Lumikinosten keskellä huhkiessa tunsin selvästi itäisten
geenieni aktivoituvan. Nyt tarvitaan blinejä,
kuumaa keittoa, Hvorostovskia..ja löytyisikö jotain uutta venäläistä
luettavaksi? Kulkuni vei jälleen kerran penkomaan käännöskirjallisuuden
hyllyjä.
Ah niin, taas kerran kirjanystäviä puhuttivat myös vuodenvaihteen
tilastot. Kirjamyynti kitkutteli viime vuonnakin. Pikkuruinen tilastonousu
saatiin aikaiseksi, mutta en tiedä, oliko se ihan todellinen. Formulakuljettajasta
tehty ’elämäkerta’ kypsässä, melkein neljänkympin iässä, aiheutti valtavan,
lähes 200 000:n kappaleen myynnin, joka oli aivan poikkeuksellinen.
Kotimaisen kaunokirjallisuuden puolella ’huiput’ pääsivät niukin naukin
40 000:n kappaleen myyntiin ja käännöskirjat jäivät tästäkin puolta
vähemmälle. Oi ja voi.
Onneksi, lukijan kannalta katsoen, kirjaa ei kuitenkaan ole
pakko ostaa, vaan voi hyödyntää erinomaisen kirjastolaitoksemme tarjontaa.
Erityisellä mielenkiinnolla odotan, mitä mahtaa tulla suunnitellusta
valtakunnallisesta e-kirjastosta. Siitähän voisi onnistuessaan tulla aivan valtava
tarjonnan laajennus!
Suuren, valtakunnallisen tietotekniikkahankkeen
valmistumista odotellessa mieleen voi tietysti hiipiä jälleen tuo rakastamani venäläinen
huokaus ’hyvää tietenkin toivottiin mutta saatiin sitä samaa kuin aina
ennenkin’, mutta hus hus, sellaisen ajatuksen karkotan nyt pois. Mitä
venäläistä kirjallisuutta onkaan viime aikoina suomennettu?
Löytyi uutta Jevgeni
Vodolazkinilta ja myös Ljudmila Ulitskajalta. Valitsen ne, ilman muuta. Kuka onkaan Dina Rubina? Kirja vaikuttaa hauskalta,
otetaan siis se myös käsittelyyn.
Nauran, jottei
itkettäisi
Minulle ennestään tuntematon Dina Rubina osoittautui jo yli kuusikymppiseksi ja Venäjällä
erittäin suosituksi kirjailijaksi. Hänen ukrainanjuutalainen perheensä ’siirrettiin’
toisen maailmasodan aikana Uzbekistaniin ja Neuvostoliiton hajoamisen
kuohunnassa 1990-luvun alussa Rubina emigroitui viimein Israeliin.
’Kaksiosainen
sukunimi’ on julkaistu suomeksi vasta
2015, mutta itseasiassa tarina on jo vuodelta 1990. Kirjassa on
nimikertomuksen lisäksi kaksi muuta tarinaa, jotka ovat alkujaan vuodelta 1994.
Rubina kirjoittaa hauskasti. Tapahtumat etenevät jopa
farssin tahtiin, mutta eivät silti ole pöljiä. Lukijaa ei pidetä ääliönä, vaan
tekstissä on pieniä, mukavia koukkuja sinne ja tänne. Päähenkilöt tavallaan
tarkkailevat itseään ja kommentoivat omia tekemisiään, vaikka eivät voikaan
mitään sille, että heidän asiansa menevät usein surkeasti päin seiniä. Kun ei
tiedä itkisikö vai nauraisi.
Ensimmäisessä kertomuksessa setvitään isyyden ongelmaa.
DNA-testaus ei vielä ole niin yleistä eikä teknisesti helppoa kuten nykyään.
Niinpä ’isyys’ jää monesti uskomusten varaan tai sitä hellitään kuin suurinta
aarretta, joka paljastetaan vasta viimeisellä henkäyksellä kuolinvuoteessa.
Isyys ei tunnetusti ole pelkkää biologiaa. Juuri
synnyttäneen äidin kaatuessa rintatulehduksen kouriin sairaalaan, jää epävarma
’sosiaalinen’ isä hoitamaan vauvaa. Hiljattain Suomessa suosittu ’Yösyöttö’ on
tässä saanut Rubinan kirjoittaman hervottoman edeltäjän jo 1990.
Toinen kertomus,’ Älykkö istahti tielle’, on täynnä
kirjallisia viitteitä. Onhan sen päähenkilö kirjallisuuden oikolukija, joka ’on
lukenut tämänkin repliikin jo aiemmin jostain kirjasta’. Oikolukija elää
repliikkeineen epäonnista ja epätahtista romanssiaan huithapeli-miehen kanssa
ja päätyy lopulta jopa neuvosto-Tallinnaan, toteamaan ettei mies pääse irti vaimostaan.
Kolmas kertomus on tummasävyisempi, Stalinin kuolinvuoden järjettömään
’juutalaisten lääkärien salaliittoon’ liittyvä kahden erilaisen naisen
uskomattoman sitkeän selviytymistaistelun kuvaus. Naiset!
Rubinan teksti ei pelkästään huvittanut vaan sai minut
pyrskähtelemään ääneen. Se on tällä iällä ja kaikkien näiden luettujen kirjojen
jälkeen erittäin harvinaista herkkua.
Jäätyneet sielut
Jevgeni Vodolazkin
on Pietarissa asuva keskiajan historiaan erikoistunut tohtori ja kirjailija.
Hänen edellinen menestysteoksensa ’Arsenin neljä elämää’ on saanut jo osansa
aiemmin tässä blogissa (joulukuu 2017). Pidin kirjasta, mutta muistaakseni
vähän kyllästyin jo loppua kohden..ehkä kolme elämää olisi riittänyt.
Loppuvuonna 2018
suomeksi ilmestynyt ’Lentäjä’ on
varsin tuore teos, alkuperäinen ’Aviator’ on vuodelta 2016. Tämä kirja onnistui
aivan täydellisesti täyttämään pakkaskelin aiheuttaman ’idän’ kaipuuni. Luin sitä
nautiskellen aina muutaman luvun kerrallaan, kävin välillä lapioimassa lunta
tai haukkaamassa jotain, ja jatkoin taas.
Kirjassa on vain muutama päähenkilö ja tapahtuvat
’kuoriutuvat’ sipulin tapaan pikkuhiljaa kohti selvyyttä ja loppuratkaisua.
Mainostekstien mukaan kirjasta löytyy muistumia klassikoista, kuten ’Rikos ja
rangaistus’ tai ’Valkokaarti’. Voi olla.
Minusta kirja oli vain kaikkiaan erittäin, erittäin
venäläinen. Kiehtovaa juonta enempää paljastamatta voi todeta, että kirja voisi
olla myös ’venäläinen englantilainen potilas’, sillä kaikki alkaa heikossa
kunnossa olevasta potilaasta, joka ei itse aluksi muista yhtään, mistä on
tullut ja miten on päätynyt sympaattisen, saksalaisen tohtori Geigerin
potilaaksi. Saksalaisen, niinpä! Geiger tarkoittaa viulunsoittajaa..
Henkilöitä on vähän, mutta kertomuksen aikajänne kattaa koko
Venäjän 1900-luvun. Tapahtumat ja paikat on helppo lukiessa kuvitella omassa
mielessään; tuon ajan historia ja Pietarin kaupungin huikaiseva kauneus tai
likainen kurjuus on tullut tutuksi niin elokuvista kuin todellisuudestakin.
Kirjassa pohditaan kauniisti muistamisen kautta kaikkea olennaista.
Rakkautta, syyllisyyttä, kärsimystä, vallankäyttöä, katumusta, kostoa. Sielua!
Venäläisittäin on tietenkin välttämätöntä käsitellä myös
anteeksiantoa. Tuota heillä niin pohjatonta laupeuden osoitusta, joka aina saa
minut kihisemään hämmästyneestä kiukusta venäläisen kirjallisuuden äärellä.
Mistä ihmeestä pulppuavat nämä kaikki Sonja Marmeladovat ja Aljosa Karamazovit,
voi hyvä tavaton sentään! Minun itäinen-läntinen
geenisekoitukseni sanoo, että totta kai pitää antaa anteeksi, ainakin jotkut
asiat, mutta joskus ei vaan voi! Varsinkaan, kun tässäkin vastapuoli toteaa
vain: Katumusta älä odota.
Mutta sellaisia nuo ovat, julmuudessa ja laupeudessa
ääripäitä kolkuttelevat itä-ugrilaiset naapurimme.
Kaikenlaista ja vähän
vielä lisää
Seitsemänkymppinen Ljudmila
Ulitskaja on useita kirjallisuuspalkintoja voittanut, Venäjän
nykykirjailijoiden joukossa asemansa vakiinnuttanut kiintotähti. Hänen
tuotantoaan on suomennettu 2000-luvun alusta lähtien ja nyt minulla käsillä
ollut kertomuskokoelma ’Meidän tsaarimme
väkeä’ on seitsemäs Ulitskaja -suomennos. Kokoelma on alkujaan jo vuodelta
2007, mutta se saatiin suomeksi 2018.
Kirjassa on lyhyitä kertomuksia melkein neljäkymmentä
kappaletta; todellakin kaikenlaista ’meidän tsaarimme väkeä ’. Ulitskajan
tarkkaileva silmä poimii väenpaljoudesta kuvattavakseen lähes aina naisen.
Joskus myös jonkun kotieläimen; koiran, kissan, aasin. Muutama tarina tapahtuu
sairaala- tai tutkimuslaitosympäristössä. Ulitsjakalla on luonnontieteen
tutkijan koulutus ja aikoinaan hän erikoistui perinnöllisyystieteeseen. Useimmiten
ollaan kuitenkin kotona, edes jonkinlaisessa yhteisasunnon kopperossa.
Kertomuksissa saadaan paljon lapsia, erotaan paljon,
vaihdetaan kelvoton mies toiseen ja sitten kolmanteen vielä kehnompaan tai
jäädään yksin huolehtimaan pesueesta, jolla vaikuttaa olevan jo
lähtökohtaisesti varsin huonot geenit. Poikkeuksena joukossa on muutamia
huomattavan edullisen ulkomuodon saaneita kaunottaria, jotka eivät kuitenkaan
koe sitä onneksi. He päinvastoin koettavat selvitä huutelevista, käpälöivistä
ja ahdistelevista miehenroikaleista esimerkiksi pukeutumalla mahdollisimman
rumasti tai tarrautumalla invalidiin tai sokeaan.
Surkeuden huippu on ehkä jalattomaksi jääneen sotainvalidin
tapaus. Vaimo kantaa selässään invalidimiehen hataran parakin vintillä olevaan
asuntoon, jonne on kiivettävä pystysuoria tikkaita. Mutta jalattomallakin on
kädet, joilla voi humalapäissään lyödä ja suu, jolla voi huutaa ja haukkua. Kun
perheen tytär kasvaa sen verran, että pystyy keikauttamaan sammuneen ja
vihdoinkin hiljenneen isukkinsa tikapuiden reunalta päistikkaa alas pakkaseen,
mies ei tästä edes herää. Ja aamulla naapuruston mummot nostavat hänet kuin
paketin lumihangesta, sulattelevat, lämmittelevät ja palauttavat kotiin. Oi
onnellista jälleennäkemistä!
Tarinoiden paljous alkaa jo pyörryttää lukijaa. Mitä tästä
kaikesta jää? Onko todellisuudessa mitään ’ehyttä minää’ olemassakaan, kirjan
esipuheessakin pohditaan. Jospa kaikki onkin vain sirpaleisia kuvia matkan
varrelta, ja ’minä’ on vain kaikkea tätä satunnaista roskaa, josta muodostuu
aivoissamme kirjava kaleidoskooppimainen kuva. Ulitskaja haluaa kirjassa antaa
näille sirpaleille mahdollisuuden itsenäiseen olemassaoloon.
***
3 kommenttia:
Taas hyviä laatukirjoja, joita valitettavasti vaan kovin harva lukee. Kansa ryntää ostamaan ulkohuusissa lapsena käyneen formulakuskin elämänkertaa, jossa masentavinta on sen kirjoittaja. Hyvän kirjailijan on ollut pakko myydä sielunsa hölynpölylle maksaakseen asuntolainansa. Mitä tämä osoittaa kansan sivistys- ja kirjailijoiden elintasosta?
Unto
kriittisessä tilassa
Kiitos hyvistä lukuvinkeistä.Venäläisessä nykykirjallisuudessa on ollut jo pitkään trendikästä kirjoittaa 1990-luvusta.Kenties siksi,että silloin tapahtui paljon ja äkkiä ja paljon asioita jäi myös hämärän peittoon ja niitä tapahtumia on nyt myöhemmin kaivettu arkistoista,muistista tai puhtaasti veistetty mielikuvituksesta.Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla teoksesta tykkäsin kovasti,joten ehkä luen hänen uutuutensa seuraavaksi.
Luin viisi blokitekstiä. Ainoassakaan ei mainittu kirjan toista, tekijää eli suomentajaa. Se kyllä kuuluisi asiaan!
Lähetä kommentti