Jauhan kahvista

Suomi käy kofeiinin voimalla, väitetään, ja tottahan se on. Kahvi on valtaosalle suomalaisista lähes välttämätön jokapäiväinen nautintoaine. Suomi on maailman ainoa maa, jossa kahvitauot on kirjattu jopa virallisiin työehtosopimuksiin; talouselämämme likimain hyytyisi ilman kahvia.

Kyse ei ole pelkästään kemiallisesta riippuvuudesta: kofeiinia saa elimistöön nopeammin tabletteja nappailemalla, mutta se ei kenenkään mielestä korvaa kahvittelua. Tarvitaan lämmittävä, kuuma juoma, sen tuoksu, maku ja nopeasti havaittava piristävä vaikutus, jotta tämän kylmän ja pimeän maan umpimieliset asukkaat jaksavat puurtaa töissään ja uskaltautuvat puhumaan toisilleen. 

Kahvi on levinnyt muiden ulkomailta tuotavien ylellisyystuotteiden tavoin yhteiskunnassa ylhäältä alaspäin; ensin sitä juotiin vain yläluokan saleissa, sitten pappiloissa ja pikkuhiljaa myös pienemmissä mökeissä. Työväki oppi siirtämään kahvilla nälkää ja kitkuttelemaan syömättä iltaan saakka. Kahvia suosittiin myös ’raittiina vaihtoehtona’ muille piristeille. Kallista se toki oli ja siksi samat kahvinpurut käytettiin köyhemmissä talouksissa moneen kertaan. Kahvipaketti onkin yhä edelleen suomalaisten mielissä kelpo tuliainen, vaikka sen suhteellinen rahallinen hinta on pudonnut jo varsin matalalle.

Olen varmasti hyvin tavanomainen suomalainen kahvinjuoja. Kahvittelijan urani olen aloittanut kolmen kuukauden ikäisenä maitokahviin liuotetulla pullamössöllä. Oman kupin sain ennen kouluikää. Kahvilla ja jonkinlaisella voileivällä olen aloittanut aamuni varmaan viisikymmentä vuotta. Iltapäiväkahvi pullan kera on kuulunut päiviini yhtä kauan. Vieraskahvit, kokouskahvit, syntymäpäiväkahvit, juhlakahvit, eväskahvit ja kaikki työpaikan kahvitauot olen tietenkin nauttinut asiaankuuluvasti. Iltakahveja en juo, mutta ystävien kanssa menen mieluusti kahville puimaan kaikki maailman asiat ja kuulumiset.

Koskaan en vielä ole harkinnut kahvista luopumista; kahvi maistuu lähes aina hyvältä ja sen tuoksu jo käynnistää mielihyväreseptorini. Rakastan nimenomaan suomalaista peruskahvia enkä piittaa vaihtuvista muotikotkotuksista; siirapeista tai kuvioin koristelluista maitovaahdoista. Kardemummalla maustettu turkkilainen kahvi kelpaa kyllä joskus vaihteluksi.

 Sheikin mokkaa vai Costa Ricaa

Petri Nieminen ja Terho Puustinen eivät ole ’peruskahvinjuojia’, sillä he ovat omien sanojensa mukaan ’käyttäneet suuren osan valveillaoloajastaan hyvän kahvin etsimiseen, vahtineet tuhansia tunteja paahtimen vieressä ja maistelleet lukemattomia näyte-eriä’. Heidän kirjansa ’Kahvi, suuri suomalainen intohimo’ (2014) on mainio ja mittava opus kahvista; lajikkeista, paahtomenetelmistä, jauhatustavoista, eri valmistusmenetelmistä – joka heille ei ole kahvinkeittoa vaan uuttoa - ja niihin liittyvistä monista, monista tarinoista.

Amatööri kahvinjuojakin on tottunut erottamaan vaalean ja tumman paahdon tai pannujauhatuksen ja suodatinkahvin, mutta Nieminen ja Puustinen vyöryttävät lukijan valittaviksi kymmeniä erilaisia vaihtoehtoja, sekoituksia ja muunnelmia. Kahvin asema taloudellisesti merkittävänä viljelykasvina ja kaupattavana raaka-aineena on niin ikään mielenkiintoista luettavaa: maailman suurin kahvintuottaja on Brasilia, mutta kakkosena tuleva Vietnam on melko yllättävä tieto. Määrällisesti eniten tuottavat eivät kilpaile laadulla; sitä saa kirjoittajien mukaan esimerkiksi Keniasta. Kahvin alkuperäinen ’synnyinmaa’ lienee Etiopia, mutta sanat ’kahvi’, ’mokka’ tai ’arabica’ ovat tulleet koko maailman tietoisuuteen Jemenin ja arabikauppiaiden kautta.

Täydellisen kahvikupposen tavoittelussa on lähdettävä maaperästä, sopivasta ilmankosteudesta, onnistuneesta lajikevalinnasta, tuholaisten ja homeiden välttämisestä, sopivankokoisesta sadosta, taiten tehdystä hedelmien kuivattamisesta ja muusta käsittelystä. Kun se kaikki on onnistunut, päästään huolellisen ja riittävän lyhyen varastoinnin, täsmälleen oikean paahdon ja parhaan mahdollisen sekoituksen kautta vihdoin sopivankokoiseen jauhatukseen. Sitten on vielä valittava se täydellisin uuttomenetelmä ja pehmeydeltään sopivin vesi!

Nieminen ja Puustinen kirjoittavat kahvista tosissaan mutta eivät totisina, joten kirjaa on helppo lukea ja se innostaa hankkimaan aiheesta yhä lisää tietoa. Kaiken yksityiskohtaisen nippelitiedonkin keskellä tekstistä välittyy aito kahvista nauttimisen ilo. Paras kahvi ei ehkä sittenkään synny indonesialaisen sivettikissan vatsahappojen läpi kulkeneista pavuista - vaikka ehkä kallein – vaan sopivan tuoreena nautitusta juomasta ja juuri sen tietyn hetken tunnelmasta.

Pieni kahvi maitovaralla

Suomalaiset kuluttavat kahvia keskimäärin 10 kg henkeä kohti vuodessa ja pääsevät sillä määrällä maailman kahvinjuojien ykkösiksi. Vaikka työpaikoilla kahvitaukoja pidetään sopimusten mukaan, juovat suomalaiset sittenkin valtaosan kaikesta kahvistaan kotioloissa.

Kirjallisuudesta muistamme, kuinka Pohjantähden nuuka Koskelan Jussi osti Almalleen viimein pikkupaketin kahvia, kun Alma oli ensin raatanut kellon ympäri torpan perustamistöissä ja synnyttänyt vielä esikoispojankin. Niskavuoren vanha emäntä sääteli tiukasti sosiaalisia suhteitaan pyytämällä toiset kahville saliin ja komentamalla piian antamaan toisille kahvin keittiössä. Valtiollisissa seremonioissammekin  presidenttipari kahvittelee itsenäisyyspäivän vastaanotolla kunniavieraidensa kanssa.

Kahvia me juomme, mutta kahvilassa kävijöinä suomalaiset eivät ole maailman innokkaimpien listoilla. Julkiset kahvilat ovat toki Suomessakin koonneet ihmisiä yhteen jo ammoisesta 1700-luvun loppupuolesta lähtien, mutta ne ovat pitkään jääneet vain hyvin pienten piirien huviksi. Varsinainen ’kahvilakulttuuri’ vaatii taajama- ja kaupunkiolosuhteita, joita Suomessa on ollut hyvin harvassa. Satu Jaatinen on koonnut kirjaansa ’Kahvilan pöydässä’ (2006) viehättävän historia- ja tietopaketin kahvilaelämästä meillä ja muualla.

Euroopan suurkaupunkeihin; Lontooseen, Pariisiin ja Wieniin syntyi jo varhain, 1600-luvulla, julkisia kahviloita, joissa poliittisesti aktiiviset tapasivat toisiaan, punoivat juonia ja lukivat sanomalehtiä. Heidän ympärilleen kerääntyi myös kirjailijoita, toimittajia ja muita taiteilijoita. Lontoossa kahvilat muuttuivat kuitenkin pian pubeiksi ja kahvi jäi niissä aivan sivurooliin. Wienissä kahvilat liittyivät toiseen uuteen ylellisyyteen, nimittäin konditorioihin, ja niistä tuli loisteliaasti sisustettuja ’herkkukeitaita’. Pariisissa kahvilat säilyttivät oman leimansa; niistä sai kahvin ohella viiniä ja ruoka-annoksia, mutta ennen kaikkea jokapäiväistä keskustelu- ja väittelyseuraa.

Suomalaisten kaupunkien kahvilahistoriaan ovat jääneet nimet Fazer, Ekberg ja Aschan. Koko maata ajatellen tutuimpia ovat kuitenkin olleet rautatie- ja linja-auto-asemien läheisyyteen syntyneet kahvilat, joiden asiallinen sisustus ja kahvin kanssa tarjotut pullat tai muna-anjovisleivät eivät tarjonneet varsinaisia elämyksiä, mutta auttoivat matkustajaa eteenpäin.

Nyt kahvilakulttuurissamme on meneillään aivan uusi innostus ja kasvun aika. Saadaanko suomalaiset nyt istumaan joukolla latte-kulhojen ääreen, viihtymään tuntikausia tai peräti työskentelemään etänä kahvilasta käsin? Seuraa etsimään ei suomalainen vieläkään kahvilaan mene, vaan yksin liikkeellä oleva asettaa viereiselle tuolille laukkunsa reviirirajan merkiksi.

Amelien kahvilassa

Kirjallisuus käyttää kahviloita tapahtumapaikkoina runsaasti. Kahvilassa tapahtuvia tarinoita ajatellessa nousevat ensimmäisinä tietenkin esille pariisilaiset kahvilat. Niistä kertovat kirjat, näytelmät, elokuvakäsikirjoitukset, oopperalibretot ja tietenkin laulutekstit. 

Laulujen ja iskelmien teksteistä pulpahtavat mieleen myös monet saksankieliset kafeet ja tietysti ranskankielisen laulelman Cafe Pushkin, jossa se kaunis moskovalainen Natalie joi kaakaon vain. Hauska sattuma on, ettei koko kahvila Pushkinia tietenkään ollut olemassakaan, ranskalainen lauluntekijä keksi sen vain romanttiseen tekstiinsä. Neuvostoliiton hajottua ranskalaisturisteja alkoi tulvia Moskovaan kysymään, missä se Cafe Pushkin on ja kuinka sinne pääsee. Niinpä se piti äkkiä perustaa, joten nyt se kyllä löytyy.

Pariisilaiskahvilassa tapahtuvaa kirjaa etsiessäni eteeni tuli täydellinen osuma: ’Kahvila Pariisissa’, kirjoittanut Henri Troyat. Alkuperäisteos jo vuodelta 1955, suomennettu 1960. Ymmärsin kyllä jo julkaisuvuosia katsoessani, että tämä ei ole se 2000-luvun alun kulttielokuvan tarina, mutta hupaisia yhtymäkohtia riittää.

Historiallisista elämäkerroista paremmin tunnettu Troyat on sijoittanut kertomuksensa sodanaikaiseen Pariisiin, mutta kyseessä on jo ensimmäinen maailmansota ja vuosi 1915. Neuvokas ja viehättävä Amelie on nuori vaimo ja pikkuvauvan äiti, joka pitää kahvilaa henkensä pitimiksi. Mies on sotarintamalla, katoaa, ja haavoittuukin pahasti. Naisten työssäkäynti, saati ’yrittäjyys’ ei tuolloin ollut tavanomaista, mutta köyhemmissä kansanosissa se lienee ollut usein välttämätöntä.

Kirja tarjosi minulle lähinnä kulttuurihistoriallisen katsauksen aikaan ja paikkaan; en niinkään nauttinut sen kirjallisesta annista tai jännittänyt juonenkäänteitä. ’Tämähän on kuin joku ulkomaalaisten vastaanottokeskus,’ puuskahtaa naapuri kirjassa, kun espanjalaisia pakolaisia alkaa kokoontua Amelien vuokralaisiksi ja kahvilan vakioasiakkaiksi. Sana tuntuu kumman tutulta juuri nyt!  Tässä pariisilaiskahvilassa ei muuten puhuta ollenkaan kahvista – olikohan sen saannissa vaikeuksia sodan takia? Koko kahvi-sanaa ei mainita kuin yhden ainoan kerran, kun eräät naiset tulevat ’kahville’. Muutoin Amelie pohtii vain ruoka-annoksiaan ja etenkin viiniin liittyviä kysymyksiä. Sitä pitää tilata lisää ja vakio viinintoimittajaa pitää kohdella hyvin, se on liiketoiminnan kannalta ehdottoman tärkeää.

Monien mutkien kautta Amelie päätyy lopulta myymään vanhan pikkukahvilansa ja hankkimaan uuden, vähän isomman ja paremmalta paikalta, Montmartrelta. Sielläpä se 2000-luvun Amelienkin kahvila oli.

***

Espanjasta tarkoituksella

Aivojani alkoi kutkuttaa, kun aivan sattumoisin kuulin kirjastossa, kuinka asiakas kysyi virkailijalta ’onko teillä uusin Cervantes? ’ Kuka? Mikä?  Se Cervantes, joka minun mieleeni tuli, julkaisi jotain viimeksi 1600-luvulla. Kyse oli tosiaankin ’sen’ Don Quijoten viimeisimmästä suomennoksesta.

Aloin miettiä, mitä Cervantesin lisäksi tiedän espanjalaisesta kirjallisuudesta? Enpä paljoakaan. Espanja on yksi yhteisen Eurooppamme suurista ja vanhoista valtioista, mutta ei ainakaan minulle kovinkaan läheinen. Aurinkolomalla on tietysti tullut käydyksi, mutta siinä yhteydessä maan oma kulttuuri jää useimmiten taka-alalle. Paikat tuntuvat olevan lähinnä punehtuneiden brittien ja suorastaan rusinoituneiden saksalaisten kansoittamia. Kansat kohtaavat ja aurinko lämmittää – ei pahaa sanaa siitä.

Mitä mieleeni tulee lomamatkan lisäksi, kun kuulen sanan Espanja? Tomaatti. Jalkapallo. Flamenco. Kitara. Paha nuorisotyöttömyys. Keltainen. Punainen. Mutta entäpä kirjat?

Päätin siis tehdä aivan tietoisen valinnan; etsin luettavakseni kolme espanjalaista, suhteellisen uutta kirjaa. Sellaisia, jotka tarjoavat jonkinlaisen käsityksen nykyisestä espanjalaisesta yhteiskunnasta ja siitä kuinka kirjallisuus sitä heijastaa. Tai oikeastaan kai saan paremminkin käsityksen sitä, millaista espanjalaista kirjallisuutta valitaan suomennettavaksi ja millä kriteereillä – no, se onkin sitten oma juttunsa.

Ihmisen sisäinen matka

Kriitikoiden ylistämä. Kirjallisuuspalkintoja saanut. Nobel-spekulaatioissa usein mainittu, mutta ei vielä voittanut. Tästä pitänee aloittaa: kirjailija on Antonio Muñoz Molina. Käsiini sattui häneltä ’Kuun tuuli’ -niminen teos, suomennettu 2011, julkaistu alkujaan 2006.

Kirja oli laadukas, kaunis ja hyvin sympaattinen luettava. Ei kuitenkaan erityisen poikkeuksellinen, vaan pikemminkin hyvin tehty tyypillinen nuoren pojan kasvutarina. Poika kasvaa maaseudulla suhteellisen köyhissä oloissa ja etsii henkiselle kasvulleen jotain avarampaa näköalaa, kuin mitä vanhempien, suvun ja naapuruston arkinen ja rajoittunut rutiini voi tarjota.

Eletään aikaa, jolloin avaruuslennot kuuhun olivat vilkkaimmillaan. Uutiset ja aikakauslehdet olivat kirjan kertomana vuonna 1969 täynnä Apollo-sankarien haastatteluja ja arveluja siitä, kuinka pian teknologia mahdollistaa lopullisen ’avaruuden valloituksen’. Näistä uutisista poika saa omaan sisäiseen maailmaansa rakennusaineet. Häntä ei innosta työ vihannespellolla isän tapaan eikä myöskään koulunkäynti pappien paimennettavana.

Se, että isät ja pojat tuntuvat jossain vaiheessa elämää olevan todellakin aivan eri planeetoilla, ei ole poikkeuksellista, vaan pikemminkin kai tavallista. Erityisen espanjalaiseksi tarina muodostuu ympäristön kuvauksen kautta. Pojan koulussa opettavat tosiaankin papit; kirkon koulu on halvempi ja konservatiivisempi valinta kuin valtion koulu.Valtiokin on tosin kirkon tapaan tiukka ja ahdistava systeemi: Francon diktatuuri on voimissaan ja joka ainut ilta televisiolähetys päätetään diktaattorin kuvaan ja kansallislauluun, kuin viestinä ’mene nyt nukkumaan, minä vartioin täällä’. Sisällissotia on ollut Espanjassa useita ja viimeisimmästä on kirjan tapahtuma-aikaan vasta kolmekymmentä vuotta, joten kaikki kyläläiset tietävät tarkasti, kuka oli milläkin puolella ja kuka ilmiantoi tai teloitutti kenet. Voittajien edessä on lähes pakko nöyristellä, mutta hampaiden välistä sihahdetut kommentit painuvat syvälle nuoren pojan mieleen.

Diktatuuri päättyi Espanjassa vasta 1975 ja sen pitkä varjo tuntuu yhä. Toivottavasti Eurooppa ei enää koskaan kuvittele ratkaisevansa demokratian ongelmia luopumalla siitä.

Petra ei kainostele

Diktatuurin kaaduttua ja Espanjan liityttyä osaksi Euroopan yhteisöä muuttui myös yhteiskunnan yleinen ilmapiiri ’länsimaisemmaksi'. Kirkon ja konservatiivien ote hellitti. Kuten aina, muutokset toivat mukanaan sekä hyvää että pahaa. Dekkarit pöyhivät esille yhteiskunnallisen edistyksen varjopuolia notkeammin kuin sosiologiset raportit, mutta eivät välttämättä yhtään huonommin.

Kustantajien mainostekstit kohottavat Alicia Gimenéz Bartlett’in ’yhdeksi Espanjan suosituimmista kirjailijoista’, joten voinemme ehkä olettaa, että hän tietää mistä kirjoittaa ja mistä lukijat pitävät. Hänen tuotantonsa kattaa paljon muutakin kuin dekkareita, mutta Gimenéz Bartlettin luoma dekkarisarjan hahmo, rikoskomisario Petra Delicado; nainen miesvaltaisessa ammatissa ja miesvaltaisessa yhteiskunnassa, heijastaa todellisuutta suurkaupungin yhdessä sosiologisessa lokerossa.

Maaseudun vihannestarhojen naiset eivät ehkä tunnista itseään tästä ronskista ja rotevasta, kaksi kertaa eronneesta komisariosta, jolla on alaisenaan ja työparinaan mies, mutta espanjalaisnaisten elämän vaihtoehtojen lisääntymisestä se kertoo. Lukemani ’Petra Delicado ja vihaiset koirat’ on julkaistu alkujaan jo 1997 mutta suomennettu vasta 2013.

Barcelonan vilinässä säntäilevä Delicado ratkoo rikoksia enemmänkin viihdyttävästi kuin varsinaisesti jännitystä kiristäen. Baareissa notkutaan aamuun asti, mutta töihin tullaan silti ’ajoissa’. Asiat ratkeavat yllättäen tuttavien, illallisten ja henkilökohtaisten toilausten kautta, eikä niinkään minkäänlaisen systemaattisen poliisityön tuloksena.

Kaikki keinot työyhteisön puolesta

Espanjalaisuutta ovat viime vuosina mediajulkisuudessa edustaneet näkyvimmin elokuvat ja television kevyemmät sarjat. Niissä on loputonta pulinaa, aivan kerta kaikkiaan katkeamatonta puhetta, huitomista, säntäilyä, yli-dramaattisia eleitä ja kevyehköjä hermoromahduksia, joista toivutaan ystävien vertaistuella muutamassa hetkessä.

Tätä kaikkea löytyy myös suhteellisen nuoren (nelikymppinen) naiskirjailijan, Mamen Sanchez’in  dekkarista ’On ilo juoda teetä kanssasi’ (julkaistu 2013, suomeksi 2015) Kirja kertoo tavallaan rikoksia ratkovasta poliisista, mutta miespolo jää tarinassa aivan sivurooliin. Varsinainen rikos taitaa oikeastaan jäädä tapatumatta tai ainakin se on joku muu kuin se mistä rikosilmoitus tehdään.  Kirjan sankareita ja päähenkilöitä ovat kirjallisuuslehden toimituksen naiset.

Heillä riittää 2010-luvun Madridissa arkipäivän ongelmia. Työpaikkoja on harvassa ja irtisanomiset vaanivat kaiken aikaa. Lapsia ei saa aina hoitoon vaan heitä on kuljetettava työpaikalle mukaan. Avioliitot rakoilevat. Miehet ovat yhä melkoisia machoja, joille sallitaan enemmän vapauksia kuin naisille. Suhteissa on myös väkivaltaa.

Koska tapahtumien keskiössä on kirjallisuuslehti, kirjassa vilisevät myös sitaatit ja viittaukset. Jossain vaiheessa metsästetään Espanjan kuluisimman runoilijan, Garcia Lorcan, käsikirjoitusta, eikä Hemingwayn oleskelua Espanjassa voida tietenkään unohtaa. Kirjallisuuslehden naiset antavat toisilleen kaikessa sisarellista tukea. Ongelmien ratkaisemiseen, joskus myös niiden yhä sotkuisemmaksi tekemiseen, tarvitaan avuksi kaukaisempia sukulaisia, isoäitejä ja vähän mustalaisten taikuuttakin.

Kuka kumma tämmöisessä keitoksessa teetä juo? Brittikustantaja tietysti.

***

Helsinki muistojen maisemassa

Pakolaisjoukkojen vaeltaessa epätoivoisina ympäri maailmaa on suurta ylellisyyttä puhua paikoista, rakennuksista, puista ja maisemista, joihin on kiintynyt. Etenkin silloin, kun talot ja tiet ovat yhä paikoillaan, täynnä muistoja. Ne pihapolut tai katukiveykset, joissa voi mielikuvitustaan hiukan pinnistämällä yhä ’tuntea lämmön niissä kohdin missä kuljimme kerran’, kuten kirjailija Kjell Westö Helsinkiä kuvatessaan niin ihanasti sanoo.

Kaikki eivät halua kiintyä paikkoihin, vaan jotkut meistä vaihtavat mielellään asuinsijaa koko elämänsä. Toiset haluaisivat kyllä juurtua, mutta eivät voi. Koulutus, työ ja toimeentulo heittelevät ihmistä sinne tänne ja jos joskus koettaakin palata vanhaan maisemaan, sitä ei enää löydy. Talo on purettu, metsä hakattu, moottoritie, kauppakeskus tai konttisatama on valloittanut nuoruuden kukkivat kunnaat. Puhumattakaan niistä paikoista, jotka on tuhonnut väkivalta ja sota.

Mikään ei tietenkään ole ikuista, mutta jo sata, parhaimmillaan kaksi tai kolme sataa vuotta säilyneet talot ja maisemat ovat aarteita, joista jotkut onnelliset voivat nauttia. Joillekin esimerkiksi Helsinki on koko elämän ympäristö, vieläpä vanhempien tai isovanhempienkin. Minulle se on opiskelukaupunki, nuoruuden ja innostuksen tyyssija. 

Parhaat vanhat talot, kadut, puistot ja aukiot ovat kestäneet aikaa siksi, että ne on rakennettu taitavasti, suunniteltu tarkoitukseensa toimiviksi ja kauneus on ollut vaatimus, josta ei ole hankkeen missään vaiheessa tingitty. Tärkeää on myös se, että talojen ja ympäristön on täytynyt tehdä ihmiset jollain tavalla onnellisiksi; joko turvallisessa arjessa tai ylevöityneessä juhlassa.

Keisari antoi kansalle kaupungin

Helsingin ydinkeskustan synty on Suomen kaupunkien joukossa poikkeuksellinen. Maan pääkaupungille sopivan ylevää ja suurta julkisten rakennusten rypästä luotiin keisarin mahtikäskyllä, valtion rahoituksella ja vain muutaman miehen suunnittelutyön tuloksena. Ehrenströmin asemakaava, Engelin talot. Taisi siellä taustalla muutama muukin herra vaikuttaa, mutta hankkeen päätähti oli saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel, joka sai nimiinsä todellisen unelmatyön: suunnittele kokonainen uusi, mahtava kivitalojen kaupunki.

Jukka Viikilän teos ’Akvarelleja Engelin kaupungista’ (2016) on aivan uusi, mutta hurmaavan vanhanaikainen kirja. Sen lukee liki yhtenä iltana ahmimalla, jos haluaa, mutta toisaalta se on niin hyvä, että tekee mieli säännöstellä. Ehkä nautinkin nyt vain muutaman luvun ja jään maistelemaan tunnelmaa tai tekstin filosofista antia. Huomenna sitten lisää.

Minulle ennestään tuntematon Viikilä on kirjailija, mutta myös dramaturgi. Kirja koostuukin pienistä kohtauksista Carl Ludvig Engelin elämässä ja ajatuksissa; hänen fiktiivisistä yökirja merkinnöistään. Helsinki on surkea kyläpahanen, mutta pala palalta Engel nostattaa sinne kasarmeja, senaatintalon, yliopiston päärakennuksen, suurkirkon ja lopulta kauneimman jalokivensä; yliopiston kirjaston.

Perhe ja etenkin tytär on Engelille tärkeä, mutta kaupungin rakentaminen menee kaiken edelle. Kylmässä, pimeässä ja alkeellisessa Helsingissä nurkuvalle perheelle Engel lupailee nopeaa paluuta Berliiniin, mutta työ houkuttaa aina vain jäämään. Keisarit vaihtuvat, mutta projekti jatkuu. Täällä Engel on kuitenkin kaupungin napamiehiä, Berliinissä hän olisi vain yksi tuntematon arkkitehti ponnistelemassa urallaan ylöspäin.  Engel tapaa Helsingissä myös Paciuksen, maanmiehensä. ’Minä tein tänne pimeyteen kaupungin, Pacius koettaa tuoda kaupunkiin musiikin’.

Näiltä ulkomaalaisilta saimme siis pari sataa vuotta sitten Helsingin empire-keskustan ja Maamme-laulun. Suurkirkon – viralliselta nimeltään nykyään Helsingin tuomiokirkon -  monumentaalirappusilla on yhä upeaa laulaa Suomelle.

Vappuna Kaisaniemeen, kesällä Kappeliin

Komeiden kirkkojen, hallintorakennusten ja aukioiden jälkeen Helsinki tarvitsi myös muita yhteisiä tiloja. Matalien puutalojen kellarikerroksissa oli jo varhain melko rupisia kapakoita ja pian oli saatava kaupungissa kävijöille myös majataloja. Kaupungin tason noustessa hienompi väki vaati jo laadukkaampia ravintoloita, sitten kylpylöitä, hotelleja ja teattereita.

Sven Hirn kertoo hilpeässä kirjassaan ’Huvia ja herkkuja’ (2007) helsinkiläisestä hotelli- ja ravintolaelämästä ennen Suomen itsenäisyyden aikaa. Pääkaupunkia rakennettaessa huomioitiin jo 1820-luvulla, että Turusta muuttavien virkamiesten ja säätyläisten rouvat olisivat perin tyytymättömiä, jos mahdollisuuksia julkisiin huveihin ja kelvollisiin tanssiaistiloihin ei nopeasti parannettaisi. Engel pantiinkin suunnittelemaan Seurahuonetta, kun muilta kiireiltään ehti. Rakennuksesta tuli komea ja tanssisalista avara, mutta ammattitaitoisen ravintoloitsijan ja majoitusliikkeen pitäjän löytäminen taloon ei ollutkaan niin helppoa. Tarjokkaita oli paikallisista yrittäjistä aina tukholmalaisiin ja hampurilaisiin alan ’konkareihin’ ja vasta useamman epäonnisen, lyhytaikaiseksi jääneen kokeilun jälkeen toiminta saatiin vakiinnutettua.

Ravintoloita, majoitusta ja viihdeohjelmaa tarvittiin yhä enemmän, kun keisari radikaalien aatteiden leviämisen pelossa kielsi ’turhanpäiväisen’ ulkomaille matkustelun ja venäläinen yläluokka siirtyi ’kylpemään’ kesäisin Helsinkiin. Kohta kaupungissa oli Seurahuoneen ohella Kaivohuone, Kaisaniemen ravintola ja Esplanadilla Kappeli. Vähän myöhemmin näiden kaikkien kilpailijaksi rakennettiin aikansa uusimmilla hienouksilla varustettu Fennia. Tuttuja nimiä ja rakennuksia, joihin voi poiketa tänäkin päivänä. Ravintoloitsijoiden joukosta kuuluisimmiksi ovat muodostuneet nimet Kleineh, Kämp ja Noschis. 

Hirn kirjoittaa notkeasti ja kuvaa yksityiskohtaisesti ravitsemusyritysten värikkäitä vaiheita, nousuja ja laskuja, unohtamatta ravintoloiden vetonauloina viihdettä tarjoavia pikku tähtösiä ja suuria diivoja. Ruuasta ja juomasta hän ei juurikaan kirjoita; toteaa vain, että sitä oli ajan tavan mukaan ylenpalttisesti tarjolla.

Tapahtui Tähtitorninmäellä

Kirjailijat kuvaavat tuotannossaan asuinympäristöään joko suoraan tai ympäristön muokkaaman persoonallisuutensa kautta. Pohjanmaa tuottaa toisenlaista tekstiä kuin Pohjois-Karjala, Helsingissä Kallion kulmat värittävät maailman toisin kuin Töölöstä tai Kulosaaresta katsoen. Joskus tosin kirjailijat muuttavat niin usein kaupunginosasta toiseen, ettei paikallisväriä ehdi tarttua raitiovaunujen kirskuntaa tai kauppatorin lokkien huutoja enempää.

Toimittaja, kirjailija Eino Leino on elänyt Helsingissä koko ikänsä. Tuttuja kotikulmiaan Vuorimiehenkadulla tarkemmin tutkaillessaan hänelle selvisi, että naapurikortteleissa olivat aikoinaan asuneet Mika Waltari, Arvo Turtiainen, Saima Harmaja ja jonkin aikaa myös kuuluisa kaima, runoilija Eino Leino. Kun hän kasvatti tutkimustensa piiriä laajemmalle Helsinkiin, syntyi teos ’Kirjailijoiden Helsinki’ (2013), joka on kuvaus sekä paikallishistoriasta että kirjailijaelämästä. Paikkahakemisto ja kartta helpottavat maisemien hahmottamista.

Mitä tutumpia lukijalle tietyt kirjailijat ja heidän teoksensa ovat, sitä hauskempi tutkimusmatkasta tulee. Kuka asui rähjäisessä mökissä Iso-Roobertinkadun sisäpihalla? Missä tapahtui Säädyllinen murhenäytelmä? Kuka seurasi ketä vastapäisestä ikkunasta? Leino lipsuu tarinoissaan asuinpaikoista ja maisemista ymmärrettävästi myös ravintoloihin; kirjailijoista ja kapakoista löytyy anekdootteja, tosia tai väritettyjä, niin runsaasti, että toki olisi sääli jättää ne käyttämättä, vaikka ne vievät välillä aiheesta sivuunkin.

Kaupunki voi onneksi elää väkevänä muistoissa ja kuvissa silloinkin, kun reaalimaailman myllerrykset ovat purkaneet talot, räjäyttäneet kalliot ja täyttäneet notkelmat. Esimerkiksi Signe Branderin valokuvat 1800-luvun lopun ja 1900-alun Helsingistä ovat ihastuttavia kurkistusluukkuja menneeseen. Samaa tehtävää täyttävät myös vanhat ulkona kuvatut elokuvat, joissa fiktion juoni ja todellisuus sekoittuvat viehättävästi. Minäkin olen kävelyretkillä käynyt näyttämässä lapsilleni ’Bruno Rygseckin talon’, jossa komisario Palmulle sattui erehdys.

***