Aikamatkailua kotimaassa

 

Suomalaisia innostettiin tänä kesänä lomailemaan kotimaassa. Useat tekivätkin välttämättömyydestä hyveen: kun ulkomaille matkustaminen oli koronaviruspandemian takia vaikeaa, hankalaa ja melkein mahdotonta, päätettiinkin viettää vaihteeksi kesäloma koti-Suomessa!

Niinpä Turun saariston lossijonot venyivät ruuhkassa nelituntisiksi ja Kolilla nähtiin sellainen ryntäys, että mitkään parkkipaikat eivät riittäneet, vaan tienvarret olivat kilometritolkulla autoja mustanaan. Moni alle viisikymppinen oli nyt ensi kertaa tosissaan tutustumassa oman maan nähtävyyksiin.

Minua on viime aikoina konkreettista reissaamista enemmän innostanut ’aikamatkailu’ ja erityisesti 1920-luku, tuo sadan vuoden takainen aikakausi, josta olen aiemminkin blogissani kiinnostuneena kirjoitellut. Silloin tapahtui kaikkialla niin paljon ja moni asia oli murroksessa. Ihmiset olivat kaiken keskellä enimmäkseen toiveikkaita uuden edessä, vaikka juuri oli kärsitty surkeat sodat ja kulkutaudit.

Suomen nuori valtio opetteli tuntemaan uudet rajansa ja uudet käytäntönsä. Laajempiakin kansankerroksia kannustettiin matkustelemaan pelkän ’huvin vuoksi’ ja heille rakennettiin uusia teitä ja parempia majoituspaikkoja. Oli myös ’isänmaallista’ tuntea omat nähtävyydet ja jättää kipeästi tarvitut matkustusrahat omaan maahan.

Pohjoisessa uusi itsenäinen Suomi oli saanut hallintaansa pienen palan Jäämeren rannikkoa ja suikaleen sinne johtavaa maata; Suomi-neidolle toisen, itäisen käsivarren. Tämä ’Petsamon alueen’ yleisnimellä kulkenut seutu oli lähes kaikille suomalaisille uusi, outo ja eksoottinen.

Itärajalla puolestaan uutta ja ihmeellistä oli juuri se: uusi raja, joka nyt jyrkkänä erotti Suomen ja hiljattain syntyneen Neuvostoliiton. Karjalan kannaksen väki ei voinut enää käydä töissä eikä myyntireissuilla vauraassa ja vilkkaassa Pietarissa, eivätkä rikkaat pietarilaiset päässeet tulemaan hulppeille huviloilleen. Niille piti siis saada uusia käyttäjiä.

Länsi-Suomessa rajat kyllä pysyivät ennallaan ja asukkaat vanhoilla paikoillaan, mutta Suomessa voimaan tullut alkoholin valmistuksen ja kaupan kieltävä kieltolaki teki äkkiä rannikon aluevesirajan ylittämisestä  jännittävää ja kannattavaa puuhaa. Pirtun salakuljetus ja myynti sekoitti monen jäyhän ja tasaisen länsisuomalaisen elämänmenon: syntyi mahtavia uusrikkaita. Osalle heistä osui onnea, toisille onnettomuutta.

Tässä siis välähdyksiä asioista, joita kotimaan matkoilla näki 1920-luvulla: Petsamo, Terijoki ja pirtumiehet.

 

Kaikki Petsamossa on sangen ihanaa

Kun tulin tarttuneeksi Seppo J. Partasen kirjaan ’Petsamo – siellä kuljimme kerran’ (2010), huomasin heti alussa, etten todellakaan tiedä aiheesta juuri mitään. Yritin hahmottaa aluetta kirjan muutamista vanhoista kartoista, mutta se vaati pinnistelyä. Nimet olivat outoja ja samalle paikalle oli monta eri nimeä. Rajalinjat oli vedetty aivan käsittämättömän kiemuraisiksi: mikä tässä nyt on tai aikoinaan oli Suomea, mikä Norjaa, mikä Neuvostoliittoa?

Petsamo oli minulle lähinnä ’eksoottinen’ sana vanhassa iskelmässä: Jäämeren aallot aina lyöneet on kylmään rantaan jylhän Petsamon…tai osanen ortodoksisesta pyhittäjien litaniasta: Sergei ja Herman Valamolainen, Arseni Konevitsalainen, Aleksanteri Syväriläinen, Trifon Petsamolainen…

No niin, siinä se! Syy, miksi alueelta löytyy Trifona -niminen kylä ja Trifonanjärvi ja Trifonanniemi. Koska Trifon rakennutti sinne 1500-luvun lopulla kirkon ja perusti myöhemmin luostarin. Se vuoroin kasvoi ja kukoisti, vuoroin hävitettiin maan tasalle. Aivan viimeisimmän uuden nousun tämä nykyään suljetulla raja-alueella sijaitseva luostari on kokenut Neuvostoliiton muututtua jälleen ortodoksisuudelle myönteiseksi Venäjäksi.

Seppo J.Partanen on tehnyt elämäntyönsä Suomen Matkailuliitossa ja hän on koonnut kirjaansa erityisesti kuvauksia Petsamon matkailun kehityksestä. Kaikki alkoi käytännönläheisesti ’Jäämeren tien’ rakentamisesta. Siitä piti tulla vain hevoskärryille kelpaava, mutta autojen yllättävän nopea yleistyminen pitkitti projektia, kun tienpohja ja sillat pitikin vahvistaa.

Vaikka Petsamon alue kuului Suomelle lopulta vain vuosien 1921-1944 välisen ajan, siellä ehdittiin luoda pohja koko Lapin matkailulle. Petsamon retkeilymajojen, myöhemmin hotellien, ja muiden tarjottujen palvelujen tuottamien kokemusten pohjalta valtio ja Suomen Matkailuyhdistys rakensivat myös eteläisemmät kuuluisat matkailukohteet, kuten Aulangon, Airiston ja Kolin. Petsamon kokemuksista ponnistivat myös Lapin lentoliikenteen aloitus, hiihtojunat ja pakettimatkat.

Petsamo ei tietenkään ollut pelkkää matkailua, vaan siellä oli myös merkittävä nikkelikaivos ja Jäämerelle aukeava Liinahamarin satama. Sitä kautta Suomea pystyttiin edes joten kuten huoltamaan myös silloin, kun Itämeri oli kokonaan ’kiinni’ Saksan otettua hallintaansa Tanskan salmet.

’Aikalaisdokumenttina’ aiheesta etsin vielä käsiini kansatieteilijä ja kirjailija Sakari Pälsin matkakirjan ’Petsamoon kuin ulkomaille’. Teos on painettu 1931 ja se ’sisältää 80 syväpainokuvaa’, jotka ovat jo historiallisesti arvokkaita.

Pälsi kehuu kirjassaan Petsamon maisemat ja retkeilymajojen palvelut vallan taivaisiin. Hän matkailee rouvansa kanssa ja nykylukijaa huvittaa matkalaisten ulkoasu: pitkät villakangasulsterit kummallakin yllä, rouvalla myös korkokengät ja kupuhattu. Ehkä ne kuitenkin puettiin ylle erityisesti kuvausta varten? Tekstistä kun käy ilmi, että matkanteko oli välillä todella vaivalloista; joitakin pätkiä mentiin jalkapatikassa, veneitä kiskottiin kannasten yli varvikoissa vesireitiltä toiseen ja toisinaan jouduttiin koskenlaskuun.

Vasta paluumatka tehtiin uutta, vastavalmistunutta Jäämeren tietä myöten.  ’ Tienä se on toki verraton, mutta se on hirvittävän ruma. Se sivuuttaa kaikki joet, kosket, järvet ja muut maisemien ilmeikkäät kohdat ja tarjoaa nähtäville pelkkää louhittua kivikkoa ja kitukasvuista metsää. Pelkästään maantietä kulkien saa lohduttoman käsityksen tämän uuden valtakunnanosamme luonnosta’, kirjoittaa Pälsi.

 

Kaunein ja elämäniloisin ranta

 

Viipurin ja Pietarin ’puolivälissä’ Suomenlahden rannalla sijaitsevasta Terijoesta olen kuullut paljonkin kertomuksia ja joskus 2000-luvun alussa Pietariin mennessä jopa hätäisesti ryttyyttänyt bussilla pitkin sen pääväylää. Taisimme pysähtyäkin ortodoksisen kirkon luona. Rantaa en paljoa nähnyt, eivätkä kauniit huvilat tai rehevät puutarhat enää muokanneet näkymää.

Teatterineuvos Ritva Heikkilä, Terijoelta syntyisin, on antanut 2004 ilmestyneen kirjansa nimeksi ’Terijoki -kadotettu paratiisi’, ja nimi on ilmeisen osuva. Elämäntavan, yhteiskunnan, ihmisten ja rakennusten lisäksi paikalla on vaihtunut myös luonto; harjuista mäntymetsää tai rannan ja merenpohjan vaaleaa hiekkaakaan ei nykyisessä Zelenogorskissa enää ole.

Terijoen ensimmäinen ’kultakausi’ alkoi 1880-luvulta. Silloin varakkaat pietarilaiset löysivät kesänviettopaikakseen Karjalan kannaksen ja Terijoen upean hiekkarannan. Pelkkä ’Terijoen ilma’, raikas mäntymetsä hiekkaharjulla tai suolainen meri lämpimässä, matalassa rannassa, riitti jo ’parantamaan ihmisen’. Kun sinne vielä rakennutti itselleen niin hulppean ja niin koristeellisen huvilan kuin vain kuvitella saattoi ja tuotti junavaunuittain etelän mustaa multaa puutarhan pohjaksi, oli todellinen ’paratiisi’ löytynyt.

Tämä kaikki päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja vallankumoukseen. Huvilanomistajat olivat kuolleet tai paenneet ulkomaille; ei tullut enää juhlijoita eikä kesäasukkaita työllistämään terijokelaisia, eikä kellään ollut pääsyä myöskään töihin uuden rajan yli.

Mutta 1920-luvulta lähtien saatiin toinen ’kultakausi’! Osa ’terijokelaishuviloista’ myytiin purettaviksi ja kuljetettiin uudelleenpystytettäviksi muualle Suomeen, mutta suurelle osalle löydettiin uudet asukkaat Suomesta. Etenkin taiteilijat, muusikot, näyttelijät ja kirjailijat rynnistivät sankoin joukoin haltioitumaan upeasta luonnosta, suurista tilavista huviloista, taiteen täyttämästä ilmapiiristä ja koko maan edullisimmista hinnoista.

Terijoella nauttivat elämästään niin Jurkat, Rinteet ja Tuomet kuin Krohnit ja Collianderitkin. ’Täältä emme lähde koskaan pois’, sanoi Emmi Jurkkakin.

Raja oli kuitenkin aivan lähellä ja kaikkien oli syksyllä 1939 lähdettävä. Terijoki oli liekeissä jo talvisodan ensimmäisinä tunteina.

 

Kaupanteko miäles

 

Raumalainen Tapio Koivukari on rakentanut uuden romaaninsa ’Pirtumiehet’ (2020) etulehden maininnan mukaan Jarmo Impolan muistiinmerkitsemien tarinoiden perusteella. Vastaavia tarinoita olen itsekin kuullut aikoinaan isovanhempieni aikalaisilta: moni kalastaja tai edes jonkinmoisen paatin omistanut ’pieneläjä’ hankki kieltolain aikaan vähän lisätienestiä pirtukanistereita kuljettelemalla.

Kieltolakia rikkoivat lähes kaikki. ’Iloisella 1920-luvulla’ ravintoloista sai ’teetä’ tiskin alta ja apteekeissa ovi kävi tiuhaan lääkkeeksi määrättyjä pulloja noudettaessa. Terijoen laakealla rannalla pulloja haudattiin hiekkaan ja auringonoton lomassa imaistiin sieltä pillillä ’virvoitusjuomaa’.

Monille pirtukauppa jäi vain satunnaiseksi puuhailuksi, mutta muutamista tuli oikein liikemiehiä, sellaisia kuin Koivukarin kirjan päähenkilö ’Ruahose Viku Voiluadolt’.

Kouluaikoina inhosin murrejuttuja. Murteet toimivat minusta nimenomaan puhuttuina; kun ne ’kirjoitetaan ylös’ ja sitten niitä aletaan siitä lukemalla ’esittää’, kaikki menee pieleen. Opettajan teennäiset ja yli-pinnistellyt ’Raumlaise jaaritukse’ vain nolostuttivat ja vielä paljon myöhemminkin esimerkiksi Heli Laaksosen murrerunot aiheuttivat samantapaisen tuskastuneen hylkimisreaktion. Nyt vanhemmiten kestän niitä jo paremmin. Mutta niiden täytyy olla todella ’oikein’ ja oikeassa kohtaa, muuten ne alkavat taas tuntua tuputtamiselta ja ärsyttää. Ja sen ’oikean’ määrittely on tietenkin aivan subjektiivinen makuasia.

Koivukari ripottelee murretta lähinnä dialogiin. Muutamissa kohdin nauroin aivan hervottomasti, koska murresana osui juuri tismalleen oikeaan kohtaan ja kuvasi tilanteen paremmin kuin viisi lausetta kirjakielellä olisi pystynyt.

Köyhä poika Viku aloittaa bisneksensä muutamalla vesikelkkaan mahtuvalla kanisterilla, mutta kauppa käy ja vuosien kuluessa hänellä on jo useita palkollisia, autoja ja nopeita torpedoveneitä. Kieltolaki muutti myös jähmeitä luokka-rakenteita: rahaa ja arvovaltaa saattoi nyt kertyä niillekin, joilla ei ollut perittyä maata ja metsää.

Liikkuva työ kuluttaa, ja aikaa myöten pirtumies itse alkaa olla päivittäin vähintään ’kolmen punsin punotuksessa’ – kyllä, oikea sana on tässä murteessa nimenomaan punsi yhdellä ässällä – ja lankeemushan siitä uhkaa tulla kaiken ylpeyden jälkeen.

Osata lopettaa aikanaan, ennen kuin paha päivä tulee, lienee taidoista vaikeimpia.

 

***

 

Turkkilaiset kuviot

Miksi täytyy olla joku eri? Miksei aina voi olla sama? Näin vitsaili näyttelijä Antti Holma uuden podcastinsa mainoksessa, ja koetti perustella, miksi ei tee samaa aiempaa ohjelmaansa aina uudestaan ja uudestaan, vaikka se kenties joidenkin mielestä olisikin mukavaa ja ennen kaikkea turvallista.

Maailma ei ole aina sama – onneksi tai valitettavasti. Juuri hiljattain olimme kaikki yhdistymässä: kylmä sota päättyi viimein, oli vahva YK, oli laajentuva EU, oli talouden globalisaatio.

Mutta niin vaan piti senkin jälleen muuttua. Nyt kaikki tuntuu olevan uudestaan vinksin vonksin, yhteiset poliittiset rakenteet hajoavat, kauppasotia viritellään ja kaikki tempovat omille tahoilleen.

Suorastaan huvittavalta kuulostaa, kun poliitikot joka suunnalta toitottavat nyt tämän muutoksen olevan oman maansa ’suuruuden palautusta’, kunnioituksen hankkimista, nöyryytyksen loppua, voiman näyttöä ja jälleen loistavaa tulevaisuutta. Amerikasta tulee ’great again’ ja britit ottavat itselleen ’control back’, Venäjää kunnioitetaan jälleen ja Puolakin nousee polviltaan! Mielen valtaa epäilys, että kaikki ovat käyttäneet samaa viestintätoimistoa. Tai ehkä se oli ovela Facebookin algoritmi, joka syötti kaikille samat mainokset.

Entäs sitten Turkki? Pari vuosikymmentä sitten tuli tavattua useampiakin turkkilaisia delegaatioita  tutustumassa ’Suomen malliin’ korkeakoulujen ja teknologiayritysten yhteistyön rakentamisessa, toisen asteen koulutuksessa, naisten yhteistyöverkostojen luomisessa ynnä muussa. Se oli luontevaa, olihan Turkki 2000-luvun alussa ponnekkaasti tulossa osaksi Euroopan unionia.

Kuinka kävi? Tuulet kääntyivät, kuviot muuttuivat, EU:n kanssa oikein mistään ei tullut mitään ja suunnitelmat vaihdettiin päälaelleen. Länsimaista ja Euroopasta viis! Turkki haluaakin nyt palata ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneen osmanivaltakunnan tunnelmiin takaisin. Suuruutta ja kunnioitusta etsitään siltä suunnalta.

Olen viehättynyt Turkista turistina, mutta sen yhteiskunnallinen tilanne on hahmottunut hankalasti. Onko se nyt lintu vai kala? Länsi vai itä? Islamistinen ja uskonnollinen vai ’maallinen’? Pehmo vai sotaisa? Miksi Hagia Sofiakin pitää nyt väen väkisin ottaa taas moskeijakäyttöön? Mitä jatkuvalla ärhentelyllä Kreikan kanssa halutaan saavuttaa?

Kesähelteiden hellitettyä tein kolmen kirjan sukelluksen näihin alati muuttuviin turkkilaisiin kuvioihin ja yritin ymmärtää edes jotakin niiden kiemuroista.

 

Raja kiinni?

’Turkki – Euroopan rajalla?’ (2007) on Helsinki University Press Gaudeamuksen kustantama kokoomateos, jonka ovat toimittaneet Anu Leinonen, Tuula Kojo, Mervi Nousiainen, Sampsa Peltonen ja Lauri Tainio.

Kirja on tehty antamaan tuolloin ajantasaista tietoa Turkin historiasta, yhteiskunnallisesta ja poliittisesta rakenteesta ja etenkin niistä seikoista, jotka eniten hiertävät suhteessa EU:n ’sisäänoton kriteereihin’.

Kirjan artikkelit ovat turkkilaisten tutkijoiden kirjoittamia ja ne on käännetty ryhmätyönä. Tuolloinen EU:n laajentumiskomissaari Olli Rehn on laatinut kirjaan diplomaattisen pyöreät loppusanat, joissa hän hahmottelee mahdollisesti 10-15 vuoden päästä EU-jäseneksi tulevaa Turkkia ’joka ei ole samanlainen kuin tänään’.

Artikkelinsa saavat mm. talouden tila, kurdit ja muut vähemmistöjen ongelmat, ihmisoikeudet, kansalaisoikeudet, rikoslain soveltaminen, naisten asema ja alati hankala Kypros.

Teos alkaa tietenkin vankalla historiakatsauksella. Turkin varhaisempi historia, Bysantin ja osmanivaltion ajat ja tietenkin kuuluisa Mustafa Kemal Atatürk, uuden ’maallisen’ Turkin isä ja hänen ’kemalisminsa’ ovat minulle jotakuinkin tuttuja jo ennestään, mutta sitten kuva haalistuu. Maailmassa on ollut niin paljon muutakin seurattavaa ja Turkki on unohtunut. Jotenkin on tuntunut, että Turkista kuuluu aina vain jostain ’sotilasvallankaappauksesta’.

Eipä ollut ihan väärä luulo! Sotilasvallankaappauksia on tosiaankin ollut peräti 1960, 1971 ja 1980. Myös 1997 oli ’läheltä piti’ tilanne. Kirjan ilmestymisen jälkeen tapahtunut uusin, kesän 2016 kaappausyritys, jäi yritykseksi. Tai mikä se oikeastaan olikaan, kuka yritti ja mitä, sen kertoo historiantutkimus joskus myöhemmin.

Teosta lukee mielellään ja kiinnostuneena, mutta ajatuksiin pyrkii koko ajan kuin tuote-esittelijän hokemana: eikä tässä vielä kaikki! 

Eipä, tosiaankaan. Vuoden 2007 jälkeen moni asia on jo aivan toisin ja on saatu uusia pulmia, kuten monien maiden arabikeväät, sisällissodat Turkin naapurivaltioissa, pakolaistulvat ja Isis kalifaatteineen.

 

Laajene tai hajoa

 

’Suuruudenhullu Turkki’ (2015) kirjan on kirjoittanut valtiotieteen tohtori, tietokirjailija ja free lance -toimittaja Kristiina Koivunen. Hän on perehtynyt Lähi-idän kysymyksiin ja työskennellyt erityisesti kurdien parissa.

Koivunen näkee Turkin paaluttavan itselleen jo vaikutusvaltaa ja alueita siltä varalta, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen hajotetun osmanivaltakunnan osasista luodut ’keinotekoisiksi’ osoittautuneet valtiot, Irak ja Syyria, hajoavat lopullisesti pariin-kolmeen osaan.

Yksi siivu tulisi sunneille, siinä Turkin kiinnostuksen kohde, yksi pala menisi militanteille shiioille ja yksi kurdeille, jos Turkki ei pysty viimeksi mainittua estämään. Se yrittää tietenkin, koska sen omalla alueella on merkittävä kurdivähemmistö, joka arvatenkin tahtoisi jossain mitassa yhdistyä naapuriin syntyvään kurdivaltioon.

Tässä olisi Turkille mahdollisuus ’suuruuteen’ ja osmanivaltakunnan hajonneiden osien ’palauttamiseen jälleen yhteen’. Jos taas tämä kaikki menee kunnolla pieleen, väijyy tulevaisuudessa mahdollisena jopa nykyisen Turkin valtion hajoaminen, Koivunen maalailee.

Tällaisesta kuviosta ei ollut selkeää näkymää vielä edellisen ’Euroopan rajalla’ -kirjan kirjoittamisen aikaan. Niin kuin ei alueen uusimmasta peluristakaan, Isis -kalifaatista, joka ’julistettiin perustetuksi’ 2014, juuri Koivusen viimeistellessä kirjaansa. Hän jättääkin ilmaan kysymyksen, saako uusi kalifaatti laajaa kannatusta ja uskonnollista tunnustusta maailman muilta sunnimuslimeilta. Nyt kai voidaan jo sanoa, että ei saanut.

Koivunen arvelee koko Lähi-idällä olevan tarjolla kolme tulevaisuudennäkymää: vallan saavat joko kovan linjan islamistit tai pehmo islamistit tai syntyvät demokraattiset rakenteet. Viimeisin vaihtoehto ei näytä juuri nyt ollenkaan todennäköiseltä. Pehmo islamisteillakin (lännen kanssa yhteistyötä tekevät, kuten esimerkiksi Fethullah Gülenin Hizmet- liike) menee ajoittain melko huonosti. Heidän epäillään teettävän likaisia töitä joillakin pienillä jihadistiryhmillä, samalla kun he keräävät länneltä ’sympatiapisteitä’.

Onko Turkki sitten kovan linjan islamistinen vaiko ei? Ensin se liputti nimenomaan pehmeää linjaa, kuten güleniläisyyttä. Kuitenkin Turkki on salaa aseistanut myös Syyriassa jihadistisryhmiä. Lopulta Turkin oli kuitenkin julkisesti liityttävä Isisin vastaiseen rintamaan, koska muuten se olisi jätetty muiden toimijoiden kanssa ’saaliinjaossa’ kokonaan osattomaksi. Yhtä aikaa juu ja ei ja kaikki käy? Vasen käsi ei tiedä ollenkaan keitä oikea käsi aseistaa?

 

Tästäkin jälki jää

 

Toimittaja Tom Kankkonen on pitkään seurannut Balkanin ja Lähi-idän tapahtumia ja asunutkin Turkissa. Hänen kirjansa ’Erdogan – Turkki suuren johtajan varjossa’ (2019) selvittää ja analysoi turkkilaisen yhteiskunnan ja ulkopolitiikan tilannetta viime vuoteen saakka.

Turkin sananvapaus- ja ihmisoikeustilanne on tällä haavaa hyvin huono, toteaa Kankkonen. Vankilat ovat täynnä toimittajia, media-kustantajia, asianajajia, opettajia, tutkijoita ja poliittisten liikkeiden jäseniä, jotka on vangittu ’Turkin vastaisuuden’ tai ’terrorismin’ takia. Heinäkuun 2016 niin sanotun vallankaappausyrityksen jälkeen, yhdessä yössä, muuttui vuosikausia kunnioitettuna ja arvostettuna keski-luokkana elänyt ’güleniläinen’ väestönosa äkkiä ’terroristiseksi’.

Presidentti Recep Tayyip Erdogan on nyt katkaissut välinsä entiseen yhteistyökumppaniinsa Fethullah Güleniin ja ajanut läpi perustuslain muutoksen, jolla pääministerin virka lakkautettiin ja kaikki keskeiset valtion elimet siirrettiin presidentin alaisuuteen.

Tilanne ei ole silti millään muotoa rauhoittunut. Oikeusjärjestelmä on miltei tuhottu. Turkin talous on vaikeuksissa, työttömyys lisääntyy ja levottomuudet sen myötä. Kurdikysymys on edelleen ratkaisematta. Naapurimaiden Syyrian ja Irakin tilanne kehittyy Turkin kannalta uhkaavaan suuntaan.

Pakolaistulva naapurimaista on tuonut Turkkiin miljoonia epävakautta lietsovia ulkomaalaisia. Sekin on yksi aikapommi, joka tikittää. EU on rahalla, jota Turkki kipeästi tarvitsee, saanut Turkin patoamaan nämä pakolaisvirrat omalle maaperälleen, mutta nyt kohti EU:ta yli Kreikan rajan tulee salaa yhä useampia Turkin omia kansalaisia, jotka eivät voi enää asua kotimaassaan.

Lausumattomana kysymyksenä leijuu ilmassa: kauanko armeija pysyy presidentin hallinnassa ja kulkee hänen kanssaan samaan suuntaan? Aikoinaan demokraattisen prosessin kautta valtaan tullut Erdogan ei vallasta enää normaalein demokraattisin keinoin poistu, arvelevat Kankkosen haastattelemat turkkilaiset.

Mitä ikinä jatkossa tapahtuukaan, Erdogan jää historian kirjoihin poliitikkona, joka muokkasi Turkkia rajusti. Tämäkään kuvio ei ole lopullinen, se on varmaa.

 

***

 

 

Rikosmysteerejä ranskalaisittain

Tänä kesänä saatiin kunnon hellettä, mutta myös viikon pituisia sadekausia. Jatkuvaa lotinaa teki mieli paeta hetkeksi helppojen dekkarien maailmaan.

Kun on seurannut vuosikymmeniä saksalaista rikosviihdettä, tietää, että peruskaavaan kuuluu aina liikeyritys. Iso pomo on murhattu ja apulaisjohtaja tai kirjanpidosta vastaava on melko varmasti murhaaja. Motiivina on vallanhalu, liian vähälle jäänyt omistus tai mahdollisuus myydä koko liikeyritys hyvällä hinnalla jollekin, jolle iso pomo ei olisi myynyt.

Britit puolestaan jaksavat aina vaan kokoontua jonnekin viikonlopuksi. Hienompi suku kiiruhtaa maalaiskartanoon, toiset  modernimmin johonkin hotelliin, vaikkapa luokkakokoukseen. Ennen päivällistä nautituilla drinkeillä esitellään vieraat, joista osa mulkoilee jo toisiaan siihen malliin, että ketään ei yllätä kun aamulla yksi heistä on vainaa. Murhan syy on patoutunut kauna, sisäoppilaitoksen ajoilta kalvamaan jäänyt vääryys tai julkisesti esitetty kunnianloukkaus, johon ei auta muu kuin se kuuluisa ’blunt instrument’.

Näitä kumpaakin lajia on tullut katsotuksi ja luetuksi vuosikymmenet. Ne kelpaavat hyvin ajanvietteeksi jos ne on kokoonpantu huolellisesti ja tapahtumapaikkoihin ja epookkiin on kunnolla panostettu. Yleensä ne eivät edes varsinaisesti ole jännittäviä. Kolmessa vartissa katsoen tai päivässä lukien kaikki on selvää ja maailma on taas palautettu oikeaan järjestykseensä. Se rauhoittaa.

Entäpä muut kansalliset ’dekkarityylit’? Onko vaikkapa ranskalaisilla omansa?

Olen jo muutaman vuoden – etenkin presidentti Macronin kauden innostamana – tarkoituksella siirtänyt mielenkiintoani Ranskaan. Kuten blogeistani voi huomata ( toukokuu 2017, huhtikuu 2019) , etsiskelen tarkoituksella eri kirjallisuudenlajeista luettavaa, joka avaisi tätä minulle yhä suhteellisen tuntematonta maata ja kulttuuria.

Nyt koronakevään ja kirjastosulun aikaan Yle Areena tarjosi riemukseni katsottavaksi vakoilujännärisarjan ’Le bureau des legendes’, josta innostuin todella. Piristävästi erilainen, selvästi ranskalainen ja koukuttavasti jännittävä. Sekin hyvä kuitenkin loppui aikanaan.

Sitten löysin nimen Fred Vargas. Yhden markkinointitekstin mukaan hän on kauan odotettu uusi Agatha Christie. Ainakin siinä hän muistuttaa Agathaa, että hän on dekkareita kirjoittava nainen: oikealta nimeltään Frederique Audoin-Rouzeau. Toinen mainosjulkaisu puolestaan hehkutti vihdoin löytynyttä ’Maigret’ Simenonin manttelinperijää: saamme jälleen oikeita ranskalaisia dekkareita.

Lukemaan niitä siis! Monilla kirjapalkinnoilla palkittu Fred Vargas on selvästi hyvin suosittu kautta maailman, kun suomenkielisiä käännöksiäkin on kertynyt jo toistakymmentä teosta.

Merkitsevät kuviot

 

Ensimmäinen dekkari, jossa Vargas esittelee sankarihahmonsa, komisario Adamsbergin, on nimeltään ’Sinisten ympyröiden mies’ (L’Homme aux cercles bleus) ja se ilmestyi ranskaksi 1996. Vargasin kirjat on suomentanut Marja Luoma. Minulla oli käsillä pokkari, kuudes painos jo, vuodelta 2016.

Tämä Adamsberg on lyhytkasvuinen, moneen kertaan korostetusti ’epämääräisen näköinen’ ja epäsiististi pukeutuva. Paita on rypyssä ja repsottaa puoliksi housuissa, puoliksi ulkona. Housunlahkeen päärmeet ovat ratkenneet auki. Silti hän on kirjailijan mukaan ’tavallaan komea’ ja erityisesti hänestä mainitaan ääni. Se on jollain tavalla hypnoottinen, miellyttäväkin ehkä, mutta ainakin sellainen, että se saa kenet tahansa ennen pitkää uskoutumaan hänelle. On vaan ihan pakko kertoa hänelle kaikki…

Vargas mainitsee moneen kertaan, että Adamsberg on omiin mietteisiinsä usein vaipuva ’vuoristolainen’. Vähän ’peikko’ ehkä. Pyreneiltä. Mutta mikä pyreneläinen sukunimi tuo Adamsberg on? En kyllä varsinaisesti tiedä, millaisia nimiä siellä etelässä, liki Espanjan rajaa ihmisillä on, mutta Adamsberg ei vaikuta sellaiselta. Se ei vaikuta edes oikein ranskalaiselta…voisi olla jostain paljon pohjoisempaa Euroopasta. Mutta jos se on ’mennyt läpi’ ranskalaisille, niin olkoon sitten.

Rikoksia ratkotaan kuitenkin Pariisissa, jonne Adamsberg on päätynyt töihin. Läheisin työtovereista on Danglard, viiden lapsen yksinhuoltaja-isä, joka ryypiskelee ihan liikaa työaikanakin. Paikallisväriä tapahtumiin saadaan kadunnimistä, metroasemista ja puistoista. Kuka piirtelee öisin sinisiä ympyröitä katuun? Pian ympyröiden sisältä löytyy ruumiita. Kuka teki ja mitä ja miksi? Tyyppien kirjo on hauskan moninainen ja ihmiset tuntuvat elättävän itsensä varsin kummallisilla ja kekseliäillä tavoilla.

Vargasin erikoistumisala tulee juonessa nopeasti näkyviin. Hän on nimittäin ’alkuperäiseltä’ ammatiltaan tutkija: arkeologi, joka on erityisesti keskittynyt keskiaikaisiin luihin ja tartuntatauteihin.

Niinpä outojen laitapuolen hiippareiden lisäksi henkilögalleriaan ilmaantuu erilaisia, jos mahdollista vieläkin oudompia akateemisia tutkijoita: jotkut ovat kuuluisia professoreita, mutta monet myös puolittain työttömiä, osapäiväisesti tarjoilijoina tai vaikkapa silittäjinä (todellakin!) toimivia, ties minkä humanistisen alan erityisosaajia. Ranskalaista todellisuutta sekin.

Neloset nurinpäin

’Painu tiehesi ja pysy poissa’ ilmestyi ranskaksi (Pars vite et reviens tard) 2001 ja Marja Luoman suomennoksena 2005. Minulla oli vuoden 2006 pokkariversio.

Omituiset ’ammatit’ sen kuin jatkuvat. Entinen normandialainen merimies toimii nyt ’sanomien lukijana’ eli kailottaa ääneen ihmisten kirjekuorissa jättämiä sekalaisia viestejä erään korttelikapakan edessä kolmesti päivässä. Jonkinlainen ’fyysinen some’, siis. Vuosituhannen vaihteessa kirjaa kirjoitettaessa nykyisestä some-hulluudesta ei vielä tiedetty mitään. Silmiini pisti tekstissä myös nykymaailmasta täysin kadonnut faksi: yhtä sun toista tietoa toimitettiin komisario Adamsbergille vielä faksilla.

Arvaamattoman ajankohtaiseksi kirjan tekee uhkaava kulkutauti, jonka levittämisellä pariisilaisia pelotellaan. Historiallisten jäännösten ja kulkutautien asiantuntemustaan käyttäen Vargas ripottelee murhamysteeriensä mausteeksi monia kirjallisuussitaatteja, aikalaiskuvauksia ja lääketieteellisiä faktoja ruttoepidemioista Ranskassa. Paljon aineistoa on 1720-luvun rutosta, mutta rajoitetulla alueella sitä on löytynyt vielä 1920-luvullakin.

Nurinpäin maalattu nelonen huoneiston ovessa pitää ruton loitolla. Äkkiä niitä on sadoissa ovissa Pariisin kortteleissa. Kuka niitä maalaa? Silti alkaa löytyä myös ruumiita. Niitä taitaa sittenkin tuottaa jokin muu kuin rutto, vaikka outoja kirppuisia kirjekuoria löytyykin. Tässäkin tarinassa monet akateemiset asiantuntijat tarjoavat apuaan poliisille.

Adamsberg ratkoo tietenkin myös tämän mysteerin, mutta on-off tyttöystävä Camillen kanssa tulee taas ongelmia. Edes uskollinen Danglard ei pysty siinä auttamaan. Sosiaalisten suhteiden hoitamisessa komisario on toivottoman huono.

Hirvensarvia ja hiuksia

’Ikimetsän sydän’ eli alun perin ’Dans les bois eternels’ ilmestyi ranskaksi 2006. Minulla oli Marja Luoman suomennoksen pokkariversio vuodelta 2010.

Komisario Adamsberg on tässä kirjassa edistynyt elämässään sen verran, että hänestä on tullut poikavauvan isä. Oma lapsuus palaa sen myötä mieleen, hyvässä ja pahassa. On-off tyttöystävä Camille ei asu Adamsbergin kanssa; lapsi sentään käy aina silloin tällöin isän hoidettavana. Ranskalaiset eivät siis ole ihan täydellisiä sovinisteja. Aika monet heistä kyllä ovat.

Adamsberg on ’keski-ikäistynyt’ myös siten, että on hankkinut asunnokseen kokonaisen talon, hyvin vanhan röttelön tosin, Pariisin laitamilta. Talossa kummittelee, selittää naapurin vanha mies. Siksi talo olikin niin halpa.

Kummitus on tarun mukaan muinainen nunna. Neitsyitä alkaa kuolla myös kaukana Ala-Normandiassa ja Bretagnessakin. Lisäksi löytyy oudosti tapettuja isoja saksanhirviä, joilta on viety vain sydän. Mikä liittää nämä kaikki yhteen?

Ikivanha käsikirjoitus, ’ikuisen elämän eliksiiri’, kenties? Vai ihan vain sekopää sairaanhoitaja, joka piikitti hengiltä laumoittain vanhuksia? Samanlaista meno on ollut siis Ranskan vanhustenhoidossa kuin meilläkin. Kaikki monimutkaiset juonenkoukerotkin selviävät lopulta, mutta komisarion naisasiat eivät.

Fred Vargas rakentelee dekkarinsa taitavasti nykypäivää ja kaukaista historiaa sekoitellen. Se antaa juonen kuljetukselle oman erityisen ja kiinnostavan mausteensa.  Paikallisväriä Pariisista ja muilta alueilta saadaan ’juuri sopivasti’, mutta mitään matkailumainoksia nämä tarinat eivät ole.

Kliseisestä ’ranskalaisuudesta’ ei kirjoissa varsinaisesti näy mitään; ruoka hädin tuskin mainitaan, vaatteet ovat oikeastaan vitsi ja viiniäkin juo lähinnä vain Danglard-parka. Ihmiset ja heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa on kuitenkin juuri sen verran ’omanlaistaan’ etteivät hei oikein voisi olla peräisin mistään muualta.

Eikä kovin monesta maailman kaupungista löydy niin paljon kulttuurisia viitteitä, dokumentteja ja arkeologista materiaalia kuin mitä parituhatvuotinen Pariisi pystyy mysteerien mausteeksi tarjoamaan.

***