Valon ja vapauden aika

Ahdistaako meitä suomalaisia nyt joku isompi murrosvaihe; onko vaikeaa kun kaikkiin asioihin ulkopolitiikasta perhepolitiikkaan ei olekaan vain yksi ainoa oikea ylhäältä annettu vaihtoehto ?  Onko ajattelutapojen muutos ollut aina yhtä tuskaista ? 

Historiassa suosikkiaikakauteni on ilman muuta  1700-luvun loppupuoli.  Vaikeita aikoja riitti silloinkin, mutta ajattelussa oli tarjolla uutta ja raikasta. Alkoi huumaava ’valistuksen aika’, jolloin raskaaseen ja synkkään uskonvainojen ja - sotien yhteiskuntaan syntyi uudenlaista innostusta, uskoa parempaan maailmaan ja ihmisen mahdollisuuksiin.  ’Valistus merkitsee sitä, että ihminen luopuu itseaiheutetusta holhouksenalaisuudestaan, jossa häneltä puuttuu rohkeus käyttää omaa järkeään ’ määritteli filosofi  Immanuel  Kant.  Valo ja keveys tuli ajattelun jatkeena myös sisustukseen ja arkkitehtuuriin. Pohjoismainen kustavilainen tyyli viehättää yhä.

Murhia ja Margaux’ta

Kun kirjan esittelyteksti alkaa sanoilla  ’on alkukesä Turussa vuonna  1796 ’ saa minusta heti kiinnostuneen lukijan käsittelipä teos sitten melkein mitä tahansa elämän aluetta.

Ai dekkari ?  Turkulainen biokemian professori Jyrki Heino debytoi  syksyllä 2012 kirjailijana Kellari -nimisellä salapoliisiromaanillaan. 

Salapoliisiromaanissa täytyy tietenkin olla murha, mieluiten kaksi niin kuin tässäkin, mutta nyt tuntuu että ne ovat enemmänkin lisukkeita, joilla tarinaan saadaan sidotuksi uusia aihealueita.  Historiallisissa yksityiskohdissaan pikkutarkasti  kuvattu  ja juuri niillä hurmaava kertomus kesäisestä Turusta soljuu eteenpäin varsin verkkaisesti. Kerronnassa pysytään koko ajan tietyn etäisyyden päässä ja siksi kovin tiiviitä kohtauksia tai varsinaisesti kiristyvää jännitystä ei pääse syntymään.  Epäilin jonkin aikaa, että kellarista löytynyt ruumis ei olisi se keneksi häntä luullaan, koska rotat olivat järsineet kasvoja ja rottiahan ei hyvässä kellarissa pidä olla. Aavistelin jotain tahallista hämäystä, mutta olin väärässä. 

Päähenkilö,  murhia helteisessä  ’myöhäiskustavilaisessa’ Turussa selvittävä luutnantti  Wennehielm on mitä sympaattisin hahmo;  loukkaantunutta jalkaansa poteva ja itsensä  ulkopuoliseksi  kokeva, sivistynyt  idealisti poikamies, vähän kuin 1700-luvun lopun komisario Morse. Hänellä on kyllä taloudessaan sentään reipas mamselli  Mannelin, joka pitää huolen että välillä myös syödään eikä vaivuta synkkämielisyyteen. Mamsellilla mainitaan olevan huonot hampaat, joten se ehkä sulkee pois epäilyt luutnantin ja taloudenhoitajan lohikeittoa romanttisemmista kytköksistä. Wennehielmin  aisapari ’konstaapeli Lewis’on käytännöllinen kaupunginviskaali Appengren. 

Tarinaan on ujutettu melkein kaikki  1700-luvun loppua määrittelevät  aiheet; valistusaatteita ja varhaista luonnontiedettä, poliittista kuninkaanvastaista salaliittoa,  kahvinjuontikieltoa,  valtaansa menettävän aateliston pöyhkeyttä ja kauppaporvariston  nousua, verenhimoisia vallankumouksellisia ja vastenmielisiä uskonnollisia hourupäitäkään unohtamatta. Toivottavasti koko pajatso ei sentään tyhjentynyt tähän vaan samasta ajasta ja ympäristöstä syntyy lisääkin viihdyttävää luettavaa.

Kirjeitä kartanoista ja kylpylöistä                      

Kuvitteellinen luutnantti  Wennehielm selvitteli salaliittolaisten mahdollisia Saksan matkoja. Todella olemassa ollut ja 71-vuotiaaksi elänyt Sophie Creutz  jätti jälkeensä kirjearkiston, josta käy ilmi että hän oli juuri tuona 1796 vuoden kesänä Holsteinissa tapaamassa  puolisoaan Lars Glansenstiernaa, joka oli siirtynyt sinne maanpakolaisena tultuaan tuomituksi  osallisena kuninkaanvastaiseen salaliittoon. Miehellä ei ole tulemista Ruotsin valtakunnan rajojen sisäpuolelle ja vaimo taas ei halua jättää kotiaan ja sukulaisiaan lopullisesti.

Historian professori Kirsi Vainio-Korhonen julkaisi vuonna 2008 teoksen  'Sophie Creutzin aika’.  Se on arkistolähteisiin perustuva, ilmeisesti ensimmäinen 1700-luvun suomalaisnaisesta tehty elämäkerta. Historian viralliset lähdeaineistot painottuvat tunnetusti valtaapitävien miesten tekemisiin, kun taas normaalikansalaisten, tai peräti naisten, tekemisistä saa tietoja raapia kokoon suurella vaivalla. Onneksi tämä rouva Glansenstierna, isänsä perua titteliltään kreivitär Creutz,  oli innokas kirjeiden kirjoittaja ja monet vastaanottajienkin arkistot ovat säilyneet tulipaloista ja sodista huolimatta. Läheskään kaikesta ei tietenkään kerrota kirjeissä, mutta eri lähteitä yhdistelemällä on Sophie Creutzin ajasta ja elämästä syntynyt mainion kiinnostava kokonaisuus.  Juuri tällaisesta historialliseen aikaan sisään sukeltamisesta nautin. 

Kirjasta käy ilmi esimerkiksi millainen oli ajan aateliston tapa hoitaa ja kasvattaa pikkulapsia ja sivistää nuorisoa tai kuinka kylpylöissä ja kaivohuoneissa tapahtuva terveysvesien juominen ja niiden imeytymistä edistävä  keinuminen (!) kuuluivat ihan vakavasti otettavina paremman väen terveydenhoitoon.  Alituisella toistensa luona kyläilyllä paitsi täytettiin vapaata aikaa, myös verkotuttiin tehokkaasti. Suhteet, ne olivat kaikessa tuiki tärkeitä.  Sophie Creutzin hyvin läheinen ystävä oli Suomen itsenäisyyshaaveiden varhainen puuhamies ja Ruotsin valtakunnan silmissä maanpetturiksi nimetty Göran Magnus Sprengtporten, joka siirtyi Venäjän armeijan palvelukseen. Vainio-Korhonen jopa uumoilee hänen ja Sophien välille jonkinlaista kolmiodraamaa. 

Kirjeet ovat tulvillaan ajan tavan mukaisia ylitsepursuavia tunteenilmauksia ’sinä hellästi palvottu ystäväni’, mutta myös tiukkaa asiaa, kuten kiukkua siitä että postimaksut  Holsteiniin ovat aivan törkeitä, yksi taaleri kirjeeltä ! Onhan se tosiaankin paljon, kun samoista kirjeistä käy ilmi että piian vuosipalkka on 17 taaleria. Ei siinä Lyyti turhia kirjoitellut, vaikka eipä kai osannutkaan.  Kunpa jollain konstilla olisi säilynyt myös tarkempia kuvauksia alempien luokkien arkipäivistä. Miten ihmeessä hoidettiin vaikkapa valtava lakanapyykki sen ajan talvioloissa, kun talossa tulee ja menee jatkuvasti  kymmenkunta  jalosukuista yövierasta ?

Sophie Creutz oli poikkeuksellinen nainen sikäli, että hän hallinnoi yksin omia rahojaan, osti takaisin valtion takavarikoiman kartanonsa ja järjesteli tyttärensä avioliitonkin vaikka nämä kaikki olivat asioita, joissa hänen virallisesti tuli olla miehensä määräysvallan alainen. Holsteiniin loppuiäkseen jääneellä miehellä oli vain velkaa, joten kenties  Sophie ajatteli  että suottapa häntä vaivata, parempi käyttää omaa järkeä.

Lääkäri valistuksen soihtuna            

Jos Kellari oli  fiktiota ja Sophie Creutzin kirjeet  faktaa niin Per Olov Enquistin 'Henkilääkäri' on kiehtovasti  siltä väliltä. Tämä 1999 Ruotsissa alkuperäisnimellään ’Livläkarens besök’ ilmestynyt ja 2001 suomeksi käännetty hengästyttävän hieno kirja kuvaa todella eläneitä ihmisiä ja dokumenttienkin mukaan tapahtuneita asioita, mutta yksityiskohdat, keskustelut ja ajatukset ovat kirjailijan luomia.

Kirja kertoo Tanskan hoviin 1770-luvun taitteessa tulleesta saksalaisesta lääkäristä, Johann Struenseesta, joka  pääsee muutamaksi vuodeksi toimimaan 'valistuksen soihtuna' ja uusien aatteiden levittäjänä, kun hän voi laatia asetuksia ja allekirjoittaa lakeja mielisairaan kuninkaan nimissä tämän luottohenkilönä. Tanskassa tehdään Struenseen aikana radikaaleimpia muutoksia koko Euroopassa.

Tanska on ajatuksissamme helposti samaa jatkumoa kuin Ruotsi, tätä pohjoismaista, protestanttista naapurustoamme. Yllättääkin huomata, että 1700-luvun tanskalainen talonpoika oli maaorja, jolla ei ollut juuri mitään oikeuksia. Aatelisilla isännillä oli mahdollisuus hakata talonpoikansa tai tämän lapsi kuoliaaksi ja syyksi riitti isännän kokema tottelemattomuus. Järjetön hakkaaminen oli kasvatuskeinona myös Tanskan hovissa, jossa sveitsiläinen opettaja sai piiskata perisyntiä ja tottelemattomuutta pois hontelosta kruununprinssistä. Tultuaan 17-vuotiaana kuninkaaksi prinssi on jo kaikkien hovin hallintomiestenkin mielestä niin mielisairas, että hänelle hankitaan oma henkilääkäri.  

Itsevaltiaana kuninkaana toimimista sairaus ei silti estänyt ja välillä tuhoisia raivokohtauksia saavan, mutta enimmäkseen apaattisen kuninkaan velvollisuus on myös tuottaa jälkeläinen, joten hänelle tuupataan vaimoksi 15-vuotias englantilaisprinsessa. Kun Struensee saavuttaa kuninkaan luottamuksen, tämä pyytää lääkäriään pitämään huolta myös yksinäisestä  kuningattaresta.  Huolenpito roihahtaa rakkaussuhteeksi, jossa nopeasti oppiva kuningatar onkin Enquistin mukaan se joka vie.

Enquist kutoo uskomattoman taitavasti yhteen Struenseen havainnot, ajatukset ja sisäisen hämmästyksen siitä, millaisessa tilassa ovat Tanskan kansa, hovin juonittelijat, onneton  kuningas ja onneton kuningatar ja kuinka hänelle hiljalleen aukeaa mahdollisuus vaikuttaa niihin kaikkiin.

Tarina kulkee eteenpäin tiheinä kohtauksina ja heittelee lukijaa tunnelmasta toiseen;  ylevistä ja jaloista päämääristä surkuhupaisiin hetkiin ja alhaisiin juonitteluihin, aistillisesta ilotulituksesta pohjattomaan suruun.  Kerronta pitää lukijan koko ajan herpaantumattoman tiukasti otteessaan, vaikka loppuratkaisu on kuvattu jo ensimmäisessä lauseessa. Kokemus ei haalistu edes useamman lukukerran jälkeen.

*