Maailman ongelmalliset alueet yleensä vaihtelevat, mutta yksi tuntuu pysyvän: eurooppalaisittain Keski-idäksi tai ’Silkkiteiden’ alueeksi nimitetty seutu on toistuvasti vaikeuksissa.
Mikä siellä on niin hankalaa? Onko sen sijainti sellainen, että sen hallinnasta kannattaa vuosikymmenestä toiseen taistella? Kun se on keskellä kaikkea, vai? Alue on kuitenkin paljolti hiekkaa, kuivaa, huonosti kasvavaa erämaata ja vuoristoja. On tietenkin totta, että alueen rikkaat öljy- ja kaasuvarat ovat aikoinaan tehneet siitä hyvin kiinnostavan myös ulkopuolisten suurvaltojen mielestä, mutta senkin luulisi olevan jo ’last season’ – vihreän siirtymän vauhti ja välttämättömyys siirtää ainakin jatkossa talouden mielenkiinnon pois fossiilisesta energiasta.
Onko kysymys sittenkin ’humanistisemmista arvoista’ eli iskevätkö alueella yhteen erilaiset kulttuurit? Ovatko ne niin ratkaisevasti erilaiset, ettei rauhallinen kehitys voisi olla mahdollista? Onko kyse yksinvallan tai demokratian välisestä mittelöstä? Uskonto ja politiikka kietoutuvat siellä niin tiiviisti toisiinsa, ettei läntinen demokratia -käsitys sovi kuvioon oikeastaan ollenkaan. Tällä hetkellä näyttää ainakin siltä, että alueen ehdoton valtauskonto on islam, eikä läntisellä kristinuskolla tai ateistisella kommunismilla ole nousun mahdollisuuksia. Suurimmat ja verisimmät yhteenotot käydäänkin islamin eri lahkojen välillä.
Keski-idän levottomaan alueeseen voidaan laskea ainakin Afganistan, Iran ja Irak. Niiden lähipiirissä kärsivät jotenkin jatkuvasti toisten jalkoihin jääneet Syyria ja Libanon. Iran vaikuttaa aktiivisesti naapureidensa politiikkaan, samoin Turkki omine intresseineen ja isoa kuvaa sotkee, pyörittää ja rahoittaa lännempänä vauras Saudi-Arabia.
Keskityin kaivelemaan lisätietoja etenkin Iranista, joka tuntuu olevan ’kuvan keskellä’. Olen kirjoittanut/lukenut Iranista tässä blogissa aikaisemminkin. Iranin kiinnostava monituhatvuotinen historia ja toisaalta yli 40-vuotinen ’islamilainen pappisvalta’ ovat säilyneet uutisotsikoissa vuodesta toiseen. Nyt viimeksi on raportoitu laajoista mellakoista, jotka puhkesivat nuoren naisen kuolemasta huivinkäyttöä ja muuta käyttäytymistä valvovan moraalipoliisin kynsissä.
Kiinnostavaa asiatietoa ja uusinta analyysia sain luettavakseni jälleen kerran toimittaja Liisa Liimataiselta, jonka kirja ’Riikinkukko ja kameli’ on vuodelta 2022. Toisaalta aivan ’ruohonjuuritason’ kertomuksia tuiki tavallisten iranilaisten tapaamisesta sain lukea Emma Vepsän matkakirjasta ’Tie Teheraniin’ vuodelta 2019. Maanpaossa elävän nuoren iranilaisen Sahar Delijanin romaani ’Jakarandapuun lapset’ (2013) on fiktiota, mutta kirjailijan omien ja hänen lähipiirinsä kokemusten kautta voi olettaa, että riipaisevat tarinat ovat totuuspohjaisia.
Täytyykö kaikki toistaa?
Liisa Liimatainen on antanut kirjalleen ’Riikinkukko ja kameli’ (2022) alaotsikoksi ’Iran ja Saudi-Arabia vastakkain’. Islamin shiialaista haaraa tunnustava Iran on se riikinkukko ja sunnalaista haaraa tunnustava Saudi-Arabia on kameli. Kumpikin maa haluaa ulottaa vaikutusvaltaansa omien rajojensa ulkopuolelle.
Islam on syntynyt suunnilleen 600 vuotta myöhemmin kuin kristinusko ja jakautunut shiialaiseen ja sunnilaiseen päähaaraansa likimain samantyyppisesti kuin kristinusko aikoinaan roomalaiskatolisiin ja ortodokseihin, ja myöhemmin protestantteihin. Shiioilla ja sunneilla on niin ikään omat edelleen jakautuneet alalahkonsa. Riidat ovat tutun tuntuisesti syntyneet siitä, kenellä on vahvempi oikeus määrätä uskonnonharjoittamisen muodoista, kenellä on oikeampi ja suorempi yhteys profeettaan tai jumalaan, ketkä ovat tehneet vääryyttä kenelle ja tulkinneet pyhiä tekstejä oikein tai väärin. Tästä onkin sitten päästy jo katkomaan ’vääräuskoisten’ tai ’harhaoppisten’ kauloja, ja kun uhreja ja marttyyreja on syntynyt, ei heidän verensä vuodattamista voi enää millään unohtaa.
Liisa Liimatainen analysoi ja selvittää perusteellisesti islamin eri muotojen kytkeytymistä eri valtioiden muodostumiseen, hallitsijoihin ja kulttuureihin. Valta merkitsee rahaa ja aseita, mutta se merkitsee myös arvovaltaa ’oikean uskon’ ja paratiisiin pääsyn määrittelyssä.
Tulin kirjan lukemisesta kyllä vähän viisaammaksi, mutta myös suorastaan masentuneeksi. Jotenkin olin kai kuvitellut, että kolmekymmentävuotiset veriset uskonsodat ja vääräuskoisten vainot ja karkotukset kuuluisivat jo menneeseen muinaishistoriaan. Täytyykö islamin nimissä tehdä kaikki samat älyttömyydet kuin kristinuskon nimissä on tehty? Vai onko puhdas pyrkimys valtaan ja etupiireihin vain jostain syystä niin helppo naamioida uskonnollisiin motiiveihin? Ovatko islaminuskoiset kansat vielä jotenkin naiiveja nielaisemaan tällaisen propagandan?
Huivi valuu niskaan
Valokuvaaja ja toimittaja Emma Vepsä on matkustanut ristiin rastiin maailmaa ja useimmiten liftaamalla. Kirjassaan ’Tie Teheraniin’ (2019) hän kertoo Tallinnasta alkaneesta liftausmatkastaan halki itäisen Euroopan, Turkin kautta Iraniin. Hän oli alkujaan päättänyt pitää Teherania päämääränään, mutta jatkoikin matkaa Iranissa vielä kohti Persianlahden rannikkoa.
Kirja on värikäs, mutta väkisinkin itseään toistava. Aina uusi kaupunki, uusi kyyti ja uusi maa. Ja niin päästään lopulta Turkista rajan yli Iranin puolelle.
Heti ensimmäinen iranilainen rekkakuski sattuu olemaan limanuljaska, jonka englanti riittää sanoihin ’You – me – sex? ’, mutta jonka kyydistä Vepsä onnistuu loikkaamaan pois. Onneksi muut kyydit ovat mukavia ja useimmiten autossa on koko perhe.
Iranilaiset ovat vilpittömän kiinnostuneita ulkomaalaisesta, jonka kotimaasta he eivät tiedä mitään. Valtaosa on huolissaan, kuinka nainen pärjää yksinään ja koettavat kovasti auttaa kyytien ja majapaikkojen löytämisessä. Politiikasta he eivät halua puhua.
Toiset ovat konservatiivisia ja tarjoavat isoa huivia, johon ulkomaalainen saa kietoutua, etteivät käsivarret, hiukset tai edes vartalon ääriviivat näkyisi, kun huoneeseen tulee miespuolisia. Toiset taas antavat oman huivinsakin valua niskaan ja kiskaisevat sitä ylemmäs vasta, kun moraalipoliisin näköinen hahmo lähestyy.
Kuten Liisa Liimatainen varhaisemmissa kirjoissaan, myös Emma Vepsä tapaa uskonnollisten perheiden lisäksi myös maallistuneita, yleensä hyvin varakkaita, jotka kotiensa suojissa tekevät kaikkea, mikä on kiellettyä. Pitävät bileitä, joissa rokki raikaa, vodka virtaa, huiveista ei ole tietoakaan, ehdottomasti kiellettyjä lemmikkikoiria paijataan ja läsnä on perheen ulkopuolisia miehiä.
Aina tämän tästä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana Iranissa on puhjennut mellakoita. On vaadittu lisää vapauksia, enemmän mahdollisuuksia poliittiseen vaikuttamiseen ja löysempää suhtautumista moniin vähemmistöihin. Toistaiseksi mellakat on aina lopulta tukahdutettu, eikä suuria muutoksia yhteiskuntaan ole tullut.
Nyt viimeksi on protestoitu moraalipoliisin pidätyksessä kuolleen parikymppisen naisen takia ja sosiaalisessa mediassa on levinnyt kampanjoita, jossa nuoret naiset riisuvat huivinsa ja näyttävät hiuksensa. Vaikuttaa pikkuasialta, mutta voiko siitä kasvaa jotain suurempaa?
Syyttömät ja sinnikkäät
Sahar Delijani on 1980-luvulla Iranissa syntynyt nainen, jonka vanhemmat ovat olleet poliittisia aktivisteja ja vankeja Iranissa. Perhe on paennut Kaliforniaan, jossa Delijani on varttunut aikuiseksi. Nykyään hän asuu Italian Torinossa.
’Children of the Jacaranda Tree’, Laura Jänisniemen suomentamana ’Jakarandapuun lapset’ ilmestyi 2013.
Delijani on kirjallaan halunnut ’antaa äänen’ kaikille niille, joiden elämän Iranin islamilainen vallankumous on muuttanut peruuttamattomasti, vaikka he eivät kenties ole saaneet tietää siitä ennen kuin joskus aikuisina, kymmenien vuosien päästä.
Delijani kertoo lapsista, jotka erotetaan vanhemmistaan. Jotkut syntyvätkin vankilassa. Näin saadaan aikaan suurin mahdollinen rangaistus, etenkin äideille. Teloitus ilman oikeudenkäyntiä ja kuoppaaminen merkitsemättömään joukkohautaan on monien isien osa.
Lapset jäävät kasvamaan monenlaisissa yhteisöissä ja kuulevat epämääräisiä viitteitä vanhemmistaan, jotka ’kuolivat syöpään’, ’hylkäsivät’ tai vain ’katosivat’. Ajan myötä he oppivat, mistä ei kannata kysyä ja toisaalta, mistä ja keneltä kannattaa koettaa ottaa selvää.
Poliittinen väkivalta on aina hirvittävää ja lasten joutuminen sen kärsijöiksi raastaa ehkä kaikkein eniten. Tässäkin kauheudessa ovat ’ansioituneet’ lähes kaikki yhteiskunnat. Sivistyneeksi nimitetyssä Euroopassammekin yhä sadat tuhannet etsivät tietoja vanhemmistaan, joista heidät erotti esimerkiksi fasistinen Espanja tai kommunistinen DDR. Ja mitä tapahtuukaan Ukrainassa nyt?
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti