Mehiläisten mysteerejä

Ah kesä! Nyt kaikkialla kukkii ja pörisee.

Erityisesti mehiläisistä on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Jo koulun biologian kirjoissa mehiläiset saavat erityistä huomiota.  Ne eivät ole mitä tahansa maailmamme hyönteisiä, vaan merkillisen oman järjestäytyneen yhteiskuntansa rakentajia, jotka ilmiselvästi osaavat myös ’viestiä’ keskenään. Niitä kuvataan siis ihmisten näkökulmasta ’erittäin älykkäiksi’, vaikka emme tietenkään voi tietää, mitä mehiläiset mahtavat asiasta ’ajatella’, kun me otamme niiltä hunajaa ja vahaa ja annamme tilalle sokerivettä talven ajaksi.

Hunajan kerääminen ja syöminen on ollut tunnettua jo ammoin, siitä löytyy tietoja tuhansien vuosien takaa Egyptistä ja Lähi-idän alueelta. Jossain vaiheessa mehiläisten hyödyntäminen alkoi muuttua järjestelmälliseksi ja Suomeenkin ’ensimmäisen mehiläisyhdyskunnan’ oikein kasvatusmielessä tuotti kuulemma Turun Akatemian professori 1700-luvun lopulla.

Hunaja on hyvää ja vaha hyödyllistä, mutta kenties suurin merkitys on sittenkin mehiläisten ’sivutoimella’ eli pölyttäjänä toimimisella. Viljat ovat tuulipölytteisiä, mutta lähes kaikki hedelmät ja marjat tarvitsevat pölyttäjiä, joista mehiläiset ovat ehdottomasti ykkösiä. Hedelmälepakot ja kolibrit ynnä muut pörriäiset tulevat kaukana perässä.

Albert Einsteinin nimiin on pantu 1930-luvulta lausahdus, että ’jos mehiläiset katoavat maailmasta, on ihmisellä enää neljä vuotta aikaa jäljellä’. Miksi neljä, eikä esimerkiksi kolme tai viisi? Tarkoitus oli kai vain korostaa mehiläisten tärkeää asemaa luonnon monimuotoisuudessa ja siinä, kuinka kaikki täällä on lopulta riippuvaista vähän kaikesta.

Järkytys olikin suuri, kun 2000-luvun alkuvuosina alettiin kuulla mehiläisyhdyskuntien selittämättömistä tuhoutumisista. Yht’ äkkiä mehiläisiä ei vain ollut; kato levisi ensin USA:ssa alueelta toiselle, sitten jo mantereelta toiselle. Syyksi arveltiin tietynlaisten kasvimyrkkyjen käyttöä, samoin kuin alueilta toiselle nopeasti levinnyttä loismatoa, joka tuhosi toukkia. Luonnon olosuhteet olivat myös muuttuneet nopeasti; valtavia alueita otettiin vain yhden kasvin tai puulajin viljelykäyttöön ja mehiläisten aiempi ’normaali’ elinympäristö katosi.

Mehiläisiä yritetäänkin nyt hoivata erilaisin projektein: saksalaisessa aikakauslehdessäkin poseeraa musta-oranssi raidalliseksi väritetty näyttelijä, joka kehottaa liittymään luonnonmehiläisiä suojelevan Beebetter -hankkeen tukijaksi. Myrkkyjen käyttö koetetaan kieltää. Luonnontilaisia pientareita ja niittyjä toivotaan takaisin.

Mehiläiset ovat paitsi tärkeitä, myös salaperäisiä. Ei edelleenkään tarkkaan tiedetä, miten ne ’oppivat’ sen minkä ne tekevät. Kuinka ne oikein viestivät asioitaan, tanssimalla vai sittenkin kemiallisesti vai miten? Välittävätkö ne kenties viestejä ’tuonpuoleisesta’, kuten ammoin luultiin, etenkin kun ne ’virkoavat’ talven jäljiltä kuin ylösnousseet. Ne ovat söpöjä pulleroita ja kilttejäkin, mutta voivat silti pistämällä tappaa, jos niikseen tulee.

Viimeinenkin mehiläinen lähti, vai lähtikö?

Norjalainen Maja Lunde tarttui mehiläisten katoamisuutisiin ja kirjoitti 2015 kirjan ’Mehiläisten historia’, jonka Katriina Huttunen käänsi suomeksi 2016. Vähän asiallisen valju nimi kirjalle, joka kuitenkin on romaani, historiallis-dystopinen jännäri suorastaan. Kirja sai Norjassa palkintojakin.

Lunde aloittaa tarinansa tulevaisuuden vuodesta 2098, jolloin mehiläiset ovat jo kauan olleet kokonaan poissa ja autoritaarisessa Kiinassa ihmiset on pakotettu puihin, pölyttämään käsin, kaksitoistatuntisia työpäiviä tikapuilla keikkuen.

Kirjan toinen tarinan taso on 1850-luvulta, jossa elämänhalunsa menettänyt brittiperheenisä löytää ’oman juttunsa’ ryhtyessään tutkimaan mehiläisiä ja suunnittelemaan niitten kasvattamista niitä varten mahdollisimman tehokkaaksi rakennetussa pesässä, jonka hän itse suunnittelee. Kolmannessa aikatasossa ponnistelee vuonna 2007 USA:ssa elävä mehiläistenkasvattaja, joka siirtyy ensin hunajantuotannosta rahakkaampaan pölyttämiseen ja kokee sitten mehiläiskadon koko ahdistuksen.

Kiintoisaa oli lukea ’ammattimaisesta pölyttämisestä’, jota en ennen ollut ajatellutkaan. Kirjan mukaan hunajantuotanto on mukavaa puuhastelua verrattuna siihen, kuinka pölytysbisnes tahkoaa rahaa. Valtavat rekat kuljettavat mehiläispesiä osavaltiosta toiseen sesongin mukaan, ja tuottajat maksavat pölyttäjien kuskaajalle hyvin. Ensin pari viikkoa Mainessa mustikoiden kanssa, sitten länteen päin päärynöiden luokse ja sitten etelään manteliviljelmille.

Kaikilla aikakausilla kirjassa oli vaikeuksia isien ja lasten välillä, eritoten isien ja poikien. Isät vaativat pojiltaan aina jotain, mitä nämä eivät halua. Mehiläisten kanssa puuhailu innosti isiä, mutta ei poikia, ja asiat eivät muutenkaan kellään menneet niin kuin toivottiin. 

Kirja oli täynnä pettymyksiä. Vain tulevaisuuden Kiinassa, jossa elämä muutoin oli melko ankeaa ja kurjaa, koettiin sittenkin pieni toivon pilkahdus.

Mehiläisenä ajasta läpi

Hunajalla ja kullalla sivelty mies sulauttaa ’minuutensa’ toiseen, niin että he kumpikin ’katoavat’ kokonaan ja näkyy vain mehiläisiä, jotka surraavat hunaja-kulta seoksen alla..eikä tässä suinkaan vielä kaikki, vaan homma toimii myös ’taannehtivasti’ eli aikaa ja jo tapahtuneita asioita voidaan muuttaa; käväistä tätä tietä menneisyydessä muuttamassa tulevaisuus. Siis mitä?

Kuten edellisessä blogissani totesin, Heikki Kännön aiempi kirja täytyy ehdottomasti lukea! Niinpä tässä se nyt on, Sömnön edeltäjä, ’Mehiläistie’ vuodelta 2017. Mehiläiset eivät ole kirjan pääosassa, mutta niillä on ratkaiseva rooli salaisuuden tapahtumisessa.

Yhden Kännön jo lukeneena en enää yllättynyt niin kauheasti, vaikka kyllä tässäkin riitti sulattelemista. Tavanomaiset kirjojen tai elokuvien juonet, joissa tapahtuu jokin asia tai rikos, jota sitten tutkitaan, ja muodon vuoksi vähän aikaa epäillään väärää tekijää, mutta sitten löydetäänkin oikea ratkaisu, tuntuvat sangen köykäisiltä tähän ilotulitukseen verrattuna. 

Kuvataiteilija-kirjailija Kännö pyörittää tässäkin kirjassaan taiteen ympärille rakentuvia mysteerejä. Kaipa näitä Kännön kirjoja voisi verrata Dan Brownin taidemysteeri-jännäreihin. Vaikka Brownit ovat ehkä vähän yksinkertaisempia.

Nyt esillä on rituaalisia performansseja tuottanut saksalainen Joseph Beuys. Hänessä itsessään riittää jo yllin kyllin pureksimista, jäniksenraatoineen ja rasvaisine filtteineen, mutta tarinaan liittyy vielä pari höyrähtänyttä nuorempaa taiteilijaa, muutama vanha natsi, muutama juutalainen psykopaatti-murhaaja, amerikkalainen taidegalleristi ja Krimin tataareja.

Ilmeisesti mainittu Beuys on oikeasti ollut olemassa, vaikka siitäkään en enää olisi ihan varma.  Kirjassa hänen sekopäisten performanssiensa taustalla epäillään olevan oikeasti ’kykyjä’ ja ’materiaaleja’, jotka pitää saada selville ja muiden haltuun. Kun tapahtumat eivät enää noudata mitään arkijärjellä ymmärrettävää syy-seuraus suhdetta, päästään pälkähästä sillä, että todellisuutta ja aikaa on käyty peukaloimassa.

Tapahtuukohan maailmassa oikeasti nyt juuri näin? Onhan tässä jo nähty Trump? Brexit-äänestykset? Sote?

Täydellinen rikos

Kaksi mehiläiskirjaa tuli käsiini omia aikojaan ja helposti, mutta kolmikkoni kolmatta piti hiukan etsiä. Valitsin sen lopulta vain nimen perusteella, tietämättä yhtään mitä odottaa. Marko Tapio -nimen toki muistin kirjallisuushistoriasta 1960-luvulta, mutta en juuri muuta.

Marko Tapion kirja ’Kolmetoista mehiläistä’ alaotsikoltaan ’romaani rikoksesta’ on jo vuodelta 1964. Kiitos kirjastolaitoksemme, sen voi vielä löytää luettavaksi.

Tämä jännäri oli tyyliltään todellakin aivan toisenlainen kuin kolmikkoni muut. Henkilöitä on oikeastaan vain yksi; pari kolme sivuhenkilöä vilahtaa.  Kaikki tapahtuu hyvinkin arkijärjen käsitettävissä, tarkasti ja rikoksentekijän itsensä kuvamana. Tarina tuo mieleen hitaat ’ranskalaiset elokuvat’, jossa yksi mies ajattelee ääneen. Suunnittelee, perustelee, punnitsee asioita myös moraaliselta ja eettiseltä kannalta, ja kuitenkin päätyy tekemään sen minkä aikoo.

Koska kirjan rakenne oli tuo mainittu, ei lopputulos sinänsä jännittänyt kauheasti. Mehiläisten osuus jutussa oli kyllä yllättävä. Oliko se nyt fiksu idea?

Hauskinta kirjassa oli sen välittämä ajankuva. Mies oli hyvin suomalainen ja tapahtumapaikka Tampereella oli kuvailtu valokuvamaisen tarkasti. ’Tuotesijoittelu’ ei varmaan 1960-luvulla ollut vielä käytetty termi, mutta tässä kehutaan, kuvaillaan ja ihaillaan Saab -autoa niin pohjattomasti, että toivottavasti kirjailija sai siitä hyvästä edes alennusta, jos ei koko autoa.

Kirjan kieli on kaunista ja huoliteltua. Vähän vanhahtava olo siitä tulee, mutta samalla se on tyylikästä. Näin ei kirjoiteta enää. 

’Jotta maailmassa vielä olisi oikeutta, minun täytyi välttämättä toivoa, että olisin joutunut kiinni. Luultavasti tästä johtui, että tunsin olevani pettynyt.’

***