Pariisissa viime vuosisadalla

Katselin taannoin netistä joulukonserttia Pariisista. Pari vuotta sitten tulipalon tärvelemäksi joutuneen Notre Damen pieni sivukappeli oli kaunis ja onnekseen säilynyt ehjänä, joten sinne oli voitu koota taitavia kuorolaisia ja solisteja. Esiintyjiä oli aina alle kymmenen kappaletta kerrallaan ja kaikilla oli rakennustyöläisten suojakypärät päässä. Siitä tiesi, että olimme joulussa 2020.

Musiikki oli upeaa ja silmät sulkemalla saattoi kypärätkin unohtaa. Silti mieleen hiipi tuskastuminen: pääsenkö enää ikinä oikeasti Pariisiin? Tai minnekään? Loppuuko viimein tämä turvavälien ja ulkonaliikkumiskieltojen aika? Viime vuosi meni matkustuskieltojen ja pandemian kourissa ja nyt alkaa tuntua, että samoin menee tämäkin. Enkä minäkään tästä yhtään nuorene!

Ei auta. On siis etsiydyttävä Pariisiin vain kirjojen välityksellä. Onneksi kirjasto oli yhä auki, vaikkakin ’supistetulla palveluvalikoimalla’. Uutuushyllyssä näkyi kirjan kansikuvassa Eiffel-tornin siluetti…Ville Eerolan kirjoittama ’Nuori Waltari’, mikä se semmoinen kirja on…Nappasin sen lainattavieni joukkoon ja tutkin takatekstejä. Tässä romaaniksi nimitetyssä teoksessa nuori Mika matkustaa 1929 Pariisiin etsimään itseään. Hmm…ei ehkä aivan kaikkein omaperäisimmältä vaikuttava juoni-idea, mutta annan sille nyt mahdollisuuden, Pariisin vuoksi.

Itse asiassa, Pariisi 1920-luvulla on lähes loppumattoman kiinnostava paikka ja aika. Siitä kyllä löytyy luettavaa!

Kaupunki oli tuolloin vetänyt puoleensa laumoittain etenkin amerikkalaisia; joutilaita ’rikkaita kakaroita’ ja toisaalta nälkärajalla kitkuttavia kirjailijanalkuja. Siellä oli läpilyöntiään etsiviä kuvataiteilijoita kaikista kansallisuuksista. Uuden aallon muusikoita. Venäläisiä vallankumousta paenneita emigrantteja ja balettiryhmiä. Uutta etsittiin kaikkialla. Naisten hiukset ja hameenhelmat lyhenivät; muotikin muuttui silloin aivan kokonaan.

Ei tuottanut todellakaan vaikeuksia koota kirjakolmikkoa tuosta ajasta: Nuoren Waltarin seuraksi valitsin ’vanhan amerikkalaisen’, eli ’ilmiö’ Gertrude Steinin, joka on jälleen yksi siinä pitkässä luettelossa ’kirjoja jotka olisi pitänyt lukea jo kauan sitten, mutta jotka ovat aina vain jääneet’. Kolmanneksi otin hetken mietittyäni muotisuunnittelija Coco Chanelin elämäkerran. Hän edustakoon maailmaa muuttanutta ranskalaisuutta kaiken Pariisin kosmopoliittisuuden joukossa.

 

Syntistä menoa Seinen rannalla

Minulle ennestään tuntematon kirjailija Ville Eerola on esittelytekstin mukaan hankkinut tutkinnot sekä poliittisesta historiasta että kirjallisuustieteestä. ’Nuoren Waltarin’ (2020) lopussa Eerola luettelee ’lähteitä, kirjallisuutta ja inspiraatiota’ tarjonneita teoksia, joista tunnistan lukeneeni ainakin Ritva Haavikon ja Panu Rajalan laatimat Waltari-elämäkerrat sekä Panu Rajalan elämäkerran Olavi Paavolaisesta.

Niinpä ’Nuori Waltari’ ei tarjonnut minulle varsinaisten tapahtumien suhteen mitään uutta. Kirjassa onkin kyse ’tunnelmasta’ ja tunnelmoinnista.

Eerola hyppää Waltarin nahkoihin ja minä-muodossa tilittävä nuori Mika tuskailee, ahdistuu ja ’hurmioituu’ tyylinsä mukaisesti. Teksti on naamioitu aikakautensa mukaiseksi myös kirjoittamalla ’reklaameista’ ja ’anatoomisista seikoista’ tai ’teoloogisesta tiedekunnasta’ sun muista.

Isänsä jo 5-vuotiaana menettänyt papin poika ja papin veljenpoika Mika uskaltaa lopettaa teologian opinnot vasta kun setä on joutunut kohun saattelemana eroamaan Merimieslähetyksen johtopaikalta, eikä voi häntä enää sen paremmin painostaa kuin houkutella uramahdollisuuksillakaan.

’Loistava’ Olavi Paavolainen houkuttaa ja johdattaa kaksikymppistä Mikaa tekemään taiteen vallankumousta. Se voidaan toki aloittaa suurin puhein Helsingissä kahvilassa, mutta aivan välttämätöntä on hankkia kokemuksia Pariisista. Sinne siis, poikaporukassa.

Kun kerran absinttia ei enää ole lupa myydä, saavat Pernod ja samppanja kelvata ’alkohooliksi’, jota siellä saa juoda ihan luvallisesti, toisin kuin koti-Suomessa. Sitä täytyykin sitten kiskoa kaksin käsin kunnes taju menee ja deliriumin kourista vihdoin päästyä kauhistuttaa muisto synnistä mustan prostituoidun murjussa.

Oi voi sinua, Mika. Olet tietysti niin kovin nuori ja lapsellinen. Elit kovin toisenlaisena aikana kuin tämä nykyinen. Nyt nämä toilaukset saattaisivat jopa nostaa esiin nuivahkoja kommentteja ’mies neroista’, joiden kerhon pääsyvaatimuksiin tällainen käytös ilman muuta aikanaan kuului, mutta joka nyt olisi pelkästään negatiivista mainosta.

Pariisissa Mikalle tapahtuu paljon. Se huumaa ja hurmaa, sekoittaa pään ja tyhjentää lompakon. Kirjan lopussa nuori Waltari palaa koti-Suomeen ja ostaa junalipun – Hyvinkäälle.

 

Elämää nerojen, melkein-nerojen ja ehkä-nerojen kanssa

Gertrude Stein julkaisi kirjansa ’Alice B. Toklasin omaelämäkerta’ (The Autobigraphy of Alice B. Toklas) vuonna 1933. Minulla oli luettavana Raija Mattilan suomennos vuodelta 1980.

Kirjan ’kulttimaine’ on syntynyt siitä, että kirja ei itseasiassa kerro Alice B. Toklasista paljoakaan, vaan enimmäkseen kirjoittajastaan, joka oli aikansa ’ilmiö’.

Kirjallisen ja taiteellisen salongin pitäjä, kirjailija, mesenaatti ja omien sanojensa mukaan yksinkertaisesti vain ’nero’, Gertrude Stein, puhuu kirjassa lähinnä itsestään ja kaikista niistä taiteilijoista, joiden kanssa hän ja Toklas ovat salongissaan jatkuvasti tekemisissä. Stein istuu keskellä salia korokkeella ja johtaa keskusteluja. Toisia hän auttaa, toisille antaa ’hyviä neuvoja’ ja innoitusta, toisia nälvii ja piikittelee.

Stein ja Toklas olivat kumpikin amerikkalaisia, mutta he tutustuivat toisiinsa Pariisissa 1907 ja elivät siellä sen jälkeen yhdessä lähes neljäkymmentä vuotta, Steinin kuolemaan saakka. Millä rahalla, tuumin pragmaattiseen tapaani aina välillä… Ilmeisestikin kumpikin sai suvultaan avustusta tai ’elinkorkoa’ ja etenkin Steinin perhe oli varakas.

Toklas oli ’taloudenhoitaja’ ja ’puutarhuri’, ja ’sihteeri’, joka ei kaikilta arkitöiltään ’ehtinyt’ kirjoittaa elämäkertaansa, joten taidemesenaatti Stein ’teki sen hänen puolestaan’. He olivat, kuten kustantaja on somasti kirjan takatekstiin kirjoittanut ’kaksi amerikkalaista neitiä keskellä Euroopan taiteen mullistusta’. Neitiä !!! No niin, lukemani nide oli siis vuodelta 1980.

Suomalaiset Pariisista innoitusta etsineet Waltarit, Paavolaiset tai muut, eivät osuneet Steinin salonkiin, mutta Suomi kyllä mainitaan kirjassa pari kertaa. Jo varhemmin, ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista, joku ’erikoisiin paikkoihin’ matkoja järjestävä pohtii menemistä Suomeen, koska siellä saattaisi päästä näkemään suurta imperiumia vastaan syntyvän kapinan. Toisella kertaa Stein puhuu sähkölämmittimen asentamisesta taloonsa ja mainitsee suomalaisen kotiapulaisensa kannattavan ajatusta.

Kirja vilisee aika sekavasti tapahtumia, tapaamisia ja kulttuurialan ’nimiä’. Niitä on joka sivulla, mutta suurin osa on minulle tuntemattomia. Kirjoittamisestaan käyvät keskustelemassa niin Scott Fitzgerald, Sherwood Anderson kuin nuori Hemingwaykin. Suurista kuuluisuuksista eniten mainintoja saa Pablo Picasso, joka oli Steinin vakiovieras ainakin kolmen ensimmäisen vaimonsa kanssa. Picasson maalaama muotokuva Gertrude Steinista on nykyään New Yorkissa Metropolitan Museum of Art’issa.

Steinin salongin seinille ilmestyi Picasson lisäksi myös tauluja Cezannelta, Renoirilta, Matisselta jne.  Silloin kun ne hankittiin, ne olivat niin ’arvottomia’ ja niin tuntemattomien tekijöiden tekemiä, ettei salongin ovia viitsitty niiden takia edes lukita. Steinin kuoleman jälkeen hänen sukunsa korjasi ne kaikki visusti talteen, sillä Toklasin ja Steinin ’neitien’ välillä ei ollut mitään ’juridista dokumenttia’.

 

Nainen vapautuu liikkumaan

Gabrielle Chanel oli tuhansille muotitalonsa työntekijöille aina ’Mademoiselle’, jonka tahtoon oli taivuttava. Madamea hänestä ei koskaan tullut, vaikka naimisiinmeno joskus oli aika lähellä. Muutamat läheisimmät saattoivat käyttää hänestä lempinimeä Coco.

Axel Madsen’in kirjoittama ’Chanel: A Woman of Her Own’ ilmestyi 1990 ja Eeva-Liisa Jaakkolan suomentamana se sai nimen ’Coco Chanel’ (1991).

Kirjan sisältö osoittautui ’yhteiskunnallisesti’ paljon mielenkiintoisemmaksi kuin odotin. Siitä välittyy ikään kuin varsinaisen tarinan ohessa tuon ajan Ranskan sekavaa sisäpolitiikkaa, luokkajaon muutoksia, talouden uusia muotoja ja etenkin käsityksiä syntyperän ja sukupuolen ihmiselle asettamista rajoituksista.

Teos ei lopulta käsittele kovinkaan paljon varsinaista muotia, vaatteiden suunnittelua tai valmistusta. Se, kuinka Chanel suunnitteli selkeälinjaiset, yksinkertaiset jakkunsa ja leninkinsä suoraan leikkaamalla ja harsimalla ne mallien ylle ja kuinka hän ryhtyi valmistuttamaan niitä pehmeistä, joustavista kankaista, kuten jerseystä, joita ei ennen pidetty ollenkaan vaatetukseen sopivina, kuitataan melko lyhyillä maininnoilla.

Kirja keskittyy Chanelin persoonaan, hänen elämänsä käänteisiin ja aikaan, jossa hän eli.  Kenties näin käy kun ihmisestä tulee ’riittävän kuuluisa’ tai hänen ajastaan on jo kulunut tarpeeksi kauan. Se asia, mikä hänestä aikanaan teki kuuluisan, häipyy taustalle.

Chanel kuoli vuonna 1971, siis jo viisikymmentä vuotta sitten. Hänen yrityksensä kuuluisin yksittäinen tuote, parfyymi ’Chanel N:o 5’ täyttää peräti pyöreät sata, sillä se tuli ensi kertaa markkinoille 1921.  Chanel ei itse ryhtynyt parfyymien sekoittajaksi, vaan valitsi Ernest Beaux’in hänelle valmistamista tuoksuvaihtoehdoista ’tuon viidennen, se miellyttää minua eniten’.

Mahtoiko Pariisissa toilaileva Mika ostaa sitä? Luultavasti ei, se oli aika tyyristä…

Chanel teki viime vuosisadan Ranskassa todellisen ’luokkaretken’. Hänen sairaalloinen äitinsä kuoli nuorena, epämääräinen isä häipyi omille teilleen ja lapset jouduttiin jakamaan kuka minnekin, sukulaisiin tai orpokotiin. Sisukas ja ompelutaitoinen Gabrielle selviytyi orpokodista liinavaatemyymälän apulaiseksi ja sieltä rikkaan hevoskasvattajan ’pikku ystävättäreksi’, joka alkoi koristella ja valmistaa naisten hattuja. Tästä hänen uransa pikkuhiljaa alkaa ja parin varakkaan rakastajan mahdollistamalla alkupääomalla nousee oma ensimmäinen oma myymälä ja ompelimo.

Kun kauppa alkoi käydä, hän pystyi maksamaan saamansa alkupääoman takaisin, ostamaan oman talon ja siirtymään elämässään eteenpäin. Neljäkymmentä täyttäessään, vuonna 1923, hän oli jo miljonääri ja kuuluisuus. Sitten alkaa Chanelinkin elämäkerrassa ’nimien kavalkadi’.

Hänen päivällisillään pyörivät venäläisen baletin johtaja Djagilev ja säveltäjä Stravinski. Heillä oli yhteisiä projekteja; Chanelin tuttava Picasso teki baletille lavasteita ja Chanel suunnitteli puvut. Winston Churchill piipahti kesäisin käymään ja Westminsterin herttua halusi Chanelin kanssa naimisiin. Venäjän pakosalla ollut suuriruhtinas Dmitri Pavlovits – sama joka oli Felix Jusupovin kanssa Rasputinia tappamassa – etsi rikasta elättäjää ja asuikin hetken Chanelin kanssa, mutta tämä laittoi hänet kiertoon amerikkalaiselle maalitehtailijan perilliselle.

Chanel raivasi itselleen poikkeuksellisen paikan miesten suurimmalta osin hallitsemassa Ranskan muotimaailmassa ja antoi tuhansille naisille myös mahdollisuuden tehdä itse työtä. Kun ompelijat menivät lakkoon, hän oli kylläkin aivan raivoissaan ja kun jopa mannekiinit kehtasivat pyytää lisää palkkaa, hän suositteli heille vain rikkaan rakastajan hankintaa.

Kaikki muuttuu, mutta ei yhdellä kertaa.

 

***

Jäämaan hurjat

Kun olin toteuttamassa monivuotista jouluperinnettäni, siis lukemassa Frans G. Bengtssonin kirjasta ’Orm Punainen’ lukua, jossa kerrotaan joulunvietosta viikinkikuningas Harald Sinihampaan hovissa, muistin jälleen, että ne monesti aikomani alkuperäiset saagat ovat yhä lukematta. Ne pitäisi viimeinkin kaivaa esille.

Toimeen siis! Islantilaisten historia alkaa suunnilleen 900-luvulta, kun norjalaisia saapui saarelle. Kenties siellä oli jo jokunen keltti ennestään, mutta sitä ei ole saatu varmuudella todistettua. Islantilaiset saivat nämä saagansa, varhaiset perinnekertomuksensa, koottua kirjalliseen muotoon jo poikkeuksellisen varhain, 1200-luvulla.

Siinä samalla tuli kirjattua norjalaistenkin muinaishistoria ja ylipäänsä kaikkien alueen ’viikinkien’ teot ja tavat, suurin piirtein. Aivan kirjaimellisesti joka sanaa ei liene syytä pitää vahvistettuna totuutena, sillä hyvän tarinan piti jo tuolloin olla ennen muuta viihdyttävä ja mieleen jäävä.

Hyvinä tarinoitsijoina islantilaisia on pidetty myöhemminkin. Turistit täyttävät nykyään suurin joukoin saaren kuumavetiset kylpylät ja vaeltavat laavakentillä ja jäätiköillä. Heille kerrotaan viihdykkeeksi maahisista, peikoista ja menninkäisistä, joita karun ja sumuisen maiseman keskellä kuulemma asustaa.

Monet muistavat myös uudemmat 2000-luvun alun ’finanssiviikingit’, nuo rinta rottingilla maasta toiseen kulkeneet nuoret sijoittajat ja valuuttakauppiaat, joiden käsissä kaikki kasvoi ja tuotot moninkertaistuivat aivan ennennäkemättömiin lukemiin. Nyt oli heidän tarinoidensa mukaan sijoittamisessa keksitty jotain aivan uutta – teknologinen Islannin ihme, vähintäänkin. Taloustoimittajilla oli ainakin hetken aikaa hauskaa ja tiedotustilaisuuksissa hyvät tarjoilut.

Ihan tavallinen velkavetoinen kuplahan se sittenkin oli ja puhkesi syksyllä 2008 tunnetuin seurauksin. Etenkin britit ja hollantilaiset jäivät raivoissaan huutelemaan rahojensa perään. Omatkin kansalaiset heittelivät rahoitusvelhoja jonkun aikaa sillinpäillä ja skyrillä, mutta ilmeisesti unohtivat aika nopeasti.

Maantieteen ja geologian näkökulmasta katsoen Islanti on aika ’epätodennäköinen’ onnela. Se on tuliperäinen ja kalsean karu, keskellä pohjoista kylmää valtamerta. Ilmeisesti saari on jossain kaukaisessa tulevaisuudessa halkeamassa kahtia tai suoraan sen alla oleva ’kuuma piste’ saattaa kenties lennättää koko saaren murusina ilmaan. Aiemmin sinne rantautuneet hankkivat niukan elantonsa sillin, turskan ja lampaiden avulla. Nyt heitä elättää leveämmin myös turismi ja halvan geotermisen energian saarelle houkuttelema alumiiniteollisuus.

Tämänkertaiseen kirjakolmikkooni tuli tarjolle maistiaisia islantilaistarinoista suunnilleen tuhannen vuoden ajalta.

 

Kaikkien laivojen joukosta kaunein on Suur-Käärme

Islantilaisen Snorri Sturlusonin 1230-luvulla kirjoittama Heimskringla on laajin norjalaisten kuningassaagojen kokoelma.  Kirjastosta löysin luettavakseni 2012 uudelleenjulkaistun ’Norjan kuningassaagoja’-kirjan, joka perustuu Toivo Walleniuksen vuonna 1919 tekemään Heimskringlan suomennokseen. Johdannossaan Wallenius puolestaan kertoo käyttäneensä lähteenään pääasiassa ’eteväksi tunnustettua’ Gustav Stormin norjannosta vuodelta 1899.

Kirjan etulehdellä mainitaan teoksen olevan ’norjan kielestä lyhentäen suomennettu’ ja siihen on liitetty kuvitusta, joka on peräisin 1890-luvun taiteilijoiden puupiirroksista. Taiteilijoiden näkemys itsestään Snorri Sturlusonista tuo mieleen vanhojen Raamattujen kuvat: partasuu ukkeli yrmyn näköisenä pitkä paita päällä.

Kirja kertoo viisi päätarinaa eli saagaa, joiden sankareina ovat Harald Kaunotukka, Haakon Hyvä, Eirikin pojat, Haakon jaarli ja Olavi Trygvenpoika.

Kirjoitusten tyyli on tietenkin ’vanhahtava’. Välillä lukijan tarkkaavaisuus herpaantuu, kun tarinat alkavat muistuttaa Vanhan Testamentin loputtomia sukuluetteloita. Kuka oli kenenkin poika, lanko, poikapuoli, johtava ’henkivartija’, jaarli..Välillä taas palataan seikkailukirjojen meininkiin ja lukijakin innostuu. Miekat kalisevat ja upeita purjealuksia varustetaan lähtöön heti, kun kuullaan, että jossain päin on joku, joka väittää itse olevansa kuningas eikä tunnusta muita ylempiä mahteja.

Löytyyhän sieltä joukosta myös Bengtssonin ’Orm Punaisessa’ mainittuja humoristisia ylettömän urheuden kuvauksia ja toisaalta riitoja kuninkaiden ja alamaisten välillä. Talonpojat lupaavat antaa miekkansa ja henkensä kuninkaan puolesta, mikäli tämä ’ei pyydä kohtuuttomuuksia’. Muussa tapauksessa he karkottavat hänet ja ottavat toisen kuninkaan. Joku roti sentään kuninkaittenkin kanssa…

Kirja päättyy huimaan, monisivuiseen meritaistelukuvaukseen Olavi Trygvenpojan mahtavan laivan, Suur-Käärmeen, valtauksesta. Sen kaltaisia on nähty elokuvissa monta kertaa vielä tälläkin vuosituhannella.

 

Suuri kirjailija ilman sukkia

Hallgrimur Helgason on tällä haavaa tunnetuimpia islantilaisia kirjailijoita. Hän ottaa kirjassaan käsittelyynsä vieläkin tunnetumman, eli Halldor Laxness’in, nobelistin vuodelta 1955. Helgasonin kirjassa ’Islannin kirjailija’(2005) (Höfundur Islands, 2001) Laxness ilmestyy kuoltuaan oman kirjansa sisälle, osaksi tarinaa.Teoksen on suomentanut Juha Peura.

Tunnustan heti, etten tiedä Laxness’sta juuri muuta kuin nimen. Lukiossa luetetun ’Salka Valka’ -kirjan kalastajakylän tytöstä olen likimain unohtanut. No, toisaalta Hallgrimur Helgasonista en tiedä juuri sen enempää: hänen aiempi kirjansa ’Reykjavik 101’ oli kai jonkinlainen sensaatio, tarina päiväkaudet pornoa katsovasta vetelehtijästä, islannin slangilla kirjoitettuna.

Ehkä auttaisi, jos olisin lukenut Laxness’in kirjan ’Läpi harmaan kiven’. Tämä 1930-luvun kertomus kurjuudessa kitkuttavasta raivopäisestä lampaankasvattajasta on taustana, kun Hellgason tuo Laxness’in kuolemansa jälkeen kommentoimaan tapahtumia ja vaikuttamaan kohti nykypäivää siirtyneen tarinan kulkuun. Laxness ei esiinny kirjassa omalla nimellään, vaan on olevinaan kirjailija Einar J. Grimsson.

Mutta ei pohjatarinan tuntemattomuus varsinaisesti haittaa. Kaikki on muutenkin sen verran outoa ja tapahtumien kulku epäloogista, ettei lukija odotakaan varsinaisesti ’ymmärtävänsä’ mitä tapahtuu ja miksi. Kirjassa sekoittuvat limittäin Laxnessin oma elämäntarina, kirjan lampaankasvattajan tarina ja nykypäivä.

Kirjailija ei alkuun ymmärrä olevansa kuollut, vaan ihmettelee ja kommentoi kaikkea ympärillään ja antaa melkoisen reipasta kritiikkiä suuntaan jos toiseenkin. Osansa saavat tietysti jotkut islantilaiset kulttuuripersoonat ja muut ihmiset kirjailijan lähipiirissä, mutta myös kommunistit Neuvostoliitossa, gruusialainen kollikissa Stalin etunenässä. Sitä kritiikkiä hän vain ei sanonut aikanaan, silloin kun olisi pitänyt.

Helgasonin Grimssonin suuhun laittamat huomautukset ja analyysit monista nykypäivänkin asioista ovat varsin hauskoja. Nämä kielelliset osumat pitävät lukijan mielenkiinnon vireillä, sillä juonen kulkua ei kannata yrittää tiukasti seurata tai etukäteen arvailla.

 

Geenilahjoitus Suomesta

 

Satu Rämö lähti kauppatieteen opiskelijana vaihtoon Islantiin ja siitä alkoi tapatumien kulku, joka lopulta teki hänestä Reykjavikissa asuvan kirjailijan ja yrittäjän, jolla on islantilainen aviomies ja tämän kanssa tytär. Koska islantilaisia on vähän ja he likimain ovat kaikki sukua keskenään, tervehditään jokaista uuden geeniperimän antajaa vähintäänkin järjestämällä ’kiitosjuhlat’.

Näin ainakin Satu Rämö kirjassaan ’Islantilainen voittaa aina’ (2015) kertoo, ja me tietenkin uskomme häntä, koska hän on luotettava ja rauhallinen suomalainen. Me emme ole kuuluisia siitä, että olisimme hyviä liioittelemaan, olemaan yltiöpositiivisia, tarttumaan heti toimeen kuin toimeen liikoja suunnittelematta ja budjetoimatta. Islantilaiset ovat. Rämö onkin antanut kirjalleen alaotsikon ’elämää hurmaavien harhojen maassa’.

Rämön kirja on hyvä ’matkakirja’, jossa toisen kulttuurin kehut ja kulmia kohottavat ihmettelyt ovat sopivassa suhteessa. Kaikki ei voi olla kaiken aikaa aivan hurmaavaa, sitähän ei suomalainen lukija ottaisi todesta. Islannista löytyy kuitenkin paljon puolia, joita suomalainen voi hyvinkin ymmärtää. Kehno sää, pimeä talvi, kieli jota kukaan muu ei puhu.

Poliittisesti Islanti on kulkenut eri teitä kuin Suomi. Saarivaltio on strategisesti tärkeässä kohdassa Euroopan ja Amerikan välissä ja sitä on tarvittu laivojen turvasatamana ja lentokoneiden välilaskupaikkana. Se onkin selkeästi kallistunut länteen ja Natoon. Talousromahduksen ja IMF:n hätäavun jälkeen 2009 Islanti haki EU:n jäsenyyttä, mutta veti hakemuksensa pois neljän vuoden kuluttua kaaoksen helpotettua.

Yhtä suomalaiselle tärkeää seikkaa Islannissa ei ole: metsät puuttuvat, eivätkä istutusprojektitkaan onnistu. Lampaat syövät taimet ja parhaiten aitojen suojissa selvinneetkin yksilöt jäävät kitukasvuisiksi.

Mutta kahvia islantilaiset juovat melkein yhtä paljon kuin suomalaiset! Kahviloita on paljon ja höyryävän kupposen ääressä on helppo tutustua näihin pohjoisiin tuttaviimme ja ihmetellä vaikka sitä, kuinka he tulevat aivan hyvin toimeen ilman sukunimiä.

 

***

 

Muistien aalloilla

Epätavallisen lämmin syksy liukui hitaasti kohti talvea. Kun pimeys alkoi jysähtää niskaan jo ennen kuutta, teki taas mieli alkaa lämmittää uunia. Siitä taas seurasi luontaisesti ajatus: mitä minulle uutta venäläistä kirjallisuutta olisi suomennettuna tarjolla?

Löytyihän sitä taas, onneksi. Nyt sain sukeltaa venäläiseen muistiin ja muistoihin; kaksi kirjoista käsitteli niitä suoraan, kolmaskin sivusi teemaa.

Muistot omista ja läheisten sukulaisten kohtaloista ovat kaiken kirjallisuuden keskeistä sisältöä. Tarinoita on aina kerrottu viihdykkeeksi, mutta ennen kaikkea jälkipolville opiksi. Jotta he osaisivat ajoissa välttää vaarat, valita oikein ja kohdistaa ponnistelunsa tavoitteisiin, joista heidät palkitaan. Sosiaalista pääomaa, siis.

Viimeistään neljänkymmenen ikävuoden paikkeilla huomaa, kuinka ihminen hellittää identiteettinsä etsinnässä jatkuvasta kavereihin vertailusta ja oma sukutausta alkaa kiinnostaa. Ehkä eivät vielä omat vanhemmat, jotka ovat liian lähellä ja aina vähän ’noloja’, mutta jo isovanhemmat. Mistä he tulivat, mitä tekivät, minkälaisen jäljen jättivät. Kuka minä siis oikeastaan olen? Minkälaisesta taustasta ponnistan?

Muisti ja muistot voivat myös pettää. Asioita unohdetaan vahingossa ja tarkoituksella. Toiset muistot ovat sallittuja ja ’yhteiskunnallisesti sopivia’. Niitä ylikorostetaan tai niistä luodaan suoranaisia ’valemuistoja’ kokonaisille sukupolville. Toiset muistot torjutaan, peitetään ja kielletään. Näin tapahtuu kaikissa yhteiskunnissa.

Venäläisille, jos keille, menneisyyden ja historian toistuva ylhäältä ohjattu muokkaus on tullut tutuksi. Sallitut ja kielletyt asiat ja ihmiset ovat vaihdelleet useaan kertaan jo yhden sukupolvenkin aikana.

Eilispäivän juhlitut sankarit olivatkin äkkiä yhteiskunnan vihollisia, jotka hävitettiin. Heitä ei enää saanut kertoa tunteneensa, heillä ei ollut perheenjäseniä, ei kotitaloja eikä edes jäljellejääneitä dokumentteja. Jos heillä oli ollut hauta, sekin jyrättiin puskutraktorilla tasaiseksi.

Ja kunhan aikaa kului muutama vuosikymmen, kaikki ’peruttiin’. Saikin taas muistella. Kertoa tunteneensa. Muistaa ne vääryydet, jotka tehtiin. Ei se mennytkään niin kuin nuorille selitettiin aiemmin, jos jotain kyselivät. Kohta rakennettiin uusi muistomerkki ja julistettiin uusi muistopäivä, jolloin oikein käskystä piti mennä muistelemaan. Jotkut vanhat kyllä jupisivat, että se on väärässä paikassa, ja puhuivat yhä keskenään kuiskaten keskeneräisin lausein…

 

He jotka jäävät varjoon  

 

Maria Stepanovan teos ’Muistin muistolle’ julkaistiin 2017 ja se voitti venäläisen Bolshaja Kniga -palkinnon. Suomeksi kirja ilmestyi 2019 Mika Pylsyn suomentamana.

Stepanova on syntynyt vuonna 1972 ja hän on runoilija, esseisti ja nettilehden päätoimittaja. ’Muistin muistolle’ on hänen ensimmäinen romaaninsa; sitä on myös nimitetty ’romanssiksi’ kirjan etulehdellä.

Esseistin tausta tulee selkeästi esille kirjassa, sillä se on paikoin melko mutkikasta luettavaa. Stepanova kerää esiin nousseiden muistojen ja tapahtumien ympärille sitaatteja ja monenlaisia sivupolkuja. Miten samantapaista asiaa on käsitellyt Marcel Proust, mitä tähän saattaisi sanoa Orhan Pamuk, voisiko tästä seikasta käydä teoreettista kirjeenvaihtoa Osip Mandelstamin kanssa. Selväksi tulee, että tässä on nyt kirjailija, joka on kirjallisuustieteensä ja psykologiansa lukenut.

Lukijan mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä, sillä Stepanova ripottelee polveilevan pohdintansa joukkoon äkillisiä ’valaistumisen’ hetkiä.  Yksi tulee heti kirjan alussa, kun tarina alkaa lapsettoman Galja-tädin kuolemasta ja hänen sekavia tavararöykkiöitä pursuavan kaksionsa setvimisestä.

’Mitä mielenkiintoa on tutkia sukulaisiani; näitä hiljaisesti, mahdollisimman matalana ja ehdottomasti ’ei huomiota herättävästi’ eläneitä ihmisiä,’ Maria Stepanova kysyy ja toteaa, että ’maria stepanovat’  solahtavat vaivatta mihin tahansa joukkoon. Mutta - hänen mummonsa nimi olikin Sarra Avramovna.

Juutalaisten on täytynyt osata ’pysyä matalana’ niin tsaarien aikana pogromien keskellä kuin Neuvostoliitossakin. He koettivat olla mahdollisimman hyödyllisiä ja mahdollisimman tavallisia insinöörejä, arkkitehteja, lääkäreitä. Säännöllisin väliajoin heidät on kuitenkin nimetty syyllisiksi milloin mihinkin: ’piileksivä juutalainen’ on haluttu julkisuudessa kiskoa kolostaan. On etsitty kansainvälistä juutalaista salaliittoa, lääkärien salaliittoa tai erityisesti juutalaisten lääkärien salaliittoa.

Stepanova matkustaa kirjassaan laajalti esivanhempiensa jäljillä. Heistä löytyy jälkiä Odessasta, Pariisista, Yhdysvalloista, karkotuspaikoista Siperiasta ja Kaukasiasta ja ennen kaikkea Moskovasta, jonne he aina pyrkivät palaamaan.

’Huomaan kuuluvani selviytyjien sukukuntaan, ’Stepanova toteaa tutkimustensa päätteeksi. ’Oikeastaan kaikkien sukulaisteni tarinat ovat täynnä toteutumatta jääneitä toiveita, mutta yhtä kaikki, he selviytyivät.’

 

Elämä rakkaalla Teatteriaukiolla

Jelena Tsizovan ’Muistista piirretty kaupunki’ (2019) ilmestyi suomeksi 2020 Kirsti Eran kääntämänä.

Kirjan kaupunki on Leningrad/Pietari, tämä ’suurenmoinen ja onneton kotini’ jonne Tsizova syntyi 1957 ’hiukan helpompaan aikaan’, vaikkakin laittomasti. Hänen äitinsä piti peitellä raskauttaan mahdollisimman pitkälle, koska tuberkuloosia sairastavana hänen ei olisi ollut suotavaa synnyttää.

Vahvoista naisista aiemminkin kirjoittanut Tsizova (hänen kirjansa ’Naisten aika’ sai 2009 Venäjän Booker-palkinnon) rakentaa kirjansa, paitsi omiin muistoihinsa, myös äitinsä ja mummojensa ja isomummojensa elämänvaiheisiin. Muistojen tueksi on jäänyt joitakin dokumentteja, toiset tarkoituksella jälkipolville säästettyjä, toiset visusti piiloteltuja, sekä äidin haastatteluista tehtyjä ääninauhoja.

’Kuolema on katoamista ja muistittomuutta’ sanoo Tsizova. Hän haluaa kertoa ja muistaa itselleen tärkeitä asioita, mutta toisaalta irrottautua sellaisista varjoista, jotka roikkuvat yllä ja vaivaavat.

Kirjaa on miellyttävää lukea ja vaikka se paikka paikoin käsittelee varsin traagisia ja hyytäviä kohtaloita, sen yleisilme on optimistinen. Sieltä pilkahtaa myös huumori, mustakin sellainen. Lähes kaikesta voi selvitä, vaikka totisesti toivoisi, ettei kenenkään tarvitsisi.

Tsizovan perheen miehet vie usein joku: sota tai KGB tai tauti. Poikalapsilla on jostain syystä huono ennuste; harvat pysyvät hengissä edes lapsina.

Jotkut suvun naiset ovat erityisen kauniita. Jotkut taas eivät ole, mutta mitäpä siitä: kauniista naamasta et montaa velliä keitä, siteeraa Tsizova venäläistä sanontaa. Ennen kaikkea he ovat neuvokkaita ja sitkeitä ja selviävät systeemin muutoksissa; työskentelevät sisäkkönä kreivillä (jota ei saa myöhemmin sanallakaan mainita) tai sairaalassa (jossa piirityksen aikaan tapahtuu asioita, joista ei saa sanallakaan mainita). Joku ylenee urallaan ’hozalotskaksi’, ’istuskelijaksi’.

Naisten ’yksityinen’ erityisosaaminen liittyy vaatteiden ompeluun, kankaiden tuntemukseen ja tyylikkään leikkaamisen saloihin. Sillä taidolla saa ostettua ja hankittua monenlaista etua, vaikka ei kuulu puolueeseen ja on taustaltaankin ’epäilyttävä’. Neuvostoliiton tekstiilitehtaat suoltavat kyllä lopulta määrää, mutta ei laatua: ’kokeilit sitten mitä tahansa, kaikki istuu kuin satula lehmälle’.

’Menneisyys on palapeli, pieniä käyriä palasia’, päättelee Tsizova. Jos ne pystyy yhdistelemään oikein, syntyy kuva. Se, joka on esittänyt kysymyksiä, ei saa paeta muodostuvia vastauksia.

 

Mummon saa kaivaa mukaan

Roman Sentsin kirjoittaa ihmisistä, joiden kaikki muistot ja koko entinen elämä on häviämässä Siperiassa valtavan tekojärven alle.  ’Pato’ (2015) (suomeksi kääntänyt Kirsti Era 2019) on omistettu toiselle kirjailijalle, Valentin Rasputinille, joka kirjoitti samantapaisista asioista jo 1970-luvulla.

Silloisessa Neuvostoliitossa asioista piti kirjoittaa varoen. Nyt Sentsin voi ladata tekstiinsä huomattavasti räväkämpää kritiikkiä, joka lopulta ulottuu hamaan Putiniin ja Medvedeviin saakka, ’lempinimillä’ tosin. Kirjan tapahtumat perustuvat todellisiin kohtaloihin, mutta sommittelussa on taiteilijan vapautta. Pato, josta kirja kertoo, valmistui 2014.

Sentsin itse on syntyisin Siperiasta ja opiskeli ensin insinööriksi, kunnes vaihtoi kirjallisuuteen. Hänen tyylinsä on melkeinpä ’inhorealistinen’, mutta ’Pato’ ei kuitenkaan ole tunnelmaltaan niin synkkä ja kylmä kuin ’Jeltysevit -erään perheen rappio’, jonka olen Sentsiniltä aiemmin lukenut. ’Pato’ on traaginen, mutta komiikka -tahaton etenkin - on koko ajan läsnä. Niin järjetöntä, että naurattaa, vaikka onkin surullista.

Tämä vesivoimala piti rakentaa jo 1980-luvulla ja kyläläiset saivat häätötuomion. Kaikki jäi kuitenkin silloin tekemättä, ajat muuttuivat ja ihmiset tottuivat ajatukseen, että vaaraa ei enää ole. Työpaikkoja ei tässä 1600-luvulta asti asutussa kylässä enää ole ja nuoret ovat jo aikoja sitten muuttaneet pois, mutta vanhempi väki elelee aivan mukavasti. Talot ovat vankkoja hirsirakennuksia, niitä on laajennettu ja paranneltu. Puutarhoissa kasvaa vaikka mitä, jos osaa asiansa. Hautausmaakin on esi-isien viisaudesta sijoitettu korkealle paikalle, joten satunnaiset kevättulvat eivät sitä uhkaa.

Mutta nyt tulee ukaasi: talot tyhjiksi, pato tulee nostamaan koko kylän päälle kymmeniä metrejä vettä. Kansalaiset saavat asunnot kaupungin kerrostalosta; yhtä osoitetta vastaan yksi yksiö. Jos sana ei kuulu, tulevat läheisen rangaistussiirtolan asukit hoitamaan talojen polttamisen.

Kyläläiset ryhtyvät toimeen, kukin tyylillään. Jotkut pakkaavat, toiset nostavat kapinan. Jokaisella on omat motiivinsa, miksi muutto ei käy. Kun on asuttu itse asiassa kolmea eri taloa, mutta osoitteita tontille on virallisesti vain yksi; kaikki yhteen yksiöönkö? Tai on erottu vaimon kanssa jo viisitoista vuotta sitten, mutta ei ole muutettu osoitetta ja poikakaan ei ole tullut muuttaneeksi kirjojaan kotoa pois. Tai on jo kertaalleen elämässään pakkosiirretty Baltiasta tänne Siperiaan; enää ei lähdetä minnekään.

Sentsiniä on verrattu Tsehoviin ja jotain samaa näissä tuhoa odottavissa hahmoissa kenties onkin. Tsehovin väki kuitenkin enimmäkseen istuu litkimässä teetä ja voihkimassa. Sentsinin siperialaiset sen sijaan ovat toimekkaita; saha surisee ja lapio suihkaa, kun he hiki päässä hoitelevat asioitaan. Voi toki olla, ettei se silti johda toivottuun tulokseen, vaan lähteä täytyy joka tapauksessa.

Viranomaisilta tulee suorastaan myönnytys: alle viisi vuotta sitten haudatun vainajan saa ottaa mukaan.

***