Elämästä ja moraalista

Tällä kertaa en voi sanoa, että ’törmäsin sattumalta tähän kirjaan ja ..’ Nyt etsiskelin aivan tarkoituksella, mitä uutta saksalaista kirjallisuutta olisi löydettävissä suomeksi luettavakseni. Saksa kiinnostaa minua jatkuvasti, sen kai tätä blogia seuraamallakin huomaa. Babylon Berlin-sarjan kolmas tuotantokausikin tuli katsottua ja jatkoa tietenkin odotan.

Siitä on jo muutama vuosi, kun Saksa oli Kirjamessujen teemamaa ja silloin käännöstarjontaa oli selvästi enemmän. Saattaisin ehkä juuri ja juuri selvitä kirjasta saksankielisenäkin; sanakirja apunani, mutta tietoisena siitä, että varmasti menetän paljon nyansseja ja kukaties perustavanlaatuisia oivalluksiakin. Niinpä jatkoin vain sitkeästi käännösten etsimistä.

Jostain esittelystä silmiini osui tekstinpätkä: … tuntemattomampien uusien nimien lisäksi esillä oli ’vanhoja jättiläisiä’ kuten Robert Seethaler…Kuka? Tästäkään henkilöstä en tiennyt yhtään mitään! Asiaa pengottuani opin, että kyseessä on itse asiassa itävaltalainen kirjailija, joka kylläkin nykyään asuu Berliinissä. Jättiläiseksi häntä voi nimittää ehkä jo siksikin, että hän on iso, hyvin pitkä mies. Vanha, no joo, alle kuusikymmentä mutta jo yli viisikymmentä.

’Vanha jättiläinen’ on tietysti markkinointitekstiä, mutta ilmeisestikin Seethaler on ollut hyvin suosittu 2000-luvulla sekä kirjailijana että myös näyttelijänä. Tarkasti ottaen pitäisi kai hänen kohdallaan puhua nimenomaan ’saksankielisestä’ kirjailijasta. Etsin ’saksalaista kirjallisuutta’ ja löysin itävaltalaisen, no joo…Seethalerilta löysin kaksikin suomeksi käännettyä teosta luettavakseni. 

Mistä vielä yksi jäsen kolmikkooni? Kirjaston uutuushyllyyn juuri tullut Annette Hess’in ’Tulkki’ tuntui sopivan haarukkaani. Hänenkään nimensä ei sanonut minulle mitään, mutta esittelyteksteissä mainittiin hänen käsikirjoittaneen useita suosittuja historiallisia televisiosarjoja, kuten ’Weissensee’. Sen tunnistin! Suomessa se pyöri oudon lässyllä nimellä ’Rakkautta Berliinin muurin varjossa’, mutta oli varsin koukuttava ja kuvasi hyytävästi DDR:n ’arkipäivän puolueterroria’. Sen näkemisen jälkeen vierailu Hohenschönhausenin Stasi-vankilassa sai turistikierroksellakin ihokarvat pystyyn.

Ahkera työnteko, velvollisuudet, tehokkuus ja tottelevaisuus – ne ovat saksalaisuuden (ja itävaltalaisuuden) ydintä näissäkin kirjoissa. Mutta ketä pitää totella? Mistä tulevat ne velvollisuudet, jotka on täytettävä? Kuka piirtää moraalin rajat? Tottelija vai käskijä?

Nämä vaikeat, hiertävät kysymykset toistuvat edelleen saksalaisten kirjoittajien teksteissä. Totteleminen on suistanut heidät tavan takaa onnettomuuteen, oli heitä käskemässä sitten keisari, Führer tai kommunistinen puolue.

 

Toisenlainen lippu salkoon

Robert Seethaler julkaisi 2013 kirjan ’Trafikant’, joka Arja Rinnekankaan suomentama tuli meillä myyntiin 2017 nimellä ’Tupakkakauppias’. Siinä Wienissä syntynyt Seethaler tutkii kotikaupunkinsa henkistä ilmapiiriä alkaen vuodesta 1937 ja päätyen toisen maailmansodan loppuun.

Päähenkilönä on nuori Franz, joka asuu äitinsä kanssa maaseudulla, järven rannan kalastajakylässä. Kun hänen on aika ryhtyä elättämään itse itsensä, hänelle tarjoutuu mahdollisuus siirtyä Wieniin, pikkuruiseen tupakkakauppaan, ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneen yksijalkaisen Otto Trsnjekin apupojaksi.

Franz tuntui aluksi varsinaiselta tylsimykseltä. Hän on tietysti kovin nuori ja tulee maalta, mutta silti epäilin jo, ettei hän ole ihan täysipäinen. Että onpas täällä Wienissä ihmeellistä ja joku nainenkin varmaan olisi jostain löydettävä…voi haukotus! Olin jo valmis vetämään mielessäni henkselit koko Seethalerin ylitse, ylimainostettu!

Franz ja äiti viestivät keskenään postikorteilla ja niissä piirtyvä kuva heidän suhteestaan on virkistävän omaperäinen. Äiti on itseasiassa poikkeuksellisen viisas ja avarakatseinen ihminen, ei mikään ihan tyypillinen äiti-hahmo.

Tarina saa onneksi uusia kierteitä ja paranee. Mietiskelevä Franz alkaa ymmärtää yhteiskunnassa tapahtuvia asioita, oikeastaan yllättävän nopeasti, lähtötasoonsa nähden. Tupakkakaupan vakioasiakas on vanha, jo fyysisesti hutera psykoanalyytikko Sigmund Freud ja naapuruston lihakauppias tuntee itsensä suorastaan ’maailman valtiaaksi’ kun voi yön pimeydessä käydä sotkemassa sian verellä tupakkakaupan seinään ’juutalaisten rakastaja’ -tekstin.

Seethaler ei selittele maanmiestensä toimia ’parhain päin’, vaan kuvaa heidän enimmäkseen ottaneen naapurimaan natsit riemumielin vastaan. Voima ja väkivalta juovuttavat.

Tilanne pahenee nopeasti, historiasta tunnetuin seurauksin, ja vanha Freud pelastautuu viime hetkillä maanpakoon Englantiin. Hänellä ei enää ole mahdollisuuksia ’moraaliseen taisteluun’, vaan sen uhrattaviksi sotureiksi joutuvat vanha yksijalkainen invalidi ja nuori, vasta herännyt apupoika.

 

Yksinäinen mies vuoren rinteellä

 

Robert Seethalerin ’Ein Ganzes Leben’ oli ilmestymisvuonnaan 2014 Saksan myydyin kirja. Raimo Salmisen suomentamana ’Kokonainen elämä’ ilmestyi meillä 2020.

Päähenkilö Andreas Egger elää sitkeästi ja hyvin yksinkertaisesti läpi lähes koko 1900-luvun. Kenties hän on jonkinlainen saksalaisen ja itävaltalaisen ihmisen prototyyppi: se pelin perusmalli, jonka päälle voitaisiin lisätä erilaisia lisätoimintoja ja hankkia parempia olosuhteita ja koristeita, jos onni sattuisi pelissä suosimaan.

Tätä Andreasta ei onni juurikaan suosi. Hänen orpo lapsuutensa kuluu kylmän ja väkivaltaisen sukulaismiehen perheessä ilmaisena työntekijänä pienessä vuoristokylässä. Kaltoinkohtelun seurauksena hänestä tulee hiljainen, syrjäänvetäytyvä ja ontuva. Mutta kun suostuu ottamaan vastaan mitä tahansa työtä ja jaksaa suorittaa kaikki tehtävät säntillisesti, pysyy juuri ja juuri leivässä.

Hänen onnenrippusensa, vaimo Marie, tekee vain hyvin lyhyen käynnin Andreaksen elämässä. Sotaankaan ontuvaa miestä ei huolita. Parin vuoden kuluttua natseilla menee jo niin huonosti, että hänetkin kaivetaan esille ja lähetetään sittenkin sotaan ’pelastamaan itärintamaa’. Hän kärsii nurkumatta senkin ja päälle vielä toistakymmentä vuotta kitumista neuvostoliittolaisella sotavankileirillä.

Samalla kun Egger vanhenee, muuttuu yhteiskunta hänen ympärillään. Vuoristokylään saadaan sähkö. Sinne rakennetaan ensimmäinen köysirata, joka muuttaa vuorille kulkemisen täysin. Pian sinne alkaa lappaa turisteja. Lehmien pito loppuu ja tilalle tulevat majatalot ja opastettujen retkien myynti. Välillä vallassa paasaavat toiset puolueet, välillä taas lippujen väri vaihtuu. Egger elää tämän kaiken läpi, mutta hän on kuitenkin jollain lailla siitä irrallinen. Hänellä on oma, sisäinen maailmansa.

Seethalerin Egger on kirja-arvioissa rinnastettu John Williamsin ’Stoner’iin’ ( josta kirjoitin tässä blogissa elokuussa 2017) ja paljon samaa niissä tietysti onkin. Yksinäisen miehen loputonta raatamista ja taistelua aina vain eteenpäin. Kummatkin hahmot koskettavat lukijaa ja saavat miettimään kaiken elämisen mielekkyyttä.

Egger ei ole minusta kuitenkaan niin läpikotaisin surullinen hahmo kuin Stoner. Hänelle ei kerry elämässä paljon mitään saavutuksia, toisin kuin Stonerille, ja senkin vähän, mitä saa, hän menettää. Silti hän hellii mielessään tätä vähäistäkin lämpöä ja on valmis kohtaamaan Kylmän Rouvan, kuoleman.

 

Se nyt vain oli sellaista aikaa

Annette Hess’in teos ’Deutsches Haus’ (2018), Pirkko Roinilan suomentamana ’Tulkki’ (2020) käsittelee tapahtumia Frankfurtissa vuonna 1963, kun monen vuoden hiljaisuuden jälkeen sotarikollisia alettiin jälleen haastaa oikeuteen. Ihmiset olivat jo tuudittautuneet Länsi-Saksassa jälleenrakennuksen hyörinään ja elintason nousuun, eikä mitään ’ikävää’ olisi haluttu enää kaivella esille.

Hessin päähenkilö on nuori Eva, joka päätyy sattuman kautta puolan kielen tulkiksi oikeudenkäyntiin, jossa nimi ja paikka Auschwitz iskostetaan saksalaisten mieliin.

Seethalerin hitaiden, suuren osan aikaa itsekseen mietiskelevien miesten jälkeen Annette Hessin tyyli on toisenlainen. Tajuamisen prosessit ja järkytykset tapahtuvat kyllä Evan mielessä, mutta Eva ei ole yksin mietteineen, vaan hänen ympärillään kuhisee ihmisiä ja eri suuntiin vetäviä virtauksia. Toiset vaativat avaamaan silmät ja ottamaan vastuun, toiset pyrkivät mitätöimään ja käskevät unohtamaan.

Kirja vyöryttää lukijan silmien eteen elokuvamaisia kohtauksia: perhe odottaa tyttären poikaystävää ensi visiitille. Isä peittelee jotain, äiti hössöttää ja hermoilee, pikkuveli sanoo jotain mitä ei pitäisi, isosiskolla on selvästi salaisuus, poikaystäväkin käyttäytyy oudosti.

Toinen kohtaus: laiha, vanha mies koettaa löytää halpaa matkustajakotia. Hän puhuu puolalaisittain murtaen saksaa. Hänellä on jotain kolhiintuneessa laukussaan. Hänellä on tatuoitu numerosarja käsivarressa.

Kolmas kohtaus: Eva järkyttyy, kun poikaystävä vaatii häntä heti lopettamaan tulkin työt oikeudessa, koska ’tuollainen ei sovi Sinun hermovarustuksellesi ja kun Sinusta tulee minun vaimoni, et tietenkään muutenkaan käy työssä’. Pari riitelee ja Eva palauttaa kihlasormuksensa.

Monenlaiset peitetyt perhesalaisuudet ja psykologiset omituisuudet juoksuttavat juonikuviota eteenpäin, kohti aavistettavissa olevaa katastrofia. Kysymykset sinkoilevat. Kuka tiesi ja kuinka paljon? Voiko olla mahdollista, etteivät vanhemmat yhtään osanneet aavistaa, mitä aidan takana tapahtui? Mitä sitten?

Kuinka paljon syyllisyyttä pitää kokonaisen kansan tuntea kanssakansalaistensa teoista? Tai lasten tuntea syyllisyyttä vanhempiensa tai isovanhempiensa selkeistä, todistetuista teoista? Kuinka paljon kokonaisten sukupolvien pitää tuntea syyllisyyttä siitä, etteivät he ottaneet selvää? Etteivät estäneet? Vastustaneet?

Miten suljetaan pois se kaikkein ahdistavin mahdollisuus, että jotain vastaavaa voisi tapahtua uudelleen?

 

***

 

Pariisissa viime vuosisadalla

Katselin taannoin netistä joulukonserttia Pariisista. Pari vuotta sitten tulipalon tärvelemäksi joutuneen Notre Damen pieni sivukappeli oli kaunis ja onnekseen säilynyt ehjänä, joten sinne oli voitu koota taitavia kuorolaisia ja solisteja. Esiintyjiä oli aina alle kymmenen kappaletta kerrallaan ja kaikilla oli rakennustyöläisten suojakypärät päässä. Siitä tiesi, että olimme joulussa 2020.

Musiikki oli upeaa ja silmät sulkemalla saattoi kypärätkin unohtaa. Silti mieleen hiipi tuskastuminen: pääsenkö enää ikinä oikeasti Pariisiin? Tai minnekään? Loppuuko viimein tämä turvavälien ja ulkonaliikkumiskieltojen aika? Viime vuosi meni matkustuskieltojen ja pandemian kourissa ja nyt alkaa tuntua, että samoin menee tämäkin. Enkä minäkään tästä yhtään nuorene!

Ei auta. On siis etsiydyttävä Pariisiin vain kirjojen välityksellä. Onneksi kirjasto oli yhä auki, vaikkakin ’supistetulla palveluvalikoimalla’. Uutuushyllyssä näkyi kirjan kansikuvassa Eiffel-tornin siluetti…Ville Eerolan kirjoittama ’Nuori Waltari’, mikä se semmoinen kirja on…Nappasin sen lainattavieni joukkoon ja tutkin takatekstejä. Tässä romaaniksi nimitetyssä teoksessa nuori Mika matkustaa 1929 Pariisiin etsimään itseään. Hmm…ei ehkä aivan kaikkein omaperäisimmältä vaikuttava juoni-idea, mutta annan sille nyt mahdollisuuden, Pariisin vuoksi.

Itse asiassa, Pariisi 1920-luvulla on lähes loppumattoman kiinnostava paikka ja aika. Siitä kyllä löytyy luettavaa!

Kaupunki oli tuolloin vetänyt puoleensa laumoittain etenkin amerikkalaisia; joutilaita ’rikkaita kakaroita’ ja toisaalta nälkärajalla kitkuttavia kirjailijanalkuja. Siellä oli läpilyöntiään etsiviä kuvataiteilijoita kaikista kansallisuuksista. Uuden aallon muusikoita. Venäläisiä vallankumousta paenneita emigrantteja ja balettiryhmiä. Uutta etsittiin kaikkialla. Naisten hiukset ja hameenhelmat lyhenivät; muotikin muuttui silloin aivan kokonaan.

Ei tuottanut todellakaan vaikeuksia koota kirjakolmikkoa tuosta ajasta: Nuoren Waltarin seuraksi valitsin ’vanhan amerikkalaisen’, eli ’ilmiö’ Gertrude Steinin, joka on jälleen yksi siinä pitkässä luettelossa ’kirjoja jotka olisi pitänyt lukea jo kauan sitten, mutta jotka ovat aina vain jääneet’. Kolmanneksi otin hetken mietittyäni muotisuunnittelija Coco Chanelin elämäkerran. Hän edustakoon maailmaa muuttanutta ranskalaisuutta kaiken Pariisin kosmopoliittisuuden joukossa.

 

Syntistä menoa Seinen rannalla

Minulle ennestään tuntematon kirjailija Ville Eerola on esittelytekstin mukaan hankkinut tutkinnot sekä poliittisesta historiasta että kirjallisuustieteestä. ’Nuoren Waltarin’ (2020) lopussa Eerola luettelee ’lähteitä, kirjallisuutta ja inspiraatiota’ tarjonneita teoksia, joista tunnistan lukeneeni ainakin Ritva Haavikon ja Panu Rajalan laatimat Waltari-elämäkerrat sekä Panu Rajalan elämäkerran Olavi Paavolaisesta.

Niinpä ’Nuori Waltari’ ei tarjonnut minulle varsinaisten tapahtumien suhteen mitään uutta. Kirjassa onkin kyse ’tunnelmasta’ ja tunnelmoinnista.

Eerola hyppää Waltarin nahkoihin ja minä-muodossa tilittävä nuori Mika tuskailee, ahdistuu ja ’hurmioituu’ tyylinsä mukaisesti. Teksti on naamioitu aikakautensa mukaiseksi myös kirjoittamalla ’reklaameista’ ja ’anatoomisista seikoista’ tai ’teoloogisesta tiedekunnasta’ sun muista.

Isänsä jo 5-vuotiaana menettänyt papin poika ja papin veljenpoika Mika uskaltaa lopettaa teologian opinnot vasta kun setä on joutunut kohun saattelemana eroamaan Merimieslähetyksen johtopaikalta, eikä voi häntä enää sen paremmin painostaa kuin houkutella uramahdollisuuksillakaan.

’Loistava’ Olavi Paavolainen houkuttaa ja johdattaa kaksikymppistä Mikaa tekemään taiteen vallankumousta. Se voidaan toki aloittaa suurin puhein Helsingissä kahvilassa, mutta aivan välttämätöntä on hankkia kokemuksia Pariisista. Sinne siis, poikaporukassa.

Kun kerran absinttia ei enää ole lupa myydä, saavat Pernod ja samppanja kelvata ’alkohooliksi’, jota siellä saa juoda ihan luvallisesti, toisin kuin koti-Suomessa. Sitä täytyykin sitten kiskoa kaksin käsin kunnes taju menee ja deliriumin kourista vihdoin päästyä kauhistuttaa muisto synnistä mustan prostituoidun murjussa.

Oi voi sinua, Mika. Olet tietysti niin kovin nuori ja lapsellinen. Elit kovin toisenlaisena aikana kuin tämä nykyinen. Nyt nämä toilaukset saattaisivat jopa nostaa esiin nuivahkoja kommentteja ’mies neroista’, joiden kerhon pääsyvaatimuksiin tällainen käytös ilman muuta aikanaan kuului, mutta joka nyt olisi pelkästään negatiivista mainosta.

Pariisissa Mikalle tapahtuu paljon. Se huumaa ja hurmaa, sekoittaa pään ja tyhjentää lompakon. Kirjan lopussa nuori Waltari palaa koti-Suomeen ja ostaa junalipun – Hyvinkäälle.

 

Elämää nerojen, melkein-nerojen ja ehkä-nerojen kanssa

Gertrude Stein julkaisi kirjansa ’Alice B. Toklasin omaelämäkerta’ (The Autobigraphy of Alice B. Toklas) vuonna 1933. Minulla oli luettavana Raija Mattilan suomennos vuodelta 1980.

Kirjan ’kulttimaine’ on syntynyt siitä, että kirja ei itseasiassa kerro Alice B. Toklasista paljoakaan, vaan enimmäkseen kirjoittajastaan, joka oli aikansa ’ilmiö’.

Kirjallisen ja taiteellisen salongin pitäjä, kirjailija, mesenaatti ja omien sanojensa mukaan yksinkertaisesti vain ’nero’, Gertrude Stein, puhuu kirjassa lähinnä itsestään ja kaikista niistä taiteilijoista, joiden kanssa hän ja Toklas ovat salongissaan jatkuvasti tekemisissä. Stein istuu keskellä salia korokkeella ja johtaa keskusteluja. Toisia hän auttaa, toisille antaa ’hyviä neuvoja’ ja innoitusta, toisia nälvii ja piikittelee.

Stein ja Toklas olivat kumpikin amerikkalaisia, mutta he tutustuivat toisiinsa Pariisissa 1907 ja elivät siellä sen jälkeen yhdessä lähes neljäkymmentä vuotta, Steinin kuolemaan saakka. Millä rahalla, tuumin pragmaattiseen tapaani aina välillä… Ilmeisestikin kumpikin sai suvultaan avustusta tai ’elinkorkoa’ ja etenkin Steinin perhe oli varakas.

Toklas oli ’taloudenhoitaja’ ja ’puutarhuri’, ja ’sihteeri’, joka ei kaikilta arkitöiltään ’ehtinyt’ kirjoittaa elämäkertaansa, joten taidemesenaatti Stein ’teki sen hänen puolestaan’. He olivat, kuten kustantaja on somasti kirjan takatekstiin kirjoittanut ’kaksi amerikkalaista neitiä keskellä Euroopan taiteen mullistusta’. Neitiä !!! No niin, lukemani nide oli siis vuodelta 1980.

Suomalaiset Pariisista innoitusta etsineet Waltarit, Paavolaiset tai muut, eivät osuneet Steinin salonkiin, mutta Suomi kyllä mainitaan kirjassa pari kertaa. Jo varhemmin, ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista, joku ’erikoisiin paikkoihin’ matkoja järjestävä pohtii menemistä Suomeen, koska siellä saattaisi päästä näkemään suurta imperiumia vastaan syntyvän kapinan. Toisella kertaa Stein puhuu sähkölämmittimen asentamisesta taloonsa ja mainitsee suomalaisen kotiapulaisensa kannattavan ajatusta.

Kirja vilisee aika sekavasti tapahtumia, tapaamisia ja kulttuurialan ’nimiä’. Niitä on joka sivulla, mutta suurin osa on minulle tuntemattomia. Kirjoittamisestaan käyvät keskustelemassa niin Scott Fitzgerald, Sherwood Anderson kuin nuori Hemingwaykin. Suurista kuuluisuuksista eniten mainintoja saa Pablo Picasso, joka oli Steinin vakiovieras ainakin kolmen ensimmäisen vaimonsa kanssa. Picasson maalaama muotokuva Gertrude Steinista on nykyään New Yorkissa Metropolitan Museum of Art’issa.

Steinin salongin seinille ilmestyi Picasson lisäksi myös tauluja Cezannelta, Renoirilta, Matisselta jne.  Silloin kun ne hankittiin, ne olivat niin ’arvottomia’ ja niin tuntemattomien tekijöiden tekemiä, ettei salongin ovia viitsitty niiden takia edes lukita. Steinin kuoleman jälkeen hänen sukunsa korjasi ne kaikki visusti talteen, sillä Toklasin ja Steinin ’neitien’ välillä ei ollut mitään ’juridista dokumenttia’.

 

Nainen vapautuu liikkumaan

Gabrielle Chanel oli tuhansille muotitalonsa työntekijöille aina ’Mademoiselle’, jonka tahtoon oli taivuttava. Madamea hänestä ei koskaan tullut, vaikka naimisiinmeno joskus oli aika lähellä. Muutamat läheisimmät saattoivat käyttää hänestä lempinimeä Coco.

Axel Madsen’in kirjoittama ’Chanel: A Woman of Her Own’ ilmestyi 1990 ja Eeva-Liisa Jaakkolan suomentamana se sai nimen ’Coco Chanel’ (1991).

Kirjan sisältö osoittautui ’yhteiskunnallisesti’ paljon mielenkiintoisemmaksi kuin odotin. Siitä välittyy ikään kuin varsinaisen tarinan ohessa tuon ajan Ranskan sekavaa sisäpolitiikkaa, luokkajaon muutoksia, talouden uusia muotoja ja etenkin käsityksiä syntyperän ja sukupuolen ihmiselle asettamista rajoituksista.

Teos ei lopulta käsittele kovinkaan paljon varsinaista muotia, vaatteiden suunnittelua tai valmistusta. Se, kuinka Chanel suunnitteli selkeälinjaiset, yksinkertaiset jakkunsa ja leninkinsä suoraan leikkaamalla ja harsimalla ne mallien ylle ja kuinka hän ryhtyi valmistuttamaan niitä pehmeistä, joustavista kankaista, kuten jerseystä, joita ei ennen pidetty ollenkaan vaatetukseen sopivina, kuitataan melko lyhyillä maininnoilla.

Kirja keskittyy Chanelin persoonaan, hänen elämänsä käänteisiin ja aikaan, jossa hän eli.  Kenties näin käy kun ihmisestä tulee ’riittävän kuuluisa’ tai hänen ajastaan on jo kulunut tarpeeksi kauan. Se asia, mikä hänestä aikanaan teki kuuluisan, häipyy taustalle.

Chanel kuoli vuonna 1971, siis jo viisikymmentä vuotta sitten. Hänen yrityksensä kuuluisin yksittäinen tuote, parfyymi ’Chanel N:o 5’ täyttää peräti pyöreät sata, sillä se tuli ensi kertaa markkinoille 1921.  Chanel ei itse ryhtynyt parfyymien sekoittajaksi, vaan valitsi Ernest Beaux’in hänelle valmistamista tuoksuvaihtoehdoista ’tuon viidennen, se miellyttää minua eniten’.

Mahtoiko Pariisissa toilaileva Mika ostaa sitä? Luultavasti ei, se oli aika tyyristä…

Chanel teki viime vuosisadan Ranskassa todellisen ’luokkaretken’. Hänen sairaalloinen äitinsä kuoli nuorena, epämääräinen isä häipyi omille teilleen ja lapset jouduttiin jakamaan kuka minnekin, sukulaisiin tai orpokotiin. Sisukas ja ompelutaitoinen Gabrielle selviytyi orpokodista liinavaatemyymälän apulaiseksi ja sieltä rikkaan hevoskasvattajan ’pikku ystävättäreksi’, joka alkoi koristella ja valmistaa naisten hattuja. Tästä hänen uransa pikkuhiljaa alkaa ja parin varakkaan rakastajan mahdollistamalla alkupääomalla nousee oma ensimmäinen oma myymälä ja ompelimo.

Kun kauppa alkoi käydä, hän pystyi maksamaan saamansa alkupääoman takaisin, ostamaan oman talon ja siirtymään elämässään eteenpäin. Neljäkymmentä täyttäessään, vuonna 1923, hän oli jo miljonääri ja kuuluisuus. Sitten alkaa Chanelinkin elämäkerrassa ’nimien kavalkadi’.

Hänen päivällisillään pyörivät venäläisen baletin johtaja Djagilev ja säveltäjä Stravinski. Heillä oli yhteisiä projekteja; Chanelin tuttava Picasso teki baletille lavasteita ja Chanel suunnitteli puvut. Winston Churchill piipahti kesäisin käymään ja Westminsterin herttua halusi Chanelin kanssa naimisiin. Venäjän pakosalla ollut suuriruhtinas Dmitri Pavlovits – sama joka oli Felix Jusupovin kanssa Rasputinia tappamassa – etsi rikasta elättäjää ja asuikin hetken Chanelin kanssa, mutta tämä laittoi hänet kiertoon amerikkalaiselle maalitehtailijan perilliselle.

Chanel raivasi itselleen poikkeuksellisen paikan miesten suurimmalta osin hallitsemassa Ranskan muotimaailmassa ja antoi tuhansille naisille myös mahdollisuuden tehdä itse työtä. Kun ompelijat menivät lakkoon, hän oli kylläkin aivan raivoissaan ja kun jopa mannekiinit kehtasivat pyytää lisää palkkaa, hän suositteli heille vain rikkaan rakastajan hankintaa.

Kaikki muuttuu, mutta ei yhdellä kertaa.

 

***

Jäämaan hurjat

Kun olin toteuttamassa monivuotista jouluperinnettäni, siis lukemassa Frans G. Bengtssonin kirjasta ’Orm Punainen’ lukua, jossa kerrotaan joulunvietosta viikinkikuningas Harald Sinihampaan hovissa, muistin jälleen, että ne monesti aikomani alkuperäiset saagat ovat yhä lukematta. Ne pitäisi viimeinkin kaivaa esille.

Toimeen siis! Islantilaisten historia alkaa suunnilleen 900-luvulta, kun norjalaisia saapui saarelle. Kenties siellä oli jo jokunen keltti ennestään, mutta sitä ei ole saatu varmuudella todistettua. Islantilaiset saivat nämä saagansa, varhaiset perinnekertomuksensa, koottua kirjalliseen muotoon jo poikkeuksellisen varhain, 1200-luvulla.

Siinä samalla tuli kirjattua norjalaistenkin muinaishistoria ja ylipäänsä kaikkien alueen ’viikinkien’ teot ja tavat, suurin piirtein. Aivan kirjaimellisesti joka sanaa ei liene syytä pitää vahvistettuna totuutena, sillä hyvän tarinan piti jo tuolloin olla ennen muuta viihdyttävä ja mieleen jäävä.

Hyvinä tarinoitsijoina islantilaisia on pidetty myöhemminkin. Turistit täyttävät nykyään suurin joukoin saaren kuumavetiset kylpylät ja vaeltavat laavakentillä ja jäätiköillä. Heille kerrotaan viihdykkeeksi maahisista, peikoista ja menninkäisistä, joita karun ja sumuisen maiseman keskellä kuulemma asustaa.

Monet muistavat myös uudemmat 2000-luvun alun ’finanssiviikingit’, nuo rinta rottingilla maasta toiseen kulkeneet nuoret sijoittajat ja valuuttakauppiaat, joiden käsissä kaikki kasvoi ja tuotot moninkertaistuivat aivan ennennäkemättömiin lukemiin. Nyt oli heidän tarinoidensa mukaan sijoittamisessa keksitty jotain aivan uutta – teknologinen Islannin ihme, vähintäänkin. Taloustoimittajilla oli ainakin hetken aikaa hauskaa ja tiedotustilaisuuksissa hyvät tarjoilut.

Ihan tavallinen velkavetoinen kuplahan se sittenkin oli ja puhkesi syksyllä 2008 tunnetuin seurauksin. Etenkin britit ja hollantilaiset jäivät raivoissaan huutelemaan rahojensa perään. Omatkin kansalaiset heittelivät rahoitusvelhoja jonkun aikaa sillinpäillä ja skyrillä, mutta ilmeisesti unohtivat aika nopeasti.

Maantieteen ja geologian näkökulmasta katsoen Islanti on aika ’epätodennäköinen’ onnela. Se on tuliperäinen ja kalsean karu, keskellä pohjoista kylmää valtamerta. Ilmeisesti saari on jossain kaukaisessa tulevaisuudessa halkeamassa kahtia tai suoraan sen alla oleva ’kuuma piste’ saattaa kenties lennättää koko saaren murusina ilmaan. Aiemmin sinne rantautuneet hankkivat niukan elantonsa sillin, turskan ja lampaiden avulla. Nyt heitä elättää leveämmin myös turismi ja halvan geotermisen energian saarelle houkuttelema alumiiniteollisuus.

Tämänkertaiseen kirjakolmikkooni tuli tarjolle maistiaisia islantilaistarinoista suunnilleen tuhannen vuoden ajalta.

 

Kaikkien laivojen joukosta kaunein on Suur-Käärme

Islantilaisen Snorri Sturlusonin 1230-luvulla kirjoittama Heimskringla on laajin norjalaisten kuningassaagojen kokoelma.  Kirjastosta löysin luettavakseni 2012 uudelleenjulkaistun ’Norjan kuningassaagoja’-kirjan, joka perustuu Toivo Walleniuksen vuonna 1919 tekemään Heimskringlan suomennokseen. Johdannossaan Wallenius puolestaan kertoo käyttäneensä lähteenään pääasiassa ’eteväksi tunnustettua’ Gustav Stormin norjannosta vuodelta 1899.

Kirjan etulehdellä mainitaan teoksen olevan ’norjan kielestä lyhentäen suomennettu’ ja siihen on liitetty kuvitusta, joka on peräisin 1890-luvun taiteilijoiden puupiirroksista. Taiteilijoiden näkemys itsestään Snorri Sturlusonista tuo mieleen vanhojen Raamattujen kuvat: partasuu ukkeli yrmyn näköisenä pitkä paita päällä.

Kirja kertoo viisi päätarinaa eli saagaa, joiden sankareina ovat Harald Kaunotukka, Haakon Hyvä, Eirikin pojat, Haakon jaarli ja Olavi Trygvenpoika.

Kirjoitusten tyyli on tietenkin ’vanhahtava’. Välillä lukijan tarkkaavaisuus herpaantuu, kun tarinat alkavat muistuttaa Vanhan Testamentin loputtomia sukuluetteloita. Kuka oli kenenkin poika, lanko, poikapuoli, johtava ’henkivartija’, jaarli..Välillä taas palataan seikkailukirjojen meininkiin ja lukijakin innostuu. Miekat kalisevat ja upeita purjealuksia varustetaan lähtöön heti, kun kuullaan, että jossain päin on joku, joka väittää itse olevansa kuningas eikä tunnusta muita ylempiä mahteja.

Löytyyhän sieltä joukosta myös Bengtssonin ’Orm Punaisessa’ mainittuja humoristisia ylettömän urheuden kuvauksia ja toisaalta riitoja kuninkaiden ja alamaisten välillä. Talonpojat lupaavat antaa miekkansa ja henkensä kuninkaan puolesta, mikäli tämä ’ei pyydä kohtuuttomuuksia’. Muussa tapauksessa he karkottavat hänet ja ottavat toisen kuninkaan. Joku roti sentään kuninkaittenkin kanssa…

Kirja päättyy huimaan, monisivuiseen meritaistelukuvaukseen Olavi Trygvenpojan mahtavan laivan, Suur-Käärmeen, valtauksesta. Sen kaltaisia on nähty elokuvissa monta kertaa vielä tälläkin vuosituhannella.

 

Suuri kirjailija ilman sukkia

Hallgrimur Helgason on tällä haavaa tunnetuimpia islantilaisia kirjailijoita. Hän ottaa kirjassaan käsittelyynsä vieläkin tunnetumman, eli Halldor Laxness’in, nobelistin vuodelta 1955. Helgasonin kirjassa ’Islannin kirjailija’(2005) (Höfundur Islands, 2001) Laxness ilmestyy kuoltuaan oman kirjansa sisälle, osaksi tarinaa.Teoksen on suomentanut Juha Peura.

Tunnustan heti, etten tiedä Laxness’sta juuri muuta kuin nimen. Lukiossa luetetun ’Salka Valka’ -kirjan kalastajakylän tytöstä olen likimain unohtanut. No, toisaalta Hallgrimur Helgasonista en tiedä juuri sen enempää: hänen aiempi kirjansa ’Reykjavik 101’ oli kai jonkinlainen sensaatio, tarina päiväkaudet pornoa katsovasta vetelehtijästä, islannin slangilla kirjoitettuna.

Ehkä auttaisi, jos olisin lukenut Laxness’in kirjan ’Läpi harmaan kiven’. Tämä 1930-luvun kertomus kurjuudessa kitkuttavasta raivopäisestä lampaankasvattajasta on taustana, kun Hellgason tuo Laxness’in kuolemansa jälkeen kommentoimaan tapahtumia ja vaikuttamaan kohti nykypäivää siirtyneen tarinan kulkuun. Laxness ei esiinny kirjassa omalla nimellään, vaan on olevinaan kirjailija Einar J. Grimsson.

Mutta ei pohjatarinan tuntemattomuus varsinaisesti haittaa. Kaikki on muutenkin sen verran outoa ja tapahtumien kulku epäloogista, ettei lukija odotakaan varsinaisesti ’ymmärtävänsä’ mitä tapahtuu ja miksi. Kirjassa sekoittuvat limittäin Laxnessin oma elämäntarina, kirjan lampaankasvattajan tarina ja nykypäivä.

Kirjailija ei alkuun ymmärrä olevansa kuollut, vaan ihmettelee ja kommentoi kaikkea ympärillään ja antaa melkoisen reipasta kritiikkiä suuntaan jos toiseenkin. Osansa saavat tietysti jotkut islantilaiset kulttuuripersoonat ja muut ihmiset kirjailijan lähipiirissä, mutta myös kommunistit Neuvostoliitossa, gruusialainen kollikissa Stalin etunenässä. Sitä kritiikkiä hän vain ei sanonut aikanaan, silloin kun olisi pitänyt.

Helgasonin Grimssonin suuhun laittamat huomautukset ja analyysit monista nykypäivänkin asioista ovat varsin hauskoja. Nämä kielelliset osumat pitävät lukijan mielenkiinnon vireillä, sillä juonen kulkua ei kannata yrittää tiukasti seurata tai etukäteen arvailla.

 

Geenilahjoitus Suomesta

 

Satu Rämö lähti kauppatieteen opiskelijana vaihtoon Islantiin ja siitä alkoi tapatumien kulku, joka lopulta teki hänestä Reykjavikissa asuvan kirjailijan ja yrittäjän, jolla on islantilainen aviomies ja tämän kanssa tytär. Koska islantilaisia on vähän ja he likimain ovat kaikki sukua keskenään, tervehditään jokaista uuden geeniperimän antajaa vähintäänkin järjestämällä ’kiitosjuhlat’.

Näin ainakin Satu Rämö kirjassaan ’Islantilainen voittaa aina’ (2015) kertoo, ja me tietenkin uskomme häntä, koska hän on luotettava ja rauhallinen suomalainen. Me emme ole kuuluisia siitä, että olisimme hyviä liioittelemaan, olemaan yltiöpositiivisia, tarttumaan heti toimeen kuin toimeen liikoja suunnittelematta ja budjetoimatta. Islantilaiset ovat. Rämö onkin antanut kirjalleen alaotsikon ’elämää hurmaavien harhojen maassa’.

Rämön kirja on hyvä ’matkakirja’, jossa toisen kulttuurin kehut ja kulmia kohottavat ihmettelyt ovat sopivassa suhteessa. Kaikki ei voi olla kaiken aikaa aivan hurmaavaa, sitähän ei suomalainen lukija ottaisi todesta. Islannista löytyy kuitenkin paljon puolia, joita suomalainen voi hyvinkin ymmärtää. Kehno sää, pimeä talvi, kieli jota kukaan muu ei puhu.

Poliittisesti Islanti on kulkenut eri teitä kuin Suomi. Saarivaltio on strategisesti tärkeässä kohdassa Euroopan ja Amerikan välissä ja sitä on tarvittu laivojen turvasatamana ja lentokoneiden välilaskupaikkana. Se onkin selkeästi kallistunut länteen ja Natoon. Talousromahduksen ja IMF:n hätäavun jälkeen 2009 Islanti haki EU:n jäsenyyttä, mutta veti hakemuksensa pois neljän vuoden kuluttua kaaoksen helpotettua.

Yhtä suomalaiselle tärkeää seikkaa Islannissa ei ole: metsät puuttuvat, eivätkä istutusprojektitkaan onnistu. Lampaat syövät taimet ja parhaiten aitojen suojissa selvinneetkin yksilöt jäävät kitukasvuisiksi.

Mutta kahvia islantilaiset juovat melkein yhtä paljon kuin suomalaiset! Kahviloita on paljon ja höyryävän kupposen ääressä on helppo tutustua näihin pohjoisiin tuttaviimme ja ihmetellä vaikka sitä, kuinka he tulevat aivan hyvin toimeen ilman sukunimiä.

 

***