Meri ihmeitä täynnä

En ole tippaakaan ’meri-ihminen’. En harrasta purjehdusta, en veneilyä, en kalastusta, en sukellusta, en surffailua enkä edes uimista.

En, vaikka olen syntynyt, kasvanut ja aikuisena muutamaan kertaan muutettuanikin aina asunut paikkakunnilla, joissa meri on lähellä. Rantaan on aina voinut halutessaan mennä, veneellä tai isommallakin laivalla on aina ’päässyt pois’, jos sellaista on tehnyt mieli. Meren tuoma vapauden tunne, suolan tuoksu ja kova tuuli ovat minulle myönteisiä asioita, jotka liitän mereen.

Silti katselen merta mieluiten rannalta tai ikkunan lävitse. Saattaa olla, että syytä siihen pitää etsiä joistain kaukaisista pre-nataali traumoista tai sitten pelkkä muisto kivikkoisella luonnonrannalla alkukesän koleudessa hytistystä uimakoulusta riittää. Meri on kaunis ja vaikuttava, mutta se on myös märkä ja aina kylmä.

Siksi olin tosiaankin ’epätavanomaisella’ alueellani, kun netissä päädyin katselemaan sinikantisia meriaiheisia kirjoja. Kiinnostavasti kirjoitetut mainostekstit saivat kuitenkin minut lukemaan pitempäänkin.

Aha..yli 70 % kotiplaneetastamme on merta, vettä. Ei siis oikeastaan pitäisi puhua maapallosta, vaan ’meripallosta’, jos sana ’vesipallo’ tuo mielleyhtymiä kumihattuisista urheilijoista. Tämä meripallo on niin syvä, ettei sen alemmista kerroksista tiedetä edelleenkään juuri mitään. Siellä pimeässä syvyydessä elelee vaikka mitä: jättimäisiä mustekaloja tai outoja haita, joita ani harva on päässyt näkemään. Maan pinnalla hätäillään kovasti eläinlajien vähenemisistä ja sukupuutoista, kun taas merestä löydetään vieläkin jatkuvasti uusia eliöitä, joista ei aiemmin ole tiedetty mitään. Kiinnostavaa!

Samassa aukeamassa oli esittelyssä toinenkin sinikantinen, joka kertoi ankeriaan salaperäisestä elämänkaaresta. Hamassa muinaisuudessa muistan opettajan koulussa kertoneen, että ankeriaat käyvät syntymässä kaukana eteläisen Atlantin Sargassomeressä. Se oli sinänsä erikoista, mutta sain vaikutelman, että siinä se juttu sitten olikin ja nyt ankeriaasta tiedetään kaikki olennainen. Aika käärmemäinen niljake, ei tee mieli syödä eikä kiinnosta muutenkaan. Olinpa väärässä! Varsinainen mysteerieläin tuo ankerias.

Nuo kirjat alkoivat todella kiehtoa mieltäni. Kun kirjastoihin ei edelleenkään päässyt, päätin sukeltaa meren ihmeisiin ja arvoituksiin verkkokaupan kautta. Kirjoja lukiessa mereen voi tutustua palelematta!

Vielä puuttui se kolmas kirja. Nyt oli turvauduttava antikvariaatin antiin. Merikirjojen klassikkoja pöyhiessäni tuli esille tuttu nimi, Herman Melvillen ’Valkoinen valas’. Monesti olen siitä kuullut, mutta koskaan en ole tullut lukeneeksi. Ehkä nyt olisi viimeinkin täytettävä tuokin aukko sivistyksessä?

Kirjakolmikossani nyt siis hait, ankeriaat ja valaat - olkaa hyvä!

 

Muinaisolio meren syvyyksistä

Norjalainen kirjailija Morten A. Ströksnes julkaisi ’Havboka’ teoksensa 2015. Minulla oli luettavana Katriina Huttusen suomentama ’Merikirja’, sen kolmas painos vuodelta 2019. Kirjassa on pitkä alaotsikko ’ Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana’.

Otsikostaan huolimatta kirjasta paljastuu heti alussa, ettei kyseessä ole varsinaisesti kalastusopas. Onneksi. Sellaista en olisi varmaankaan jaksanut edes lukea. Kirjassa lähdetään toki kalastamaan, montakin kertaa.

Turskaa esimerkiksi. Ja monia muita hyvänmakuisia syötäviä.

Suurimman ponnistuksensa kirjan päähenkilöt, kirjailija Morten ja kuvataiteilija Hugo, jonka sukupuu on ollut täynnä kalastajia satojen vuosien ajan, suuntaavat jäähain (tunnetaan myös nimillä grönlanninhai tai holkeri) pyydystämiseen, mutta teksti singahtelee pitkiksi ajoiksi myös aivan muihin aiheisiin.

Ströksnesin tapa kirjoittaa oli minusta viehättävä. Hän puhuu tietysti meribiologiasta – jopa kolmen ja puolen miljardin vuoden takaisista asioista - ja nykyisten veneiden teknologisista ominaisuuksista, mutta rönsyilee välillä kauas; kirjallisuuteen, psykologiaan, maantieteeseen ja politiikkaan, gastronomiaa unohtamatta, mutta pystyy aina palautumaan järkevästi ja samoja asioita toistelematta takaisin Lofooteille ja sen mainitun jäähain pyydystykseen.

Hän ei lässytä eikä kauhistele, vaikka välillä ehkä aihettakin olisi. Hän ei myöskään pahemmin saarnaa eikä ole olevinaan viisaampi, vihreämpi tai fiksumpi kuin muut - etenkään lukijansa - mikä tietenkin on hyvin miellyttävää. Monet rönsyilyt hän laittaa itse asiassa ystävänsä Hugon piikkiin; Hugolla on tapana kertoa kaikenlaisia anekdootteja, omia kokemuksia tai alueen kalastajilta kuultuja juttuja.

Siinä sitten lukija tulee kuin huomaamattaan oppineeksi kaikenlaista norjalaisista, kalastuksesta ja etenkin merestä ja sen eliöistä. Päähän tarttuu uusia näkökulmia asioihin, joita ei ikinä ennen ole ajatellutkaan.

Itse jäähai, kirjan osittainen ’päähenkilö’, ei vaikuta kovinkaan haluttavalta tuttavuudelta. Se voi olla seitsemän-kahdeksan metriä pitkä, painaa yli tonnin ja elää pimeissä syvyyksissään sadasta vuodesta kenties jopa viiteensataan vuoteen. Sen liha on myrkyllistä, joten kaupallista kiinnostusta siihen ei ole. Sen maksasta saatavaa öljyä on sentään voitu käyttää voiteluaineissa. Otus on raivoisa peto, joka sahalaitaisilla hampaillaan rouskuttaa hajalle lähes kaiken, minkä kiinni saa. Edes sen pienet jälkeläisetkään eivät hurmaa ihmisen näkökulmasta söpöydellään: naaras kasvattaa sisällään eläviä poikasia, jotka ovat ’kannibaaleja’: vahvin syö ensin muut sisaruksensa ja raivaa sitten tiensä ulos kohdusta yksin.

Silti, kuten Ströksnes huomauttaa, ampiainen on ihmiselle vaarallisempi kuin hai.

Meri kaikkineen on ollut olemassa paljon ennen ihmistä, ja se tulee aivan hyvin toimeen ilman meitä. Me ihmiset vain emme selviydy ilman merta. Se kannattaa muistaa, kun koetamme mukamas ’hallita’ tätä meripalloamme.

Arvoitus, jonka ratkaisu liukenee näkymättömiin

Ruotsalainen toimittaja Patrik Svensson sai tietokirjojen August-palkinnon esikoiskirjastaan ’Ålevangeliet’ 2019 ja Maija Kauhasen suomentamana tämä ’Ankeriaan testamentti’ ilmestyi 2020. Kirjan alaotsikkona on ’Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta’.

Kirja kuvaa etelä-Ruotsin elokuisia öitä, jolloin on sopiva ’ankeriaspimeä’ ja kirjailijan isä vie kouluikäisen poikansa kodin läheiselle joelle ankeriaiden pyyntiin. He vaihtelevat pyyntipaikkaa, kokeilevat erilaisia syöttejä ja pyyntivälineitä. Toiminta on isän ja pojan harvinaista yhteistä aikaa, joka päättyy aikanaan pojan aikuistumiseen ja kotoa muuttoon. Isä oli asfalttityöntekijä, poika lähti yliopistoon.

Pojan ja isän elämänkaaret leikkaavat vähän aikaa ankeriaan elämänkaaren kanssa. Poika tietää ainakin suunnilleen mistä tulee, minne menee ja kuinka kauan elämää on keskimäärin odotettavissa; isän vaiheista tuntuu löytyvän enemmän salaisuuksia, jotka poika saa selville vasta myöhään.

Ankeriaan elämässä selvittämätöntä riittää. Enää ei uskota, että ankeriaat syntyvät itsestään mudasta, kuten Aristoteles ehdotti, mutta edelleenkin niiden neljän kehitysvaiheen kautta kulkeva elämä on tutkijoille arvoitus. Kuinka kauan ne oikein elävät ja minne ne katoavat? Arvellaan ja otaksutaan kaikenlaista, todennäköisesti, mutta varmaa näköhavaintoa niiden syntymästä tai luonnollisesta kuolemasta ei vieläkään ole.

Miksi ne päätyvät asumaan tiettyihin paikkoihin jokiin, suistoihin tai tulviviin ojiin eivätkä sitten näytä tekevän siellä oikein mitään? Ja sitten eräänä päivänä vuosikymmenien paikallaan kykkimisen jälkeen ne lähtevät kohti Sargassomerta tai Aasian puolen ankeriaat omaan ’kokoontumispaikkaansa’? Vai mitä ihmettä niille tapahtuu?

Svensson kertoo kiinnostavasti ja laajasti siitä pitkästä ja runsaasta tutkimuksesta, jota ’ankeriaskysymyksen’ selvittämiseksi on vuosikymmenien ja -satojen aikana tehty. Paljon on yritetty, tutkittu ja kirjoitettu, mutta tarpeeksi ei tiedetä vieläkään. Perinpohjaisissa laboratoriotutkimuksissakaan ei ole saatu läpimurtoja, sillä ankerias ’ei ole yhteistyöhaluinen’.

Pelkona on, että koska ankeriaskanta maailmassa jatkaa vähenemistään, ei kohta ole mitään tutkittavaa. Voiko käydä niin, että olento, joka on selvinnyt jääkausista ja nähnyt mantereiden liukuvan irti toisistaan ja ollut täällä miljoonia vuosia ennen meitä, vain hiljaa katoaa ja vie salaisuutensa mennessään?

Hurja meriseikkailu ja nöyryyden oppitunti

Herman Melvillen seikkailukirjaksi luokiteltu ’Valkoinen valas’ tai ’Moby Dick’ on jo vanha kirja, sen kyllä tiesin. Mutta hämmästyin, kun näin, että sen alkuperäinen julkaisuvuosi on peräti 1851. Siihen aikaan maailman -ja merien- iäksi laskettiin Raamatun tekstien perusteella pääteltynä kuusituhatta vuotta.  

Sain luettavakseni vuodelta 1929 olevan lyhennellyn ’nuorisopainoksen’, jonka käännöksen on tehnyt Eino Auer. Esipuheessaan hän haluaa huomauttaa, että valaanpyyntialuksilla ei enää toimita lainkaan sillä tavalla kuin kirjassa kuvataan, koska kahdeksassakymmenessä vuodessa toimintatavat ovat jo suuresti muuttuneet. Niinpä niin – nyt aikaa on vierähtänyt tuosta huomautuksesta vielä yhdeksänkymmentä vuotta lisää.

Nykyisin koko valaanpyynti on lähes loppunut ja suurimmalta osaltaan kiellettyäkin. Melvillen aikoihin vielä himoittiin kovasti suurten valaiden lihaa, ihraa, luita ja etenkin eläimen päässä sijaitsevassa oudossa ontelossa olevaa öljyä.

Kirjan kalastuskuvaukset ovatkin oikein lennokkaita ja hurjia: pienillä pyyntiveneillä oli soudettava aivan valaan kylkeen ja koetettava iskeä tai ampua harppuunat tappavasti. Sitten oli vielä raahattava saalis ison pyyntiveneen kyytiin paloiteltavaksi ja öljyn erottelemiseksi keittämällä. Kaikki myrskyävällä merellä keikkuen.

’Valkoinen valas’ on eräs tietty kaskelotti, jolla on oudon mallinen kyttyrä selässään ja jonka väritys on poikkeavan valkoinen. Se on saanut jo useita harppuunan pistoja ja repeytymiä valtavaan ruhoonsa, mutta aina päässyt pakoon. Yhdellä kerralla se on melkein upottanut laivan ja haukannut poikki kapteeni Ahabin jalan. Nyt kapteeni klenkkaa puujalkansa kanssa ja on lähes mielipuolinen, kostonhimonsa sokaisema valaanpyyntialus Pequodin kapteeni.

Nuori seikkailuja etsivä mies, kirjan kertoja, ottaa tähän laivaan pestin ja saa sopimuksen mukaan kolmassadasosan saaliista.

Melvillen kertoja huomaa pian, kuinka kapteeni Ahabin kostonhimo on muuttunut jo synniksi; sitä ei ruoki enää tavallinen ahneus eikä tarve todistaa sinänsä uljasta kalastajantaitoaan kovalla työllä. Ahab haluaa vain kostaa, kostaa, kostaa ja tappaa. Siinä hän astuu jo Jumalan tontille, eikä siitä tietenkään hyvää seuraa. 

Lopussa vain aallot vyöryvät, kuten ovat Melvillen mukaan tehneet jo tuhansia vuosia.  

***