Piika vai ihminen

Piika ei oo ihminen eikä kiiski kala, toteaa sananlasku.Vähäisiksi noteerattuja lajinsa edustajia kumpainenkin. Piika on vanhahtava sana, mutta lähes kaikilla on kuitenkin vielä joku käsitys tai mielikuva tuosta kotitaloustyötä tekevästä naisesta.

Lastenkirjoissa ainakin Vaahteramäen Eemelin kotona on mukava Liina-piika. Kotimaisissa näytelmissä ja elokuvissa piika on vakiokalustoa; akka, joka toljottaa silmät ymmyrkäisinä ämpäri kädessä ja siunaa ja päivittelee.Tai sitten hän on aivan nuori ja viaton, juuri pois kotoa suureen maailmaan väkisin ajettu, ja tietenkin heti herraspoika hänet kellistää rantapusikkoon; ylioppilaslakki vain jää oksanhankaan kiikkumaan kun kamera kääntyy pilviin ja piika poloisen elämä alamäkeen.

Piika oli aiemmin välttämättömyys: kaikki kotitalouden tehtävät vaativat niin paljon ihmistyötä, ettei ilman piikoja olisi saatu karjaa hoidettua, elintarvikkeita kasvatettua tai ruokaa ylipäänsä valmistettua muusta kodinhoidosta ja siisteydestä puhumattakaan. Vielä varhaisemmissa yhteiskunnissa näitä tehtäviä hoitivat orjat.

Piikoja tarvittiin ja toisaalta alempien yhteiskuntaluokkien naiset tarvitsivat elannon. Tyttölapset saivat tottua työntekoon jo viiden-kuuden vuoden iässä. Ensin keräämään marjoja syötäväksi, käpyjä sytykkeiksi tai lehteviä oksia ja heiniä eläinten ruuaksi ja voimien lisäännyttyä kasvoi heti myös vastuu vielä pienemmistä lapsista, kutomisesta, vaatehuollosta, ruuanlaitosta ja eläimistä. Kymmenvuotias kelpasi hyvin jo pikkupiiaksi vieraaseen taloon ja oppivelvollisuuden päätyttyä oli ilman muuta selvää, että tytön oli lähdettävä tienaamaan ruokansa, ja mahdollinen pieni palkkansa, kodin ulkopuolelta. Minunkin vanhimmat tätini lähtivät kotoaan 1930-luvulla 13-vuotiaina lapsenpiioiksi ja 15-vuotiaina karjanhoitajiksi. Nykyajan nyrpeitä teiniprinsessoja katsellessa tulee joskus mieleen, että entäpä jos aikakone olisi keksitty ja voisi ihan vähäksi aikaa vääntää vivusta…

Vaan ei, kyllä nykyiset yhteiskuntaolomme ovat joka suhteessa niin paljon paremmat, ettei edes huvin tai nostalgian vuoksi paluu vanhaan tässä asiassa houkuta. Muutama vuosi sitten, kun keskusteltiin verotuksen kotitalousvähennyksestä, nousi otsikoihin pelko ’piikayhteiskunnan uudelleensyntymästä’. Sellaista ei ole onneksi nähtävissä.

Riuska piika ottaa onnensa

Kirjassaan ’Piikojen valtakunta’ (2015) filosofian tohtori ja tutkija Tiina Miettinen käsittelee arkistolähteiden tarjoamien esimerkkien kautta naisen, työn ja perheen kolmiyhteyttä 1600- ja 1700-luvuilla. Tavallisesta kansasta; talonpoikaisnaisista, torpparien perheenjäsenistä tai piioista on jäänyt tutkittavia lähteitä hyvin niukasti. Heistä ei kerrota sukukronikoissa eikä heistä ole juuri jäänyt kirjeitä tai muitakaan kirjallisia lähteitä: heistä osalla saattoi olla auttava luku- ja ehkä kirjoitustaitokin, mutta ei aikaa eikä kulttuurista tapaa kirjoitella kirjeitä.

Jotain sentään on jäänyt; käräjien tuomiokirjoja, kauppakirjoja ja muita lähteitä, joista naisten kohtaloita voi tutkailla. Miettinen on kirjoittanut yleistajuisen, helposti luettavan tutkimuksen, jonka pääsanoma on positiivinen. Piikana oleminen ei sittenkään ollut kaikista näkökulmista katsottuna niin ankeaa. Surkeampaa saattoi olla esimerkiksi taloon tai torppaan ’ylimääräiseksi’ jääneellä isännän naimattomalla sisarella, jota uusi emäntä sumeilematta pompotti. Toisaalta nämä sisaret saattoivat tehdä nuoren miniän elämän mahdollisimman kurjaksi ennen kuin tämä sai täyden vallan taloudessaan.

Jos piialla sattui olemaan kaikki asemansa mahdolliset valttikortit, eli hän oli terve, riuska ja osaava, hän saattoi valikoida palveluspaikkansa ja vaihtaa parempaan, jos siltä tuntui. Aviottoman lapsen saaminenkaan ei kaikissa tapauksissa merkinnyt loppuelämän katastrofia, vaan hyvän naimakaupan saattoi tehdä myös äitinä ja lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Vähän vanhemman naisen ja nuoren miehen avioliitotkaan eivät olleet entisaikaan tyystin tuntemattomia, vaikka nuorten neitojen naittaminen vanhoille ukonrähjille olikin toki yleisempää.

Jos taas kävi huonosti, eli piika menetti jostain syystä työkykynsä eikä hänellä ollut ketään suojelijaa, oli hänen elämänsä loppu tietenkin synkeä; hän sai kitua nälkäisenä kirkonvaivaisena jossain loukossa. Miettisen esimerkkiaineistosta löytyy myös ’säädystään suistuneita’ eli köyhtyneitä aatelisia tai asemansa menettäneitä talollisia, joiden on avioiduttava alempiensa kanssa tai mentävä toisen palvelukseen. Joissain tapauksissa yhteisö hyväksyi uuden aseman, joissain tapauksissa taas heistä tuli hylkiöitä, joiden oli asuttava syrjäkulmilla ilman sosiaalista kanssakäymistä.

Miettisen kirja muistuttaa mieleen, ettei menneisyys ollut niin yksioikoista kuin ’mutkat suoriksi’ vetävä yleistys usein sen kuvaa. Poikkeustapauksia oli varmasti paljon enemmän kuin lähteet kertovat ja yksilöt saattoivat hyvinkin onnistua murtamaan ’ajan tavan’ omassa elämässään.

Piikana Viipurissa

Kirjastonjohtaja ja historianharrastaja/tutkija Terttu Sallinen on syntyjään viipurilaisena koonnut paljon tietoutta entisestä kotikaupungistaan ja yhtenä ilmentymänä tästä on hänen ’mikrohistoriallinen’ kirjansa ’Vie männessäs -tuo tullessas’ (1995), johon on koottu parinkymmenen viipurilaisen palvelijattaren muistoja työpaikoistaan 1920- ja 1930-luvulla.

Kirja dokumentoi kiinnostavasti aikansa arkielämää; minkälainen oli piian ja isäntäperheen päivittäinen ja vuodenaikojen mukainen aikataulu. Mitä tehtiin milloinkin, missä käytiin ostoksilla, missä huvittelemassa. Tärkeä osaa näyttelee tietenkin myös Viipuri, tuo monelle niin rakas muistojen kaupunki.

Viipuri oli tuolloin suomalainen ’suurkaupunki’ ja lähialueen karjalaisille maalaistytöille ’kultainen onnela’, jonne pääsemisestä haaveiltiin. ’Jos saa perunan kuorittua kokonaan niin ettei kuori kertaakaan katkea, pääsee piiaksi Viipuriin. Jos kuori katkeaa, ei pääse Sortavalaa kauemmas’, he juttelivat keskenään. Heille piikana olo Viipurissa tarkoitti siistiä sisätyötä kaupunkioloissa, elokuvien, kahviloiden, teattereiden ja puistokonserttien lähistöllä. Ei enää raatamista pelloilla talikon ja kuokan kanssa, ei raskaita aamuja navetassa ennen viittä, joita työ maatilalla olisi tarjonnut.

Sanana piika alkoi olla niin negatiivisesti värittynyt, että se vaihdettiin virallisessa kielenkäytössä 1910-luvulla ’palvelijattareen’. Kauaa ei sekään tuntunut hyvältä, siinä oli työnimikkeenä jotain liian ’alisteista’. Vihdoin keksittiin uusi hyvä vaihtoehto, ’kotiapulainen’. Koti loi hyviä mielleyhtymiä ja apulainen on joku ystävällinen, joka mielellään auttaa.

Sallisen aineisto kertoo nuorista tytöistä, joista monelle parin-kolmen vuoden piikana olo ’herrasväessä’ antoi mahdollisuuden ’keveämpään’ elämään ennen avioliittoa ja kovaa työntekoa oman perheen hyväksi. Monet olivat työnantajaperheissä kuin omia lapsia; retkeilivät, kävivät teatterissa ja matkustivat perheen mukana. Oli toki niitäkin, joiden isäntä suuttui, kun piika pyysi työstään palkkaa asunnon ja ruuan lisäksi. Toiselta taas pienennettiin palkkaa, kun tämä oli ostanut itselleen talvitakin, joka oli työnantajan mielestä piialle liian hieno.

Nerojenkin täytyy syödä

Historiankirjoitus keskittyy tunnetusti liikaa ’suuriin nimiin’, neroihin, kuninkaisiin ja johtajiin. Siihen on tietysti monta selitystä; voittajat ja johtajat kirjoituttavat aina itsestään kiiltokuvaa jälkipolville ja heistä jää määrällisesti niin paljon enemmän kirjallisia ja muitakin dokumentteja, kun taas suuret massat hukkuvat nimettöminä taisteluhautoihin tai omaan yksityiseen piiriinsä eikä monista merkittävistäkään taustavaikuttajista tiedetä paljoa. Vanha laulu tiivistää asian hauskasti: Caesar valloitti Gallian. Yksinkö? Kai hänellä sentään edes kokki oli mukanaan..

Historiantutkija ja kirjailija Kirsti Manninen on kirjoittanut Enni Mustosen nimellä sarjan 'syrjästäkatsojan tarinoita'. Siinä orpotyttö Ida vaeltaa läpi Suomen kulttuurihistorian ’kultakauden’ 1880-luvulta 1900-luvun alkuvuosiin ja ’katselee syrjästä’ merkkihenkilöiden elämää, samalla eläen omaa ’pienempien ihmisten’ arkeaan. Sarja tuo mieleeni vanhan animoidun TV-sarjan, muistaakseni ranskalaisen, ’Olipa kerran’, jossa hahmot kulkevat läpi maailmanhistorian ja kurkistavat eri kulttuurien vaiheisiin ’opettavaisesti’ mutta kevyesti. 

Hyvin yksinkertaisesti ja helppolukuisesti Mustosen tarinakin kulkee, kuin koulun ainekirjoitus. Hän meni sinne ja sinne, ja sitten hänelle sattui sitä ja sitten tätä. Ida aloitti uransa paimentyttönä Zachris Topeliuksen talossa ja seuraavassa kirjassa ’Lapsenpiika’ (2014) hän on edennyt lapsenpiiaksi nuoren säveltäjän, Jean Sibeliuksen perheeseen. Tässä vaiheessa perhe ei ole päässyt vielä omaan taloon, vaan asuu vuokralla Keravalla ja rahat ovat koko ajan lopussa, kuten Sibeliuksesta kertovissa lukuisissa muistelmissa on aiemminkin kerrottu.

Ida saa valvoa yökaudet hyssyttelemässä parkuvia vauvoja, mutta se ei vähennä hänen päiväsaikaisia velvollisuuksiaan. Omat toiveensa ja romanssinsakin hän uhraa isäntäperheen hyväksi: eiväthän he tulisi toimeen, jos hän nyt yht äkkiä lähtisi. Palkka on ihan tavattoman pieni, mutta hän kyllä ymmärtää, kun Aino-rouva huokaa, ettei heillä ole varaa enempään.

Kun perhe sitten päättää lähteä pitemmäksi aikaa Italiaan, on Idalle keksittävä uusi paikka. Sibeliukset puhuvat hänen ’päänsä yli’ ranskaksi, ettei Ida ymmärrä, kun Jean toteaa, että Ida on juuri sopivan ’maatiainen’, jotta hänestä voi tulla taidemaalari Albert Edelfeltin tarvitsema taloudenhoitaja, ilman pelkoa siitä, että hän houkuttaisi maalaria mihinkään ’sopimattomaan’.

Niinhän se menee. Suuret nerot tarvitsevat ympärilleen monia muita; perheenjäseniä, palvelijoita, opettajia ja tukijoita. Yksi nimi vain nostetaan historiankirjoihin.

***

Suoraselkäisyyden ylistys

Näin toukokuussa liput liehuvat usein; muistetaan työväkeä, ylioppilaita, äitejä, suomalaisuutta ja sodissa kaatuneita. Mitä tästä juhlasumasta enää puuttuu?

Ensi vuonna koittavaa itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaa valmistellaan niin ikään jo tänä keväänä monin tavoin. Odotan ja toivon, että suunnittelijat löytävät suomalaisuudesta tulevaan juhlavuoteen jotain raikasta ja sykähdyttävää. Ei siis joka kaupunkiin ja kesäteatteriin Tuntematonta sotilasta, vaan jotain ihan muuta, kiitos.

Suomalaisen kirjallisuuden kestosuosikkeihin, Väinö Linnan ’Täällä Pohjantähden alla’ -hahmoihin en minäkään kyllästy, mutta niiden rinnalle haluan nostaa Eeva Joenpellon ’kunnialla’ ja ’ihmisiksi’ elämäänsä elävät henkilöt.  Joskus he ovat niin järjettömän suoraselkäisiä, että vallan jäykistyvät haarniskansa sisään ja kuolevat sinne seisaalleen, mutta ovat yhtä kaikki ihailtavan komeita hahmoja.

Sitä paitsi heidän kaltaisiaan on kansassamme elänyt ja ollut, ihan oikeasti. He osaltaan pitivät suomalaista yhteiskuntaa pystyssä silloin, kun sitä uhkasivat erilaiset ääriliikkeet, sodat tai ’iske, rahasta ja poistu’ -miehet. Lieneekö heitä enää muualla kuin kirjallisuudessa?

Varokaa keski-ikäistä naista

Mikä etiäinen lie päähäni iskeytynyt, kun kevään korvalla sain yllättäen ajatuksen lukea uudestaan Eeva Joenpellon kuulun Lohja-sarjan ensimmäisen kirjan, ’Vetää kaikista ovista’ (1974).  

Muistan, kuinka muinainen lukion äidinkielen opettajamme luetutti kirjan meillä silloin melko tuoreeltaan. Ymmärsin, että hän piti sitä suuressa arvossa ja kyllähän kirjasta jo tuolloin kirjoiteltiin paljon lehdissäkin. Kirjasta ei tietenkään silloin vielä tiedetty tulevan Lohja -sarjan ensimmäinen teos, mutta jotain merkittävää kyllä havaittiin tapahtuneen.

Luin siis kirjan koulua varten ja pidin siitä muistaakseni laimeasti. Osasin jo Pohjantähden melkein ulkoa, koska se oli kesien sadepäivien kestolukemiseni ja pystyin sijoittamaan Joenpellon kirjan tapahtumat ajallisesti samoihin historian vaiheisiin, sisällissodan päättymiseen ja 1920-luvun jännitteiseen nousukauteen, mutta mitään järisyttävää vaikutusta kirja ei tehnyt.

Nyt kun palasin kirjan ääreen neljäkymmentä vuotta vanhempana, oli tunne täysin toinen. Suorastaan haukoin henkeäni ja välillä laskin kirjan käsistäni kävelläkseni hiukan ja sulatellakseni päässäni risteileviä ajatuksia. Kerrassaan loistavaa ihmiskuvausta! Pinnalta katsoen ei tapahdu niin suuria; ainakaan tilanteita ei suuremmin dramatisoida vaan niistä ikään kuin kerrotaan jälkikäteen tai kuullaan huhupuheena, mutta henkilöiden sisällä myllertävät tunnetilat ja ajatuksista nousevat syyt, jotka johtavat toiminnassa näkyviin seurauksiin, on kuvattu uskomattoman intensiivisesti. Ihmisten sisällä vellovan hurjan energian melkein tuntee lukiessaan.

Tajuan nyt, etten silloin muinoin teininä kerta kaikkiaan olisi pystynytkään ymmärtämään niitä kirjan hahmoja, jotka nyt olivat tässä toisessa lukukokemuksessa ne merkittävimmät. Poskeni sai nyt hehkumaan tuo säyseäksi ylenkatsottu, melkein huonekalun asemaan avioliitossaan alennettu keski-ikäinen kauppiaanrouva Salme, raivoisan sisunsa viime rippeillä hengissä pysyvä, lähes kaiken menettänyt punaleski Tilta ja jopa Salmen ikivanha piika Mari, joka venäläisten klassikkonäytelmien njanjojen tapaan haahuilee ikään kuin ylimääräisenä tilanteisiin, sotkee, unohtelee ja kuitenkin lausuu puolivahingossa suurimmat totuudet  ’jotka viäl multakokkareenakin muistaa’. 

Olin lukiolaisena varmaankin henkisesti lähinnä nuorempia naishahmoja; lapsellista Anjaa tai mukavuudenhaluista Inkeriä, jos nyt yleensä pystyin vielä kehenkään heistä samaistumaan. Kirjan miehet ovat ulkonaisesti toiminnan eteenpäin viejiä; he määräävät, ostavat, rakennuttavat, juonittelevat, pyrkivät asemiin, voittavat tai häviävät. Aika useinkin häviävät.  Heissä Joenpelto tekee jaon suoraselkäisiin ja ketkuihin, mutta heidän sisäinen maailmansa ei ole niin pakahduttava kuin naisten, joiden kuvaajana Joenpelto on tässä kirjassa aivan huikean hyvä.

Samoista henkilöistä Joenpelto kirjoitti Lohja -sarjaa vielä kolme kirjaa lisää. Niistä syntyi komea pitkä historian kaari, samaan tapaan kuin Koskelan suvusta Pohjantähdessä. Seuraavat kirjat eivät kuitenkaan yllä tunnelmassaan ’Vetää kaikista ovista’ -tasoiseen huimaan energialataukseen.

Ihmisiksi on voitava elää

Puhuin etiäisestä edellisessä siksi, että en ollut ajatellutkaan Eeva Joenpeltoa moneen vuoteen, kunnes sitten äkkiä päätin lukea ’Vetää kaikista ovista’ uudelleen. Ja kappas vaan, suunnilleen viikko tuon havahduttavan lukukokemuksen jälkeen huomasin kirjaston hyllyssä uudehkon Eeva Joenpelto -elämäkerran. Helena Ruuska oli kirjoittanut syksyllä 2015 ilmestyneen ’Eeva Joenpelto, Elämän kirjailija’-teoksen. Nappasin sen heti luettavakseni. Nyt on taas Joenpellon aika!

Joenpellosta on tehty elämäkerta aiemminkin; uskontotieteilijä Tiina Mahlamäki kirjoitti hänestä jo 2009 ja selailin senkin kirjan nyt läpi, kun kerran Joenpeltoon oikein sukelsin. Eeva Joenpelto oli uransa ajan WSOY:n kirjailija ja kustannustalonsa ’suuri tähti’ 1970- ja 1980-luvuilla. Finlandia-palkinnon hän sai ’viimein’ 1994 kirjasta ’Tuomari Müller, hieno mies’. Ruuskan kirjoittama uudempi elämäkerta on saanut tukea WSOY:n säätiöltä ja kustannustalon henkilöstö ja arkistot ovat olleet käytettävissä. Kirjoittajan ote on nyt ’rempseämpi’ kuin ensimmäisessä elämäkerrassa; toisten kirjailijoiden kateelliset kommentit, Joenpellon avioeron katkerat vaiheet ja molempien poikien traagiset kuolemat esitetään suoremmin. En tiedä, tuliko esille silti mitään merkittävästi aivan uutta, mutta kuva on toki elävämpi, rosoineen kaikkineen.

Eeva Joenpelto syntyi 1921, joten hänen lapsuudessaan sisällissodan tapahtumat, arvet ja katkeruudet olivat aikuisten puheissa ja asenteissa vielä aistittavissa. Joenpellon suvusta löytyi vääryyksiä ja taloudellisia menetyksiä kokeneita isovanhempia, vanhemmat taas surivat menettämiään lapsia; toiset menehtyivät tauteihin ja juuri aikuiseksi ehtineen pojan vei toinen maailmansota. Menetykset, tappiot, luopumiset ja hautajaiset toistuivat. Silti Eeva Joenpellon elämä oli myös hyvää ja ’parempiosaista’; hän eli suhteellisen hyvinvoivaa maalaiselämää, pääsi kouluun, saattoi opiskella ja hankkiutua Helsinkiin töihin.

Avioliitto kustannustoimittajan, myöhemmin kustannusyhtiö Tammen toimitusjohtajan, Jarl Hellemannin kanssa teki Joenpellon elämästä laajasti koti- ja ulkomaisen kirjallisuuden ympäröimää. Hän tiesi ja tunsi tarkkaan myös kustannusmaailman sisäiset kiemurat; ongelmat ja mahdollisuudet. Oma kirjailijanura alkoi varovasti 1940-luvun lopulla. Vuonna 1955 ilmestynyt ’Neito kulkee vetten päällä’ oli ensimmäinen suurempi menestys. Kirjoja syntyi tasaiseen tahtiin suunnilleen parin vuoden välein ja hän oli julkaissut jo 16 kirjaa ennen vuoden 1974 kesää.

Elämäkerran mukaan Joenpelto oli jo kauan kamppaillut avioliitossaan, mutta uskoi ja toivoi vielä asioiden korjaantuvan. Pojallakin oli vakavia ongelmia. Kirjailijan oma terveys reistaili, etenkin niska ja kädet kipeytyivät sietämättömästi. Kun aviomies kuitenkin ilmoittaa lähtevänsä lopullisesti, itsensä hylätyksi ja loukatuksi tuntenut, ahdistunut Joenpelto teippaa kipeät kätensä ja sulkeutuu kesäksi saunakamariinsa kirjoittamaan raivon vallassa muutamassa viikossa valmiiksi lopullisen version työn alla olleesta kirjastaan. Kustantaja pistää oitis painokoneet hyrräämään ja ’Vetää kaikista ovista’ on syksyn Tapaus. Jälkiviisaana voi todeta, että tuo lataus totta vie tuntuu tekstissä. Eipä tarvittu tarinankuljetuksen avuksi turhanaikaista vatvomista, lässytystä tai luonnonkuvausta.

Lohja-sarjan menestyksen siivittämänä Eeva Joenpelto saattoi ulkoisestikin elää kirjojensa henkilöhahmojen tapaan pää pystyssä ja kunnialla, vaikka elämä kuinka murjoi. Kotimaisemiinsa Sammattiin hän rakennutti valtavan, runsaat 32 metriä pitkän hirsitalon. Tämä Vares-Kantola oli tyyliltään menneen ajan suuren maatalon päärakennus, mutta sitä asui vain Joenpelto kissoineen. Talo on viime vuodet toiminut WSOY:n Säätiön hallinnoimana kirjailijaresidenssinä, vuonna 2004 kuolleen Joenpellon testamenttimääräyksen mukaisesti.

Jaksaa, jaksaa, jaksaa

Eeva Joenpelto näyttäytyi julkisuudessa uhmakkaan pystypäisenä, vahvana naisena, mutta ei halunnut tulla määritellyksi ’naiskirjailijaksi’ tai ’vahvojen naisten esiin nostajaksi’ eikä tahtonut feminismin sanansaattajan rooliakaan. Tästä huolimatta juuri naisten kuvaajana Joenpelto oli selkeästi parhaimmillaan ja osuvimmillaan. Hän kirjoitti toki myös miehistä, paljonkin, ja myöhempien kirjojen ihanteelliset, suoraselkäiset, hienot ja melkeinpä yli-kunnialliset päähenkilöt olivat nimenomaan miehiä. Ehkä hän halusi tuoda julki, että tällaisiakin miehiä on, vaikka he jäävät liian usein röyhkeämpien varjoon.

Joenpellon viimeiseksi kirjaksi jäi vuonna 2000 ilmestynyt ’Uskomattomia uhrauksia’. Siinä päähenkilönä on jälleen kelpo mies, kaikkensa maataloudelle ja osuustoiminnalle uhrannut agrologi Nygren, jonka koko elämä on luhistumassa. Kelvoton liikkeenjohto ja pröystäily kaataa osuustoiminnallisen yrityksen, maaseutu-yrittäjät eivät saa enää mistään tukea ahdinkoonsa ja Nygren itse päätyy parantumattomasti sairaana kalsean ja teknokraattisen hoitokoneiston kynsiin.

Tässä kirjassa jo 79-vuotias Joenpelto ei etäännytä tarinaansa historiallisen epookin turviin, vaan karu aikalaisnäkymä on kuin suoraan kenen tahansa tuttavapiiristä. Oman pojan pitkitetyn kuolinkamppailun seuraaminen toi varmasti Joenpellon tässä kirjassa esittämään sairaanhoidon kritiikkiin erityistä poltetta. Elämä on luopumista ja tämäkin kirja päättyy hautajaisiin. Hienot miehet haudataan, ketkummat jatkavat edelleen ja sitkeä nainen, tässä tapauksessa vanha kampaaja väsyneillä jaloillaan, pitää pystyssä romahtelevia sukulaisiaan.

Hyvä Suomi!

***

Jauhan kahvista

Suomi käy kofeiinin voimalla, väitetään, ja tottahan se on. Kahvi on valtaosalle suomalaisista lähes välttämätön jokapäiväinen nautintoaine. Suomi on maailman ainoa maa, jossa kahvitauot on kirjattu jopa virallisiin työehtosopimuksiin; talouselämämme likimain hyytyisi ilman kahvia.

Kyse ei ole pelkästään kemiallisesta riippuvuudesta: kofeiinia saa elimistöön nopeammin tabletteja nappailemalla, mutta se ei kenenkään mielestä korvaa kahvittelua. Tarvitaan lämmittävä, kuuma juoma, sen tuoksu, maku ja nopeasti havaittava piristävä vaikutus, jotta tämän kylmän ja pimeän maan umpimieliset asukkaat jaksavat puurtaa töissään ja uskaltautuvat puhumaan toisilleen. 

Kahvi on levinnyt muiden ulkomailta tuotavien ylellisyystuotteiden tavoin yhteiskunnassa ylhäältä alaspäin; ensin sitä juotiin vain yläluokan saleissa, sitten pappiloissa ja pikkuhiljaa myös pienemmissä mökeissä. Työväki oppi siirtämään kahvilla nälkää ja kitkuttelemaan syömättä iltaan saakka. Kahvia suosittiin myös ’raittiina vaihtoehtona’ muille piristeille. Kallista se toki oli ja siksi samat kahvinpurut käytettiin köyhemmissä talouksissa moneen kertaan. Kahvipaketti onkin yhä edelleen suomalaisten mielissä kelpo tuliainen, vaikka sen suhteellinen rahallinen hinta on pudonnut jo varsin matalalle.

Olen varmasti hyvin tavanomainen suomalainen kahvinjuoja. Kahvittelijan urani olen aloittanut kolmen kuukauden ikäisenä maitokahviin liuotetulla pullamössöllä. Oman kupin sain ennen kouluikää. Kahvilla ja jonkinlaisella voileivällä olen aloittanut aamuni varmaan viisikymmentä vuotta. Iltapäiväkahvi pullan kera on kuulunut päiviini yhtä kauan. Vieraskahvit, kokouskahvit, syntymäpäiväkahvit, juhlakahvit, eväskahvit ja kaikki työpaikan kahvitauot olen tietenkin nauttinut asiaankuuluvasti. Iltakahveja en juo, mutta ystävien kanssa menen mieluusti kahville puimaan kaikki maailman asiat ja kuulumiset.

Koskaan en vielä ole harkinnut kahvista luopumista; kahvi maistuu lähes aina hyvältä ja sen tuoksu jo käynnistää mielihyväreseptorini. Rakastan nimenomaan suomalaista peruskahvia enkä piittaa vaihtuvista muotikotkotuksista; siirapeista tai kuvioin koristelluista maitovaahdoista. Kardemummalla maustettu turkkilainen kahvi kelpaa kyllä joskus vaihteluksi.

 Sheikin mokkaa vai Costa Ricaa

Petri Nieminen ja Terho Puustinen eivät ole ’peruskahvinjuojia’, sillä he ovat omien sanojensa mukaan ’käyttäneet suuren osan valveillaoloajastaan hyvän kahvin etsimiseen, vahtineet tuhansia tunteja paahtimen vieressä ja maistelleet lukemattomia näyte-eriä’. Heidän kirjansa ’Kahvi, suuri suomalainen intohimo’ (2014) on mainio ja mittava opus kahvista; lajikkeista, paahtomenetelmistä, jauhatustavoista, eri valmistusmenetelmistä – joka heille ei ole kahvinkeittoa vaan uuttoa - ja niihin liittyvistä monista, monista tarinoista.

Amatööri kahvinjuojakin on tottunut erottamaan vaalean ja tumman paahdon tai pannujauhatuksen ja suodatinkahvin, mutta Nieminen ja Puustinen vyöryttävät lukijan valittaviksi kymmeniä erilaisia vaihtoehtoja, sekoituksia ja muunnelmia. Kahvin asema taloudellisesti merkittävänä viljelykasvina ja kaupattavana raaka-aineena on niin ikään mielenkiintoista luettavaa: maailman suurin kahvintuottaja on Brasilia, mutta kakkosena tuleva Vietnam on melko yllättävä tieto. Määrällisesti eniten tuottavat eivät kilpaile laadulla; sitä saa kirjoittajien mukaan esimerkiksi Keniasta. Kahvin alkuperäinen ’synnyinmaa’ lienee Etiopia, mutta sanat ’kahvi’, ’mokka’ tai ’arabica’ ovat tulleet koko maailman tietoisuuteen Jemenin ja arabikauppiaiden kautta.

Täydellisen kahvikupposen tavoittelussa on lähdettävä maaperästä, sopivasta ilmankosteudesta, onnistuneesta lajikevalinnasta, tuholaisten ja homeiden välttämisestä, sopivankokoisesta sadosta, taiten tehdystä hedelmien kuivattamisesta ja muusta käsittelystä. Kun se kaikki on onnistunut, päästään huolellisen ja riittävän lyhyen varastoinnin, täsmälleen oikean paahdon ja parhaan mahdollisen sekoituksen kautta vihdoin sopivankokoiseen jauhatukseen. Sitten on vielä valittava se täydellisin uuttomenetelmä ja pehmeydeltään sopivin vesi!

Nieminen ja Puustinen kirjoittavat kahvista tosissaan mutta eivät totisina, joten kirjaa on helppo lukea ja se innostaa hankkimaan aiheesta yhä lisää tietoa. Kaiken yksityiskohtaisen nippelitiedonkin keskellä tekstistä välittyy aito kahvista nauttimisen ilo. Paras kahvi ei ehkä sittenkään synny indonesialaisen sivettikissan vatsahappojen läpi kulkeneista pavuista - vaikka ehkä kallein – vaan sopivan tuoreena nautitusta juomasta ja juuri sen tietyn hetken tunnelmasta.

Pieni kahvi maitovaralla

Suomalaiset kuluttavat kahvia keskimäärin 10 kg henkeä kohti vuodessa ja pääsevät sillä määrällä maailman kahvinjuojien ykkösiksi. Vaikka työpaikoilla kahvitaukoja pidetään sopimusten mukaan, juovat suomalaiset sittenkin valtaosan kaikesta kahvistaan kotioloissa.

Kirjallisuudesta muistamme, kuinka Pohjantähden nuuka Koskelan Jussi osti Almalleen viimein pikkupaketin kahvia, kun Alma oli ensin raatanut kellon ympäri torpan perustamistöissä ja synnyttänyt vielä esikoispojankin. Niskavuoren vanha emäntä sääteli tiukasti sosiaalisia suhteitaan pyytämällä toiset kahville saliin ja komentamalla piian antamaan toisille kahvin keittiössä. Valtiollisissa seremonioissammekin  presidenttipari kahvittelee itsenäisyyspäivän vastaanotolla kunniavieraidensa kanssa.

Kahvia me juomme, mutta kahvilassa kävijöinä suomalaiset eivät ole maailman innokkaimpien listoilla. Julkiset kahvilat ovat toki Suomessakin koonneet ihmisiä yhteen jo ammoisesta 1700-luvun loppupuolesta lähtien, mutta ne ovat pitkään jääneet vain hyvin pienten piirien huviksi. Varsinainen ’kahvilakulttuuri’ vaatii taajama- ja kaupunkiolosuhteita, joita Suomessa on ollut hyvin harvassa. Satu Jaatinen on koonnut kirjaansa ’Kahvilan pöydässä’ (2006) viehättävän historia- ja tietopaketin kahvilaelämästä meillä ja muualla.

Euroopan suurkaupunkeihin; Lontooseen, Pariisiin ja Wieniin syntyi jo varhain, 1600-luvulla, julkisia kahviloita, joissa poliittisesti aktiiviset tapasivat toisiaan, punoivat juonia ja lukivat sanomalehtiä. Heidän ympärilleen kerääntyi myös kirjailijoita, toimittajia ja muita taiteilijoita. Lontoossa kahvilat muuttuivat kuitenkin pian pubeiksi ja kahvi jäi niissä aivan sivurooliin. Wienissä kahvilat liittyivät toiseen uuteen ylellisyyteen, nimittäin konditorioihin, ja niistä tuli loisteliaasti sisustettuja ’herkkukeitaita’. Pariisissa kahvilat säilyttivät oman leimansa; niistä sai kahvin ohella viiniä ja ruoka-annoksia, mutta ennen kaikkea jokapäiväistä keskustelu- ja väittelyseuraa.

Suomalaisten kaupunkien kahvilahistoriaan ovat jääneet nimet Fazer, Ekberg ja Aschan. Koko maata ajatellen tutuimpia ovat kuitenkin olleet rautatie- ja linja-auto-asemien läheisyyteen syntyneet kahvilat, joiden asiallinen sisustus ja kahvin kanssa tarjotut pullat tai muna-anjovisleivät eivät tarjonneet varsinaisia elämyksiä, mutta auttoivat matkustajaa eteenpäin.

Nyt kahvilakulttuurissamme on meneillään aivan uusi innostus ja kasvun aika. Saadaanko suomalaiset nyt istumaan joukolla latte-kulhojen ääreen, viihtymään tuntikausia tai peräti työskentelemään etänä kahvilasta käsin? Seuraa etsimään ei suomalainen vieläkään kahvilaan mene, vaan yksin liikkeellä oleva asettaa viereiselle tuolille laukkunsa reviirirajan merkiksi.

Amelien kahvilassa

Kirjallisuus käyttää kahviloita tapahtumapaikkoina runsaasti. Kahvilassa tapahtuvia tarinoita ajatellessa nousevat ensimmäisinä tietenkin esille pariisilaiset kahvilat. Niistä kertovat kirjat, näytelmät, elokuvakäsikirjoitukset, oopperalibretot ja tietenkin laulutekstit. 

Laulujen ja iskelmien teksteistä pulpahtavat mieleen myös monet saksankieliset kafeet ja tietysti ranskankielisen laulelman Cafe Pushkin, jossa se kaunis moskovalainen Natalie joi kaakaon vain. Hauska sattuma on, ettei koko kahvila Pushkinia tietenkään ollut olemassakaan, ranskalainen lauluntekijä keksi sen vain romanttiseen tekstiinsä. Neuvostoliiton hajottua ranskalaisturisteja alkoi tulvia Moskovaan kysymään, missä se Cafe Pushkin on ja kuinka sinne pääsee. Niinpä se piti äkkiä perustaa, joten nyt se kyllä löytyy.

Pariisilaiskahvilassa tapahtuvaa kirjaa etsiessäni eteeni tuli täydellinen osuma: ’Kahvila Pariisissa’, kirjoittanut Henri Troyat. Alkuperäisteos jo vuodelta 1955, suomennettu 1960. Ymmärsin kyllä jo julkaisuvuosia katsoessani, että tämä ei ole se 2000-luvun alun kulttielokuvan tarina, mutta hupaisia yhtymäkohtia riittää.

Historiallisista elämäkerroista paremmin tunnettu Troyat on sijoittanut kertomuksensa sodanaikaiseen Pariisiin, mutta kyseessä on jo ensimmäinen maailmansota ja vuosi 1915. Neuvokas ja viehättävä Amelie on nuori vaimo ja pikkuvauvan äiti, joka pitää kahvilaa henkensä pitimiksi. Mies on sotarintamalla, katoaa, ja haavoittuukin pahasti. Naisten työssäkäynti, saati ’yrittäjyys’ ei tuolloin ollut tavanomaista, mutta köyhemmissä kansanosissa se lienee ollut usein välttämätöntä.

Kirja tarjosi minulle lähinnä kulttuurihistoriallisen katsauksen aikaan ja paikkaan; en niinkään nauttinut sen kirjallisesta annista tai jännittänyt juonenkäänteitä. ’Tämähän on kuin joku ulkomaalaisten vastaanottokeskus,’ puuskahtaa naapuri kirjassa, kun espanjalaisia pakolaisia alkaa kokoontua Amelien vuokralaisiksi ja kahvilan vakioasiakkaiksi. Sana tuntuu kumman tutulta juuri nyt!  Tässä pariisilaiskahvilassa ei muuten puhuta ollenkaan kahvista – olikohan sen saannissa vaikeuksia sodan takia? Koko kahvi-sanaa ei mainita kuin yhden ainoan kerran, kun eräät naiset tulevat ’kahville’. Muutoin Amelie pohtii vain ruoka-annoksiaan ja etenkin viiniin liittyviä kysymyksiä. Sitä pitää tilata lisää ja vakio viinintoimittajaa pitää kohdella hyvin, se on liiketoiminnan kannalta ehdottoman tärkeää.

Monien mutkien kautta Amelie päätyy lopulta myymään vanhan pikkukahvilansa ja hankkimaan uuden, vähän isomman ja paremmalta paikalta, Montmartrelta. Sielläpä se 2000-luvun Amelienkin kahvila oli.

***

Espanjasta tarkoituksella

Aivojani alkoi kutkuttaa, kun aivan sattumoisin kuulin kirjastossa, kuinka asiakas kysyi virkailijalta ’onko teillä uusin Cervantes? ’ Kuka? Mikä?  Se Cervantes, joka minun mieleeni tuli, julkaisi jotain viimeksi 1600-luvulla. Kyse oli tosiaankin ’sen’ Don Quijoten viimeisimmästä suomennoksesta.

Aloin miettiä, mitä Cervantesin lisäksi tiedän espanjalaisesta kirjallisuudesta? Enpä paljoakaan. Espanja on yksi yhteisen Eurooppamme suurista ja vanhoista valtioista, mutta ei ainakaan minulle kovinkaan läheinen. Aurinkolomalla on tietysti tullut käydyksi, mutta siinä yhteydessä maan oma kulttuuri jää useimmiten taka-alalle. Paikat tuntuvat olevan lähinnä punehtuneiden brittien ja suorastaan rusinoituneiden saksalaisten kansoittamia. Kansat kohtaavat ja aurinko lämmittää – ei pahaa sanaa siitä.

Mitä mieleeni tulee lomamatkan lisäksi, kun kuulen sanan Espanja? Tomaatti. Jalkapallo. Flamenco. Kitara. Paha nuorisotyöttömyys. Keltainen. Punainen. Mutta entäpä kirjat?

Päätin siis tehdä aivan tietoisen valinnan; etsin luettavakseni kolme espanjalaista, suhteellisen uutta kirjaa. Sellaisia, jotka tarjoavat jonkinlaisen käsityksen nykyisestä espanjalaisesta yhteiskunnasta ja siitä kuinka kirjallisuus sitä heijastaa. Tai oikeastaan kai saan paremminkin käsityksen sitä, millaista espanjalaista kirjallisuutta valitaan suomennettavaksi ja millä kriteereillä – no, se onkin sitten oma juttunsa.

Ihmisen sisäinen matka

Kriitikoiden ylistämä. Kirjallisuuspalkintoja saanut. Nobel-spekulaatioissa usein mainittu, mutta ei vielä voittanut. Tästä pitänee aloittaa: kirjailija on Antonio Muñoz Molina. Käsiini sattui häneltä ’Kuun tuuli’ -niminen teos, suomennettu 2011, julkaistu alkujaan 2006.

Kirja oli laadukas, kaunis ja hyvin sympaattinen luettava. Ei kuitenkaan erityisen poikkeuksellinen, vaan pikemminkin hyvin tehty tyypillinen nuoren pojan kasvutarina. Poika kasvaa maaseudulla suhteellisen köyhissä oloissa ja etsii henkiselle kasvulleen jotain avarampaa näköalaa, kuin mitä vanhempien, suvun ja naapuruston arkinen ja rajoittunut rutiini voi tarjota.

Eletään aikaa, jolloin avaruuslennot kuuhun olivat vilkkaimmillaan. Uutiset ja aikakauslehdet olivat kirjan kertomana vuonna 1969 täynnä Apollo-sankarien haastatteluja ja arveluja siitä, kuinka pian teknologia mahdollistaa lopullisen ’avaruuden valloituksen’. Näistä uutisista poika saa omaan sisäiseen maailmaansa rakennusaineet. Häntä ei innosta työ vihannespellolla isän tapaan eikä myöskään koulunkäynti pappien paimennettavana.

Se, että isät ja pojat tuntuvat jossain vaiheessa elämää olevan todellakin aivan eri planeetoilla, ei ole poikkeuksellista, vaan pikemminkin kai tavallista. Erityisen espanjalaiseksi tarina muodostuu ympäristön kuvauksen kautta. Pojan koulussa opettavat tosiaankin papit; kirkon koulu on halvempi ja konservatiivisempi valinta kuin valtion koulu.Valtiokin on tosin kirkon tapaan tiukka ja ahdistava systeemi: Francon diktatuuri on voimissaan ja joka ainut ilta televisiolähetys päätetään diktaattorin kuvaan ja kansallislauluun, kuin viestinä ’mene nyt nukkumaan, minä vartioin täällä’. Sisällissotia on ollut Espanjassa useita ja viimeisimmästä on kirjan tapahtuma-aikaan vasta kolmekymmentä vuotta, joten kaikki kyläläiset tietävät tarkasti, kuka oli milläkin puolella ja kuka ilmiantoi tai teloitutti kenet. Voittajien edessä on lähes pakko nöyristellä, mutta hampaiden välistä sihahdetut kommentit painuvat syvälle nuoren pojan mieleen.

Diktatuuri päättyi Espanjassa vasta 1975 ja sen pitkä varjo tuntuu yhä. Toivottavasti Eurooppa ei enää koskaan kuvittele ratkaisevansa demokratian ongelmia luopumalla siitä.

Petra ei kainostele

Diktatuurin kaaduttua ja Espanjan liityttyä osaksi Euroopan yhteisöä muuttui myös yhteiskunnan yleinen ilmapiiri ’länsimaisemmaksi'. Kirkon ja konservatiivien ote hellitti. Kuten aina, muutokset toivat mukanaan sekä hyvää että pahaa. Dekkarit pöyhivät esille yhteiskunnallisen edistyksen varjopuolia notkeammin kuin sosiologiset raportit, mutta eivät välttämättä yhtään huonommin.

Kustantajien mainostekstit kohottavat Alicia Gimenéz Bartlett’in ’yhdeksi Espanjan suosituimmista kirjailijoista’, joten voinemme ehkä olettaa, että hän tietää mistä kirjoittaa ja mistä lukijat pitävät. Hänen tuotantonsa kattaa paljon muutakin kuin dekkareita, mutta Gimenéz Bartlettin luoma dekkarisarjan hahmo, rikoskomisario Petra Delicado; nainen miesvaltaisessa ammatissa ja miesvaltaisessa yhteiskunnassa, heijastaa todellisuutta suurkaupungin yhdessä sosiologisessa lokerossa.

Maaseudun vihannestarhojen naiset eivät ehkä tunnista itseään tästä ronskista ja rotevasta, kaksi kertaa eronneesta komisariosta, jolla on alaisenaan ja työparinaan mies, mutta espanjalaisnaisten elämän vaihtoehtojen lisääntymisestä se kertoo. Lukemani ’Petra Delicado ja vihaiset koirat’ on julkaistu alkujaan jo 1997 mutta suomennettu vasta 2013.

Barcelonan vilinässä säntäilevä Delicado ratkoo rikoksia enemmänkin viihdyttävästi kuin varsinaisesti jännitystä kiristäen. Baareissa notkutaan aamuun asti, mutta töihin tullaan silti ’ajoissa’. Asiat ratkeavat yllättäen tuttavien, illallisten ja henkilökohtaisten toilausten kautta, eikä niinkään minkäänlaisen systemaattisen poliisityön tuloksena.

Kaikki keinot työyhteisön puolesta

Espanjalaisuutta ovat viime vuosina mediajulkisuudessa edustaneet näkyvimmin elokuvat ja television kevyemmät sarjat. Niissä on loputonta pulinaa, aivan kerta kaikkiaan katkeamatonta puhetta, huitomista, säntäilyä, yli-dramaattisia eleitä ja kevyehköjä hermoromahduksia, joista toivutaan ystävien vertaistuella muutamassa hetkessä.

Tätä kaikkea löytyy myös suhteellisen nuoren (nelikymppinen) naiskirjailijan, Mamen Sanchez’in  dekkarista ’On ilo juoda teetä kanssasi’ (julkaistu 2013, suomeksi 2015) Kirja kertoo tavallaan rikoksia ratkovasta poliisista, mutta miespolo jää tarinassa aivan sivurooliin. Varsinainen rikos taitaa oikeastaan jäädä tapatumatta tai ainakin se on joku muu kuin se mistä rikosilmoitus tehdään.  Kirjan sankareita ja päähenkilöitä ovat kirjallisuuslehden toimituksen naiset.

Heillä riittää 2010-luvun Madridissa arkipäivän ongelmia. Työpaikkoja on harvassa ja irtisanomiset vaanivat kaiken aikaa. Lapsia ei saa aina hoitoon vaan heitä on kuljetettava työpaikalle mukaan. Avioliitot rakoilevat. Miehet ovat yhä melkoisia machoja, joille sallitaan enemmän vapauksia kuin naisille. Suhteissa on myös väkivaltaa.

Koska tapahtumien keskiössä on kirjallisuuslehti, kirjassa vilisevät myös sitaatit ja viittaukset. Jossain vaiheessa metsästetään Espanjan kuluisimman runoilijan, Garcia Lorcan, käsikirjoitusta, eikä Hemingwayn oleskelua Espanjassa voida tietenkään unohtaa. Kirjallisuuslehden naiset antavat toisilleen kaikessa sisarellista tukea. Ongelmien ratkaisemiseen, joskus myös niiden yhä sotkuisemmaksi tekemiseen, tarvitaan avuksi kaukaisempia sukulaisia, isoäitejä ja vähän mustalaisten taikuuttakin.

Kuka kumma tämmöisessä keitoksessa teetä juo? Brittikustantaja tietysti.

***