Rikosmysteerejä ranskalaisittain

Tänä kesänä saatiin kunnon hellettä, mutta myös viikon pituisia sadekausia. Jatkuvaa lotinaa teki mieli paeta hetkeksi helppojen dekkarien maailmaan.

Kun on seurannut vuosikymmeniä saksalaista rikosviihdettä, tietää, että peruskaavaan kuuluu aina liikeyritys. Iso pomo on murhattu ja apulaisjohtaja tai kirjanpidosta vastaava on melko varmasti murhaaja. Motiivina on vallanhalu, liian vähälle jäänyt omistus tai mahdollisuus myydä koko liikeyritys hyvällä hinnalla jollekin, jolle iso pomo ei olisi myynyt.

Britit puolestaan jaksavat aina vaan kokoontua jonnekin viikonlopuksi. Hienompi suku kiiruhtaa maalaiskartanoon, toiset  modernimmin johonkin hotelliin, vaikkapa luokkakokoukseen. Ennen päivällistä nautituilla drinkeillä esitellään vieraat, joista osa mulkoilee jo toisiaan siihen malliin, että ketään ei yllätä kun aamulla yksi heistä on vainaa. Murhan syy on patoutunut kauna, sisäoppilaitoksen ajoilta kalvamaan jäänyt vääryys tai julkisesti esitetty kunnianloukkaus, johon ei auta muu kuin se kuuluisa ’blunt instrument’.

Näitä kumpaakin lajia on tullut katsotuksi ja luetuksi vuosikymmenet. Ne kelpaavat hyvin ajanvietteeksi jos ne on kokoonpantu huolellisesti ja tapahtumapaikkoihin ja epookkiin on kunnolla panostettu. Yleensä ne eivät edes varsinaisesti ole jännittäviä. Kolmessa vartissa katsoen tai päivässä lukien kaikki on selvää ja maailma on taas palautettu oikeaan järjestykseensä. Se rauhoittaa.

Entäpä muut kansalliset ’dekkarityylit’? Onko vaikkapa ranskalaisilla omansa?

Olen jo muutaman vuoden – etenkin presidentti Macronin kauden innostamana – tarkoituksella siirtänyt mielenkiintoani Ranskaan. Kuten blogeistani voi huomata ( toukokuu 2017, huhtikuu 2019) , etsiskelen tarkoituksella eri kirjallisuudenlajeista luettavaa, joka avaisi tätä minulle yhä suhteellisen tuntematonta maata ja kulttuuria.

Nyt koronakevään ja kirjastosulun aikaan Yle Areena tarjosi riemukseni katsottavaksi vakoilujännärisarjan ’Le bureau des legendes’, josta innostuin todella. Piristävästi erilainen, selvästi ranskalainen ja koukuttavasti jännittävä. Sekin hyvä kuitenkin loppui aikanaan.

Sitten löysin nimen Fred Vargas. Yhden markkinointitekstin mukaan hän on kauan odotettu uusi Agatha Christie. Ainakin siinä hän muistuttaa Agathaa, että hän on dekkareita kirjoittava nainen: oikealta nimeltään Frederique Audoin-Rouzeau. Toinen mainosjulkaisu puolestaan hehkutti vihdoin löytynyttä ’Maigret’ Simenonin manttelinperijää: saamme jälleen oikeita ranskalaisia dekkareita.

Lukemaan niitä siis! Monilla kirjapalkinnoilla palkittu Fred Vargas on selvästi hyvin suosittu kautta maailman, kun suomenkielisiä käännöksiäkin on kertynyt jo toistakymmentä teosta.

Merkitsevät kuviot

 

Ensimmäinen dekkari, jossa Vargas esittelee sankarihahmonsa, komisario Adamsbergin, on nimeltään ’Sinisten ympyröiden mies’ (L’Homme aux cercles bleus) ja se ilmestyi ranskaksi 1996. Vargasin kirjat on suomentanut Marja Luoma. Minulla oli käsillä pokkari, kuudes painos jo, vuodelta 2016.

Tämä Adamsberg on lyhytkasvuinen, moneen kertaan korostetusti ’epämääräisen näköinen’ ja epäsiististi pukeutuva. Paita on rypyssä ja repsottaa puoliksi housuissa, puoliksi ulkona. Housunlahkeen päärmeet ovat ratkenneet auki. Silti hän on kirjailijan mukaan ’tavallaan komea’ ja erityisesti hänestä mainitaan ääni. Se on jollain tavalla hypnoottinen, miellyttäväkin ehkä, mutta ainakin sellainen, että se saa kenet tahansa ennen pitkää uskoutumaan hänelle. On vaan ihan pakko kertoa hänelle kaikki…

Vargas mainitsee moneen kertaan, että Adamsberg on omiin mietteisiinsä usein vaipuva ’vuoristolainen’. Vähän ’peikko’ ehkä. Pyreneiltä. Mutta mikä pyreneläinen sukunimi tuo Adamsberg on? En kyllä varsinaisesti tiedä, millaisia nimiä siellä etelässä, liki Espanjan rajaa ihmisillä on, mutta Adamsberg ei vaikuta sellaiselta. Se ei vaikuta edes oikein ranskalaiselta…voisi olla jostain paljon pohjoisempaa Euroopasta. Mutta jos se on ’mennyt läpi’ ranskalaisille, niin olkoon sitten.

Rikoksia ratkotaan kuitenkin Pariisissa, jonne Adamsberg on päätynyt töihin. Läheisin työtovereista on Danglard, viiden lapsen yksinhuoltaja-isä, joka ryypiskelee ihan liikaa työaikanakin. Paikallisväriä tapahtumiin saadaan kadunnimistä, metroasemista ja puistoista. Kuka piirtelee öisin sinisiä ympyröitä katuun? Pian ympyröiden sisältä löytyy ruumiita. Kuka teki ja mitä ja miksi? Tyyppien kirjo on hauskan moninainen ja ihmiset tuntuvat elättävän itsensä varsin kummallisilla ja kekseliäillä tavoilla.

Vargasin erikoistumisala tulee juonessa nopeasti näkyviin. Hän on nimittäin ’alkuperäiseltä’ ammatiltaan tutkija: arkeologi, joka on erityisesti keskittynyt keskiaikaisiin luihin ja tartuntatauteihin.

Niinpä outojen laitapuolen hiippareiden lisäksi henkilögalleriaan ilmaantuu erilaisia, jos mahdollista vieläkin oudompia akateemisia tutkijoita: jotkut ovat kuuluisia professoreita, mutta monet myös puolittain työttömiä, osapäiväisesti tarjoilijoina tai vaikkapa silittäjinä (todellakin!) toimivia, ties minkä humanistisen alan erityisosaajia. Ranskalaista todellisuutta sekin.

Neloset nurinpäin

’Painu tiehesi ja pysy poissa’ ilmestyi ranskaksi (Pars vite et reviens tard) 2001 ja Marja Luoman suomennoksena 2005. Minulla oli vuoden 2006 pokkariversio.

Omituiset ’ammatit’ sen kuin jatkuvat. Entinen normandialainen merimies toimii nyt ’sanomien lukijana’ eli kailottaa ääneen ihmisten kirjekuorissa jättämiä sekalaisia viestejä erään korttelikapakan edessä kolmesti päivässä. Jonkinlainen ’fyysinen some’, siis. Vuosituhannen vaihteessa kirjaa kirjoitettaessa nykyisestä some-hulluudesta ei vielä tiedetty mitään. Silmiini pisti tekstissä myös nykymaailmasta täysin kadonnut faksi: yhtä sun toista tietoa toimitettiin komisario Adamsbergille vielä faksilla.

Arvaamattoman ajankohtaiseksi kirjan tekee uhkaava kulkutauti, jonka levittämisellä pariisilaisia pelotellaan. Historiallisten jäännösten ja kulkutautien asiantuntemustaan käyttäen Vargas ripottelee murhamysteeriensä mausteeksi monia kirjallisuussitaatteja, aikalaiskuvauksia ja lääketieteellisiä faktoja ruttoepidemioista Ranskassa. Paljon aineistoa on 1720-luvun rutosta, mutta rajoitetulla alueella sitä on löytynyt vielä 1920-luvullakin.

Nurinpäin maalattu nelonen huoneiston ovessa pitää ruton loitolla. Äkkiä niitä on sadoissa ovissa Pariisin kortteleissa. Kuka niitä maalaa? Silti alkaa löytyä myös ruumiita. Niitä taitaa sittenkin tuottaa jokin muu kuin rutto, vaikka outoja kirppuisia kirjekuoria löytyykin. Tässäkin tarinassa monet akateemiset asiantuntijat tarjoavat apuaan poliisille.

Adamsberg ratkoo tietenkin myös tämän mysteerin, mutta on-off tyttöystävä Camillen kanssa tulee taas ongelmia. Edes uskollinen Danglard ei pysty siinä auttamaan. Sosiaalisten suhteiden hoitamisessa komisario on toivottoman huono.

Hirvensarvia ja hiuksia

’Ikimetsän sydän’ eli alun perin ’Dans les bois eternels’ ilmestyi ranskaksi 2006. Minulla oli Marja Luoman suomennoksen pokkariversio vuodelta 2010.

Komisario Adamsberg on tässä kirjassa edistynyt elämässään sen verran, että hänestä on tullut poikavauvan isä. Oma lapsuus palaa sen myötä mieleen, hyvässä ja pahassa. On-off tyttöystävä Camille ei asu Adamsbergin kanssa; lapsi sentään käy aina silloin tällöin isän hoidettavana. Ranskalaiset eivät siis ole ihan täydellisiä sovinisteja. Aika monet heistä kyllä ovat.

Adamsberg on ’keski-ikäistynyt’ myös siten, että on hankkinut asunnokseen kokonaisen talon, hyvin vanhan röttelön tosin, Pariisin laitamilta. Talossa kummittelee, selittää naapurin vanha mies. Siksi talo olikin niin halpa.

Kummitus on tarun mukaan muinainen nunna. Neitsyitä alkaa kuolla myös kaukana Ala-Normandiassa ja Bretagnessakin. Lisäksi löytyy oudosti tapettuja isoja saksanhirviä, joilta on viety vain sydän. Mikä liittää nämä kaikki yhteen?

Ikivanha käsikirjoitus, ’ikuisen elämän eliksiiri’, kenties? Vai ihan vain sekopää sairaanhoitaja, joka piikitti hengiltä laumoittain vanhuksia? Samanlaista meno on ollut siis Ranskan vanhustenhoidossa kuin meilläkin. Kaikki monimutkaiset juonenkoukerotkin selviävät lopulta, mutta komisarion naisasiat eivät.

Fred Vargas rakentelee dekkarinsa taitavasti nykypäivää ja kaukaista historiaa sekoitellen. Se antaa juonen kuljetukselle oman erityisen ja kiinnostavan mausteensa.  Paikallisväriä Pariisista ja muilta alueilta saadaan ’juuri sopivasti’, mutta mitään matkailumainoksia nämä tarinat eivät ole.

Kliseisestä ’ranskalaisuudesta’ ei kirjoissa varsinaisesti näy mitään; ruoka hädin tuskin mainitaan, vaatteet ovat oikeastaan vitsi ja viiniäkin juo lähinnä vain Danglard-parka. Ihmiset ja heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa on kuitenkin juuri sen verran ’omanlaistaan’ etteivät hei oikein voisi olla peräisin mistään muualta.

Eikä kovin monesta maailman kaupungista löydy niin paljon kulttuurisia viitteitä, dokumentteja ja arkeologista materiaalia kuin mitä parituhatvuotinen Pariisi pystyy mysteerien mausteeksi tarjoamaan.

***