Kirjavaa ja levotonta Eurooppaa

Suurten kirjapalkintojen voittajat johtivat viime vuoden lopulla ajatukset Balkanillle, tuonne ’etelä-slaavien’ asuinalueille. Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai nimittäin serbisympatioistaan moitittukin itävaltalainen Peter Handke ja kotimaisen Finlandia-palkinnon voitti Pajtim Statovci, jonka sukujuuret ovat Kosovossa.

Omassa mielessäni koen nuo alueet ja kulttuurit jo kovin ’eteläisiksi’ ja myös ’itäisiksi’, jopa itselleni kaukaisiksi, mutta virallisen maantieteellisen luokittelun mukaan ollaan yhä enimmäkseen Keski-Euroopassa.  Osa alueen valtioista onkin jo mukana Euroopan Unionissa.

Historiallisesti alueet ovat murtumakohdassa; aikoinaan roomalaisten, venetsialaisten, bysanttilaisten ja ottomaanien, myöhemmin itävaltalaisten, turkkilaisten, saksalaisten ja italialaisten peräjälkeen tai vuorotellen hyökkäillessä ja istuttaessa alueille kukin omaa valtaansa ja kulttuuriaan.

Toisen maailmansodan jälkeen noita viittä – kuutta erilaista aluetta piti koossa diktaattori Josip Broz Tito ; hänen omintakeinen jugoslavialainen kommunisminsa ja tiukka salainen poliisinsa. Titosta pitäisikin lukea lisää, huomaan. 

Kun myllerrykset kommunismin lopullisesti kaatuessa onnistuttiin muualla viemään läpi hyvin vähäisillä kuolonuhreilla, tuli Balkanista julma ja verinen poikkeus. Ahdistavat uutiset muistuvat vieläkin mieleen.

Euroopan kartta on vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa muuttunut paljon. Entisiä kadonneita valtioita on tullut takaisin ja uusia syntynyt. Rajoja on piirrelty runsaasti lisää, mutta niiden ylittämisestä on tullut helpompaa. Yhdellä muutaman tunnin autoreissulla voi hurauttaa vaikka kolmen valtion kautta neljänteen eikä joudu välillä viranomaisten tutkimaksi.

Olen seurannut suurella mielenkiinnolla kaikkia Euroopan muutoksia, mutta enpä vain ole pysynyt selvillä kaikesta. Kun eräässä lehdessä testattiin kotimaanosamme tuntemusta, jouduin suureksi häpeäkseni huomaamaan, etten millään osannut nimetä kaikkia Euroopan itsenäisiä valtioita. Luettelin ja laskin, mutta aina vain yhtä puuttui. Muistin jopa uutisissa usein mainitun Pohjois-Makedoniankin, kun sen nimestä saatiin vasta hiljattain sovittua. Minkä hukkasin? No Montenegron. Se ei olekaan maakunta, vaan  eurooppalainen itsenäinen valtio, josta en näemmä tiedä juuri mitään.

Kirjakolmikkoani kootessani valitsin nobelisti-Handkelta luettavakseni teoksen ’Moravalainen yö’. Morava on etenkin Serbian alueella virtaava suuri joki. Finlandia-palkitulta Statovcilta en lukenut uusinta ’Bollaa’ vaan hänen aikaisemmin ilmestyneen kirjansa ’Tiranan sydän’, jolla hän pääsi yhdysvaltalaisen National Book Awardin ehdokkaaksi. Näiden ’korkeakirjallisten’ teosten jatkeeksi etsin sitten kolmanneksi jotain helppoa dekkaria ja löysin slovenialaisen poliisijännärin ’Hautajaisilveily’, jonka on kirjoittanut Sergej Verc.

Aamulla kaikki on kadonnut, vai oliko edes mitään

Peter Handke on jo liki kahdeksankymppinen, paljon julkaissut ja ’epätyylinsä’ koko tuotantonsa ajan säilyttänyt itävaltalainen kirjailija. Kirjallisuusarvioiden mukaan hänen ’epätyylinsä’ tarkoittaa ’ei-juonellisuutta’ ja sitä, että kirjailijan sisäinen kokemus ja tunteiden ja havaintojen kuvailu ovat tekstien pääosassa.

Jugoslavian hajoamissotien aikaan Handke herätti huomioita ottamalla voimakkaasti kantaa serbien puolesta ja Kosovon itsenäistymistä vastaan. Hän jopa vaihtoi kirkkokuntaansa perinteisestä roomalaiskatolisesta Serbian ortodoksikirkkoon, koska Vatikaani oli puolustanut kosovolaisia.

Minulla on lukukokemus Handkesta jo kaukaa 1970-luvun lopulta. Jostain ihmeen syystä oikein ostin tuolloin itselleni hänen kirjansa ’Puhtaan kokemisen hetki’ ja muistaakseni pinnistelin ja ponnistelin sen loppuun ymmärtämättä tai kokematta juuri muuta kuin puhdasta tuskastumista. Kokemus sekin, tietysti. Seuraavan kerran törmäsin Handkeen 1980-luvun lopun kulttielokuvan ’Berliinin taivaan alla’ yhtenä käsikirjoittajana. Filmi on suorastaan humoristisen ’korkeataiteellinen’ mutta tarjoaa näin jälkikäteen katsellen kiinnostavia kurkistuksia tuon ajan Berliiniin. Enkelinä elokuvassa nähty näyttelijä Bruno Ganz oli kyllä hurmaava.

Näillä ennakko-odotuksilla tartuin ’Moravalainen yö’ -teokseen, jonka Arja Rinnekangas on suomentanut 2013. Alkuperäinen ’Die Morawische Nacht’ on vuodelta 2008.

Ollaan Serbiassa, Morava-joella. Joen rannan puihin on löyhästi kiinnitetty iso jokilaiva, lähes seilaava hotelli, jonka nimi on ’Moravalainen yö’. Jokilaivassa asuu vanha, väsynyt, uransa lopettamassa oleva kirjailija. Hänen luokseen kokoontuu valikoitu seurue, yksitellen kutsuttuja kirjailijan ystäviä. Keskiyöllä tapahtuma alkaa ja koko yön kirjailija kertoo matkoistaan ja kokemuksistaan, vain joskus sallien jonkun läsnäolijan huomauttaa tai kysyä jotain.

Kertomus on pitkä, monipolvinen ja välillä äkisti paikkaa ja teemaa vaihtava. Lukija pysyy pinnistelemällä hetkisen kärryillä; tässä matkustetaan siis vanhalla linja-autolla pois ’enklaavista’, toisen alueen sisällä olevasta suljetusta asuin- ja hallintoalueesta. Jotkut ovat pakolla alueelta pois karkotettuja ja he itkevät. Jotkut heittelevät ohi ajavaa linja-autoa kivillä. Ahaa, tämä viittaa hajonneen Jugoslavian todellisuuteen, lukija arvailee ymmärtävänsä.

Kirjailija pohtii paljon vieraantumista, jota hän tuntee outojen matkustajien keskellä ja koko maailmassa, joka häntä ahdistaa. Tekstissä on jotain samaa kuin ’Berliinin taivaan alla’ -elokuvassa: kärsimyksen näen mutta mitenkään auttaa en voi…Pian tämäkin ’juonen’ palanen katoaa ja teksti pulppuaa sivukaupalla monenlaisia uusia tuntemuksia ja pohdintoja. Jossain vaiheessa tullaankin Espanjaan, Numanciaan. Se on muinoin ollut pakopaikka maahantunkeutujia vastaan. Tarinaan ilmestyy myös synkeän kostonhimoinen nainen, joka vihaa kirjailijaa sydämensä pohjasta ja jota kirjailija haluaa paeta. Siksi jokilaivakaan ei ole ankkurissa vaan niin löyhästi sidottu, että nopea lähtö on tarpeen tullen mahdollinen.

Yö kuluu ja tarina sen kuin monimutkaistuu. Kirjailija toteaakin kirjoittavansa ja ’luovansa’ useimmiten öisin. Aamulla seurue hajaantuu. Oliko sitä edes? Oliko tarinaa? Oliko mitään enklaaviakaan koskaan olemassa? Lopussa kirjailija itse epäilee kaikkea ja on levoton. Onneksi hän tapaa tekstissään jälleen enkeleitä; suojelus- ja varoitusenkelien lisäksi myös rauhoitusenkelin.

Huh! Lukijana en sentään tarvinnut rauhoitusenkeliä, sillä aavistin jo melko aikaisessa vaiheessa kirjaa, että näin tässä tulisi kohdallani käymään. Olo on silti kuin hankalaa sanaristikkoa ratkaistessa; vain muutaman rivin tästä sain oikein. Ei se silti paljoakaan harmita, sillä osa vihjeistä oli käsittämättömiä ja epäilen, ettei ristikon laatijakaan tarkkaan tiedä, mikä olisi ollut oikea ratkaisu.

Ehkä maailmassa kaikki jää aina vähän kesken.

Outolintu

Pajtim Statovci on nyt kolmekymppinen, taaperoikäisenä Suomeen muuttanut Kosovon albaani, joka on opiskellut täällä kirjallisuutta ja käsikirjoittamista. Hän kirjoittaa suomeksi ja on julkaissut tähän mennessä kolme laajalti kehuttua romaania.

’Tiranan sydän’ (2016) kirjan päähenkilö on nuori Bujar, jonka perhe on muuttanut pienestä kosovolaiskylästä Albaniaan, pääkaupunki Tiranaan, ollakseen enemmän ’omiensa joukossa’ nyt kun islaminuskoa ei tarvitse enää kommunismin kukistuttua peitellä ja kaupungissa on muutenkin mahdollista päästä elämässä eteenpäin. Sosiaalinen nousu jää kuitenkin kesken; isä kuolee ja perhe vajoaa liki kurjuuteen levottomassa, kommunismin jälkeisessä 1990-luvun Albaniassa.

Olen jo monesti todennut, että en tällä iällä jaksa enkä halua lukea enää yhtään ’nuoren miehen kehityskertomusta’, mutta taas luin. Bujarin pako kurjasta Tiranasta yli Adrianmeren Italiaan ja Roomaan, sieltä Berliinin, Madridin, New Yorkin ja Helsingin kautta takaisin Tiranaan, on moderni vaelluskertomus, elämän ja identiteetin herkkää etsimistä tässä ajassa. Nuoren miehen kehityskertomus se silti on, taas kerran. Tai ihmisen; Bujar tahtoisi ehkä olla enemmän nainen kuin mies.

Statovci kirjoittaa kauniisti, maalailevasti, runollisesti. Todellisuus, jossa on elettävä, on ruma, kylmä ja julma haavoittuvassa asemassa olevalle nuorukaiselle, joka on repäissyt itsensä irti kaikista juuristaan eikä mitään tukiverkkoja ole. Mielikuvitus antaa toivoa ja luo uusia, toisenlaisia maailmoja ja taruolentoja, jotka voivat tulla avuksi tai ainakin auttavat unohtamaan.

Mitä löytyy puutarhan aidan takaa

En varmaankaan ole ennen lukenut kirjaa, joka on alun perin kirjoitettu sloveeniksi. Sergej Verc on julkaissut kirjansa ’Pogrebna maskarada’ vuonna 2003 ja sen on sloveenista suomentanut Kari Klemelä. ’Hautajaisilveily’ on ilmestynyt suomeksi 2012.

Kirja on juoneltaan mitä tyypillisin poliisidekkari. On päähenkilö komisario, jolla on naisystävänä patologi, kaverina lojaali nuorempi komisario ja tylsät pomot, jotka haittaavat työtä ja kieltävät jatkamasta tutkimuksia, vaikka komisario on varma, että jutussa on vielä jotain mätää. Korruptio rehottaa myös poliisissa ja syyttäjälaitoksessa, niinpä niin.

Komisario on itse asiassa töissä Italian poliisissa, Triestessä. Hän vain sattuu olemaan syntyjään sloveeni ja juuri lomailemassa Slovenian puolella. Raja ylitetään kuitenkin tämän tästä ja monta kertaa päivässä, niin että tuntuu kuin Trieste olisi slovenialainen kaupunki. Kaukana ei ole Kroatiakaan, joten kolmen valtion viranomaisten olisi syytä yhdistää voimansa, sillä konnat nyt tietenkin käyttävät kaikki mahdollisuudet ja kaikkien maiden väärennetyt asiakirjat ja rekisterikilvet. Väärä ruumiskin saadaan arkkuun vaikka väärässä maassa aivan näppärästi.

Tavarat tuodaan halvasta idästä, meikataan mukamas EU-vaatimukset täyttäväksi ja viedään takaisin EU-tuotteina moninkertaisella voitolla. Eläköön tavaroiden vapaa liikkuvuus! Salakuljettajien veneet tulevat muuten Montenegrosta – jotain siis kuuluu sieltäkin, minulle muuten niin tuntemattomasta maasta. Vakiobisnestä kommunismin jälkeisillä vapailla markkinoilla on tietenkin myös ihmiskauppa. Naisia ja alaikäisiä tyttöjä houkutellaan työpaikkalupauksilla pois köyhistä kylistä ja heidän kohtalonsa parittajien kynsissä on tunnetun kammottava.

Kirjan loppusivuilla on kartta ’Kirjan tapahtumapaikkoja Triesten ja Slovenian Karstin alueella’. Se toi kiinnostavasti esille valtioiden rajojen kiemurat ja kaupunkien ja moottoriteiden sijainnit. Minnekään ei ole pitkä matka. Paitsi henkisesti.

***