Kesympää jännää

Keskiluokkainen keski-ikäinen kaikella tavalla mistään äärimmäisyyksistä mahdollisimman etäällä oleva normikansalainen lukee kuulemma dekkareita siksi, että saisi ihan hiukkasen jännitystä haaleaan elämäänsä. Muutamaksi illan tai kesäloman hetkeksi verenpaine nousee ja selkäpiissä vilahtaa kylmä häivähdys.

Rentouttavan tästä tahallisesta itsensä pelottelusta tekee se, että kaikki ratkeaa kuitenkin vain pienen hetken kuluttua; jo muutaman sadan sivun päästä tiedetään, ettei maailma tuhoutunut, saadaan selville syyllinen ja yhteiskunta saatetaan voimakeinoin takaisin tavanomaiseen, hyvään järjestykseensä. Normikansalainen voi huokaista helpotuksesta, sulkea kirjan ja kellahtaa petiinsä verenkierron adrenaliinipiikin liudennuttua raukeaan väsymykseen.

Toisaalta dekkareilla voi olla myös ’päinvastainen’ tehtävä. Kun oikea maailma on aivan sekaisin; pommit räjähtelevät urheilutapahtumissa, ravintoloissa ja konserteissa, ihmisiä liiskataan hengiltä rantakaduilla ja ammutaan perjantai-illan kauppareissuilla, voi dekkari tarjota hetken turvapaikan jostain ’toisesta todellisuudesta’, jossa hullut eivät pääse suurvaltojen johtajiksi eikä ’laajennettu itsemurha’ ole ihailtavaa vaan pelkästään alhaista ja rikokseen harhautuneet ymmärtävät itsekin tehneensä väärin. Maailmassa on vielä jotain järkeä ja oikeudenmukaisuutta.

Tällaisen kesyn ja leppoisan, melkein jännityksettömän jännityksen tarjoavat ’cozy-dekkarit’, joiden lukijaksi itsekin ilmoittaudun. Vanha Agatha Christie on jo ehkä aivan loppuun kaluttu, mutta jonain sateisena iltapäivänä niihinkin vielä saattaa tarttua. Italialaiset suosikkini, ’mangiare buono’ komisariot olenkin jo blogissani käsitellyt. 

Nyt päätin ilahduttaa itseäni ennestään minulle tuntemattomilla, kotimaisilla dekkaristeilla. Nämä kirjailijat ovat kyllä jonkin verran laajemmaltakin tunnettuja, mutta ihan muusta kuin rikosjuttujen kirjoittamisesta. Ei sentään poliitikkoja, missejä tai ja urheilijoita.

Oi aika entinen

Mitä voi odottaa kirjalta jonka kannessa suurin kirjaimin lukee Metropoliitta Panteleimon ja paljon pienemmällä ’Murha kirkonkylässä’ (2011)? Mielikuvitukseni laukkasi jo villisti itään, ydinmateriaalin tai vähintäänkin kalliiden ikonien salakuljetukseen ja mustan viitan vilahdukseen patriarkan miljoona-Rolex ranteessa.

Nyt jo ortodoksikirkkomme viroista eläkkeellä olevalla Panteleimonilla oli selvästi arveltu olevan kirjan markkinoinnissa ’myyntiarvoa’, koska nimi oli korostetusti esillä. Kyllähän se heti minunkin uteliaisuuttani herätteli: mitä kummaa entisellä piispalla ja luostarinjohtajalla onkaan dekkarissa tarjolla?

Kirja oli juuri niin kesy - tai ei - vieläkin kesympi, kuin etukäteen uumoilin.Tästä ei varmasti kukaan voi pahastua, ei missään yhdistyksessä tai synodissa. Juoni pysyy tiiviisti kotimaassa ja menneessä, nostalgisessa mustavalkoisten Suomi-filmien ajassa, maaseutupitäjässä. Tarina ei loppujen lopuksi ole aivan mahdoton, kunhan ensin pääsee yli siitä odotuksesta, että pitäisi olla jotain vauhtia tai jännitystä. Kyllä se mies koskeen oli pudonnut, vai pudotettiinko hänet sinne sittenkin? Metropoliitta kertoilee asioista jälkeen päin kuvaillen, kuin koulupojan ainekirjoituksessa. Mitään nasevaa dialogia, tai ylipäänsä dialogia, hän ei harrasta.

Kirjan henkilöihin kohdistuva huumori on lempeää ja kaikkia epätäydellisyyksiä ja erheitäkin ymmärretään.  Sehän tietysti kirkonmiehelle hyvin sopii. Ainoa viittaus piispan omaan aiempaan elämänpiiriin kirjassa löytyy siitä, että osa päähenkilöistä on Karjalan evakkoja, sieltä itäisemmältä syrjältä. 

Tämä kirja oli ilmeisesti sekä piispan että kustantajan ’ensimmäinen harjoitus’, sillä seuraavakin opus Panteleimonilta on jo julkaistu. Ehkä se pitäisi lukea ja katsoa, mihin suuntaan hänen tyylinsä kehittyy? Neuvokasta pappia ei hänellä ainakaan vielä ollut rikoksia ratkomassa, vaan toimessa hääri enimmäkseen lukihäiriöinen pulska poliisimies.

Automobiili hakee tirehtöörin

Virpi Hämeen-Anttila on tunnettu ennen kaikkea Intian ja muiden itäisten kulttuurien tuntijana ja tutkijana. Hän on toki kirjoittanut myös jo ison liudan romaaneja – enemmän tai vähemmän kai viihteeksi luokiteltavia. Dekkaristina hän on aloittanut vasta hiljattain, mutta tuottanut jo kolme Björk -kirjaa; viimeisin on nimeltään ’Kuka kuolleista palaa’ (2016). Nimessä on sanaleikkiä, huomasin päästyäni kirjan loppuun.

En ole lukenut kahta aiempaa Björkiä, mutta se ei mitenkään haitannut. Sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björkin seikkailuihin pääsee kyllä helposti mukaan, niin hyvin teksti pohjustaa eteen tulevat henkilöt ja tapahtumat. Björk ei ole poliisi eikä siis yksityisetsiväkään, vaan ylemmissä yhteiskuntaluokissa sujuvasti liikkuva vielä nuori virkamies, jonka sosiaalinen omatunto herkistää auttamaan apulaisenaan nokkelaa köyhää kengänkiillottajapoikaa. Hämeen-Anttila on sijoittanut tapahtumat kuohuvalle 1920-luvulle. Juuri päättynyt sisällissota, Venäjän vallankumous, kieltolaki, alkava nousukausi ja epäselvä kansainvälinen tilanne luovat värikkäitä mahdollisuuksia juonenkuljetukseen.

Teksti on pääosin selkeää, helppolukuista yleiskieltä. Kengänkiillottajan repliikit ovat toisinaan paksua stadin slangia, mutta ei jatkuvasti. Sinne tänne perustekstin joukkoon on ripoteltu ’vanhanaikaisia’ ilmauksia, kuten ’illusiooni’, ’reklaami’ tai ’telefooni’. Se tuntui ärsyttävän päälleliimatulta, kun kieli ei kuitenkaan kokonaisuudessaan voinut olla 1920-luvun suomea, vaan ihan tätä nykykieltämme. Siihenkin kuitenkin tottui, tai sitten se loppua kohden väheni, koska se ei myöhemmin enää vaivannut.

Tämän kirjan luki helposti ja nopeasti. Juonenkäänteitä oli useampia, eivätkä kaikki ratkaisut olleet aivan ennalta-arvattavia, joten mielenkiinto kyllä pysyi yllä loppuun asti. Tämä Björk on turvallisesti ’positiivinen sankari’ jolle lopulta, vaikka mutkien kautta, aina käy hyvin ja joka on hyvien puolella, vaikka kuinka muuhun houkuteltaisiin. Cozy-dekkari, ilman muuta.

Koston käsi on pitkä

Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin 2016 julkaisema ’Tähtisilmä’ on hänen toinen dekkarinsa. Siinä seikkailee osittain samoja henkilöitä kuin ensimmäisessäkin, mutta juonellisesti tarinat eivät ole suoraa jatkumoa. Ensimmäisessä kirjassa ruumis löytyi Kansalliskirjastosta, ’Tähtisilmässä’ niitä löytyy pitkin Helsinkiä ja jutun alku kiertyy 1990-luvun lamaan ja Suomenlinnan Kustaanmiekkaan.

’Tähtisilmä’ aiheuttaa lukijassa ensin pientä hämmennystä. Ylikirjastonhoitaja on tietenkin erittäin laajasti lukenut ja selvästi myös hyvin notkea kirjoittaja; kieli on nasevaa ja sitaatteja ja tyylillisiä esikuvia voi löytää monelta eri taholta. Heti alkuun juoni vaikuttaa aika rajulta ja tapahtumat etenevät varsin kovapintaisten jännäreiden tyyliin. Sitten kuvaan astuu Etsivätoimisto Kalju ja Kihara. Mikä nimi! Ai tämä onkin tällaista huumoria, nämä tyypithän ovat epäonnisia kuin Z-Salamapartion Mats ja Rauski..

Sekin luulo osoittautuu vääräksi. Kirjassa on kyllä huumoria, mutta se ei ole hassua toilailua, vaan hyvin mustaa. Juoni ja tarinan taustalla oleva aihe ja tapatumasarja eivät oikeastaan muunlaista huumoria voi synnyttääkään. Kalju ja Kihara ovat aika outo parivaljakko; tanakka ikuinen humanistimies ja vahva, topakka maahanmuuttajanainen, jotka eivät ole yksityiselämässä pari.

Välillä tarinassa on suvantovaiheita, joissa lukija pääsee hihittelemään henkilöiden hauskoja murjaisuja tai kirjailijan mainioita kuvauksia ihmisistä ja asioista. Sitten äkkiä juoni taas tiivistyy ja käy loppua kohden todellakin jännittäväksi. Ratkaisu ei ole sellainen, kuin odottaisi. Itse asiassa en ole ihan varma, kuinka Kaljun ja Kiharan lopulta kävi. 

Kaikki päättyy jälleen kirjailijalle tutuille nurkille, lähelle Kansalliskirjastoa, Senaatintorin alle. Ei auta, vaikka välttelisi aukeita paikkoja ja suuria ihmisjoukkoja.

***