluu iso väärinymmärrys ja onneton loppu.

Tältä pohjalta on syytä jatkaa syvemmälle ja laveammalle Intian syövereihin ja tarttua kunnon järkäleeseen, Vikram Seth’in  1993 julkaistuun ’Sopiva nuori mies’ -kirjaan. Siinä ei enää ole brittejä ollenkaan, vaan koko runsaat 1200 sivua pyöritellään 1950-luvun intialaisia, enimmäkseen kaupunkilaisen ylemmän keskiluokan edustajia. Keskiössä on Mehran  perhe, jonka olisi löydettävä sopiva nuori mies tyttärelle puolisoksi. 

Tarina rönsyää ja hyppelehtii pohjois-Intian suurten kaupunkien alueella vähintäänkin neljän eri perheen ja niihin läheisessä suhteessa olevien muiden henkilöiden edesottamuksiin; osa on keskenään sukua, osa opiskelee samassa yliopistossa, osa toimii samassa poliittisessa puolueessa, osa taas ehdottomasti ei. Nyt ei siis kerrota lukutaidottomasta norsunpesijästä, jonka läntinen lähetyssaarnaaja haluaa pelastaa, vaan näillä intialaisilla on sukuarkistoja, akateemisia tutkintoja ja maaomaisuuksia ties kuinka monennessa polvessa.  Kirja ei myöskään ole mikään eksoottiseen Intiaan sijoitettu ’Seurapiirihäät’, jossa ensin aiottaisiin naittaa tytär ihan väärälle miehelle mutta sitten pienen draaman ja monen kommelluksen kautta päädyttäisiinkin ’siihen oikeaan’.

Vikram Seth vyöryttää tarinaan henkilöitä ja asioita ehkä jonkun mielestä jo liian kanssa, mutta lopputulos on minusta kiehtova, tunteiden ja kohtaloiden sekamelska, joka antaa rikkaan ja monella tavalla kiinnostavan kuvan Intian moninaisuudesta.  Kaikki tarinassa eivät kuulu siistiin akateemiseen hindu-keskiluokkaan, vaan joukkoon mahtuu myös maaseudun surkeista oloista ylöspäin ponnistavia pienyrittäjiä tai kolmannen polven ammatti-prostituoituja, jotka kaikki koettavat löytää uuden paikkansa muuttuvassa yhteiskunnassa. Kastit eivät ole kadonneet vaikka ne on virallisesti kielletty. Muslimien ja hindujen välinen kuilu on lähes ylittämätön ja naisen asema on kaikissa järjestelmissä miehille alisteinen, oli hän sitten keskiluokan hindu, määrättömän rikas muslimi tai lukutaidoton peltotyöläinen. Paljonko tilanne on muuttunut tästä 1950-luvun kuvasta nykypäivään ?

Ennakkomainosten  mukaan Vikram Seth aikoo julkaista nyt 20 vuotta myöhemmin jatko-osan, joka käsittelisi tätä aikaa. Mahtaneeko se ’Sopiva nuori nainen’ todella ilmestyä tänä vuonna ? Odotan.

Kosteaa ja mausteista

Jumaluuksia suuressa Intiassa totisesti riittää ja niidenkin kesken vallitsee hierarkia, jossa mitättömämpien ihmisten ja asioiden kulkuun saa vaikuttaa ’Joutavuuksien jumala’, kuten Arundhati  Roy’n 1997 ilmestynyt,  Booker -palkinnon voittanut kirja on nimetty.  

Roy tuo esille jälleen uuden puolen Intiaa;  hän kirjoittaa tarinansa etelästä, Keralan osavaltiosta, jossa väestössä on paljon tamileita, tummaihoisempia kuin pohjoisen ’arjalaisiksi’ itseään nimittävät, ja jossa  vaikuttavat  vahvasti myös kommunistit ja useat kristillisten kirkkokuntien saarekkeet. 

Tämän kaavaan sopimattoman rakkaustarinan ei välttämättä tarvitsisi tapahtua Intiassa, mutta koska se tapahtuu siellä, siitä tulee aivan omanlaisensa. Vaikka pienen ja rupisen, muutamasta ämpäristä liikkeelle lähteneen maustesäilyketehtaan käynnistävä isoäiti kuuluu syyrialais-kristittyyn kirkkoon ja miesasioidensa epäonnea paennut  täti  oli nuoruudessaan jonkin aikaa  peräti roomalaiskatolinen nunna, ei se estä heitä pitämästä  kastittomia naapureitaan saastaisina epä-ihmisinä tai toimimasta äärettömän sydämettömästi avioeroon päätynyttä  tytärtä kohtaan. Jumaluudet, tavat ja uskot vaikuttavat päällekkäin ja limittäin.

Arundhati Roy on nainen ja kirjoittaa tuntevasti naisista ja lapsista, joutavuuksista.  Miehet ovat kirjassa sivuhenkilöitä, vaikka heillä onkin järjestelmässä valta ja voima. Royn kieli on runollista, rönsyilevän kuvailevaa ja välillä suorastaan hengästyttävää, mutta hän ei juutu lumpeiden tai ihon tuoksujen kuvailuun liian pitkäksi aikaa, vaan tarina etenee koko ajan, vaikkakin ajallisesti epätahdissa. Välillä ollaan vielä 1970-luvulla, välillä lähempänä kirjoittamisajankohtaa, kunnes arvoituksen kaikki osat on paljastettu. 

Royn naiset eivät ole toisiaan tai lapsiaan kohtaan kovinkaan sympaattisia tai lämpimiä. Heille suodaan hyvin vähän onnea ja he koettavat selviytyä kukin tavallaan. Heidän toimintansa vastenmielisyys muuttuu välillä säälittäväksi, välillä se on vain humoristista. Kauneimmillaan ja surullisimmillaan Roy on kuvatessaan lapsia, tarinan kaksosia, jotka erotetaan toisistaan ja joiden niskoille laitetaan asioita, joita lapset eivät voi mitenkään käsitellä.  Roy kuvaa viiltävästi, kuinka torutaan kiukkuisena lasta, joka ’käyttäytyy huonosti’ vaikka ei ollenkaan tajuta mitä tälle on juuri äsken tapahtunut ja mitä lapsi ei osaa tai uskalla kertoa.  Ja kuinka lapsi oppii, minkä vastauksen aikuiset haluavat.

Keltaisen ja ruskean miehen vuosisata

Vuonna 2008 ilmestynyt  ja  Bookerin voittanut  Aravind Adigan ’Valkoinen tiikeri’ on kerta kaikkiaan mainio tämän ajan Intia -kirja. Jos olisin lukion äidinkielen opettaja, luetuttaisin tämän heti oppilailla. Siinä teille kirjallisuutta, yhteiskuntaoppia ja yrittäjyyskasvatusta yksissä kansissa, alkakaapas ’ kukoistaa’ !  Etiikasta täytyy kyllä sitten ehkä puhua vähän lisää myöhemmin, toisella tunnilla.

Kirjassa nimittäin menestyväksi yksityisyrittäjäksi noussut nuori mies kertoo tarinansa; hän kirjoittaa sen yöllä, sähköpostilla, ja osoitettuna Kiinan pääministerille. ’Sir, tämähän on nyt keltaisen ja ruskean miehen vuosisata. Valkoiset miehet käyttävät liikaa matkapuhelinta ja se aiheuttaa syöpää. Japanilaiset keksivät matkapuhelimen kutistaakseen yhdellä kertaa valkoisen miehen aivot ja munat, ja he ovat onnistuneet. Tehän siellä Kiinassa tiedätte tämän yhtä hyvin kuin minä..’

Hervottomassa tarinassa alimmista alimman maalaispojan lähtökohdat ovat niin surkeat, ettei hänelle ole välitetty antaa edes etunimeä.  Vaihtelevan kokoinen, pahoinpidelty ja häntä pahoinpitelevä perhe kutsuu häntä nimellä Munna, joka merkitsee yleisesti vain poikaa. Koulua hän käy jonkin aikaa, oppii sentään lukemaan, saa opettajalta nimen Balram ja kehittää kaiken äärettömän kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä itseluottamuksen, jolla määrittelee itsensä ’Valkoiseksi tiikeriksi’, harvinaisuudeksi, joka ilmaantuu vain kerran vuosisadassa.

Hänen tiensä Bangaloren alati kasvavien lasiseinäisten toimistorakennusten syövereihin ja menestyvien start-up  -yrittäjien  joukkoon ei tosiaankaan mene puuduttavasti  opintojen, valtion tukeman innovaatio-projektin  ja yrityshautomon kautta, vaan aivan omia uskomattomia latujaan. Se miten kaikki lopulta tapahtui, paljastuu yöllisten sähköposti-sessioiden aikana, eikä se kuva Intiasta ole kaunis. On ehkä tekopyhää toivoa, että se olisi pelkästään fiktiota.

Kirjan tarina on hirveä ja se on hauska, vaikka sen kertomille asioille ei pitäisi voida lainkaan nauraa.  Joillakin ei vain ole muuta mahdollisuutta. Onnellinen ja tasapainoinen tarina ei ole alkuunkaan, mutta silti päähenkilö toteaa: oli kaiken tämän arvoista saada tietää vaikka vain päivän, tai vaikka vain minuutinkin ajan, mitä on olla olematta palvelija.

*