Pohjoisen jäinen lumo

Tänä vuonna on saatu kunnon talvi ja se on tullut aikaisin. Lokakuun lopussa satanut lumi on pysynyt maassa siitä asti ja marraskuu oli suorastaan ennätyskylmä. Keskitalvesta en tietenkään vielä voi tietää, mutta toistaiseksi näyttää hyvältä. Lumen kanssa päivien pimeyskin tuntuu helpommalta kestää. Pahempaa on tämä henkinen pimeys, joka tuntuu laskeutuneen maailman johtajien päihin.

Onnekseni löysin uuden kotimaisen kirjan, joka sai minut innostumaan. Iida Turpeisen teos ’Elolliset’ voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaanakin. Kirjassa on monia teemoja, joista pidin. Sen kieli ja tapa, jolla se on kirjoitettu, oli jotenkin lumoava. ’Vanhanajan’ kunnollinen kirja!

Se sai minut myös ajattelemaan maapalloamme eri suunnasta kuin yleensä. Pohjoisessa on kyllä kylmää ja ’tyhjää’, mutta siellä ovat myös valtameret ja mantereet itse asiassa ällistyttävän lähellä toisiaan. Jos vain teknologia mahdollistaisi liikkumisen jäisen meren kautta, sieltä olisi lyhyt matka ’maailman ympäri’. Sitä reittiä onkin etsitty vuosisatoja, kuten tiedämme. Nyt, kun maapallon lämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta ollaan toisaalta kovin huolissaan, saattaa pohjoisten reittien avautuminen olla yksi myönteinen seuraus sinänsä huonosta kehityksestä.

Ihmisen tiedonhalussa ja uusien alueiden sinnikkäässä tutkimisessa on jotain ihailtavaa. Kohottavaa suorastaan! Mitä kaikkia vaivoja ja vastuksia tutkijat ovatkaan ottaneet kestääkseen, kunhan vain ovat päässeet asiassaan eteenpäin. Toisaalta – likimain aina, kun jotain uutta on saatu löydettyä ja tutkittua, on alkanut myös sen hyödyntäminen ja suoranainen ryöstäminen. Ihminen on siis sekä ihailtava että tuskastuttavan typerä.

Tämänkertaisessa kirjakolmikossani kävi todellakin niin, että yhden lukeminen johti kiinnostuksen myös toiseen ja sitten kolmanteen. Iida Turpeisen ’Elolliset’ aloittaa teemojensa käsittelyn 1740-luvun alusta, hyytävästä tutkimusmatkasta Siperian itäisisimmältä laidalta kohti Alaskaa, ja siitä, mitä Georg Steller sieltä löytää. Tarina jatkuu siitä runsaat 200 vuotta pidemmälle ja saa uusia ulottuvuuksia.  Stelleristä yksityiskohtaisemmin kertoo Aura Koiviston ’Mies ja merilehmä’, pohtien samalla entisajan luonnontutkijoiden suhdetta eläimiin, uskontoon ja vallanpitäjiinkin. Pohjoisten tutkimusmatkojen valtavia vaikeuksia ja vuosisataisia saavutuksia kertaa puolestaan Matti Laineman ja Juha Nurmisen atlasmainen jättiteos ’Ultima Thule - Pohjoiset löytöretket.’

 

Jotain maailmastamme on lopullisesti poissa

 

Iida Turpeinen on väitöskirjaansa valmisteleva kirjallisuudentutkija ja nyt myös kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa ’Elolliset’ ilmestyi syksyllä 2023.

Kirja alkaa piipahduksesta Luonnontieteelliseen museoon Helsingissä. Siellä on valtava Stellerinmerilehmän luuranko. Maailman ainut näin täydellinen. Miksi ja miten se on sinne päätynyt, sekin kirjan myötä selviää.

Mutta ensin saksalaisen teologin ja luonnontutkijan, Georg Wilhelm Stellerin, täytyy värväytyä Venäjän keisarikunnan palvelukseen ja osaksi tanskalaisen, niin ikään Venäjälle palveluksiaan myyvän nimekkään tutkimusmatkailijan, Vitus Beringin, retkikuntaa. ’Kaikki tutkimusmatkat alkavat kupillisesta teetä’, kuten Turpeinen mainiosti kirjoittaa. Itse imperator, tsaari Pietari Suuri on aikoinaan antanut Beringille tehtäväksi etsiä ja kartoittaa reitti Aasiasta Amerikkaan. Ensimmäinen kerta ei onnistunut, mutta nyt yritetään uudelleen. Rakennetaan kaksi suurta laivaa ja niille satamantapainen kyhäelmä, jossa kaikki on likaista, pientä ja kylmää.

Kirja imaisee mukaansa heti ensi lauseista. Romaanin kieli on kaunista ja sanankäyttö oivaltavaa. Lukija tuntee pääsevänsä mukaan kertomukseen, joka selvästi sisältää muutakin, kuin toisiaan seuraavat, sinänsä jo hämmästyttävät tapahtumat. Lukija aavistaa, että kirjoittajan mielessä asioiden yhteydet ja seuraukset ovat jo johtaneet jollekin seuraavalle tasolle. Kirjoittaja kulkee edellä ja lukija seuraa häntä mielellään, innostuneena.

Tutkimusretken hämmästyttävät vaiheet ja sen aikana tehdyt havainnot ja löydöt ovat säilyneet jälkipolville katkelmina osallistujien muistiinpanoista, jälkeenpäin tehdyistä selostuksista ja kuin ihmeen kaupalla säilyneistä ’jälkeenjääneistä papereista’. Se, että retkestä tiedetään ylipäänsä yhtään mitään, on nykylukijan mielestä jo saavutus. Niin alkeelliset ja vaikeat olosuhteet olivat.

Steller oli ensimmäinen tutkija, joka näki, tutki ja kuvasi tuon hänen nimeään myöhemmin kantaneen merilehmän, lempeän pohjoisten rantavesien jättiläisen. Hän oli myös viimeinen. Myöhemmille luonnontutkijoille  ei jäänyt ainuttakaan elävää merilehmää. Alle kolmessakymmenessä vuodessa Beringin retkikunnan ja Stellerin matkaraporteista innostuneet metsästäjät ja muut ’elintilan valloittajat’ tappoivat nuo isot merilehmät sukupuuttoon. Sitä ei aluksi haluttu uskoa edes mahdolliseksi. Kyllä niitä jossain piileskelee, ne ovat vain paenneet, seliteltiin. Eihän ihminen nyt voi Luojan töitä sillä tavalla tuhota ja sotkea ’hyväksi luotua’ maailmaa?

Tästä surullisesta pisteestä Iida Turpeinen nostaa kirjansa tarinan seuraavalle tasolle. Monet ihmiset, niin syvästi asialleen omistautuneet luonnontutkijat kuin eri motiivein toimivat ’harrastelijat’ ja jopa sattumalta paikalle osuneet sivullisetkin siirtävät merilehmän tarinaa – ja luita – eteenpäin ihmiskunnan ja tieteen historiassa.

Turpeinen kuvaa hienosti ihmisten omistautumista työlleen, tavoitteilleen ja unelmilleen. Jotkut toteutuvat, jotkut eivät. Kirja kunnioittaa myös kauniisti periaatetta tiedon kumuloitumisesta ja arvostaa oikean oppineisuuden vaatiman työn määrää. Kun pyritään edes tieteellisen ja taiteellisen kuvauksen avulla saamaan vielä näkyville jotain, minkä ihminen on jo tuhonnut.

Ja elollisiahan katoaa meiltä koko ajan, kiihtyvällä nopeudella.

 

Tiedonhaluisen seikkailijan elämä

Kirjailija Aura Koivisto oli Norjan matkallaan saanut kipinän Georg Wilhelm Stellerin tarkempaan tutkimiseen ja siitä syntyi lopulta teos ’Mies ja merilehmä’ (2019). Tämän kirjan äärelle löysin vasta sitten, kun olin Turpeisen ’Elolliset’ ensin lukenut ja osasin reagoida kirjaluetteloissa nimeen ’Steller’.

Koivisto käyttää päälähteenään norjalaisen, sittemmin Yhdysvaltoihin muuttaneen Leonhard Stejnegerin 1936 ilmestynyttä Steller -elämäkertaa ’ Georg Wilhelm Steller: The Pioneer of Alaskan Natural History’. Sen lisäksi Koiviston kirjan lähdeluettelossa on yhdeksän sivun verran muita kirjoja, julkaisuja ja internet -artikkeleita, joten Stelleristä inspiroituneille on tarjolla todella paljon tutkittavaa.

Koivisto kuvaa ensi-innostustaan: Aivan kuin olisin rakastunut 1700-luvulla eläneeseen mieheen! Hänhän on kerta kaikkiaan kiehtova. Rohkea, tarmokas ja terävä. Rento ja vaatimaton, kärsimätön ja kiivas. Oikeudenmukainen, tasapuolinen, suorasanainen, sarkastinen, herkkä ja runollinen. Ja mitä kaikkea vielä?

Sitten hän kyllä myöntää, että on miehessä vastenmielisiäkin piirteitä – nykyihmisen silmin Steller on myös julmuri ja eläinten kiduttaja. Sen aikakauden luonnontutkijalle eläinten tutkiminen tarkoitti aina niiden tappamista, jopa suurissa määrin. Jos näit oudon ja kiinnostavan linnun, se piti tietenkin ampua ja sitten ehkä täyttää. Hylkeet, merisaukot tai naalit joutuivat suoranaisen massateurastuksen kohteiksi.

Hyväksyttyään sen ajatuksen, että ihmistä on tarkasteltava hänen omaa aikaansa vasten, Koivisto pääsee vauhtiin Stellerin persoonan ja elämänvaiheiden kuvaamisessa.

Tämä saksalainen, aikansa hyvän koulutuksen hankkinut mies oli sekoitus pietististä teologia, yrteistä ja lääkkeistä ymmärtävää parantajaa ja palavasieluista luonnontutkijaa. Etsiessään kiinnostavaa tekemistä ja toimeentuloa, hän värväytyi Venäjän tiedeakatemian palvelukseen. Näin hänen ’elämänsä parhaat vuodet’, eli 25-vuotiaasta aina 37-vuotiaana tapahtuneeseen kuolemaansa saakka, kuluivat itäisimmässä Siperiassa ja Alaskan hyisillä rannoilla.

Koivisto kertoo, kuinka Steller on retkillään pohjattoman kiinnostunut niin kasveista, linnuista kuin isommistakin eläjistä. Rohtoyrttejä keräämällä hän pystyy pitkään pitämään keripukin loitolla retkikunnan jäsenistä ja toiveikkaan elämänasenteensa avulla hän huolehtii myös heidän ’henkisestä hyvinvoinnistaan’, kun olosuhteet alkavat muuttua liki sietämättömiksi. Talvehtiminen haaksirikon jälkeen maakuoppaan kyhätyssä ’kömmänässä’, lähes ilman ruokaa ja polttopuita, paikassa, jonka sijaintia ei osaa määrittää, kysyy kyllä resilienssiä. Hänellä riitti uskoa siihen, että kyllä tästä selvitään, kyllä jonkinlainen laiva noista entisen sälöistä vielä saadaan kyhättyä ja kyllä vielä joskus löydetään täältä ihmisten ilmoille.

Koivisto kuvaa myös Stellerin luonteen toista puolta.  Hän ei ole kaikkeen sopeutuva laupeuden perikuva, vaan hänellä on tämän tästä isojakin kärhämiä retkikunnan muiden jäsenten, ja etenkin ylempiensä kanssa. Hän vaatii saada tehdä työtään, mutta retkikuntien johtajat ovat monesti sitä mieltä, ettei heinien tai lintujen keräily ole syy pysähtyä tai mennä maihin, jos aikataulut alkavat käydä kriittisiksi tai jos johtajat vain ovat päättäneet toisin. Stellerille muistutetaan, että hän on retkellä titteliltään ’vain geologi’ eikä hänen pidä ryhtyä määräilemään mitä tehdään.

Vaarallisimmat riidat Stellerillä on myöhemmin tiedeakatemian ja viranomaisten kanssa. Palkkarahoja ei pitkään aikaan kuulu ja joku on tehnyt hänestä ilmiannon, jonka perusteella häntä vaaditaan lähtemään välittömästi kuulusteltavaksi tuhansien kilometrien päähän Pietariin. Steller on suhtautunut liian ystävällisesti alkuperäiskansoihin ja vapauttanut omavaltaisesti itelmeenejä, joita oli syytetty kapinoinnista.

Vaiherikkaan elämänsä aikana Georg Wilhelm Steller ei saanut virallisesti julkaistua tutkimuksistaan riviäkään. Hän vain pakkasi näytteitään ja kirjoituksiaan purjelaivojen ja hevoskärryjen matkaan kohti Pietaria ja Saksaa, toivoen, etteivät ainakaan kaikki niistä katoaisi matkalla. Kesti vuosia, ennen kuin ensimmäinenkään julkaistiin hänen omissa nimissään.

Nykyään, kun Stellerin syntymästä on kulunut jo yli kolmesataa vuotta, hänen käsikirjoituksiaan kaivetaan museoiden arkistoista ja niitä tutkitaan ja julkaistaan. Stellerin nimeä kantava seura toimii Saksassa ja Alaskassa on hänelle omistettu lukio. Hänen havaintonsa ja tekemisensä kiinnostavat nyt, kun lajien sukupuutot ja luonnonvarojen liikakäytön ongelmat ovat kaikkien nähtävillä. Aura Koivisto toivoo ja uskoo, että jos Steller eläisi nyt, hän varmasti ottaisi ärhäkästi kantaa luonnon puolesta.

 

Halki hyytyneen meren

Kauppatieteitä opiskelleet ja liike-elämässä päivätyönsä tehneet Matti Lainema ja Juha Nurminen ovat julkaisseet ’vakavaan’ harrastukseensa perustuvan ’Ultima Thule – Pohjoiset löytöretket ’ kirjan vuonna 2001. He kumpikin harrastavat mm. merihistoriaa, löytöretkiä, kartografiaa, niihin liittyvän esineistön keräämistä ja tietenkin itse retkeilyä. Jättiopuksen toisena kustantajana WSOY:n ohella onkin John Nurmisen Säätiö. Aineiston laadinnassa on ollut mukana myös kansainvälinen nelihenkinen asiantuntijaryhmä.

Kirja on sisältönsä lisäksi kooltaankin muhkea ja komeasti kuvitettu. Siksi sen käsittelyssä oli hieman pulmia; käsissä sitä ei jaksa kauaa pitää, sylissäkin se alkaa tuntua raskaalta ja yöpöydälle se ei mahdu. Kunnon lukupulpetti on sen kanssa siis tarpeen.

Pohjoisten löytöretkien historia alkaa tietenkin alusta, kreikkalaisista. Heidän mukaansa kaikkein kauimmaisena pohjoisessa asuivat ’hyperborealaiset’. Heistä ei tarujen mukaan kovin paljoa tiedetty, mutta jotain sentään: he olivat metsissä asunut onnellinen kansa, joita ei vaivannut juuri mikään. Ei sodat, ei taudit, ei vanhenemisen vaivat. He vain iloitsivat elämästään, kunnes saivat tarpeekseen ja silloin he heittäytyivät kallionkielekkeeltä mereen. Hmm..suomalaisten esi-isiä he siis selvästikään eivät olleet. Ehkä norjalaisten?

Ensimmäinen ’vakavasti otettava’ löytöretkeilijä lienee ollut kreikkalainen 300-luvulla eKr. elänyt Pytheas. Häneltä löytyy tietoja mm. pohjoisesta ’hyytyneestä merestä’ ja ’Thulesta’. Oliko hän käynyt nykyisessä Norjassa? Vaiko jollain saarella? Kenties Islannissa? Myöhemmät tutkijat ovat tehneet monia eri tulkintoja ja arvailuja hänen tekstiensä perusteella.

Laineman ja Nurmisen jättiopus etenee aikakaudesta toiseen ja tutkimusmatkasta toiseen. Aina välillä tehdään välihyppäys ja esitellään tarkemmin joku aikakauteen liittyvä ilmiö, esinelöytö, kartta tai alkuperäiskulttuuri.

Varsinaisia pohjoisten vesien asiantuntijoita olivat tietenkin viikingit. Vielä myöhempinä aikoinakin pohjoisia alueita ovat kartoittaneet ja valloittaneet heidän jälkeläisensä, etenkin norjalaiset ja tanskalaiset löytöretkeilijät. Eteläisemmistä valtakunnista pohjoisille vesille ja jäätiköille ovat tiensä puskeneet britit, nuo koko maapalloa haltuunsa havitelleet merenkulkijat. Muutama hollantilainen laivue kävi niin ikään kokeilemassa, pääsisikö jääkentistä lävitse. Myöhemmin valaanpyynti toi kylmille vesille myös pohjoisamerikkalaiset.

Kirja on aivan valtava tietovarasto ja sen kartat ja muu kuvitus saa todella mielikuvituksen liikkeelle. Retkikuntia ja nimiä ja laivoja ja reittejä esitellään sellaisia määriä, että lukija ei tietenkään pysty kerralla sulattamaan kaikkea. Muutama tuttu nimi sentään jää mieleen; siellä purjehtivat laivoineen ja vaeltavat kantamuksineen muiden muassa Barents, Bering -mukanaan Steller-, Nansen ja Amundsen. Ja tietenkin Nordenskiöld, tuo ruotsalaistunut suomalainen.

Pohjoiset löytöretket -kirjan päätteeksi esitellään jäävirrat, jäätiköt ja jäävuoret. Ne ovat yhä vieläkin valtavia vastuksia alueella kulkijoille. Varhaisempien löytöretkeilijöiden jälkeen varsinaisella Arktiksella ovat liikkuneet pääasiassa tieteentekijät ja tutkijat.

Viimeisimpinä ovat pohjoiseen tulleet ’itsensä ylittämiseen’ pyrkivät retkeilijät, joista kirjan epilogissa todetaan: Lähdemme matkalle vapautuaksemme, päästäksemme eroon itsestämme ja muista. Todellisuus on kuitenkin päinvastainen – missään ihminen ei ole yhtä riippuvainen kumppaneistaan kuin Arktiksen retkellä.

 

***

 

 

Paloiksi jaettuja pääkaupunkeja

Kun vierailee vanhoissa suurkaupungeissa, tulee väkisinkin ajatelleeksi niiden lukuisia kerrostumia. Mitä kaikkea niissä onkaan ehtinyt tapahtua ’tällä samalla paikalla’?

Siinä missä Berliinissä nyt myydään iloisille perheille jalkapallojoukkueen fanikrääsää ja makkaraa, on joku kuollut epätoivoisessa yrityksessä päästä pois maasta. Ja sitä aiemmin nälkiintyneet naiset lapioivat sillä kohtaa raunioita. Muutamaa vuotta aiemmin siinä kulki joku virastosalkkuineen, menossa ylpeänä kohti Valtakunnankansliaa. Ja sitä aiemmin joku järjesteli siihen keisarin metsästysseurueen kuormahevosia saattueeksi. Ja niin edelleen, aina vain kauemmas historiaan.

Tai Pariisi! Siinä missä nyt aasialaiset hääparit poseeraavat kummallisissa asetelmissa kuviaan varten, juoksi joku aiemmin kiviä heitellen poliisin kyynelkaasua pakoon. Ja aiemmin siinä kohtaa miehittäjät sieppasivat Gestapon autoon kadulta jonkun, jota ei koskaan sen jälkeen nähty. Ja aiemmin siinä marssivat intomieliset barrikadien pystyttäjät. Ja sitä ennen varhaisemmat vallankumoukselliset. Ja sitä ennen suuren katedraalin rakentajat.

Historia tietenkin kiinnostaa minua aina. Juuri nyt, kun minulle rakkaan Euroopan tilanne tuntuu Ukrainan sodan takia masentavasti taantuneen monta vuosikymmentä taaksepäin, tekee tavallaan hyvää lukea siitä, kuinka sekaisin kaikki edellisen suursodan jälkeen oli. Järkytyksen jälkeen siitä sittenkin selvittiin. Ehkä siis selvitään jatkossakin. Ehkä ei tarvitse mennä ihan niin lohduttoman alas kuin viimeksi?

Uusin kirjalöytöni tältä vuodelta oli brittitoimittaja Sinclair McKayn mainio ’Berliini – Elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä’. Sen luettuani halusin tarkentaa myös kuvaani Pariisista, jonka sodanaikainen ja -jälkeinen tilanne on minulla jäänyt huomattavasti Berliiniä vähemmälle lukemiselle. Siihen sain kiinnostavaa täydennystä Antony Beevorin ja Artemis Cooperin (brittejä hekin) kirjasta ’Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949’.

Taistelujen tauottua Berliini paloiteltiin neljän voittajavaltion sotavoimien hallintaan ja sitä repivät vielä myös viimeisten natsiryhmittymien rippeet. Pariisin hallinnasta ja vapauttamisesta puolestaan kilpailivat useammatkin ranskalaisen vastarinnan omat ryhmittymät, vaikka liittoutuneiden joukot katsoivat kuitenkin tehneensä suurimman työn. Kolmanneksi sodan jälkeen paloitelluksi pääkaupungiksi kirjakolmikkooni valikoitui vielä Wien, joka myös jaettiin neljän voittajavaltion hallitsemiin alueisiin. Sen osalta nautin hiukan kevyempää otetta, eli skotlantilaisen Philip Kerrin dekkarin ’Saksalainen sielunmessu’, jossa Euroopan tuon aikainen sekavuus suorastaan tiivistyy.

 

Oi Berliini muistojen kaupunki

Toimittaja ja kirjailija Sinclair McKay julkaisi kirjansa ’Berlin: Life and Loss in theCity That Shaped the Century’ vuonna 2022 ja Tapio Kakon suomentamana ’Berliini – elää ja kuolla maailmanhistorian pyörteissä’ ilmestyi meillä 2023.

Kirja on vauhdikas ja hyvin helppolukuinen. Se ei tunnu historiantutkimukselta, vaan ennemminkin kokoelmalta mielenkiintoisia artikkeleja eri aihealueista, jotka kaikki koskettivat Berliiniä ja berliiniläisiä 1900-luvulla ja etenkin toisen maailmansodan päättymisvaiheessa. Artikkeleissa on silti lähdeviitteet, joten syvemmälle haluava pääsee kyllä niiden kautta jatkamaan tutkimista.

Kohtalaisen paljon kirjojen, elokuvien ja televisiosarjojen kautta Berliiniin tutustuneellekin kirjasta löytyy kiinnostavia näkökulmia ja uusia asioita.

Sodan viimeisten vaiheiden, kasvavan pelon ja epätoivoisten kellareissa vietettyjen viikkojen ohella kirjassa käsitellään esimerkiksi saksalaisen elokuvan, musiikkimaailman ja tieteentekijöiden vaiheita ja osallisuutta tapahtumiin.

Jotenkin kaikki tuntuu oman aikamme kautta katsottuna taas kerran niin tutulta; kuka onnistuu luistamaan pakoon, kuka tuhoutuu, kuka ottaa kantaa, kuka ei. Toinen katsoo olevansa ’vain ydinfyysikko’ tai ’vain viulisti’ täysin irrallaan yhteiskunnastaan ja syyllisyydestä mihinkään mitä siellä tapahtui, toinen taas ei. Myös jako siihen, ketkä antoivat jatkossa osaamisensa itäisen puolen, ketkä läntisen puolen hyväksi, on hätkähdyttävä.

Kurjuuden määrä berliiniläisten elämässä oli liki käsittämätön, mutta niin oli siihen johtanut syyllisyyskin. Lähes yhtä ällistyttävä on ollut sieltä ’kuopan pohjalta’ nouseminen ja kaupungin uusi virkoaminen.

Toisilla sekin kävi nopeammin kuin toisilla. Itäisempään osaan asumaan osuneet joutuivat elämään vaihtuvien diktatuurien komennossa yhtäjaksoisesti lähes 60 vuotta.

 

Mitättömyydestä suuruuteen, häpeästä kunniaan

Tunnettu brittiläinen sotahistorioitsija ja kirjailija Antony Beevor julkaisi kirjailijapuolisonsa Artemis Cooperin kanssa teoksen ’Paris after the Liberation 1944-1949’ jo vuonna 1994. Markku Päkkilän suomentama ’Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949’ ilmestyi meillä 2009.

Kirja on juuri sellainen, jota minusta on kerrassaan nautinto lukea. Heti kirjan alkusanoista lähtien lukijalle huomautetaan, kuinka ’kansakuntien voima lepää usein legendojen varassa’ ja että kirjoittajat ovat brittejä, joille Ranskan legendat näyttäytyvät tietenkin eri tavalla kuin ranskalaisille itselleen. Se ei silti tee kirjoittajien havainnoista huonompia – ehkä ajoittain paremminkin päinvastoin.

Juuri hiljattain Yle Areenasta toistamiseen ranskalaisen ’De Gaulle’ -elämäkertasarjan katsoneena tuntui siltä, että sen käsikirjoittajat ovat lukeneet tismalleen samat dokumentit kuin Beevor ja Cooper – jollei sitten tätä kirjaa suoraan. Tietenkin jotkut kohtaukset ovat ’aivan legendaarisia’, luki ne sitten mistä lähteestä tahansa.

Kuten de Gaullen puhe kaupungintalon parvekkeella: ’Pariisi! Häväisty, tuhottu, marttyyri Pariisi! Nyt se on vapaa! Se on vapautunut omin neuvoin, asukkaidensa ja koko Ranskan tuella!’

Tämä, jos mikä, oli osa tarpeellista legendaa. Ei sanaakaan amerikkalaisten tai brittijoukkojen osuudesta  vapauttamisessa – seikka, joka oli Beevorin mielestä moukkamaista historian vääristelyä, mutta joka silti ymmärrettävästi tarvittiin, paikkailemaan kansakunnan pahoin kolhiintunutta ylpeyttä hetkellä, jolloin siitä muutoin ei ollut tietoakaan.

Antautuneesta, miehitetystä, nälkää näkevästä Pariisista ja sen kautta Ranskasta piti saada leivottua yksi sodan voittajista, joka ei olisi liittoutuneiden valvonnan ja holhouksen kohde sodan jälkeen, vaan yksi niistä, jotka valvoivat hävinneitä. Se onnistuikin, ihmeen hyvin jopa, mutta jätti silti vuosikymmeniä tuntuvat arvet Ranskan suhteisiin Yhdysvaltoihin ja Britanniaan.

Kirjasta käy kiinnostavasti ilmi, kuinka koko Ranska oli tuolloin itseasiassa hyvin sotkuinen paketti.  Siellä oli niin Saksalle antautuneita, jopa mielellään sen kanssa yhteistyötä tehneitä tahoja, kuin monen eri tason vastarintaryhmittymiä, joilla oli ristiriitaiset tavoitteet Ranskan tulevasta suunnasta. Pahimmillaan naapurit ja sukulaiset teloittivat ja ilmiantoivat toisiaan suhdanteiden vaihtuessa, kun ’sankarillisuus kulki käsi kädessä pelkuruuden kanssa, kunnianhimo uhrautuvaisuuden ja keskinkertaisuus suuruuden kanssa.’

Kommunistien vahva asema maassa ja toisaalta muiden ryhmittymien valtava kommunismin pelko heti Ranskan vapautuksen jälkeen ja pitkälle vielä muutamaan seuraavaan vuoteen, oli jotakin, mitä en ollut osannut ajatella. Näin jälkeen päin katsottuna sen ymmärtää tietenkin todella hyvin. Onneksi Stalin ei jaksanut kiinnostua Ranskasta vaan keskittyi valtapeleihinsä idempänä, eivätkä innosta maata kuopivat Ranskan kommunistit koskaan saaneet Moskovasta sitä vallankumouksen aloittamiskäskyä, jota he niin kovasti odottivat. Ja sitten se ’historian ikkuna’ olikin heiltä jo sulkeutunut.

 

Syanidilla terästettyjä leivoksia

Skotlantilainen Philip Kerr loi saksalaiselle päähenkilölleen, yksityisetsiväksi ajautuneelle entiselle poliisille, Bernie Güntherille, sopivasti taustaa myös SS-joukoissa, tavallisessa Abwehrissä ja vielä neuvostoliittolaisten sotavankinakin, joten hän venyy juonikuvioissa lähes kaikkeen. Vuonna 2018 edesmennyt Kerr ehti uransa aikana julkaista kaikkiaan yli 30 kirjaa.

Berlin Noir -sarjaan itsenäisenä kuuluva ’A German Requiem’ julkaistiin 2014 ja Jukka Jääskeläisen suomentama ’Saksalainen sielunmessu’ tuli saataville samana vuonna.

Dekkari tapahtuu vuonna 1947, jolloin maailmansodan jälkeinen ’uusi järjestys’ on vielä rakentamatta ja kaikkialla on vain kaaosta. Eloonjääneet ovat tietenkin tyytyväisiä siitä, että ovat hengissä, mutta he eivät voi vielä sanoa todella ’selvinneensä’.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle raunioituneesta Berliinistä, jossa romahtamisvaarassa olevissa taloröttelöissä elämäänsä rakentavat ihmiset koettavat selviytyä. Amerikkalaissotilailta voi saada ruokatavaroita henkensä pitimiksi ja tupakkaa mustanpörssin kauppatavaraksi, mutta ne pitää maksaa luonnossa. Puna-armeijaa kannattaa vain parhaansa mukaan koettaa vältellä, jos haluaa pysyä ylipäänsä vahingoittumattomana. Briteistä tai ranskalaisista ei ole hyötyä, mutta ei paljon haittaakaan. Ärsyttävät vain.

Tarjottu työtehtävä vie Güntherin Wieniin. Kaupunki monine kahviloineen on kolhiintunut, mutta Berliiniin verrattuna rakennukset ovat suorastaan mainiossa kunnossa. Siellä jako neljään sektoriin on samanlainen kuin Berliinissä ja neuvostoliittolaista aluetta pelätään kuin ruttoa. Puna-armeija kaappaa ihmisiä muilta sektoreilta omalle alueelleen eikä heistä sen koommin kuulla.

Nälkä, mustan pörssin kauppa ja prostituutio vallitsevat. Ihmisiä tulee ja menee ja kaikilla on jo moneen kertaan vaihdetut, tekaistut henkilöpaperit. Saksalaiset entiset SS-päälliköt yrittävät käydä itävaltalaisista maanviljelijöistä, jotka eivät mukamas koko sodan aikana pois kotikylästä käyneetkään. Kuolintodistuksia ja armeijan kantakortteja väärennetään, aseita hamstrataan ja piilotellaan. Ehkä vielä olisi revanssin mahdollisuus?

Pahinta on, ettei lähes kehenkään voi luottaa. Kuka tahansa voi olla vakooja. Monet ovat kaksoisagentteja. Neuvostoliittolaiset värväävät entisiä natseja. Amerikkalaiset värväävät neuvostoliittolaisia. Kaikki trokaavat varastettua penisilliiniä.

Ah, noin hurmaava oli Wien. Kunhan muutaman vuosikymmenen on vettä virrannut Tonavassa, kaupunki voittaa useamman kerran peräjälkeen maailman parhaimman asuinpaikan tittelin.

 

***