Kävin kesällä Helsingin edustalla Vallisaaressa, joka on muutama vuosi sitten avattu yleisölle. Siellä voi retkeillä, kiipeillä vallituksilla ja etenkin tarkastella viereistä Suomenlinnaa toisesta suunnasta kuin yleensä. Siinä Kustaanmiekan kapoisen salmen toisella puolella oli hauska muistella, mitä kaikkea silmien eteen avautuvassa linnoituksessa olikaan vuosikymmenten aikana tullut nähtyä ja tehtyä.
Monesti Suomenlinnaan on menty nauttimaan leppeästä merituulesta ja piknikistä. Siellä on käyty kesäteatterissa, konserteissa, museoissa ja ravintoloissa. Lasten kanssa on seikkailtu jännittävissä käytäväverkostoissa, jotka mutkittelevat vallien sisällä.
Saarien muodostama kokonaisuus ei edelleenkään ole aivan pelkkää retkeilyä ja turismia, vaan siellä toimii yhä Merisotakoulu ja myös avovankila. Vakituisia asukkaita tässä Unescon maailmanperintökohteessa on nykyään hiukan alle seitsemänsataa.
Näistä muisteluista sain pienen nostalgiapuuskan, ja niinpä päätin etsiä luettavakseni kertomuksia vanhan linnoituksen eri aikakausilta. Paljon on linnoituksessa tapahtunut, ja mitä kaikkea vielä tulevina aikoina mahtaakaan siellä tapahtua? Kaikki valitsemani kolme kirjaa ovat tietenkin fiktiota, mutta kaikki pyrkivät nojaamaan pääosin todennettuihin faktoihin.
Linnoitusta, joka alkujaan nimettiin Sveaborgiksi ja suomalaisten suussa vääntyi Viaporiksi, alettiin aikoinaan rakentaa Ruotsin itärajan turvaksi vuonna 1748. Varustautuminen oli saanut pontta siitä, että Venäjä oli muuttunut myös merisotia käyväksi maaksi, jonka uusi pääkaupunki oli rakennettu Suomenlahden pohjukkaan. Isoviha ja Pikkuviha olivat hiljattain vyöryneet alueemme yli ja uhka koettiin hyvin todelliseksi.
Sveaborgin ’Kuninkaanporttiin’ kiveen hakatut sanat kehottavat ’seisomaan aina omalla pohjalla’ ja ’olemaan luottamatta vieraan apuun’. Näihin mahtipontisiinkin sanoihin on historian aikana viitattu useinkin, kun on etsitty tukea ja perusteluja jollekin, puolesta tai vastaan. On se sitten ollut EY-ratkaisu tai Natoon liittyminen tai mikä kulloinkin.
Toisaalta, linnoitus on aina suljettu paikka, jonka selviytyminen vaatii ennen pitkää apua jostakin muualta. Tämä tuli esille valitsemissani kirjoissakin; Ruotsin armeija odotti kiihkeästi kevättä ja apujoukkojen purjehtimista Tukholmasta, venäläinen kapinoiva sotaväki tähysteli jatkuvasti horisonttiin nähdäkseen panssarilaivojen tulevan heitä pelastamaan ja suomalaisten punavankien oli kerta kaikkiaan päästävä linnoituksesta pois, keinolla millä hyvänsä.
Kirjakolmikossani on siis tarjolla Sveaborgin-Viaporin-Suomenlinnan tarinoita Ursula Pohjolan-Pirhoselta, Paavo Rintalalta ja Kari Palinilta.
Hybridivaikuttaja-Helena
Ursula Pohjolan-Pirhonen kirjoitti historiallisiin aiheisiin perustuvia, aikoinaan hyvin suosittuja viihderomaaneja. Hänen tuotteliain kautensa osui 1970-luvulle.
’Viaporin kaunis Helena’ on vuodelta 1973. Kirjan lukeminen oli nostalginen sukellus historiaan monellakin tasolla. Kirjan tyyli oli nykylukijalle hellyttävän vanhanaikainen, mutta samalla hauska. Tämä oli juuri sitä kirjallisuutta, jonka kautta minä, ja varmaan hyvin moni muu ikätoverini, siirryin kirjastossa lasten- ja nuortenosastosta aikuisten puolelle. Aika pian näistä siirryttiin jo Puzon ’Kummisetään’, joka muistaakseni tuli saataville samoihin aikoihin.
Pohjolan-Pirhonen on sijoittanut tarinansa Viaporin linnoituksen viimeisiin hetkiin ruotsalaisessa hallinnassa. On vuosi 1808 ja käynnissä myöhemmin Suomen sodaksi nimetty sota, jossa ruotsalaiset joukot ovat enimmäkseen alakynnessä. Ruotsin armeijan strategioissa Viaporilla oli keskeinen rooli ja sen ympärillä oli lähes kolmannes Suomen maaperällä taistelevista joukoista. Mutta mitään ei tapahdu, mihinkään hyökkäyksiin ei ryhdytä, vaan Viaporiin kerätään yhä lisää joukkoja, ammuksia, ruokavaroja ja siviilejäkin. Linnoitus vain odottaa ja suorastaan pullistelee tavaraa. Nuoremmat upseerit kihisevät kiukusta, kun linnoituksen päällikkö, amiraali Cronstedt, vain epäröi.
Nuorien upseerien veren saa kuohumaan myös rouva Helena Reuterskiöld, jolla on linnoituksen upseeristossa jo kaksi aviomiestä, entinen ja nykyinen. Näyttää kuitenkin selvältä, että hän olisi halukas siirtymään jo kolmanteen, vielä hieman nuorempaan ja hellempään. Rouva lapsineen on siirretty Helsinkiin, turvaan. Mutta turva on kehnonlainen, sillä venäläiset joukot saapuvatkin sinne talvella maata pitkin Porvoon suunnalta.
Mitä virkaa siis on tässä tilanteessa linnoituksella? Rouva Helena arvelee tekevänsä hyvän työn yrittäessään pelastaa entisiä ja tuleviakin rakastajiaan taivuttelemalla linnoitusta antautumaan. Ovelasti venäläiset tuottavat paikalle ulkomaisia sanomalehtiä, joissa Ruotsin tilannetta mustamaalataan vielä todellistakin heikommaksi ja venäläisjoukkojen suuruutta liioitellaan moninkertaisesti. Pohjolan-Pirhonen laittaa juuri rouva Helenan toimittamaan nämä lehdet linnoituksen upseereille luettavaksi ja kauhistuttavaksi. Ja juonihan toimi - Viapori antautui laukaustakaan ampumatta.
Sinisilmäinen Arkadi
Paavo Rintala oli jo hyvin vakiintunut, usealla valtionpalkinnolla palkittu kirjailija ja Suomen rauhanpuolustajien puheenjohtaja, kun hän 1970 oli mukana toisena käsikirjoittajana suomalais- neuvostoliittolaisessa tv-elokuvassa ’Viapori 1906’. Samoista dokumentaarisista aineksista syntynyttä kirjaansa Rintala nimittää kuitenkin romaaniksi. ’Viapori 1906 -romaani kapinasta’ on vuodelta 1971.
Muistan nähneeni tuon tv-elokuvan, todennäköisesti useampaankin kertaan. Pääosan esittäjän nimeä en muista, mutta hänen viattomat vaaleansiniset silmänsä ja kirkkaan valkoisen sotilastakkinsa muistan kyllä. Rintala oli valinnut kirjansa tuhoutuviksi sankareiksi nuoret luutnantit, Arkadi Emeljanovin ja hänen ystävänsä Kohanskin. He tulevat kirjan alussa uusina upseereina Viaporiin ja ihmettelevät tapojen ja yhteiskunnan erilaisuutta suomalaisessa Helsingissä. Viaporissa eletään venäläisessä järjestelmässä, sieltä Helsinkiin tultaessa tullaan ’länteen’.
Venäläisessäkin yhteiskunnassa kuitenkin jo kuohuu. Vuoden 1905 levottomuudet ovat juuri takana ja uusia kapinanpoikasia puhkeaa siellä ja täällä ympäri laajaa imperiumia. Helsingissäkin jo ’punakaarti’ pitää kokouksiaan ihan julkisesti, mikä Viaporin komentavaa ylempää upseeristoa kauhistuttaa. Kuria on kovennettava, he tuumivat. Sotamiesten ruoskiminen ja ihan vain piekseminen kuoliaaksi asti ei ole Venäjän armeijassa mikään poikkeustapaus. Mutta kun heitä kunnolla kurittaa ja opettaa, he vaikka ’kantavat sinua käsillään’ selittää kenraali alemmilleen.
Tässäkin kirjassa toimitetaan painettua materiaalia Helsingistä Viaporiin. Nyt sotilaat tuovat mukanaan kapinaan ja vallankumoukseen kehottavia lentolehtisiä. Harmi vaan, että tavallisista tykkimiehistä suurin osa on lukutaidottomia.
Kapinaa viritellään, mutta se lipsahtaa liikkeelle aivan liian aikaisin. Odotettua tukea ei saada eivätkä muutamat nuoret upseerit pysty hallitsemaan toilailevaa joukkoaan. Koko Viaporin kapina on ohi 60 tunnissa. Huonostihan siinä käy ja pikateloitus odottaa sinisilmäistä luutnanttia ja hänen tovereitaan. Heidän hautapaikkansakin tasoitetaan nopeasti, kylvetään nurmelle ja hävitetään näkyvistä. Heitä ei haluta muistaa koskaan olleenkaan.
’He tulivat jostain, ja katosivat sinne takaisin, hukkuivat laajan Venäjänmaan aroille’, kommentoi joku heitä kirjassa. ’Ei,’ sanoo toinen.’ He tulivat tulevaisuudesta, sieltä mikä kerran on tuleva. Sosialismista.’
Viittaukset sosialismin onnelliseen tulevaisuuteen tuntuvat kenties nykylukijan silmin nolostuttavilta, mutta niin on tietenkin monella taholla ajateltu vuonna 1906. Kirjaan ne on kirjoitettu vuoden 1970 maailmassa ja vielä suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyöelokuvan yhteydessä, joten niille toiveille oli tilauksensa.
Edes ripaus edes jonkinlaista idealismia olisi kyllä nykymaailman ankeudessa toivottavaa. Mistä sitä vain löytäisi?
Nuoret pojat viimeisellä rannalla
Kari Palin on kirjoittanut useita kirjoja, joissa hän peilaa paljolti omia rankkoja kokemuksiaan lastensuojelun asiakkaana ja vankilatuomioita istuneena. Kolmen novellin kokoelma ’Pako Suomenlinnasta’ on vuodelta 2016. Kokoelman ensimmäinen novelli kertoo Suomenlinnasta, toiset kaksi muista aiheista.
Kokoelman fiktiivinen niminovelli kertoo kahden nuoren punavangin, seitsemäntoistavuotiaan Heikki Laakkosen ja vuotta vanhemman Iisakki Mörskyn elämän ratkaisevista valinnoista kesällä 1918.
Itsenäisyytensä 1917 saanut Suomi joutui heti ensikuukausinaan sisällissodan kurimukseen ja Suomenlinnaksi muuttunut Viapori sai ottaa muuriensa sisään runsaat 8000 vangittua punakaartilaista tai sellaiseksi epäiltyä sodan päätyttyä punaisten tappioon keväällä 1918.
Vankileiri paisui hallitsemattoman suureksi ja vankeja kuoli pikateloituksissa, mutta vielä huomattavasti enemmän suoranaiseen nälkään ja aliravitsemuksen takia riehuviin tauteihin. Kuolleiden kokonaismääräksi on arvioitu noin 1100. Tilanne rauhoittui vihdoin syyskuussa 1918, kun Suomenlinnan leiri muutettiin työleiriksi ja se siirtyi siviiliviranomaisten hallintaan.
Laakkonen ja Mörsky olivat olleet melko hyväkuntoisia nuoria miehiä leirille joutuessaan, mutta heidän vointinsa alkaa heiketä nopeasti. Jos he onnistuvatkin pysymään ’matalina’ ja välttämään pikateloituksen, tulee noutaja kuitenkin nälän muodossa, he pohtivat. Saarelta ei pääse pois, ei millään. Toisaalta, eihän Helsingin ranta niin kovin kaukana ole. Ja onko heillä enää mitään hävittävää?
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti