Vakoilijoita meillä ja muualla

Kaikenlainen vakoilu tai kauniimmin toteutettuna ’tiedustelu’ on kai yhtä vanhaa kuin ihmisyhteisöt yleensäkin. Dokumentteja siitä on löydetty jo muinaisilta egyptiläisiltä. Raamatussa kuvattu kuningas Herodeksen epäonnistunut värväysyrityskin kolmen itämaan tietäjän suhteen kuuluu kulttuurihistoriaamme, kuten jälleen tässä joulunjälkeisessä ajassa muistamme.

Loppuvuonna vakoilu olikin paljon uutisissa. Meillä Suojelupoliisi varoitti ulkomaisten tahojen kiinnostuksen kasvusta maassamme. Ruotsissa epäiltiin omaa suurlähettilästä valtiota vahingoittavasta toiminnasta. Yhdysvaltalaisten ja venäläisten ulkoministeriön virkamiesten tapaamisen yhtenä ’juoksevana asiana’ oli keskustelu vankien vaihdosta. Venäläiset halusivat tietyn Yhdysvalloissa pidätetyn agenttinsa takaisin ja tarjosivat maksuksi vähän aikaa sitten nappaamaansa neljän maan passilla liikkunutta miestä, jota venäläiset väittävät vakoojaksi ja joka itse vakuuttaa tulleensa maahan ainoastaan vain kaverinsa häihin.

Mikä lie totuus? Jos joku ’vakooja’ paljastuu niin, että siitä päästään revittelemään otsikoita tiedotusvälineisiin, on kai yleensä kyse jostain pikkutekijästä. Mitä isompi asia ja kipeämpi ’tappio’, sitä varmemmin valtiot eivät pukahdakaan asiasta ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen.

Vakoilijoiden seikkailut ovat tietenkin ikisuosittuja jännityskirjojen, elokuvien ja TV-sarjojen aiheita. Fiktiossa toimintaa voidaan värittää mitä mehukkaimmilla sattumuksilla, ylellisillä ympäristöillä ja ylivertaisilla kyvyillä. Kyllähän me tiedämme, että Max von Stirlitz tai James Bond kiipeävät vaikka pilvenpiirtäjän sileää seinää tai haihtuvat näkymättömiin viemäriverkostossa…Eikä puvun leikkaus koskaan rypisty, paita ei likaannu eikä edes tukka valahda silmille. Uudemman ajan vakoojat puolestaan avaavat kaikki salaukset, kopioivat kaikki tiedostot ja lentelevät lenkkitossuun piilotetulla henkilö-dronella.

Todellisuudessa toiminta lienee usein aika paljon vaisumpaa. Kaikki hohto hommasta haihtuu, jos on joutunut ’alalle’ jonkun epäonnisen sattuman kautta, oman möhläyksen tähden tai kiristyksen uhrina. Kun ei ole näköpiirissä ’vetäytymistä eläkkeelle’ johonkin hulppeaan huvilaan etelämeren saarelle, vaan niskassa on vain epämiellyttävää uhkaa sekä omien että vieraiden taholta.

Tämän kertainen kirjakolmikkoni alkoi muotoutua, kun käsiini tuli ytimekkäästi ’Vakoojat’ -nimen saanut kirja, joka kertoi kerrankin suomalaisen vakoilutarinan. On lähtökohtaisesti kiinnostavaa, ettei aina pyöritä jossain Monte Carlossa tai Berliinissä. Tämän jatkoksi sopi hyvin lukea pitkään Suojelupoliisin johtajana toimineen Seppo Tiitisen muistelmat. Jälkiruuaksi päätin sitten ottaa teemaan vähän ’naisnäkökulmaa’, draamaa ja glamouria – ei vähempää kuin Mata Harin. 

Kaikki kirjat ’perustuvat tositarinaan’.

Säämiskähansikkaat Puistolan bussissa

Martti Backman on pitkän uran tehnyt toimittaja, päätoimittaja ja tutkiva journalisti. Olen aiemmin  lukenut hänen kirjansa ’Harriet ja Olof’, joka kertoi sisällissodan jälkeiseen Viipuriin sijoittuneesta kolmiodraamasta ja kuolemantapauksesta, jota ei aikanaan selvitetty kunnolla. Backmanin tekstiä on miellyttävä lukea, sillä hän osaa toisaalta elävöittää faktoja niin, ettei tunnu siltä kuin lehteilisi vanhaa kuivaa oikeuden pöytäkirjaa, mutta toisaalta tarinoissa säilyy silti vauhti ja ryhti eikä teksti muutu päivittelyksi tai lepertelyksi.

Backmanin ’Vakoojat’ (2017) selvittelee vuonna 1933 tapahtunutta ’skandaalia’, joka seurasi siitä, että Suomen armeijan yleisesikunnassa palvellut luutnantti Vilho Pentikäinen eräänä aamuyönä otti ja lähti. Hän ajoi ensin autollaan niin lähelle itärajaa kuin pääsi, jätti sitten ajopelinsä pellon laitaan ja käveli loppumatkan, kunnes viimein kipitti kaatuneen puunrungon avulla yli ojan ja yli rajan.

Pellon laidassa nököttävä auto alkoi jo seuraavana päivänä herättää huomiota, etenkin kun elettiin aikaa jolloin auto sinänsä oli vielä kallis harvinaisuus. Niinpä lehdistö sai valitettavasti heti vihiä tapauksesta ja alkoi oitis repiä suuria otsikoita ’mysteeristä’. Armeija ja yleisesikunta yllätettiin asiassa täysin ja tilannetta yritettiin ’liudentaa’ kertoilemalla sitten pakon edessä julkisuuteen selitystä Pentikäisen joutumisesta ’hermoromahdukseen’ perheriidan vuoksi. Oli kuulemma ajanut muijan ja mukulat mäkeen ja sitten itse kostoksi kävellyt Neuvostoliittoon…

Pentikäinen oli kuitenkin lähtenyt muista syistä: hän tiesi jäävänsä kohta kiinni pitkäaikaisesta vakoilusta. Hän oli varastanut armeijan liikekannallepanoon ja muihin sotilaallisesti tärkeisiin asioihin liittyviä asiakirjoja ollessaan esikunnassa yöpäivystäjänä. Asiakirjat hän toimitti yöllä valokuvaamoon kuvattaviksi, palautti sitten paperit aamuun mennessä paikoilleen ja toimitti myöhemmin filmirullat neuvostoliittolaiselle yhteyshenkilölleen. 

Oi noita aikoja ennen taskukameroita, kopiokoneita tai copy-paste -tekniikkaa. Eikä nykyvakoojan tarvitse edes tulla ’paikalle’ vaan homman voi hoitaa verkossa vaikka toiselta puolen maapalloa.

Backman rakentaa Pentikäisestä kuvaa naisiinmenevänä, väkivaltaisena ja juhlimisesta pitävänä kuumakallena, joka ei kuitenkaan koske viinaan ja pystyy tärkeissä kohdissa pitämään hermonsa kurissa ja motiivinsa kirkkaana. Etsivä keskuspoliisi pääseekin Pentikäisen livistämisen jälkeen asioita setviessään pala palalta selville laajasta, kansainvälisesti toimivasta vakoilijarenkaasta; siksi kirjan nimi on monikossa.

Kirja on paikoitellen melkein jännittävä, vaikka lopputulos tiedetäänkin, mutta etenkin se on kiehtova ajan kuva. Millaista oli 1930-luvun alun Suomessa ja Helsingissä?  Mitkä olivat yhteiskunnalliset tunnelmat ja kuinka ihmiset elivät? Sisällissodasta oli vasta vähän yli kymmenen vuotta ja seuraava sota kolkutteli jo muutaman vuoden päässä. Ankaraa aikaa.

Saattoi olla tai sitten ei

Kirja ’Tiitinen – vakoilijoita ja veijareita’ (2018) on saanut tekijänimikseen Pekka Ervastin ja Seppo Tiitisen. Kuten esipuheessa todetaan, kyseessä ovat pitkän virkauran tehneen Seppo Tiitisen muistelmat. Toimittaja Pekka Ervasti on ollut mukana ’apukirjoittajana’ ja minusta tuntuu, että hänen kynästään saattavat olla etenkin lennokkaat kuvaukset Tiitisen ulkomaanmatkoista presidentin valtiovierailujen seurueen jäsenenä.

Seppo Tiitinen on malliesimerkki suurten ikäluokkien suomalaisesta. Maanviljelijäperheen poika pääsee sukunsa ensimmäisenä oppikouluun, lukioon, yliopistoon ja virkauralle. Akateemisesta työttömyydestä ei 1960-luvun lopulla ollut pelkoa ja herrahissi alkoi hurista niin, että jo 1978 Tiitisestä tehtiin Suojelupoliisin päällikkö, nipin napin kolmikymppisenä.

Toki Tiitisen pitkän uran päätösvaihe eduskunnan pääsihteerinä on merkittävä, mutta keskiverto lukijaa kiinnostavat varmasti eniten hänen reilut tusina vuottaan Suojelupoliisissa. Siellä valvotaan oman maan kansalaisia, joilla saattaisi olla jotain yhteiskuntaa tuhoavia päämääriä ja koetetaan pysyä perillä ulkomaisten tahojen toiminnasta: on poliittista tiedustelua, sotilastiedustelua, tieteellis-teknistä tiedustelua ja ties mitä. Vastavakoilu seuraa ja paljastaa vakoilijoita, jotka ylittävät sallitun ’tiedustelun’ rajat.

Siinä virassa tuli muun muassa esille se paljon puhuttu ja kassakaappiin kätketty, Tiitisen itsensä mielestä aivan joutava, ’Tiitisen lista’: luettelo nimistä, joita DDR:n salainen poliisi Stasi oli kontaktoinut Suomessa. Niihin aikoihin oltiin myös paljon tekemisissä Neuvostoliiton KGB:n kanssa, etenkin kun hurmaavasti ’suomettunut’ Viktor Vladimirov eli Tiitiselle vain ’Vihtori’ oli asemapaikallaan Tehtaankadulla.

Poliittisen ja maantieteellisen tasapuolisuuden nimissä Tiitinen on antanut kirjansa kuvitukseksi otoksia samalta kesämökkinsä laiturilta: tässä CIA käymässä mökilläni, tässä KGB käymässä mökilläni ja tässä Belgian tiedustelupalvelu eli ’Eurooppalainen yleisavain’ käymässä mökilläni.

Kuten Tiitinen itse sanoo, omantuntonsa ja virkavastuunsa kanssa selvitäkseen ei koskaan pidä valehdella, mutta kaikkea mitä tietää, ei välttämättä kannata kertoa. Omantunnon lisäksi on olemassa myös erinäisiä salassapitosäädöksiä ja määräaikoja, jotka pitää ottaa huomioon. Siksi en ihan usko, kun Tiitinen kirjassaan sanoo, että hänen Suojelupoliisi-uransa dramaattisin tapaus oli se, kun Kemiran tietopalvelun työntekijä antoi KGB:n agenteille tietoja länsimaisista tieteellis-teknisistä tietokannoista. Dramaattisin? Paremminkin epäilisin, että juttu on sopivan nössö ja sopivan vanhentunut, tekijätkin varmaan kuolleet jo, että se voidaan laittaa kirjaan ’esimerkiksi’.

Toisaalta; näin kansalaisena voi tietenkin tuntea olevansa turvassa ja luottavaisin mielin, jos Suojelupoliisilla ei tuon dramaattisempaa ole ollut käsissään.  Ja toisaalta; eikös Tiitinen olekin savolainen…

Nainen on käärme, tietenkin

Brasilialainen Paulo Coelho on maailmakuulu filosofissävytteisistä elämäntaito-kirjoistaan, mutta 2016 hän vaihteeksi tarttui sadan vuoden takaiseen vakoilijakohtaloon kirjassaan ’A Espia’. ’Vakooja’ ilmestyi suomeksi samana vuonna Jarna Piipon ja Sanna Pernun suomentamana.

Margaretha Zelle syntyi Hollannissa ja avioitui nuorena McLeod-nimisen, ilmeisen vastenmielisen upseerin kanssa, vain päästäkseen pois kotoa. Mies palveli Indonesiassa ja siellä Margaretha synnytti kaksi lasta ja koki monenlaisia vastoinkäymisiä. Lopulta hän onnistui karkaamaan Pariisiin, jossa hän loi itselleen uuden identiteetin. Hän olikin ’javalaisia rituaalitansseja’ hienostuneesti esittävä, upeassa helmi-jalokivi asussa ja käärmepäähineessä yleisöä lumoava taiteilijatar, Mata Hari.

Mata Harin liikehdintä ei ollut Javaa nähnytkään ja pukukin oli eräästä kansatieteellisestä museokokoelmasta lainattu ’luonnossa’ suoritettua maksua vastaan, mutta suosio oli pian huikea ja hyvin varakkaat ja arvostetut mieshenkilöt suorastaan kilpailivat pääsystä upean ja kuuluisan Mata Harin maksaviksi asiakkaiksi.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen sotki kaiken. Tunnelmat kiristyivät ja Mata Hari joutui puolustuskannalle. Omaa asemaansa parantaakseen hän alkoi esittää väitteitä, että hän tietää asiakkaidensa kautta yhtä ja toista arvokasta, jonka vuoksi häntä olisi syytä kohdella hyvin. Kaikeksi onnettomuudeksi hän meni vielä tarttumaan ilmeiseen vedätykseen, jossa häntä pyydettiin tulemaan Berliiniin, jos kerran Pariisi ei häntä osaa enää arvostaa. Vakooja! Selvästi. Ranskalaiset teloittivat Mata Harin 1917.

Coelho koettaa tyylilleen uskollisena lähestyä etenkin Mata Harin ’sieluntilaa’. Se tapahtuu kirjeenvaihtoa kuvailemalla. Välillä kirjoittaa Mata Hari, välillä hänen asianajajansa ja ’managerinsa’. Vielä minun suojelijani pelastavat minut, Mata Hari uskottelee itselleen.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, 1947, syyttäjä Mornet myönsi lehtihaastattelussa, ettei Mata Haria vastaan ollut kuin yleistyksiä, olettamuksia ja päätelmiä, mutta sota-aikana nekin riittivät. Hän oli vapaa ja itsenäinen nainen, se oli hänen rikoksensa, Coelho päättelee.

***