Keskitalven iloja

Lumi narskuu hevosten kavioiden alla, reen jalakset nitisevät ja aisakellot kilisevät vaimeasti ravaamisen tahdissa. Tunnistan nuo äänet, ja niistä tulee mukava olo, vaikka ne kohdallani ovat aivan silkkaa nostalgiaa.

Olen todellisuudessa ollut koko elämäni aikana kenties kaksi kertaa hevosen vetämässä reessä ja silloinkin vain näytösluonteisesti. Nuo miellyttävät äänet olen silti kuullut tänä talvenakin usein, sillä Yleisradio on soittanut niitä ’luontoäänenä’ ennen varhaisaamun aikamerkkejä.

Tähän aikaan talvesta iskee aina venäläisen kirjallisuuden kaipuu. Silmissä alkavat vilistä loppumattomat lumilakeudet, paksut turkit ja höyryävät keittolautaset. Blinejä, suvaitkaa… Nyt täytyy kotona kyllä kiskoa kaihtimet alas ja kaivella tuo maisema näkyviin vain muistin sopukoista, sillä ulkoa ei löydy ajattelun avuksi lumen ripettäkään. Silkkaa kuraa vain.

Epätavanomaisen lämmintä ja märkää on tänä talvena ollut Moskovassa asti. Kunnon pakkasia saa hakea jostain Irkutskin kulmilta saakka. Niin, ja meillä tietenkin Lapista. Onneksi on siis kirjoja! Niiden kautta pääsee helposti toiseen maisemaan, toiseen aikaan ja toiseen kulttuuriin.

Joulupaketista tuli kirja ’Älä heittäydy junan alle – ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista’ ja sen lukeminen oli hauska sekoitus tuttuakin tutumpaa ja kuitenkin jotain uutta ja raikasta. Klassikoista löytyy aina jotain uutta särmää, vaikka niitä lukisi kuudetta kertaa, mutta klassikkojen lista myös täydentyy. Kaikkein vanhimmat - tai loppuun kalutuimmat - haipuvat pois ja uudemmat nousevat aikanaan tilalle.

Olen venäläisen kirjallisuuden ystävä, sen kyllä blogini valinnoista joka vuodelta helposti huomaa, mutta kieltä osaamattomana joudun tyytymään siihen, mitä kustantajat kulloinkin valitsevat käännettäviksi. Uusia ’helmiä’ ei tietenkään tule vastaan joka vuosi.  Onneksi on kuitenkin jostain syystä ’katveeseen’ jääneitä vanhempia teoksia, joiden löytäminen tuottaa yhtä lailla iloa.

Niinpä nyt kuvittelin olevani lumen saartamassa talossa, lämpöä hohkaavan uunin kyljessä, seuranani Viv Groskopin ’Älä heittäydy junan alle’, Ivan Buninin ’Arsenjevin elämä’ ja Vladimir Sorokinin ’Pyhän Venäjän palveluksessa 2027’.

Nauris on aina mehevämpi toisen kädessä

Brittiläisen kirjailijan, toimittajan (ja stand-up koomikon) Viv Groskopin vuonna 2017 ilmestynyt kirja ’Anna Karenina Fix’ julkaistiin Heli Naskin kääntämänä suomeksi loppuvuonna 2019. ’Älä heittäydy junan alle - ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista’ käy läpi yksitoista venäläisklassikkoa ja niiden kanssa limittäin ja päällekkäin myös venäjän kielen maisterin ja ’wannabe-venäläisen’ Groskopin omaa elämää, sen kiemuroita ja oivalluksia, joita hän on käsittelemistään teoksista avukseen löytänyt.

Groskop tarjoilee klassikkonsa ’self-help -oppaiden tapaan ja hilpeällä huumorilla höystettynä, mutta hänellä on vakavampikin taustatarkoitus. Hän toivoo lukemista harrastavien (brittien ja muiden) löytävän venäläisklassikot ja oppivan nauttimaan niistä ilman pelkoa siitä, että ’ne ovat vaikeita’, ’ne ovat synkkiä’, ’niissä samalla ihmisellä on kuusi eri nimeä’ ja ’niiden lukijan täytyy olla jonkun asiaan vihkiytyneen salaseuran jäsen pysyäkseen yhtään kärryillä’.

Kirjailijan oman todellisen elämän, lukijan oman todellisen elämän ja kirjan keksityn elämän sisältämän tekstin välinen ’aukko’ on Groskopin mielestä erityisen kiinnostava kohtaamispaikka. Yhteisestä sanattomasta sopimuksesta lukija ja kirjailija kohtaavat kirjan keksityn tarinan äärellä ja ’keskustelevat’ näin ihmiselämästä. Erityisen hyvin tämä tapahtuu venäläisklassikoissa.

Groskop kertoo aloittaneensa venäläiseen kirjallisuuteen tutustumisen varhaisteininä Tolstoin ’Anna Kareninasta’. Se onkin kenties hyvä aloituskirja nuorelle. Kun saman kirjan lukee uudelleen vanhempana, huomaa pitävänsä eri henkilöistä ja samastuvansa eri tunteisiin kuin ensimmäisellä kerralla. Aloituskirjaksi  saattaisi niin ikään käydä Dostojevskin ’Rikos ja rangaistus’, jota voi lukea myös jännitysromaanina, vaikka tekijä onkin selvillä koko ajan. Tsehovin teosten henkilöt voivat nuorelle olla lievästi käsittämättömiä, mutta tulevat kyllä ymmärrettäviksi vanhemmiten, kun elämä on jo murjonut riittävästi.

Hauskinta Groskopin tekstissä on ’korkeakirjallisen’ pönötyksen puuttuminen. Huutia saavat niin Tolstoin iänikuiset munat kuin Dostojevskin sietämättömyys tai Pasternakin ’moraaliset kuperkeikat’. Klassikon voi myös jättää kesken tai lukea vain jaksoja sieltä täältä, jos siltä tuntuu, huomauttaa Groskop armahtaen ’tiiliskivi-kammoisia’.

Kaikesta Groskop ei kuitenkaan löydä ’kevyttä hauskaa’, sillä venäläisten kirjailijoiden on välillä täytynyt työskennellä sietämättömissä oloissa ja valtavin henkilökohtaisin uhrauksin.  Groskop kirjoittaa myös siitä.

Itselläni nousivat ihokarvat pystyyn, kun tekstissä siteerattiin Anna Ahmatovaa, joka muistorunossa kuvailee edesmennyttä Mihail Bulgakovia: …elit ankarasti ja kannoit loppuun asti upean halveksuntasi -.

Töihinkö kansliaan? Ei. Vaunut tänne heti, vaunut!

Aina silloin tällöin olen törmännyt kirjailijanimeen Bunin. Yhtään teosta en häneltä osannut mainita…kuka lienee. Ettei se olisi sittenkin Punin, se Anna Ahmatovan eksä? Viime vuonna sitten huomasin Venäläisen kirjallisuuden seuran luentosarjan, jossa esiteltiin venäläiset kirjallisuuden Nobel - voittajat; listalla ensimmäisenä Ivan Bunin, nobelisti vuodelta 1933.

Ryhdyin siis tosissani penkomaan kirjastojen tarjontaa, täytyyhän sitä nobelistilta olla!  Buninilta löytyi käännettynä suomeksi muutamia runoja ja kertomuksia. Ainoa romaani on ’likimain’ omaelämäkerrallinen ’Arsenjevin elämä’, jonka Lea Pyykkö on kääntänyt suomeksi 1984. Käännöksen alkuperäistekstiksi mainitaan ’Zizn Arsenjeva’, julkaistu Pariisissa 1934.

Sen kimppuun siis! Saan tietää, että Venäjän vallankumousta etelän ja Mustan meren kautta Eurooppaan paennut Ivan Bunin asettui Pariisiin ja pysyi siellä 1953 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Nostalgisessa muistelmateoksessaan hän kutsuu itseään Aljosa Arsenjeviksi, joka syntyi köyhtyneeseen aatelisperheeseen, kartanoon keskelle laajan aron viljelysmaita.

Teksti on hidasta, yksityiskohtaisia havaintoja ja mielenliikkeitä täynnä. Se on kaunista ja niin kovin ’venäläistä’.  Ilmeisesti hänen käyttämänsä kieli (orelilais-kurskilainen venäjä) on venäjäntaitoisille tunnistettavaa ja ’erikoista’. Sitä ei käännöksestä tietenkään pysty havainnoimaan.

Isä on Aljosalle tavattoman rakas, hieman juoppouteen taipuvainen ’tuhlari’. Hän on hassannut ensin oman tilansa, Aljosan syntymäkartanon, ja myöhemmin myös äidin perintötilan, jonne perhe äidinpuoleisen isoäidin kuoltua muuttaa. Myös äiti on Aljosalle rakas, kuinka muutenkaan, mutta äiti jää isää etäisemmäksi. Usein äiti kuvataan kyynelsilmin polvillaan ikonin edessä. Samoin isoveljet ja pikkusisko ovat Aljosalle rakkaita, mutta he jäävät silti melko vähälle huomiolle.

Bunin kertoo lapsuuden päivinä kokemastaan aron tuulesta, heinätupsuista tienreunassa, kirkonkellojen äänestä, auringonsäteiden osumisesta tammenlehvien lävitse kymnaasin ikkunaan, uuden vaatekerran päälle pukemisen onnesta.. ja perinpohjin tuntemastaan venäläisyydestä. ’..Miten tunteellisia me olemmekaan, miten janoamme elämänhuumaa..miten meitä vetääkään puoleensa puuskajuoppous, miten ikäviä meistä ovatkaan arkipäivät ja suunnitelmallinen työ..’  Hauska sana: puuskajuoppous! Tiedän kyllä suomalaiset ’tuurijuopot’, mutta puuskajuoppous nostaa mieleen vielä erilaisen kuvan, todella äkkiä puhkeavan ja äänekkään kohtauksen.

Koko ’Arsenjevin elämä’ koostuu tunnelmapalasista. Pinnistelemällä voi vihjeistä rakentaa myös hataran kuvauksen elämän varrella sattuneista tapahtumista, ensirakkauksista ja sanomalehteen tehdyistä kirjoituksista. Aikuisiän elämästä kerrotaan vain muutamia viitteitä, eikä vallankumouksesta ja politiikasta sanota juuri yhtään sanaa. Ehkä Bunin halusi elää emigranttina Pariisissa rauhassa, ilman Stalinin agenttien pelkoa. Tai sitten asia ei vain vanhemmiten kiinnostanut häntä niin paljoa, että siitä olisi kannattanut kirjoittaa.

Koiranpää etupuskuriin ja erityiskaistaa töihin

Vladimir Sorokin on tuttu kirjailija. Olen aiemmin blogissani käsitellyt mm. hänen 1980-luvun hittikirjaansa ’Jono.’ Uudemmista olen lukenut mm. ’Tellurian’, mutta 2006 kirjoitettu ’Djen opritsnika’ on jäänyt minulta aiemmin lukematta. Suomeksi tämän ’Opritsnikin päivän’ on 2008 kääntänyt Arvi Perttu ja kirja sai suomenkieliseksi nimekseen ’Pyhän Venäjän palveluksessa 2027’.

Kun luin viime syksynä Artemi Troitskin ’Vastarintaa Venäjällä’-kirjan, törmäsin tuohon Sorokinin teokseen, jota Troitski kehui suorastaan ’selvänäkijän’ tekemäksi. Nykyään kai Sveitsissä asuva Sorokin on siis jo 2006 aavistanut, mihin suuntaan Venäjän yhteiskunta kohta alkaa kehittyä.

Sorokinin hervottoman, pöhkön yliampuvan ja toisaalta hyytävän pelottavasti oikeaan osuneen dystopian  ymmärtämiseksi kannattaa aluksi ottaa selville historiasta/netistä, mitä tai keitä olivat opritsnikit: nuo 1500-luvun lopulla toimineet Iivana Julman ’erityisvirkamiehet’, tunnuksenaan koiranpää ja luuta. He saivat tsaarin luvalla tehdä vaikka mitä kauheuksia oletetuille pettureille tai muuten vaan tsaarin mielestä vastenmielisille.

Sorokinin kirjassa Venäjällä on jälleen kaikkivaltias tsaari ja hänellä opritsnikkeja. On ’palattu juurille’, entiseen ’Pyhään Venäjään’. Kaikki käyvät joka päivä kirkossa, hirveyksiä päivittäin tekevät opritsnikitkin, ristiä suudellaan ja maahan asti kumarrellaan. Ulkomaailma on paha; siksi länsirajoille on rakennettu korkea muuri ja kansalaiset ovat vapaaehtoisesti, isänmaallisessa kiihkossaan tuoneet ulkomaanpassinsa Punaiselle torille suureen rovioon. Vain kansallinen, oma ja tsaarin hyväksymä on kelvollista. Tämä koskee aivan kaikkea; niin ruokakaupoissa sallittua valikoimaa kuin tiedettä tai taidettakin. Kirjallisuudessa suosiota saa kirjailija, joka riimittelee ylistysrunoa tsaarista tai on luonut teoksen ’Venäläinen uuni 2000-luvulla’…

Opritsnikkien päivät ovat täynnä verta, huumeita, seksiä ja väkivaltaa. Kun joku poloinen, vaikka olisi sitten niinkin ylhäinen kuin tsaarin vävy, julistetaan ’paljaaksi’ eli häneltä otetaan ’suojelus’ pois, saavat opritsnikit repiä hänet kappaleiksi. Välillä tehdään vähän kauppaa ’omaan laskuun’, kuormasta varastaminen ja korruptio on niin ’puhdasta venäläistä’, ettei se tietenkään ole maasta loppunut. Ja vaikka kirkko on valtion oma ja pyhä, niin silti käytetään perivenäläiseen tapaan myös noitia ja ennustajia; tuplavarmistus.

Sana ja Teko! Tsaari voi sulkea Kolmannen Putken ja silloin Eurooppa saa palella.

 ***