Tarinoiden parempaa sarjaa

Inhimillinen vuorovaikutus luo ja välittää tarinoita. Historia on tarinoita. Kirjallisuus on tarinoita. Iskelmät ja muut laulutekstit ovat tarinoita. Mainoksetkin ovat nykyään pidentyneet iskulauseista tarinoiksi, koska sellaisina ne kuulemma myyvät hyvin.

Luultavasti myyvätkin, vaikka itseäni ovat jo alkaneet enemmänkin tympiä nämä kaikkialta tursuvat leperrykset joka ikisen kipon, kupin, vaatteen tai ruokalistan sisältämästä ’tarinasta’. Että tämän annoksen leipä on leivottu käsin rakkaan mummoni sirpillä korjaamasta viljasta, joka on kasvanut isonvihan aikana poltettujen pirttien tuhkan lannoittamassa pellossa.

Ne pännivät minua varmaankin siksi, että niitä on jo tarjolla hieman liikaa enkä usko niistä suurimmalla osalla olevan mitään totuuspohjaa, vaan ne on runoiltu mainostoimistoissa, jo kohta toinen toistaan kopioiden. Eihän sekään tietysti ole mitenkään uutta tai tavatonta; legendoja on luotu tahallaan ja tarkoitushakuisesti maailman sivu.

Kirjallisuudella ei tarvitse olla totuuspohjaa. Suuri osa sen viehätyksestä onkin siinä, että mielikuvituksen lento on rajoittamatonta; mitä tahansa voi kirjoittaa tapahtuvaksi tai tapahtuneeksi missä tahansa. Lukijan vastaanottokyvystä ja mielentilasta paljolti riippuu, miten teksti tarttuu lukijan mieleen. Ehkä viihteeksi ja sarkasmiksi tarkoitettu nielaistaankin aivan totena. Reagoidaan juuri päinvastoin kuin kirjailija tarkoitti tai kauhistutaan ja paheksutaan posket tutisten. Tai ehkä todeksi tarkoitetusta kuvauksesta löytyykin asiaan todella perehtyneiden lukijoiden silmin niin paljon virheitä ja väärinymmärryksiä, että kirjan kaikki muutkin mahdolliset ansiot mitätöityvät. Pelkkää roskaa!

Kirjojen suurkuluttajalle tulee väistämättä eteen myös kyllästyminen.  Kun luettua on takana jo paljon, ei todella hyviä uusia, virkistäviä, näkökulmaltaan innoittavia kirjoja tunnu enää ilmestyvän edes joka vuosi. Ei ainakaan fiktioita. Jotkut lajityypit eivät millään maistu. Niin kovin monet tarinat tässä maailmassa on jo kerrottu moneen kertaan, monella kielellä ja kaikki tuntuvat vain toistensa kopioilta.  Hyvä asia kuitenkin on se, että koko ajan kasvaa uusien lukijoiden sukupolvia, joille kaikki on vielä uutta.

Onneksi lukemista ei tarvitse lopettaa, vaikka sattuisi kehnompi fiktiovuosi. Aina voi ensinnäkin palata niihin muutamaan kymmeneen todella hyvään kirjaan, joita voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta ennen kaikkea innostuksen riemua löytyy aina tietokirjojen osastolta. Aiheiden kirjo on ilahduttavan moninainen suolasta kvanttifysiikkaan tai kirpuista kuvataiteisiin. Historiaan en kyllästy koskaan!

Historiantutkimuksen tuottamilla tarinoilla sitä paitsi oletetaan olevan myös totuuspohjaa. Lähteet pitää mainita ja omat tulkinnat pyrkiä erottamaan faktoista. Joidenkin tietokirjailijoiden teksti on myös kirjallisesti nautittavampaa kuin monen proosakirjailijan.

Osattiin sitä ennenkin

Muistan, kuinka muutama vuosi sitten melkoisen välinpitämättömänä pöyhin tarjouskoria kirjakaupan tuulikaapissa. Tässä niitä taas olisi, ’Nummien valtiatar’ ja ’Isku Alcatraziin’ ja ’Kiinteydy ja kaunistu’ ja ’Kyynelten kallio’, hoh hoijaa. Mikä lie tämäkin?  

Takatekstit luettuani tämä muutaman euron tarjous alkoi jo vähän kiinnostaa. ’Heikki Pekanpoika ja Heikki Mikonpoika olivat Suomen ensimmäiset nimeltä tunnetut homot. Heidät poltettiin roviolla Taivassalon pitäjässä Kyynelten kallioksi sanotulla mestauspaikalla vuonna 1665.’ Ai tämä onkin ihan vakavissaan kirjoitettu historiantutkimus, eikä mitään nyyhkyä.  Kirjoittaja on tohtori ja dosentti, joku Teemu Keskisarja. Takaliepeen hämärässä kuvassa luimistelee hymytön tyyppi otsatukkansa takaa.  No eipä ainakaan koeta mielistellä, paremminkin tuntuu sanovan, että kirjoitin mitä kirjoitin, repikää siitä! Olin juuri lähdössä neljän tunnin puuduttavalle bussimatkalle ja nappasin kirjan matkalukemiseksi. Mieluummin tätä kuin auton rispaantuneita naistenlehtiä.

Niskani jumittui, ristiselkää särki ja olkapäätä palelsi bussin kylmää ikkunaa vasten, mutta kirja oli niin mainiosti kirjoitettu, että luin sitä yhtä soittoa koko matkan. Välillä tyrskin ja koetin piilottaa naurun nyrkkiini, etteivät kanssamatkustajat epäilisi tädiltä jääneen aamulääkkeet ottamatta. Typeryyksien kännykkään kailottaminenkin on sallitumpaa kuin yksinään naureskelu.

Teemu Keskisarjan ’Kyynelten kallio’ (2011) ei kylläkään ole mikään tarkoituksellinen huumoripläjäys, vaan seitsemän eri tapaustyypin kautta ’raottuva räppänä arkielämän historiaan’. Kuten Keskisarja toteaa, on 1600- ja 1700-lukujen tavallisen ihmisen arkielämästä miltei mahdoton kirjoittaa edes pienoiselämäkertaa, ellei tuo ihminen ole kulkeutunut johonkin aivan epätavalliseen tilanteeseen. Vain niistä on jäänyt joitakin kirjallisia lähteitä, joiden perusteella asiaa voi selvitellä. Tähän kirjaan epätavallisiksi tilanteiksi oli tutkimuksen kohteiksi valikoitu seksuaalirikoksia; sekä ihmisten keskinäisiä aikanaan luvattomia suhteita, että eläimiin sekaantumisia. Voi Junttilan isäntä-parkaa! Vai syytöntä lehmääkö pitäisi enemmän surkutella.

Keskisarjan tekstiä on todella miellyttävä lukea. Hän käyttää suomen kieltä notkeasti ja monipuolisesti, viljellen välillä reippaasti puhekielisiäkin ilmauksia, mutta ei tarkoituksellista alatyyliä. Tarina kulkee koko ajan eteenpäin kiinnostavasti ja varsin yleistajuisesti, ilman ’performatiivista diskurssia’ ja ’akkulturaation paradigmaa’, sillä kuten hän toteaa, ’yleistajuisen’ vastakohta ei hänen mielestään ole ’tieteellinen’ vaan ’yleistajuton’ ja sellaista hän ei halua kirjoittaa. Teksti ei silti lipsu lähdemateriaalin ulkopuolelle eikä väitteitä tai tulkintoja heitellä ilman perusteluja.

Tämän riemastuttavan ensimmäisen kokemuksen jälkeen olenkin säännöllisesti lukenut kaiken, mitä Keskisarjalta olen käsiini saanut. Hän onkin ahkera kirjoittaja, ammattihistorioitsija, ei tällä haavaa opetusvirassa.

Selitystä vailla

Satakuntalaisessa rikoshistoriassa on ennen kaikin tavoin onnetonta Ulvilaa kertoiltu Kirves-Koljosesta ja Kokemäen uunimurhaajasta. Olen minäkin noista jo lapsena kuullut. Koljonen ei ollut täkäläisiä, mutta koska hän oli aiempien rötöstensä tähden päätynyt Huittisiin vankilaan ja livahti sieltä karkumatkalle, hän tuli tehneeksi kuuden hengen joukkosurmansa juuri Huittisten syrjäkylällä.

Teemu Keskisarjan ’Kirves – Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus ’ (2015) kertoo tämän viimeisen Suomessa siviilioikeuden päätöksellä kuolemantuomitun tarinan. Koljonen teki surmatyönsä keväällä 1943 ja hänet teloitettiin varsin nopeasti samana vuonna, keskellä sota-aikaa siis. Armoa ei presidentiltäkään herunut ja miehen mielentila todettiin syyntakeiseksi.

Mitä oikein tapahtui ja miksi tällaisen ’hulluntyön teki terveeksi luokiteltu mies’? Keskisarja kerii auki Koljosen henkilöhistoriaa ja koettaa löytää syytä ja selitystä. Tapahtumista on jo kauan, mutta ei satoja vuosia sentään. Silti luotettavia lähteitä on niukanlaisesti. Koljonen oli sen sortin ’pieneläjä’, ettei hän kirjoitellut kirjeitä, ei osallistunut julkiseen elämään eikä suvussa koottu kronikoita eikä pidetty päiväkirjojakaan. Monien pikkurötösten kuulustelupöytäkirjat ja muut viralliset aineistot ovat edes jonkinmoisia lähteitä. Näitä vähiä alkuperäislähteitä on sentään enemmän kuin on olemassa Jeesuksesta, Mikael Agricolasta tai Isontalon Antista, Keskisarja toteaa.

Vähistä lähteistäkin Keskisarja saa irti paljon ja osaa kuvata Koljosen hahmoa ja tapahtumien etenemistä kiinnostavasti kuin jännäriä ikään. Mikä ihme sai siihen astisen pikkuvarkaan tarttumaan kirveeseen ja tekemään hirveätä jälkeä, ilman mitään järjelliseltä tuntuvaa motiivia. Ei ollut ryöstösaalista, ei vanhaa kaunaa, ei muutakaan uhkaa talonväen taholta. Paljastumisen uhka, tietysti, ja karkumatkan tyssääminen siihen, mutta eihän se ole missään suhteessa siihen, mitä kuuden surman jälkeen on yhteiskunnan taholta odotettavissa. Miksi Koljonen ylipäänsä karkasi ja mihin hän kuvitteli pääsevänsä vanhalla naistenpyörällä? Täysjärkinen?

Hulttion kehityskertomus

Kuten viime kuun blogissani kirjoitin, kuulin Turun Kirjamessuilla Teemu Keskisarjan itse esittelevän tämän syksyn kirjaansa ’Hulttio – Gustaf Mannerheimin painava nuoruus’ (2016). Osia sen sisällöstä Keskisarja oli kertomassa myös keväisessä TV-ohjelmassa ’Ongelmanuori Mannerheim’. Itse fyysinen kirjakin on muuten hämmästyttävän painava! Sivut ovat paksua liitupaperia ja kannet tuntuvat raskailta.

C.G.E. Mannerheimista on kirjoitettu todella paljon, tasoltaan ja tavoitteiltaan vaihtelevasti. Itsekin olen lukenut hänestä ainakin viisi kirjaa ja hänet omat kuivakat muistelmansa vielä siihen päälle. Voisi jopa sanoa, että hänet on jo kaluttu kerrassaan loppuun. Keskisarja keskittyykin kirjassaan nimenomaan Gustafin nuoruuteen, kahteenkymmeneen ensimmäiseen elinvuoteen, joita on alkuperäislähteitä tarkasti analysoiden tutkittu vähemmän ja josta voidaan löytää selityksiä hänen myöhemmin tunnetun persoonallisuutensa tietyille outouksille.

Gustaf syntyi aatelisperheen seitsenpäisen lapsikatraan keskivaiheille ja kirjallista materiaalia hänen ympäriltään löytyy paljon. Laaja suku- ja tuttavapiiri hoiti 1800-luvun lopulla sosiaalisia suhteitaan nimenomaan kirjeitse. Tiettyjä papereita ja tiettyjä kirjeitä on varmasti hävitetty tarkoituksella, mutta aineistoa on silti säilynyt runsaasti. Käytettävissä on myös koulujen matrikkeleja, vuosikirjoja ja rangaistuspöytäkirjoja.

Seitsenvuotiaana Gustaf joutui koulukortteeriin Helsinkiin, kauas kotoa. Muutaman vuoden sisällä perhe hajosi, isä livisti velkojiaan pakoon Pariisiin uuden rakastajattaren kanssa ja uupuneen äidin osaksi tuli hoitaa lapsikatraansa turvaan sukulaisten nurkkiin, kun omaisuus ulosmitattiin. Äiti kuoli, lyseosta tuli Gustafille potkut häiriköinnin takia ja seuraava tarjolla ollut koulutuspaikka, Haminan kadettikoulu, tuntui hänestä kidutuskammiolta. Siellä rangaistuskirja täyttyi merkinnöistä ja lopulta sieltäkin tuli potkut skandaalimaisen luvattoman poissaolon, ryyppyreissun ja ’pahamaineisesta seurasta’ löytymisen takia. Rahaton poika oli umpikujassa 18-vuotiaana.

Miten tästä päästiin eteenpäin, kun ei ollut virallista yhteiskunnan hoivaa tai etsivää nuorisotyötä? Ei edes mielialalääkitystä selvästi perhekriisiään oireilevalle koltiaiselle. Keskisarja kirjoittaa jälleen kerran eloisasti ja kiinnostavasti. Analyysin lopputulos on, että Gustafin pelastivat hevoset, kummitädit, mummot ja enopuoli. Loppujen lopuksi, monen sattuman kautta, hänen julkisesta urastaan tuli tunnetun kaltainen. Henkistä läheisyyttä ihmisten kanssa hän vältteli lopun ikäänsä, mutta jakoi elämänsä kausiin ratsujensa mukaan.

***

Turun Kirjamessuilla

Olen kuulunut Turun Kirjamessujen vakiokävijöihin messujen alusta
lähtien. Mitä järkeä on maksaa pääsylippu siitä hyvästä, että saa ostaa kirjakaupasta kirjoja, päivitteli muuan tuttavani. No, siitä ei tietenkään ole kysymys, ei ainakaan minun kohdallani. Kirjojen ostaminen ei ole pääasia; tarjonnan ja tunnelman aistiminen, omituisuuksien löytäminen ja ideoiden bongailu on. Lisäksi tapaa vanhoja tuttuja, joita harvoin muualla näkee. Ensin kolme kappaletta metrilakritseja ovenpielestä, sitten A-hallia tutkimaan! Siitä se lähtee.

Tämän vuoden messuteemoina ovat Saksa ja Satakunta. Saksasta olen kirjoittanut paljon tässäkin blogissa, eikä kiinnostukseni siihen osoita vähenemisen merkkejä, päin vastoin.

Mutta Satakunta..syntymämaakuntani. Kotimaakuntani. Mitä se on? Miten se määrittää ihmistä tai näkyy kirjallisuudessa? Onko se ylipäänsä lainkaan tärkeää? Kun on siinä sisällä kokonaan, sitä ei kai juuri huomaa. Satakuntalaisuus..mieleen tulee siitä vain keinotekoisia määritelmiä, kuten että 'pohjalainen pöyhkeys ja varsinaissuomalainen veemäisyys yhdistyy hämäläiseen hitauteen'. Sitäkö se on, no haa haa? Satakunnan maakuntalaulussa todetaan, että 'siellä Satakunnan kansa tyynnä kyntää aurallansa' ja se tuntuu minusta aidolta. Tyyneys. Se on minulle satakuntalaisuuden ydin. Se voi tuntua varautuneisuudelta, ja varmaan sitä ajoittain onkin. Satakuntalainen ei hypi pöydillä eikä suolla vitsiä vitsin perään rasittavuuteen asti, vaan on  'sisäisesti riehakas'. Understatement on satakuntalainen juttu.


Perjantai 30.9.2016

Aamu
Perillä ollaan Turun Messukeskuksessa. Myrsky on ohi ja liput liehuvat vinhasti. Satakunnan Karhu-lippukin pontevana oven edessä. Jonoista selvisin ja nyt rynnistän ruuhkaan.

Iltapäivä
Viralliset avajaiset. Auditorio oli aivan täynnä. Presidentti Tarja Halonen kehotti lukemisen ystäviä käymään useammin vieraissa, eli tarttumaan aina välillä sellaisen kirjailijan kirjaan, josta ei tiedä mitään etukäteen. Vanhoja suosikkeja ei pidä toki hylätä, mutta uusia kokemuksia on syytä hankkia. Saksan suurlähettiläs puhui englanniksi, sivusi pakolaisteemaa ja kertoi saksalaisten kiittävän Suomea siitä, että annoimme sodan aikana turvapaikan Bertolt Brechtille.

Neuvostoliitto-vainaasta Saksaan muuttanut kirjailija Wladimir Kaminer puhui saksaksi, koska 'Euroopassa on aivan normaalia ettei ymmärrä naapurinsa kieltä'. Kaminer kertoi vaikeuksistaan sopeutua säntilliseen Saksaan ja sen siirtolapuutarhaneuvojiin, jotka opettivat hänelle oikeat raparperin viljelytavat. Hänen jälkeensä esiintyi yksi suosikki radiotoimittajistani, Roman Schatz, mutta en ehtinyt kuunnella häntä, koska kiiruhdin Sanojen Satakunta -lavalle. Siellä kertoivat tekemisistään näyttelijät ja kulttuurin monitoimi-ihmiset Annu Valonen ja Mari Rantasila. Aiemmin lavan tienoilla näkyi muiden muassa maakuntajohtaja Pertti Rajala jakamassa yleisölle sini-keltaisia pahvikruunuja.

Vanhat traditiot tuli jälleen toteutettua. Ostin ovenpielestä kaksi metrilakua ja kävin sitten A-hallin tarjonnan kimppuun.Tuttu ja tuskallinen perjantain messupäivän koululaisruuhka. Käytävillä ei voinut kuin madella eteenpäin, koska koululaiset haluavat pysyä ehdottomasti kaveriensa kanssa kimpassa tiukasti lähekkäin. Käytävän päässä vastaani iski pistävä hienhaju. Olin jäänyt yläkouluikäisen poikajoukon keskelle. Viimein joukko hajosi ja lähti omien sanojensa mukaan valumaan kohti Ruokamessujen hallia. Pöydänkulmalle jäi kirja 'Pimppini on valloillaan'. Minä puolestani noudatin presidentti Halosen neuvoa ja ostin kirjan, jonka kirjoittajasta en tiennyt aiemmin yhtään mitään, nimittäin Wladimir Kaminerin 'Venäläiset naapurini'.

Aikataulu meni tiukaksi, mutta ehdin vielä kipittää yläkertaan ennen kuin ovet suljettiin. Siellä Saksan toisen maailmansodan jälkeisistä kipupisteistä keskustelivat tutkija Marja-Liisa Hakkarainen ja kirjailijat Katarina Baer ja Terhi Rannela. Baer oli kirjoittanut isovanhemmistaan 'He olivat natseja' -kirjan ja Rannela fiktiivisen, mutta faktoihin tukeutuvan kirjan 'Frau', joka kertoi natsijohtaja Heydrichin vaimosta, Linasta. Keskustelussa todettiin, että pahuuden ongelma on monisyinen. Sodassa ei ole ketään puhdasta, vaan voittajatkin ovat tahranneet itsensä.Toisaalta pahuutta ei voi ulkoistaa vain johtajille, vaan arkipäivän 'pienet natsit' ovat yhtä pahoja ja heidän 'lipsahtamistaan' voi ymmärtää mutta ei silti hyväksyä. Nykyisessä kansainvälisessä ilmapiirissä on taas jotain tällaista 'lipsahtamiseen' johtavaa, jota on syytä aktiivisesti varoa.

Hakkarainen, Baer ja Rannela


Lauantai 1.10.2016

Aamu
Hohhoijaa, hauska Ryssändisko, Russendisko. Eihän se meille suomalaisille niin uutta ole, meillä oli jo 1990-luvulla Leningrad Cowboys. Nyt kyllä meteli ja vauhti oli vieläkin kovempaa ja jalka nousi korkeammalle. Miksi saksalaiset pitävät niin paljon venäläisestä musiikista? DDR:n 40-vuotisen olemassaolon aikana se oli ehkä poliittisesti suotavaa, mutta kaikenlainen kasakkameininki upposi yleisöön myös länsipuolella. Meidän suomalaisten oma Viktor Klimenkokin oli Saksassa hyvin suosittu. No, me suomalaiset vasta rakastammekin venäläistä musiikkia; jopa sota-aikana kaihoa nyyhkittiin samoilla iskelmillä rintaman molemmin puolin.

Aamupäivä
Edelleenkin oli ruuhkaa, hyvä niin! Kirjallisuuden tähden kannattaa tungeksia. Nyt iäkkäämpi väki oli paaluttanut visusti kaikki istuinpaikat esiintymislavojen edessä, joten ruotsalaisdekkaristi Denise Rudbergia sai enemmistö kuunnella seisaallaan. Reipas, pontevanoloinen pohjoismaisen tasa-arvoisen yhteiskunnan kannattaja tämä Rudberg. Hänen 'elegant crime' jännäriensä sankari on syyttäjän sihteeri, leskeksi jäänyt nainen, jonka kautta Rudberg kuvaa paitsi rikostarinoita, myös naisen yhäkin problemaattista asemaa avioliitossa ja yhteiskunnassa. Tasa-arvon tiellä riittää yhä esteitä. Rudberg kehui Märta Tikkasen teosten olleen hänelle suuri innoituksen lähde.

Tungos paheni entisestään, kun miljoonia kirjoja myynyt, venetsialaiskomisario Guido Brunetti -kirjojen luoja Donna Leon nousi esiintymislavalle. Lukeudun itsekin Leonin uskollisiin lukijoihin. Tarinat ovat jännittäviä, mutta eivät painajaismaisia. Brunettin lämmin, kunnossa oleva yksityiselämä ja hänen nauttimansa erinomaiset ateriat pehmentävät kerrontaa. Amerikkalaissyntyinen, yli 70-vuotias Leon oli rutinoitunut, rento esiintyjä. Hän jatkaa edelleen Brunetti-tarinoiden kirjoittamista, vaikkei uskokaan niillä pelastavansa maailmaa tai edes Venetsian kaupunkia, eikä todennäköisesti suuremmin pysty muuttamaan italialaista yhteiskuntaakaan. Hänen kirjojaan ei edelleenkään käännetä italiaksi. Jo vuosikymmeniä Venetsiassa asunut Leon nauttii elämästään, ruuasta ja erityisesti barokkimusiikista, jolle hän uhraa paljon aikaansa.

                                                          Donna Leon oikealla
Iltapäivä
Satakunnan Sanat -lavan luona tutkiskelin hetken murrekirjoja, joita oli tarjolla useammallakin paikallismurteella. Varsinais-Suomesta entiseen Lappi Tl:ään, nykyiseen Rauman Lappiin muuttanut Heli Laaksonen jatkaa lounaismurteisia tarinoitaan kirjassa 'Sylvia, Tuija ja laulava patja' ja Elina  Wallinin porinmurteisen lastenkirjan 'Tapleti arvotus' kuvitus on niin ikään Heli Laaksosen kynästä. Eurajokelaisista murretarinoista esillä oli mm. Vesa-Pekka Leinon 'Lavila aukkial kasvan'. Tykkään kovasti eri murteista, jotka useimmiten ovat parhaimmillaan aidossa tilanteessa käytettävänä puhekielenä. Kirjoitettuna tai paperista luettuna 'esityksenä' ne monesti jäävät häilymään nolon ja hauskan tai hersyvän ja teennäisen välille.

Kun olin jo vaihtamassa hallia, kuulin Satakunnan Sanat -lavan suunnasta helposti tunnistettavan ja erittäin selkeästi artikuloivan Jorma Uotisen äänen. Hän oli lopettelemassa omaa esitystään ja totesi meidän hyväksyvän vaivatta kaiken keskinkertaisen, koska se on helpointa ymmärtää. Erilaisuutta tai erityislahjakkuutta karsastetaan. Suomalaisissa kansantansseissakaan ei ole solistisia osuuksia, jossa joku pääsisi loistamaan, vaan kaikki tömistelevät yhdessä samaa kuviota. Näinkö se todella on? Kuulin Uotisen vielä sanovan, että suomalaisten on kerta kaikkiaan opittava hyväksymään erilaisuus ja muutos, sillä monikulttuurinen ja monenlainen yhteiskunta on väistämättä tulossa meillekin.

Yläkerrassa olikin juuri alkamassa mielenkiintoinen kirjan julkistustilaisuus. Kyseessä oli Arno Tannerin ja Ismo Söderlingin toimittama Siirtolaisinstituutin tutkimus 'Venäjänkieliset Suomessa - Huomisen suomalaiset '.

Tutkijat totesivat, että venäjänkielisiä on Suomessa tällä hetkellä 72 000 ja väestöennusteiden mukaan heitä voi olla neljännesmiljoona jo 2050-luvulla. Heidät on suhteellisen helppo integroida suomalaiseen yhteiskuntaan, jos niin halutaan ja jos heidät otetaan suunnitellusti huomioon. Toisaalta he voivat aiheuttaa tiettyjä vaikeuksia, ainakin ne joilla on kaksoiskansalaisuus, mikäli ulkopoliittinen ilmapiirimme kiristyy. Näin siis Suomi on jo selkeästi monikulttuurinen, ei pelkästään vanhaan tapaan kaksikielinen. Ruotsinkielisten osuus sitä paitsi vähenee, muiden kasvaa.


Iltapäivän päätteeksi nautiskelin vielä kaksi naurunpyrskähdyksiä aiheuttanutta esitystä. Ensin  jo kertaalleen aiemmin mainittu pari, eli Roman Schatz haastatteli venäläis-saksalaista Wladimir Kamineria, tuota 'läntisessä Euroopassa sympaattisen slaavin tai sympaattisen venäläisen roolin kantajaa'. Kaminer selitti, että elämä on jatkuvaa tragediaa, josta ei lopulta jää jäljelle mitään muuta kuin tarinoita. Silloin paras on sellainen henkilö, joka osaa kertoa nämä tarinat humoristisesti.      

Toisessa hallissa puolestaan Elina Wallin haastatteli Simo Frangénia, tuota tamperelaistunutta koomikkoa, käsikirjoittajaa, juontajaa ja maisteria, joka vietti lapsuutensa Ulvilassa ja Nakkilassa. Frangén kertoi saaneensa huumoriherätyksen lapsena Pahkasika-lehdestä ja pyrkivänsä katsomaan asioita jostain uudesta, oudosta kulmasta, jolloin  niistä yleensä paljastuu kotain humoristista.                                                                                                                                                                            

                                                            

Wallin ja Frangén


Sunnuntai 2.10.2016

Aamupäivä
Kolmas messupäivä aukeni aurinkoisena. Tungos oli hiukan hellittänyt tai sitten olen kehittynyt kylki edellä luovimistaidossa. Ainakin pääsin vaikeuksitta Satakunnan Sanat -lavan äärelle aloittamaan päiväni herkullisesti luvialaista lähiruokaeksperttiä kuunnellen. Merja Koski kertoi kirjastaan 'Onneks on lähiruokaa' ja myös lähiruuasta käsitteenä ja käytännössä.

                                                                 Merja Koski

Lähes samanaikaisesti viriteltiin suuressa auditoriossa asiantuntijaprofessorien paneelikeskustelua  Suomen autonomian tilasta nyt, itsenäisyyden satavuotispäivän lähestyessä. Mikä on Suomen poliittinen liikkumavara Moskovan, Berliinin ja Tukholman kohtalon kolmiossa, tai ehkäpä kolmantena vaikuttajana on jo Washington D.C ja NATO. Aihe kyllä kiinnosti minua, mutta panelisteja oli niin monta ja  keskustelu lähti niin hartaalla taustapohjustuksella liikkeelle, että puunilaissodista ja Karthagon hävityksestä jonkin aikaa kuunneltuani päätin sittenkin vaihtaa toiseen halliin.

Siellä lavalle nousi Turun yliopiston biokemian professori Jyrki Heino, joka on julkaissut jo kolme 1700- ja 1800 -lukujen vaihteesen sijoittuvaa historiallista dekkaria, joissa rikoksia ratkoo turkulainen 'sivustakatsoja' Carl Wennehielm. Itse suurena valistusajan ja 1700-luvun ystävänä harmittelin jo, kun uusin kirja, Kelmit, siirtyi 1800-luvun ensi vuosille ja hurmaava kustavilaisaika jäi taa, mutta onneksi hyviä juonenkäänteitä tuntuu Heinolla aina vain riittävän. Raumalla syntynyt ja Porissa koulunsa käynyt Heino olisi taustansa puolesta sopinut hyvin myös satakuntalaisen kirjailijakunnan edustajaksi, mutta vaatimattomuuttaan tämä monitaituri luonnehti kirjoittamistaan ei päätyöksi, joka on ilman muuta luonnontiede, eikä edes harrastukseksi, joka sekin kuulostaisi liian harkitulta ja perusteelliselta, vaan vain 'erääksi vapaa-ajan käyttömuodoksi.'

                                                                 Jyrki Heino

Iltapäivä
Kuunneltuani hetken aikaa Mike Pohjolan selostusta Turun palosta kertovasta kirjastaan '1827' ja osallistuttuani 'Haista Saksaa' -kilpailuun Goethe Instituutin standilla, muistin äkkiä, että se pergamentti on yhä näkemättä! Suomen vanhin keskiaikainen asiakirja! Nyt on Suomen arkistolaitoksen juhlavuosi ja kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille, päivätty 1. lokakuuta 1316, oli sen kunniaksi tuotu messuille. Siellä se oli, mustien verhojen ja lasivitriinin suojassa standilla A95. Vaikuttavaa! Säädökset on siis säädetty jo 700 vuotta sitten, niiden käytännön toteutuminen vain ei edelleenkään aina ole varmaa.

Varovasti hiippailin takaisin kohti isoa auditoriota. Nyt siellä oli menossa paneelikeskustelu onnellisuudesta. Notkeasti aiheesta toiseen ja kielestä toiseen siirtyvä Roman Schatz toimi moderaattorina englanninkielisessä keskustelussa, jossa Wilhelm Schmid, Sylvia Löhken ja Tommi Melender pohtivat onnellisuutta. Kaikilta oli ilmestynyt sitä sivuava kirja hiljattain. Melender oli sitä mieltä, että 'kyllin hyvä' riittää, siis tila, jossa ihminen ei ole kovin onneton tai huikean onnellinen, vaan 'sopiva'. Schmid korosti tunnetilojen jatkuvaa vaihtelua; kukaan ei ole onnellinen kaiken aikaa ja suru voi myös parantaa onnellisuutta, etenkin myöhemmin kun se haihtuu. Löhken epäili persoonallisuuserojen vaikuttavan onnellisuuden kokemukseen oleellisesti. Toisaalta, vasta tyytymättömyys ajaa ihmisen muuttamaan tilannettaan, ahkeroimaan ja työskentelemään enemmän. Liika onnellisuus on siis kansantaloudelle pahasta, Schatz päätteli. Hyväksi tunnetilaksi todettiin 'serenity', tyyneys. Sitähän meillä satakuntalaisilla riittää!


Viimeiseksi 'jälkiruuaksi' itselleni olin säästänyt historioitsija Teemu Keskisarjan kirjaesittelyn. Olen lukenut kai lähes kaikki hänen kirjansa ja kuullut häntä radiossa, televisiossa ja Vanhan kirjallisuuden päivillä. Tiesin siis, millaista tyylilajia odottaa. Iso seminaaritila tuli aivan täyteen iäkästä, huomattavasti minuakin vanhempaa  väkeä, jolle marsalkka Mannerheim mitä luultavimmin on suuri sinivalkoinen sankari. 'Tutkimukseni perusteella sanoisin, että kuva Mannerheimin nuoruudesta ei ole sinivalkoinen, vaan pikemminkin ruskettunut ja poskiltaan punakka', Keskisarja aloitti. Sitten hän kertoi selkeällä, mutta hiukan narisevalla Veikko Huovisen kuoliaaksinaurattajan äänellään, millainen vaikeasta perhetilanteestaan oireileva lapsi, hulttio ja ongelmanuori C. G. E. Mannerheim oli varhaisempina vuosinaan. Kukaan ei kysynyt tai kommentoinut mitään, eikä

keskustelulle annettukaan sijaa, koska aika oli tiukalla. Niinpä 'ilmassa leijunut' pieni närkästys tai ahdistus purkautui onnelliseen helpotukseen, kun Keskisarja päätti esityksensä toteamalla, että tärkeintä oli, että Mannerheimista tuli suuri sotapäällikkö, joita on maailmassa harvassa, olkoonkin että hän  nuorena oli hulttio ja aviomiehenä ja isänä varsin kelvoton.


Pää surisee! Kolme messupäivää, hulinaa, pulinaa, ja edestakaisin juoksentelua on takana. Hyvät messut, ensi vuonna uudelleen!


***

Saksa nollapisteessä

Historian ja yhteiskuntien murroskohtia on aina mielenkiintoista tutkia: tiiviiseen muutamaan päivään tai ehkä enimmillään vuoteen, osuu joku suuri muutos - entinen romahtaa ja uusi tuntematon on alkamassa. Milloin siinä kohdassa ollaan, onkin vaikeammin havaittavissa.

Eikö kukaan tosiaankaan huomannut, että DDR oli aivan romahtamaisillaan? Tai Neuvostoliitto? Tai läntinen talous vuonna 2008? Tai että Venäjä vyöryy pian Krimille? Tai että jos Syyrian diktatorinen hallinto murenee, sen rakosista puskeekin ilmoille inhottava Isis eikä suinkaan mikään aiempaa parempi systeemi? Joku ehkä väittää huomanneensa ja tietäneensä, mutta yleensä nämä näkijät ilmaantuvat julkisuuteen vasta sen verran jälkikäteen, ettei heidän aitoudestaan voi aina olla varma.

Saksa ei lakkaa kiinnostamasta minua. Sen yhteiskunnallisista murroksista on useimmiten koitunut murhetta tai iloa myös muille Euroopan maille, Suomellekin. Juuri tällä hetkellä Saksassa ei varsinaisesti näytä olevan suurta murrosta, mutta ehkä sitä ei taaskaan huomaa, kun katsoo näin läheltä. Mitä nämä miljoona uutta pakolaista ja kohta ehkä kansalaista merkitsevät jo ennestään isolle kansalle? Mitä Saksa tekee, kun sitä suorastaan pyydetään ottamaan johtopaikka Euroopan taloudessa, ainoana maana jonka talous kukoistaa? Kuinka vahva Saksasta tuleekaan poliittisesti, jos Britannian ’Brexit’ todella tapahtuu ja saarivaltio vetäytyy pois vaikuttamasta Euroopan Unionissa?

Monella mittarilla arvioituna Saksa on jo nyt – ainakin siitä pian tulee – Euroopan vahvin maa. Runsaat kahdeksankymmentä vuotta sitten se suureen ääneen ilmoitti haluavansa sellaiseksi ja myös toteutti toiveensa muutamassa vuodessa, tunnetuin kammottavin seurauksin. Silloin Saksan suuruudesta joutuivat kärsimään miltei kaikki Euroopan kansat, viimeisinä ja perinpohjaisesti myös saksalaiset.

Vuonna 1945 Saksa oli päätynyt totaaliseen ’itseaiheutettuun’ nollapisteeseen.

Maailmansodasta non-stoppina kylmään sotaan

Englantilainen historioitsija Barry Turner on 2015 julkaistussa kirjassaan tutkinut natsi-Saksan viimeisiä aikoja laivaston suuramiraali Karl Dönitzin kautta. ’Karl Dönitz ja Kolmannen valtakunnan viimeiset päivät’ ilmestyi suomeksi käännettynä 2016.

Dönitz teki pitkän uran Saksan laivastossa, sukellusvenelaivaston päällikkönä ja viimein koko laivaston ylipäällikkönä. Kirjan takakannen mainosteksti lupailee sisällöksi muun ohella myös henkilökuvaa Dönitzistä. Se kyllä jää saamatta: en millään usko, että mies olisi ollut niin väritön, että henkilökuvaksi riittää maininta siitä, ettei hänellä ollut juurikaan ystäviä ja että hänen molemmat poikansakin kuolivat sukellusvenemiehistön jäseninä. 

Dönitz oli kyllä säntillinen ja taitava sukellusvenesodan strategi, mutta erityisen kiinnostavan hänestä tekee hänen CV:nsa viimeinen pesti: Kolmannen valtakunnan Führer. Hän todellakin oli mies, jolle Hitler käski periyttää valtansa sitten kun hän itse olisi tehnyt itsemurhan. Dönitz suostui ottamaan tämän ’toimen’ vastaan, vaikka sotatilanne oli jo aivan toivoton, eikä Führerinä olosta taatusti saisi myönteistä mainintaa sodan voittajien käsittelyssä. Hitlerin itsemurhasta ehti kulua vain viikko Saksan antautumiseen, joten pitkää Dönitzin Führer-kaudesta ei keväällä 1945 tosiaankaan tullut.

Kirjan melko vaisuksi jäävää Dönitziä kiinnostavampi osuus käsittelee antautumisneuvotteluja ja niiden koukeroita. Siitä ei ollut kysymys, pitäisikö Saksan antautua, vaan siitä, miten ja kenelle. Saksalaiset todellakin sotivat aivan järjettömään loppuun saakka ja olivat kyllä hyvin perillä siitä, etteivät heitä vastassa olleet liittoutuneet olleet keskenään ylimpiä ystäviä. Brittien Montgomery inhosi amerikkalaista Eisenhoweria ja kumpikin vierasti venäläisten toimintatyyliä, mutta ainakin englantilaisen Turnerin mielestä amerikkalaiset antoivat venäläisten huiputtaa itseään, eivätkä tajunneet, että Stalin halusi vain korvata yhden diktatuurin toisella. Tätä kenraalien ja marsalkkojen keskinäistä nokittelua lukiessa ymmärtää ainakin sen, miksi toisen maailmansodan päättymispäiviä ja voiton päiviä Euroopassakin on niin monta: toukokuun 7., 8. ja 9. päivä.

Minulle itselleni mielenkiintoisin ja ajatuksia herättävin asia kirjassa oli kuvaus Dönitzin viimeisinä töinään ennen ’Führer-kautta’ johtamasta operaatio Hannibalista. Se oli Itämerellä toteutettu liki 2 miljoonan ihmisen pelastusoperaatio, jossa Saksan laivasto koetti kaikilla mahdollisilla vähänkin merikelpoisilla aluksilla evakuoida saksalaisia sotilaita ja nälkiintyneitä, kurjia siviilipakolaisia pois länteen ja kohti Berliiniä rynnistävien venäläisten ulottuvilta. Nykyisten Liettuan, Puolan ja Pohjois-Saksan satamista kuljetettiin alkuvuonna 1945 epätoivoisia ihmislasteja lännemmäs. Paljon heitä jätettiin myös juuri miehityksestä vapautuneen Tanskan rannikolle, jossa saksalaispakolaiset eivät olleet todellakaan haluttuja.

Ehkä Angela Merkel on muistellut jotain tällaista, kun hän päätti sanoa viime vuoden pakolaistulvaa kauhistelleille kansalaisilleen: Wir schaffen das! Me selviämme siitä !

Ei muuta ulospääsyä maailmanlopusta

Kirjailija, käsikirjoittaja ja historiantutkija Florian Huber on tarttunut aiheeseen, joka on yhä ollut vaiettu aihe muutoin jo ’hyökynä’ tulleissa maailmansodan ja DDR:n ajan saksalaismuisteluissa. Itsemurhiin. Hänen aikalaismuistelmiin perustuva kirjansa ’Lupaathan tappaa itsesi’ ilmestyi 2015 ja käännettiin suomeksi 2016.

Sosiologi Hannah Arendt totesi jo heti sodan jälkeen tekemissään tutkimuksissa, että saksalaiset torjuivat kaikki tunteensa. Selvitäkseen sodan jälkeen rauniokasojen keskellä, he tarrautuivat mykkään puuhakkuuteen. Ei puhuttu, ei itketty, ei muisteltu. Ei omia tekemisiä eikä sitä, mitä itse oli joutunut kokemaan muitten taholta. Sen sijaan tehtiin töitä! Vimmatusti lapioitiin, kaivettiin, rakennettiin. Niin sitä ’talousihmettä’ luotiin. Tuttu reagointitapa meille suomalaisillekin; ahdistunut, mykkä raataminen.

Kun ajat paranivat, taloudellinen ja poliittinen paine hellitti ja lopulta Berliinin muurikin kaadettiin, murtui  myös saksalaisten suojakuori. Menneitten, vaikeiden asioiden muistelemisesta tuli sallittua, tärkeää ja toivottuakin. Muistaminen oli tie itseymmärrykseen ja ’menneisyyden hallintaan’, myös terapeuttisessa mielessä.

Huberin mukaan erityisesti itäisessä Saksassa loppukeväällä, etenkin huhtikuussa 1945, tapahtui niin merkittävä määrä itsemurhia, että voidaan puhua epidemiasta, joukkoitsemurhien aallosta. Esimerkiksi pienehkössä Demminin kaupungissa yli 700 ihmistä tappoi itsensä muutaman päivän aikana. Toisessa, läheisessä kaupungissa itsemurhia oli noin 600. Suurkaupungeissa, kuten Berliinissä, itsemurhien määrä huhtikuussa nousi jo moniin tuhansiin.

Demmin oli kolmen joen saartama kaupunki, jonne pakkautui valtavasti idempää tulevia pakolaisia. Ihmisiä, jotka olivat vaeltaneet jo päiväkausia nälkäisinä, likaisina, huonosti nukkuneina. Demminissä he tajusivat, etteivät pääse eteenpäin länteen, koska kaikkien kolmen joen sillat oli räjäytetty. Saman tajusivat harvat kaupunkiin jääneet paikallisetkin. Venäläisten tykkituli ja tankkien telaketjujen kitinä kuului aina vain lähempää. Joillakin harvoilla oli käytettävissään ase tai myrkkykapseleita itsensä tappamiseen. Suurin osa hukuttautui tai hirttäytyi. Ensin varmistettiin, että pois tästä maailmanlopusta pääsivät lapset, sitten äiti ja viimeisenä vaari, useimmiten.

Huber ei jää rypemään näihin kauheuksiin, joista kertovia muistelmia ja muita kirjallisia lähteitä hän tuo esille riittämiin, vaan koettaa analysoida niihin johtaneita yksilöllisiä ja kansallisia piirteitä.

Ensimmäisen maailmansodan tappio ja saksalaisten kokema nöyryytys, ’Versaillesin häpeärauha’, vyöryi kaikkien tietoisuuteen massiivisesti toistetulla propagandalla, jonka uutena tehokkaana välineenä oli radio. Työttömyys, lama ja 1920-luvun poliittinen kaaos saivat ihmiset kaipaamaan ’messiasta’, jolla olisi ratkaisu kaikkeen ja sen helpon tien natsit heille lupasivat. Niin lupaavat muuten kaikki populistit tänäkin päivänä.

Monien saksalaisten ’pienten ihmisen’ oma elämä oli sukupolvien sarja kurjuutta, epäonnistumista ja nöyryytyksiä. Vain osana hurraavaa, eteenpäin voitosta voittoon rynnistävää joukkoa he tunsivat olevansa hyväksyttyjä, menestyviä, tarpeellisia.  Natsien markkinoima ’Volksgemeinschaft’,  ’kansanyhteys’ oli heille oikeasti merkittävä asia, jonka nimissä hyväksyttiin sellaistakin, joka yksilön ’vanhanaikaisen’ omantunnon mukaan saattoi tuntua pahalta. Juutalaisten tai puolalaisten ajaminen kodeistaan, lasten ja vanhusten tappaminen – omantunnon rajoja venytettiin pikkuhiljaa, ja kun oli menty riittävän pitkälle, ei paluuta enää ollut.  Kun sota idässä alkoi mennä huonosti, hurraaminen vaihtui kauhuun. Meidän on aivan pakko voittaa, häviö ei ole mahdollinen, koska siinä tapauksessa meille kostetaan kaikki se, mitä me olemme tehneet, ajattelivat monet.

Ne, joiden epätoivo kävi liian suureksi, tappoivat itsensä. Monet henkiin jääneet valitsivat täydellisen kieltämisen tai uhriutumisen tien: en muista, en tiedä, en tiennyt silloinkaan, tein vain mitä käskettiin. Syyllisiä ovat ne jotkut muut siellä ylhäällä, viimeisenä Hitler, jota uskoin niin kuin kaikki muutkin.

Nuorukaisten elämän kevät

Saksalainen palkittu kirjailija Ralf Rothmann kertoo hyytävän hyvässä kirjassaan ’Kuolema keväällä’ (ilmestynyt 2015, käännetty suomeksi 2016) sodasta henkiin jääneen, mutta tavallaan pystyyn kuolleen isänsä Walterin tarinan. Isä kuolee lopulta kuusikymppisenä, lähes kuurona, itsensä piippuun kaivostyössä raataneena, vuonna 1987. Miehenä, jolla ei ollut ystäviä ja joka ei puhunut. Jolle kuuroutuminen ja sen kautta omaan maailmaan sulkeutuminen oli helpotus.

Kirja ei välttämättä ole kaikessa täsmälleen elämäkerrallinen, mutta Walterin elämänkaaren kautta Rothmann peilaa myös omaa ja oman sukupolvensa ahdistunutta irrallisuuden ja yksinäisyyden kokemusta. Tällaisten isien ja äitien perheisiin syntyivät sodanjälkeiset suuret ikäluokat, joista monet, kuten vuonna 1953 syntynyt Rothmann, lähtivät kotoaan heti kun suinkin pääsivät, ja sen jälkeen käväisivät siellä vain satunnaisesti juhlapyhinä.

Keväällä 1945 Walter on nuori poika, vielä alaikäinen ja työskentelee karjanhoitajana pohjoissaksalaisella suurella tilalla. Lehmät on ruokittava ja lypsettävä sodasta huolimatta, tai oikeastaan juuri siksi. Nälkäinen kansa tarvitsee kipeästi ruokaa. Walterin oma väkivaltainen alkoholisti-isä on juuri kuollut rintamasotilaana jossain Unkarin aroilla. Helmikuussa 1945 Saksa on niin lopussa, että SS-värvärit tulevat paikallisiin tansseihin ja nappaavat sieltä 17-vuotiaat kaverukset Walterin ja Fieten. Heidän on pakko ’ilmoittautua vapaaehtoiseksi’ taistelemaan Führerin, kansan ja isänmaan puolesta.

Sotatilanne on jo epätoivoinen ja meno armeijan sisällä sen mukaista. Omia saa pelätä melkein yhtä paljon kuin vihollisia. Walter pääsee autokuskiksi mutta Fiete pakotetaan rintamajoukkoihin. Kun he tapaavat muutaman viikon kuluttua, saa toinen olla teloittamassa toista rintamakarkurina. Kaikki on tietenkin sodan lopputuloksen kannalta aivan turhaa, mutta yksilöt tämä valloilleen päässyt pahuus vielä ehtii murskata. Toiset ulkoa, toiset sisältä ja toiseen, kolmanteen sukupolveen saakka.

Rothmannin kirja on minusta todella hyvä. Se ei mässäile vaan on suorastaan lakoninen, mutta se mitä ei sanota ahdistaa melkein enemmän kuin se mikä on kirjoitettu suoraan näkyville. Näin luulisin kirjailijan tarkoittaneenkin; se kuvaa hänen sisäistä oloaan.

Saksa on tämän syksyn Turun Kirjamessujen teemamaa. Keitä kirjailijoita sieltä mahtaa olla tulossa vierailulle? Messujen ohjelma julkistetaan aivan tämän kuun lopussa.

***

Kesympää jännää

Keskiluokkainen keski-ikäinen kaikella tavalla mistään äärimmäisyyksistä mahdollisimman etäällä oleva normikansalainen lukee kuulemma dekkareita siksi, että saisi ihan hiukkasen jännitystä haaleaan elämäänsä. Muutamaksi illan tai kesäloman hetkeksi verenpaine nousee ja selkäpiissä vilahtaa kylmä häivähdys.

Rentouttavan tästä tahallisesta itsensä pelottelusta tekee se, että kaikki ratkeaa kuitenkin vain pienen hetken kuluttua; jo muutaman sadan sivun päästä tiedetään, ettei maailma tuhoutunut, saadaan selville syyllinen ja yhteiskunta saatetaan voimakeinoin takaisin tavanomaiseen, hyvään järjestykseensä. Normikansalainen voi huokaista helpotuksesta, sulkea kirjan ja kellahtaa petiinsä verenkierron adrenaliinipiikin liudennuttua raukeaan väsymykseen.

Toisaalta dekkareilla voi olla myös ’päinvastainen’ tehtävä. Kun oikea maailma on aivan sekaisin; pommit räjähtelevät urheilutapahtumissa, ravintoloissa ja konserteissa, ihmisiä liiskataan hengiltä rantakaduilla ja ammutaan perjantai-illan kauppareissuilla, voi dekkari tarjota hetken turvapaikan jostain ’toisesta todellisuudesta’, jossa hullut eivät pääse suurvaltojen johtajiksi eikä ’laajennettu itsemurha’ ole ihailtavaa vaan pelkästään alhaista ja rikokseen harhautuneet ymmärtävät itsekin tehneensä väärin. Maailmassa on vielä jotain järkeä ja oikeudenmukaisuutta.

Tällaisen kesyn ja leppoisan, melkein jännityksettömän jännityksen tarjoavat ’cozy-dekkarit’, joiden lukijaksi itsekin ilmoittaudun. Vanha Agatha Christie on jo ehkä aivan loppuun kaluttu, mutta jonain sateisena iltapäivänä niihinkin vielä saattaa tarttua. Italialaiset suosikkini, ’mangiare buono’ komisariot olenkin jo blogissani käsitellyt. 

Nyt päätin ilahduttaa itseäni ennestään minulle tuntemattomilla, kotimaisilla dekkaristeilla. Nämä kirjailijat ovat kyllä jonkin verran laajemmaltakin tunnettuja, mutta ihan muusta kuin rikosjuttujen kirjoittamisesta. Ei sentään poliitikkoja, missejä tai ja urheilijoita.

Oi aika entinen

Mitä voi odottaa kirjalta jonka kannessa suurin kirjaimin lukee Metropoliitta Panteleimon ja paljon pienemmällä ’Murha kirkonkylässä’ (2011)? Mielikuvitukseni laukkasi jo villisti itään, ydinmateriaalin tai vähintäänkin kalliiden ikonien salakuljetukseen ja mustan viitan vilahdukseen patriarkan miljoona-Rolex ranteessa.

Nyt jo ortodoksikirkkomme viroista eläkkeellä olevalla Panteleimonilla oli selvästi arveltu olevan kirjan markkinoinnissa ’myyntiarvoa’, koska nimi oli korostetusti esillä. Kyllähän se heti minunkin uteliaisuuttani herätteli: mitä kummaa entisellä piispalla ja luostarinjohtajalla onkaan dekkarissa tarjolla?

Kirja oli juuri niin kesy - tai ei - vieläkin kesympi, kuin etukäteen uumoilin.Tästä ei varmasti kukaan voi pahastua, ei missään yhdistyksessä tai synodissa. Juoni pysyy tiiviisti kotimaassa ja menneessä, nostalgisessa mustavalkoisten Suomi-filmien ajassa, maaseutupitäjässä. Tarina ei loppujen lopuksi ole aivan mahdoton, kunhan ensin pääsee yli siitä odotuksesta, että pitäisi olla jotain vauhtia tai jännitystä. Kyllä se mies koskeen oli pudonnut, vai pudotettiinko hänet sinne sittenkin? Metropoliitta kertoilee asioista jälkeen päin kuvaillen, kuin koulupojan ainekirjoituksessa. Mitään nasevaa dialogia, tai ylipäänsä dialogia, hän ei harrasta.

Kirjan henkilöihin kohdistuva huumori on lempeää ja kaikkia epätäydellisyyksiä ja erheitäkin ymmärretään.  Sehän tietysti kirkonmiehelle hyvin sopii. Ainoa viittaus piispan omaan aiempaan elämänpiiriin kirjassa löytyy siitä, että osa päähenkilöistä on Karjalan evakkoja, sieltä itäisemmältä syrjältä. 

Tämä kirja oli ilmeisesti sekä piispan että kustantajan ’ensimmäinen harjoitus’, sillä seuraavakin opus Panteleimonilta on jo julkaistu. Ehkä se pitäisi lukea ja katsoa, mihin suuntaan hänen tyylinsä kehittyy? Neuvokasta pappia ei hänellä ainakaan vielä ollut rikoksia ratkomassa, vaan toimessa hääri enimmäkseen lukihäiriöinen pulska poliisimies.

Automobiili hakee tirehtöörin

Virpi Hämeen-Anttila on tunnettu ennen kaikkea Intian ja muiden itäisten kulttuurien tuntijana ja tutkijana. Hän on toki kirjoittanut myös jo ison liudan romaaneja – enemmän tai vähemmän kai viihteeksi luokiteltavia. Dekkaristina hän on aloittanut vasta hiljattain, mutta tuottanut jo kolme Björk -kirjaa; viimeisin on nimeltään ’Kuka kuolleista palaa’ (2016). Nimessä on sanaleikkiä, huomasin päästyäni kirjan loppuun.

En ole lukenut kahta aiempaa Björkiä, mutta se ei mitenkään haitannut. Sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björkin seikkailuihin pääsee kyllä helposti mukaan, niin hyvin teksti pohjustaa eteen tulevat henkilöt ja tapahtumat. Björk ei ole poliisi eikä siis yksityisetsiväkään, vaan ylemmissä yhteiskuntaluokissa sujuvasti liikkuva vielä nuori virkamies, jonka sosiaalinen omatunto herkistää auttamaan apulaisenaan nokkelaa köyhää kengänkiillottajapoikaa. Hämeen-Anttila on sijoittanut tapahtumat kuohuvalle 1920-luvulle. Juuri päättynyt sisällissota, Venäjän vallankumous, kieltolaki, alkava nousukausi ja epäselvä kansainvälinen tilanne luovat värikkäitä mahdollisuuksia juonenkuljetukseen.

Teksti on pääosin selkeää, helppolukuista yleiskieltä. Kengänkiillottajan repliikit ovat toisinaan paksua stadin slangia, mutta ei jatkuvasti. Sinne tänne perustekstin joukkoon on ripoteltu ’vanhanaikaisia’ ilmauksia, kuten ’illusiooni’, ’reklaami’ tai ’telefooni’. Se tuntui ärsyttävän päälleliimatulta, kun kieli ei kuitenkaan kokonaisuudessaan voinut olla 1920-luvun suomea, vaan ihan tätä nykykieltämme. Siihenkin kuitenkin tottui, tai sitten se loppua kohden väheni, koska se ei myöhemmin enää vaivannut.

Tämän kirjan luki helposti ja nopeasti. Juonenkäänteitä oli useampia, eivätkä kaikki ratkaisut olleet aivan ennalta-arvattavia, joten mielenkiinto kyllä pysyi yllä loppuun asti. Tämä Björk on turvallisesti ’positiivinen sankari’ jolle lopulta, vaikka mutkien kautta, aina käy hyvin ja joka on hyvien puolella, vaikka kuinka muuhun houkuteltaisiin. Cozy-dekkari, ilman muuta.

Koston käsi on pitkä

Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin 2016 julkaisema ’Tähtisilmä’ on hänen toinen dekkarinsa. Siinä seikkailee osittain samoja henkilöitä kuin ensimmäisessäkin, mutta juonellisesti tarinat eivät ole suoraa jatkumoa. Ensimmäisessä kirjassa ruumis löytyi Kansalliskirjastosta, ’Tähtisilmässä’ niitä löytyy pitkin Helsinkiä ja jutun alku kiertyy 1990-luvun lamaan ja Suomenlinnan Kustaanmiekkaan.

’Tähtisilmä’ aiheuttaa lukijassa ensin pientä hämmennystä. Ylikirjastonhoitaja on tietenkin erittäin laajasti lukenut ja selvästi myös hyvin notkea kirjoittaja; kieli on nasevaa ja sitaatteja ja tyylillisiä esikuvia voi löytää monelta eri taholta. Heti alkuun juoni vaikuttaa aika rajulta ja tapahtumat etenevät varsin kovapintaisten jännäreiden tyyliin. Sitten kuvaan astuu Etsivätoimisto Kalju ja Kihara. Mikä nimi! Ai tämä onkin tällaista huumoria, nämä tyypithän ovat epäonnisia kuin Z-Salamapartion Mats ja Rauski..

Sekin luulo osoittautuu vääräksi. Kirjassa on kyllä huumoria, mutta se ei ole hassua toilailua, vaan hyvin mustaa. Juoni ja tarinan taustalla oleva aihe ja tapatumasarja eivät oikeastaan muunlaista huumoria voi synnyttääkään. Kalju ja Kihara ovat aika outo parivaljakko; tanakka ikuinen humanistimies ja vahva, topakka maahanmuuttajanainen, jotka eivät ole yksityiselämässä pari.

Välillä tarinassa on suvantovaiheita, joissa lukija pääsee hihittelemään henkilöiden hauskoja murjaisuja tai kirjailijan mainioita kuvauksia ihmisistä ja asioista. Sitten äkkiä juoni taas tiivistyy ja käy loppua kohden todellakin jännittäväksi. Ratkaisu ei ole sellainen, kuin odottaisi. Itse asiassa en ole ihan varma, kuinka Kaljun ja Kiharan lopulta kävi. 

Kaikki päättyy jälleen kirjailijalle tutuille nurkille, lähelle Kansalliskirjastoa, Senaatintorin alle. Ei auta, vaikka välttelisi aukeita paikkoja ja suuria ihmisjoukkoja.

***