Suoraselkäisyyden ylistys

Näin toukokuussa liput liehuvat usein; muistetaan työväkeä, ylioppilaita, äitejä, suomalaisuutta ja sodissa kaatuneita. Mitä tästä juhlasumasta enää puuttuu?

Ensi vuonna koittavaa itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaa valmistellaan niin ikään jo tänä keväänä monin tavoin. Odotan ja toivon, että suunnittelijat löytävät suomalaisuudesta tulevaan juhlavuoteen jotain raikasta ja sykähdyttävää. Ei siis joka kaupunkiin ja kesäteatteriin Tuntematonta sotilasta, vaan jotain ihan muuta, kiitos.

Suomalaisen kirjallisuuden kestosuosikkeihin, Väinö Linnan ’Täällä Pohjantähden alla’ -hahmoihin en minäkään kyllästy, mutta niiden rinnalle haluan nostaa Eeva Joenpellon ’kunnialla’ ja ’ihmisiksi’ elämäänsä elävät henkilöt.  Joskus he ovat niin järjettömän suoraselkäisiä, että vallan jäykistyvät haarniskansa sisään ja kuolevat sinne seisaalleen, mutta ovat yhtä kaikki ihailtavan komeita hahmoja.

Sitä paitsi heidän kaltaisiaan on kansassamme elänyt ja ollut, ihan oikeasti. He osaltaan pitivät suomalaista yhteiskuntaa pystyssä silloin, kun sitä uhkasivat erilaiset ääriliikkeet, sodat tai ’iske, rahasta ja poistu’ -miehet. Lieneekö heitä enää muualla kuin kirjallisuudessa?

Varokaa keski-ikäistä naista

Mikä etiäinen lie päähäni iskeytynyt, kun kevään korvalla sain yllättäen ajatuksen lukea uudestaan Eeva Joenpellon kuulun Lohja-sarjan ensimmäisen kirjan, ’Vetää kaikista ovista’ (1974).  

Muistan, kuinka muinainen lukion äidinkielen opettajamme luetutti kirjan meillä silloin melko tuoreeltaan. Ymmärsin, että hän piti sitä suuressa arvossa ja kyllähän kirjasta jo tuolloin kirjoiteltiin paljon lehdissäkin. Kirjasta ei tietenkään silloin vielä tiedetty tulevan Lohja -sarjan ensimmäinen teos, mutta jotain merkittävää kyllä havaittiin tapahtuneen.

Luin siis kirjan koulua varten ja pidin siitä muistaakseni laimeasti. Osasin jo Pohjantähden melkein ulkoa, koska se oli kesien sadepäivien kestolukemiseni ja pystyin sijoittamaan Joenpellon kirjan tapahtumat ajallisesti samoihin historian vaiheisiin, sisällissodan päättymiseen ja 1920-luvun jännitteiseen nousukauteen, mutta mitään järisyttävää vaikutusta kirja ei tehnyt.

Nyt kun palasin kirjan ääreen neljäkymmentä vuotta vanhempana, oli tunne täysin toinen. Suorastaan haukoin henkeäni ja välillä laskin kirjan käsistäni kävelläkseni hiukan ja sulatellakseni päässäni risteileviä ajatuksia. Kerrassaan loistavaa ihmiskuvausta! Pinnalta katsoen ei tapahdu niin suuria; ainakaan tilanteita ei suuremmin dramatisoida vaan niistä ikään kuin kerrotaan jälkikäteen tai kuullaan huhupuheena, mutta henkilöiden sisällä myllertävät tunnetilat ja ajatuksista nousevat syyt, jotka johtavat toiminnassa näkyviin seurauksiin, on kuvattu uskomattoman intensiivisesti. Ihmisten sisällä vellovan hurjan energian melkein tuntee lukiessaan.

Tajuan nyt, etten silloin muinoin teininä kerta kaikkiaan olisi pystynytkään ymmärtämään niitä kirjan hahmoja, jotka nyt olivat tässä toisessa lukukokemuksessa ne merkittävimmät. Poskeni sai nyt hehkumaan tuo säyseäksi ylenkatsottu, melkein huonekalun asemaan avioliitossaan alennettu keski-ikäinen kauppiaanrouva Salme, raivoisan sisunsa viime rippeillä hengissä pysyvä, lähes kaiken menettänyt punaleski Tilta ja jopa Salmen ikivanha piika Mari, joka venäläisten klassikkonäytelmien njanjojen tapaan haahuilee ikään kuin ylimääräisenä tilanteisiin, sotkee, unohtelee ja kuitenkin lausuu puolivahingossa suurimmat totuudet  ’jotka viäl multakokkareenakin muistaa’. 

Olin lukiolaisena varmaankin henkisesti lähinnä nuorempia naishahmoja; lapsellista Anjaa tai mukavuudenhaluista Inkeriä, jos nyt yleensä pystyin vielä kehenkään heistä samaistumaan. Kirjan miehet ovat ulkonaisesti toiminnan eteenpäin viejiä; he määräävät, ostavat, rakennuttavat, juonittelevat, pyrkivät asemiin, voittavat tai häviävät. Aika useinkin häviävät.  Heissä Joenpelto tekee jaon suoraselkäisiin ja ketkuihin, mutta heidän sisäinen maailmansa ei ole niin pakahduttava kuin naisten, joiden kuvaajana Joenpelto on tässä kirjassa aivan huikean hyvä.

Samoista henkilöistä Joenpelto kirjoitti Lohja -sarjaa vielä kolme kirjaa lisää. Niistä syntyi komea pitkä historian kaari, samaan tapaan kuin Koskelan suvusta Pohjantähdessä. Seuraavat kirjat eivät kuitenkaan yllä tunnelmassaan ’Vetää kaikista ovista’ -tasoiseen huimaan energialataukseen.

Ihmisiksi on voitava elää

Puhuin etiäisestä edellisessä siksi, että en ollut ajatellutkaan Eeva Joenpeltoa moneen vuoteen, kunnes sitten äkkiä päätin lukea ’Vetää kaikista ovista’ uudelleen. Ja kappas vaan, suunnilleen viikko tuon havahduttavan lukukokemuksen jälkeen huomasin kirjaston hyllyssä uudehkon Eeva Joenpelto -elämäkerran. Helena Ruuska oli kirjoittanut syksyllä 2015 ilmestyneen ’Eeva Joenpelto, Elämän kirjailija’-teoksen. Nappasin sen heti luettavakseni. Nyt on taas Joenpellon aika!

Joenpellosta on tehty elämäkerta aiemminkin; uskontotieteilijä Tiina Mahlamäki kirjoitti hänestä jo 2009 ja selailin senkin kirjan nyt läpi, kun kerran Joenpeltoon oikein sukelsin. Eeva Joenpelto oli uransa ajan WSOY:n kirjailija ja kustannustalonsa ’suuri tähti’ 1970- ja 1980-luvuilla. Finlandia-palkinnon hän sai ’viimein’ 1994 kirjasta ’Tuomari Müller, hieno mies’. Ruuskan kirjoittama uudempi elämäkerta on saanut tukea WSOY:n säätiöltä ja kustannustalon henkilöstö ja arkistot ovat olleet käytettävissä. Kirjoittajan ote on nyt ’rempseämpi’ kuin ensimmäisessä elämäkerrassa; toisten kirjailijoiden kateelliset kommentit, Joenpellon avioeron katkerat vaiheet ja molempien poikien traagiset kuolemat esitetään suoremmin. En tiedä, tuliko esille silti mitään merkittävästi aivan uutta, mutta kuva on toki elävämpi, rosoineen kaikkineen.

Eeva Joenpelto syntyi 1921, joten hänen lapsuudessaan sisällissodan tapahtumat, arvet ja katkeruudet olivat aikuisten puheissa ja asenteissa vielä aistittavissa. Joenpellon suvusta löytyi vääryyksiä ja taloudellisia menetyksiä kokeneita isovanhempia, vanhemmat taas surivat menettämiään lapsia; toiset menehtyivät tauteihin ja juuri aikuiseksi ehtineen pojan vei toinen maailmansota. Menetykset, tappiot, luopumiset ja hautajaiset toistuivat. Silti Eeva Joenpellon elämä oli myös hyvää ja ’parempiosaista’; hän eli suhteellisen hyvinvoivaa maalaiselämää, pääsi kouluun, saattoi opiskella ja hankkiutua Helsinkiin töihin.

Avioliitto kustannustoimittajan, myöhemmin kustannusyhtiö Tammen toimitusjohtajan, Jarl Hellemannin kanssa teki Joenpellon elämästä laajasti koti- ja ulkomaisen kirjallisuuden ympäröimää. Hän tiesi ja tunsi tarkkaan myös kustannusmaailman sisäiset kiemurat; ongelmat ja mahdollisuudet. Oma kirjailijanura alkoi varovasti 1940-luvun lopulla. Vuonna 1955 ilmestynyt ’Neito kulkee vetten päällä’ oli ensimmäinen suurempi menestys. Kirjoja syntyi tasaiseen tahtiin suunnilleen parin vuoden välein ja hän oli julkaissut jo 16 kirjaa ennen vuoden 1974 kesää.

Elämäkerran mukaan Joenpelto oli jo kauan kamppaillut avioliitossaan, mutta uskoi ja toivoi vielä asioiden korjaantuvan. Pojallakin oli vakavia ongelmia. Kirjailijan oma terveys reistaili, etenkin niska ja kädet kipeytyivät sietämättömästi. Kun aviomies kuitenkin ilmoittaa lähtevänsä lopullisesti, itsensä hylätyksi ja loukatuksi tuntenut, ahdistunut Joenpelto teippaa kipeät kätensä ja sulkeutuu kesäksi saunakamariinsa kirjoittamaan raivon vallassa muutamassa viikossa valmiiksi lopullisen version työn alla olleesta kirjastaan. Kustantaja pistää oitis painokoneet hyrräämään ja ’Vetää kaikista ovista’ on syksyn Tapaus. Jälkiviisaana voi todeta, että tuo lataus totta vie tuntuu tekstissä. Eipä tarvittu tarinankuljetuksen avuksi turhanaikaista vatvomista, lässytystä tai luonnonkuvausta.

Lohja-sarjan menestyksen siivittämänä Eeva Joenpelto saattoi ulkoisestikin elää kirjojensa henkilöhahmojen tapaan pää pystyssä ja kunnialla, vaikka elämä kuinka murjoi. Kotimaisemiinsa Sammattiin hän rakennutti valtavan, runsaat 32 metriä pitkän hirsitalon. Tämä Vares-Kantola oli tyyliltään menneen ajan suuren maatalon päärakennus, mutta sitä asui vain Joenpelto kissoineen. Talo on viime vuodet toiminut WSOY:n Säätiön hallinnoimana kirjailijaresidenssinä, vuonna 2004 kuolleen Joenpellon testamenttimääräyksen mukaisesti.

Jaksaa, jaksaa, jaksaa

Eeva Joenpelto näyttäytyi julkisuudessa uhmakkaan pystypäisenä, vahvana naisena, mutta ei halunnut tulla määritellyksi ’naiskirjailijaksi’ tai ’vahvojen naisten esiin nostajaksi’ eikä tahtonut feminismin sanansaattajan rooliakaan. Tästä huolimatta juuri naisten kuvaajana Joenpelto oli selkeästi parhaimmillaan ja osuvimmillaan. Hän kirjoitti toki myös miehistä, paljonkin, ja myöhempien kirjojen ihanteelliset, suoraselkäiset, hienot ja melkeinpä yli-kunnialliset päähenkilöt olivat nimenomaan miehiä. Ehkä hän halusi tuoda julki, että tällaisiakin miehiä on, vaikka he jäävät liian usein röyhkeämpien varjoon.

Joenpellon viimeiseksi kirjaksi jäi vuonna 2000 ilmestynyt ’Uskomattomia uhrauksia’. Siinä päähenkilönä on jälleen kelpo mies, kaikkensa maataloudelle ja osuustoiminnalle uhrannut agrologi Nygren, jonka koko elämä on luhistumassa. Kelvoton liikkeenjohto ja pröystäily kaataa osuustoiminnallisen yrityksen, maaseutu-yrittäjät eivät saa enää mistään tukea ahdinkoonsa ja Nygren itse päätyy parantumattomasti sairaana kalsean ja teknokraattisen hoitokoneiston kynsiin.

Tässä kirjassa jo 79-vuotias Joenpelto ei etäännytä tarinaansa historiallisen epookin turviin, vaan karu aikalaisnäkymä on kuin suoraan kenen tahansa tuttavapiiristä. Oman pojan pitkitetyn kuolinkamppailun seuraaminen toi varmasti Joenpellon tässä kirjassa esittämään sairaanhoidon kritiikkiin erityistä poltetta. Elämä on luopumista ja tämäkin kirja päättyy hautajaisiin. Hienot miehet haudataan, ketkummat jatkavat edelleen ja sitkeä nainen, tässä tapauksessa vanha kampaaja väsyneillä jaloillaan, pitää pystyssä romahtelevia sukulaisiaan.

Hyvä Suomi!

***