Hämmentävä Iran

Mitä ihmettä nyt on tekeillä Iranin suunnalla? Mistä johtuu tämä uhittelu, länsimaisten öljytankkerien kulun estäminen ja muut hankaukset Persianlahdella?

Kuka tässä on aloittaja ja kuka väkisin vastaamaan pakotettu? Johtuuko tämä pelkästään Trumpista ja hänen halustaan repiä rikki edeltäjänsä Obaman solmima Iranin ydinmateriaalien käyttöä rajoittava sopimus vai onko tämä enemmän Lähi-idän maiden keskinäinen nokittelu? Isisin tuhon jälkeinen ’nappuloiden uudelleensijoittelu’ pelilaudalla? 

En käsitä. Etenkään en käsitä sitä, mitä hyötyä tästä lopulta voi olla kenellekään.

Kuulun sukupolveen, joka muistaa Iranin islamilaisen vallankumouksen vuodelta 1979.  Muistan jopa jotain sitä edeltäneestä shaahin hallinnon ajasta. Mieleen ovat jääneet haalistuneet Seura-lehdet täynnä kuvia harmaantuneesta shaahista kultaisessa palatsissaan, kolmannen vaimonsa, upean shaahitar Farah Diban ja soman lapsilauman kanssa.

Shaahista salaisine poliiseineen ei välttämättä pidetty, mutta se, mitä tuli hänen tilalleen, oli vielä oudompaa. Silloin tuntui, että kelloa käännetään äkkiä monta kierrosta kohti ’keskiaikaa’: naiset kotiin ja mustan kaavun tai vähintäänkin ison huivin alle piiloon ja yhteiskunnallinen valta papeille. Heitä nousi johtamaan vanha mies, jolla oli oikeus käyttää mustaa turbaania eli hän saattoi esittää sukupuunsa polveutuvan profeetta Muhammedista.

Meillä sanottiin, ettei tämä voi kestää kauaa. Että tämä on vain pian tasoittuva heilahdus äärimmäisyyteen, kun shaahin ’liian länsimainen’ ja kovakourainen tyyli sai aikaan kumouksen.

Ällistyttävää kyllä, pappisvaltaa on nyt kestänyt Iranissa jo 40 vuotta! Iranilaisia on suunnilleen 70 miljoonaa ja heistä melkein 60 % on alle 30-vuotiaita nuoria, jotka taatusti haluaisivat hieman erilaista elämää kuin kahdeksankymppiset imaamit, mutta näin se nyt vain jatkuu. 2000-luvun alussa ilmassa oli hetken enemmänkin ’uudistusten’ odottelua, mutta niitä ei lopulta tullut.

Saadakseni lisää tietoa, hieman mahdollisuuksia samaistua iranilaisten kokemuksiin ja edes jotain analyysintynkää, ryhdyin penkomaan kirjastojen ja kirjakauppojen tarjontaa aiheesta. Aivan uusinta uutta en luettavakseni löytänyt, mutta jotain sentään. Kaksi suomalaista Iran-kirjaa; toinen vuodelta 2009, toinen 2016 ja kolmantena Hollantiin emigroituneen iranilaisen kirjailijan vuonna 2005 (suomeksi 2011) julkaistu romaani, joka käy läpi maan murrosta yhden suurperheen jäsenten kokemusten kautta.

Yritys ymmärtää

Pitkäaikainen Italiaa ja Lähi-itää seurannut ulkomaantoimittaja Liisa Liimatainen julkaisi 2009 kirjansa ’Iran -huntu ja haaste’, alaotsikkona vielä ’yritys ymmärtää Iranin yhteiskuntaa’. Teos tarjoaakin todella hyvät perustiedot Iranin yhteiskunnallisista instituutioista ja tuon hetkisestä tilanteesta.

Iran on shiiamuslimien maa, imaamien hallitsema maa, mutta se ei ole arabimaa. Asukkaat eivät ole perimältään arabeja eikä maassa puhuta arabiaa, vaan kansa on ikivanhaa persialaista juurta ja maassa puhuttu kieli on farsi, jota joskus myös nimitetään persiaksi.

Hämmentävää on, että maassa on sekä diktatuuri että kansalaisyhteiskunta. Vaaleilla valitaan presidentti, parlamentti ja asiantuntijaneuvosto. Niiden ehdokasvalintaan toki puuttuu vartijoiden neuvosto, joten vaalit eivät ole täysin ’vapaat’ länsimaisessa mielessä. Mutta miljoonat ihmiset voivat kuitenkin äänestämällä sanoa mielipiteensä.

Näiden yli menee silti vartijoiden neuvoston mielipide. Tämä 12 jäsenen neuvosto voi ohittaa tai kumota muiden toimielinten päätökset. Neuvostossa on kuusi teologia, siis shiialaista pappia, ja kuusi juristia. Juristijäsenet nimittää oikeuslaitoksen johdossa oleva henkilö, jonka henkilön puolestaan nimittää hengellinen johtaja. Neuvoston kuusi teologijäsentä nimittää niin ikään hengellinen johtaja.

Lopulta kaikki valta siis kulminoituu hengelliseen johtajaan. Hän on kaiken ylin auktoriteetti. Hän puolestaan sanoo auktoriteettinsa perustuva Koraaniin, tulkintaan siitä kulloisessakin asiassa. Toki hengellinen johtajakin on kuolevainen, siksi asiantuntijaneuvosto valvoo hänen toimintakuntoaan, ja nimittää uuden, mikäli tarvitaan. Toistaiseksi hengellisiä johtajia on ollut vasta kaksi: vallankumouksen johtaja Ruhollah Khomeini, joka kuoli 1989, ja hänen jälkeensä johdon saanut Ali Khamenei.

Liisa Liimataisen kirja on miltei hengästyttävän tiukka tietopaketti Iranin yhteiskunnallisista oloista. Hän kertoo faktoin ja haastatteluin esimerkiksi vaaleista, lehdistön valvonnasta, oikeiden ’toisinajattelijoiden’ pidätyksistä ja niiden, joita on vain luultu sellaisiksi.

Naisten asemakin vaihtelee; toiset saavat jatkuvasti pelätä vapaaehtoisten ’moraalipoliisien’ valvontaa, toisilla on vapauksia enemmän. Kuten kaikkialla, myös Iranissa superrikkaat voivat järjestellä elämänsä mukavammin. Heillä on asunto Lontoossa ja lapset siellä yliopistossa, toinen talo Sveitsissä ja kolmas sitten Teheranissa. Sielläkin ’moraalipoliisi’ poistuu ovelta setelitukku kourassa, vaikka talossa raikaa länsimusiikki, naiset ovat paljastavissa asuissa ja laseissa on jotain muuta kuin granaattiomenamehua.

Kansalla oli toiveita saada muutoksia aikaan 2000-luvun taitteessa presidentti Khatamin aikana. Systeemi kesti silti, sillä Khatami ei 22 miljoonasta häntä kannattaneesta äänestäjästä huolimatta pystynyt saamaan aikaan mitään, koska konservatiivit ja vartijoiden neuvosto onnistuivat estämään kaikki muutokset.

Iranilaiset ovat kaiken kaikkiaan melko hyvin koulutettuja ja jo shaahin aikana aloitettu syrjäistenkin seutujen lukutaitokampanja on tuottanut hyvää tulosta. Vallankumoushallinto on merkittävästi parantanut perustason terveydenhuoltoa ja koulutusta. Entä siitä eteenpäin?

Koulutettu, työtä ja vapautta janoava, turhautunut nuori väestö onkin Iranin aikapommi, sanoo Liisa Liimatainen.

Mattokauppiaan suku vallankumouksen jaloissa

Hollantiin emigroitunut Kader Abdolah sanoo kirjoittaneensa romaaninsa Euroopalle, jotta se ymmärtäisi mitä iranilaiset ovat käyneet läpi. ’Talo moskeijan vieressä’ ilmestyi hollanniksi (Het huis van de moskee) 2005 ja suomeksi Sanna van Leeuwen’in kääntämänä 2011.

Kirjassa pienen kaupungin mahtimies, mattokauppias Agha Dzan, koettaa selviytyä maailmansa myllerryksessä. Hänen serkkunsa on moskeijan imaami ja koko kirjava suku asuu samassa isossa talossa, joka on rakennettu kiinni moskeijaan.

Abdolah kuvaa kauniisti taloa, sen sokkeloita ja torneja, ja siellä asuvaa väkeä. Kaikilla on omat salaisuutensa ja omat tragediansa. Toiset ovat konservatiivisia ja haluavat pitäytyä vanhaan, toiset taas kiinnostuvat uuden ajan ihmeistä. Televisiosta, radiosta, nailonsukista, länsimaisista vaatteista, kuun valloituksesta.

Pikkuhiljaa kaupunkiinkin koittaa ’uusi aika’, tulee väkivaltaa kaduille, tulee uusi jyrkkä imaami, tulee ’salaisissa tehtävissä’ liikkuva outo vävy, tulee armeija, tulee sota. Mattokauppias hoitaa sukunsa asioita parhaansa mukaan joka suuntaan, mutta lopulta hänen on myönnettävä, että nyt hän ei enää pysty.

Abdolahin teksti on välillä hyvin tunnelmallista; hän siteeraa vanhoja persialaisia runoja ja laittaa variksetkin puhumaan. Agha Dzan on sympaattinen hahmo, jolle toivoisi mielellään hyvää loppuelämää, vaikka mikään entinen ei hänen maailmassaan enää olekaan paikoillaan.

Satakieliä ja ruusuveden tuoksua

Helsinkiläinen Mina Iranta kuvaa kirjassaan kokemuksiaan isänsä synnyinmaasta Iranista, johon hän tutustuu vasta aikuisena. Siksi hänelle se on ’Iran – Isoäidin maa’ (2016).

Faktojen osalta Iranta toistaa paljolti Liisa Liimataisen kirjan kuvauksia Iranin yhteiskunnallisesta järjestelmästä, onhan Liimataisen kirja yhtenä Irantan ’lähdeluettelon’ teoksenakin. Läheisemmän ja lämpimämmän kuvan Iranta luo sillä, että hänen tapaamansa ihmiset ovat hänen perhettään ja suurta sukuaan, joka ottaa hänet avosylin vastaan.

Miljoonat iranilaiset asuvat Iranin ulkopuolella. Jotkut ovat muuttaneet vapaaehtoisesti parempien mahdollisuuksien perään, mutta suurin osa on paennut vainoa, joko jo shaahin aikaan tai islamilaisen vallankumouksen jälkeen.

Monille Iraniin jääneille islamilainen vallankumous on tuonut paljon hyvää ja he ovat tyytyväisiä. Elintaso on noussut, säännöt ovat selvät, epävarmuus on vähentynyt. Silti maailman muutokset hiipivät tiukankin systeemin sisään. Jos ennen piiloteltiin radiota lipaston laatikossa ja myöhemmin televisiota verhon takana, löytyy nykyisin jokaisesta tuttavapiiristä joku, joka osaa kiertää netin ja sosiaalisen median käytölle asetetut rajoitukset ja päästää ystävänsä niihinkin tietoverkkojen syövereihin, jonne imaamit eivät heitä haluaisi päästää.

Arkipäivässä keksitään myös keinoja, kuinka ulkoiluttaa lemmikkikoiraa maassa, jossa sellaisten pitäminen on ehdottomasti kiellettyä. Nainen ei myöskään saa laulaa yksinään eikä hänen lauluaan tietenkään saa kuunnellakaan. Tanssiminen, etenkin miesten ja naisten yhdessä, on myös kielletty. Mutta konsteja on, jos on tahtoa.

Iranta kuvaa kauniisti myös Iranin maantiedettä. Maa on historiallisesti kiinnostava ja täynnä niin maisemiltaan kuin kulttuuriltaankin upeita kohteita, joita massaturismi ei ole ’päässyt pilaamaan’. Monien tekisi varmasti mieli nähdä ne, jos se olisi vain vähän helpompaa.

Toiset haluaisivat tulla, toiset päästä pois. Nuori matkaopas ehdottelee Minalle ensitapaamisella avioliittoa viisumin saamisen toivossa ja Minaa ahdistaa Iraniin jäävien serkkujensa kohtalo. Ikuinen ’kissan ongelma’; kummalla puolella ovea se ikinä onkaan, aina se haluaa sinne toiselle puolelle.

Niinpä. Miksi vaivalla neuvoteltu sopu ydinmateriaalikiistasta ja talouspakotteista piti taas repiä auki? Kuvitellaanko että oven toisella puolella sittenkin olisi saatavissa jotain parempaa? Entä jos siellä onkin vain pahempaa? Täytyykö levottomille ja turhautuneille nuorille tarjota aina vain yhtä tulevaisuudennäkymää - martyyriutta? Eikö nyt mitään muuta keksittäisi, tässä edistyneessä ja valistuneessa maailmassa?

***