Venäläinen pakkaskeli

Joku polaaripyörre kuulemma otti hoiviinsa Suomen ilmaston tammikuun puolestavälistä lähtien. Tuli kunnon pakkaset ja paljon lunta. Jippiii..pitkästä aikaa jotain muuta kuin märkää pimeyttä. Äkkiä olikin korkeita lumikasoja pihoilla ja teiden varsilla. Joka aamu sai lapioida polut uudestaan auki.

Lumikinosten keskellä huhkiessa tunsin selvästi itäisten geenieni aktivoituvan. Nyt tarvitaan blinejä, kuumaa keittoa, Hvorostovskia..ja löytyisikö jotain uutta venäläistä luettavaksi? Kulkuni vei jälleen kerran penkomaan käännöskirjallisuuden hyllyjä.

Ah niin, taas kerran kirjanystäviä puhuttivat myös vuodenvaihteen tilastot. Kirjamyynti kitkutteli viime vuonnakin. Pikkuruinen tilastonousu saatiin aikaiseksi, mutta en tiedä, oliko se ihan todellinen. Formulakuljettajasta tehty ’elämäkerta’ kypsässä, melkein neljänkympin iässä, aiheutti valtavan, lähes 200 000:n kappaleen myynnin, joka oli aivan poikkeuksellinen. Kotimaisen kaunokirjallisuuden puolella ’huiput’ pääsivät niukin naukin 40 000:n kappaleen myyntiin ja käännöskirjat jäivät tästäkin puolta vähemmälle. Oi ja voi.

Onneksi, lukijan kannalta katsoen, kirjaa ei kuitenkaan ole pakko ostaa, vaan voi hyödyntää erinomaisen kirjastolaitoksemme tarjontaa. Erityisellä mielenkiinnolla odotan, mitä mahtaa tulla suunnitellusta valtakunnallisesta e-kirjastosta. Siitähän voisi onnistuessaan tulla aivan valtava tarjonnan laajennus!

Suuren, valtakunnallisen tietotekniikkahankkeen valmistumista odotellessa mieleen voi tietysti hiipiä jälleen tuo rakastamani venäläinen huokaus ’hyvää tietenkin toivottiin mutta saatiin sitä samaa kuin aina ennenkin’, mutta hus hus, sellaisen ajatuksen karkotan nyt pois. Mitä venäläistä kirjallisuutta onkaan viime aikoina suomennettu?

Löytyi uutta Jevgeni Vodolazkinilta ja myös Ljudmila Ulitskajalta. Valitsen ne, ilman muuta. Kuka onkaan Dina Rubina? Kirja vaikuttaa hauskalta, otetaan siis se myös käsittelyyn.

Nauran, jottei itkettäisi

Minulle ennestään tuntematon Dina Rubina osoittautui jo yli kuusikymppiseksi ja Venäjällä erittäin suosituksi kirjailijaksi. Hänen ukrainanjuutalainen perheensä ’siirrettiin’ toisen maailmasodan aikana Uzbekistaniin ja Neuvostoliiton hajoamisen kuohunnassa 1990-luvun alussa Rubina emigroitui viimein Israeliin.

’Kaksiosainen sukunimi’ on julkaistu suomeksi vasta 2015, mutta itseasiassa tarina on jo vuodelta 1990. Kirjassa on nimikertomuksen lisäksi kaksi muuta tarinaa, jotka ovat alkujaan vuodelta 1994.

Rubina kirjoittaa hauskasti. Tapahtumat etenevät jopa farssin tahtiin, mutta eivät silti ole pöljiä. Lukijaa ei pidetä ääliönä, vaan tekstissä on pieniä, mukavia koukkuja sinne ja tänne. Päähenkilöt tavallaan tarkkailevat itseään ja kommentoivat omia tekemisiään, vaikka eivät voikaan mitään sille, että heidän asiansa menevät usein surkeasti päin seiniä. Kun ei tiedä itkisikö vai nauraisi.

Ensimmäisessä kertomuksessa setvitään isyyden ongelmaa. DNA-testaus ei vielä ole niin yleistä eikä teknisesti helppoa kuten nykyään. Niinpä ’isyys’ jää monesti uskomusten varaan tai sitä hellitään kuin suurinta aarretta, joka paljastetaan vasta viimeisellä henkäyksellä kuolinvuoteessa.

Isyys ei tunnetusti ole pelkkää biologiaa. Juuri synnyttäneen äidin kaatuessa rintatulehduksen kouriin sairaalaan, jää epävarma ’sosiaalinen’ isä hoitamaan vauvaa. Hiljattain Suomessa suosittu ’Yösyöttö’ on tässä saanut Rubinan kirjoittaman hervottoman edeltäjän jo 1990.

Toinen kertomus,’ Älykkö istahti tielle’, on täynnä kirjallisia viitteitä. Onhan sen päähenkilö kirjallisuuden oikolukija, joka ’on lukenut tämänkin repliikin jo aiemmin jostain kirjasta’. Oikolukija elää repliikkeineen epäonnista ja epätahtista romanssiaan huithapeli-miehen kanssa ja päätyy lopulta jopa neuvosto-Tallinnaan, toteamaan ettei mies pääse irti vaimostaan. Kolmas kertomus on tummasävyisempi, Stalinin kuolinvuoden järjettömään ’juutalaisten lääkärien salaliittoon’ liittyvä kahden erilaisen naisen uskomattoman sitkeän selviytymistaistelun kuvaus. Naiset!

Rubinan teksti ei pelkästään huvittanut vaan sai minut pyrskähtelemään ääneen. Se on tällä iällä ja kaikkien näiden luettujen kirjojen jälkeen erittäin harvinaista herkkua.

Jäätyneet sielut

Jevgeni Vodolazkin on Pietarissa asuva keskiajan historiaan erikoistunut tohtori ja kirjailija. Hänen edellinen menestysteoksensa ’Arsenin neljä elämää’ on saanut jo osansa aiemmin tässä blogissa (joulukuu 2017). Pidin kirjasta, mutta muistaakseni vähän kyllästyin jo loppua kohden..ehkä kolme elämää olisi riittänyt.

Loppuvuonna 2018 suomeksi ilmestynyt ’Lentäjä’ on varsin tuore teos, alkuperäinen ’Aviator’ on vuodelta 2016. Tämä kirja onnistui aivan täydellisesti täyttämään pakkaskelin aiheuttaman ’idän’ kaipuuni. Luin sitä nautiskellen aina muutaman luvun kerrallaan, kävin välillä lapioimassa lunta tai haukkaamassa jotain, ja jatkoin taas.

Kirjassa on vain muutama päähenkilö ja tapahtuvat ’kuoriutuvat’ sipulin tapaan pikkuhiljaa kohti selvyyttä ja loppuratkaisua. Mainostekstien mukaan kirjasta löytyy muistumia klassikoista, kuten ’Rikos ja rangaistus’ tai ’Valkokaarti’. Voi olla.

Minusta kirja oli vain kaikkiaan erittäin, erittäin venäläinen. Kiehtovaa juonta enempää paljastamatta voi todeta, että kirja voisi olla myös ’venäläinen englantilainen potilas’, sillä kaikki alkaa heikossa kunnossa olevasta potilaasta, joka ei itse aluksi muista yhtään, mistä on tullut ja miten on päätynyt sympaattisen, saksalaisen tohtori Geigerin potilaaksi. Saksalaisen, niinpä! Geiger tarkoittaa viulunsoittajaa..

Henkilöitä on vähän, mutta kertomuksen aikajänne kattaa koko Venäjän 1900-luvun. Tapahtumat ja paikat on helppo lukiessa kuvitella omassa mielessään; tuon ajan historia ja Pietarin kaupungin huikaiseva kauneus tai likainen kurjuus on tullut tutuksi niin elokuvista kuin todellisuudestakin.

Kirjassa pohditaan kauniisti muistamisen kautta kaikkea olennaista. Rakkautta, syyllisyyttä, kärsimystä, vallankäyttöä, katumusta, kostoa. Sielua!

Venäläisittäin on tietenkin välttämätöntä käsitellä myös anteeksiantoa. Tuota heillä niin pohjatonta laupeuden osoitusta, joka aina saa minut kihisemään hämmästyneestä kiukusta venäläisen kirjallisuuden äärellä. Mistä ihmeestä pulppuavat nämä kaikki Sonja Marmeladovat ja Aljosa Karamazovit, voi hyvä tavaton sentään!  Minun itäinen-läntinen geenisekoitukseni sanoo, että totta kai pitää antaa anteeksi, ainakin jotkut asiat, mutta joskus ei vaan voi! Varsinkaan, kun tässäkin vastapuoli toteaa vain: Katumusta älä odota.

Mutta sellaisia nuo ovat, julmuudessa ja laupeudessa ääripäitä kolkuttelevat itä-ugrilaiset naapurimme.

Kaikenlaista ja vähän vielä lisää

Seitsemänkymppinen Ljudmila Ulitskaja on useita kirjallisuuspalkintoja voittanut, Venäjän nykykirjailijoiden joukossa asemansa vakiinnuttanut kiintotähti. Hänen tuotantoaan on suomennettu 2000-luvun alusta lähtien ja nyt minulla käsillä ollut kertomuskokoelma ’Meidän tsaarimme väkeä’ on seitsemäs Ulitskaja -suomennos. Kokoelma on alkujaan jo vuodelta 2007, mutta se saatiin suomeksi 2018.

Kirjassa on lyhyitä kertomuksia melkein neljäkymmentä kappaletta; todellakin kaikenlaista ’meidän tsaarimme väkeä ’. Ulitskajan tarkkaileva silmä poimii väenpaljoudesta kuvattavakseen lähes aina naisen. Joskus myös jonkun kotieläimen; koiran, kissan, aasin. Muutama tarina tapahtuu sairaala- tai tutkimuslaitosympäristössä. Ulitsjakalla on luonnontieteen tutkijan koulutus ja aikoinaan hän erikoistui perinnöllisyystieteeseen. Useimmiten ollaan kuitenkin kotona, edes jonkinlaisessa yhteisasunnon kopperossa.

Kertomuksissa saadaan paljon lapsia, erotaan paljon, vaihdetaan kelvoton mies toiseen ja sitten kolmanteen vielä kehnompaan tai jäädään yksin huolehtimaan pesueesta, jolla vaikuttaa olevan jo lähtökohtaisesti varsin huonot geenit. Poikkeuksena joukossa on muutamia huomattavan edullisen ulkomuodon saaneita kaunottaria, jotka eivät kuitenkaan koe sitä onneksi. He päinvastoin koettavat selvitä huutelevista, käpälöivistä ja ahdistelevista miehenroikaleista esimerkiksi pukeutumalla mahdollisimman rumasti tai tarrautumalla invalidiin tai sokeaan.

Surkeuden huippu on ehkä jalattomaksi jääneen sotainvalidin tapaus. Vaimo kantaa selässään invalidimiehen hataran parakin vintillä olevaan asuntoon, jonne on kiivettävä pystysuoria tikkaita. Mutta jalattomallakin on kädet, joilla voi humalapäissään lyödä ja suu, jolla voi huutaa ja haukkua. Kun perheen tytär kasvaa sen verran, että pystyy keikauttamaan sammuneen ja vihdoinkin hiljenneen isukkinsa tikapuiden reunalta päistikkaa alas pakkaseen, mies ei tästä edes herää. Ja aamulla naapuruston mummot nostavat hänet kuin paketin lumihangesta, sulattelevat, lämmittelevät ja palauttavat kotiin. Oi onnellista jälleennäkemistä!

Tarinoiden paljous alkaa jo pyörryttää lukijaa. Mitä tästä kaikesta jää? Onko todellisuudessa mitään ’ehyttä minää’ olemassakaan, kirjan esipuheessakin pohditaan. Jospa kaikki onkin vain sirpaleisia kuvia matkan varrelta, ja ’minä’ on vain kaikkea tätä satunnaista roskaa, josta muodostuu aivoissamme kirjava kaleidoskooppimainen kuva. Ulitskaja haluaa kirjassa antaa näille sirpaleille mahdollisuuden itsenäiseen olemassaoloon.

***