Tolstoita paloittelemassa

Kirjailija Tolstoi, venäläisille usein kreivi Tolstoi, tai sitten tuttavallisemmin Lev Nikolajevits, on maailmankuulu ja minullekin päällisin puolin ’tuttu’, mutta ei kuitenkaan mikään sellainen suosikkini, josta tietäisin paljon.Siksi olikin uteliaisuutta herättävää törmätä lauseeseen ’Onpa harmi, ettei Tolstoi ole vesimeloni eikä häntä voi jakaa kahteen osaan’. 

Näin hänen tuotantoaan ja merkitystään oli arvioinut sanomalehti ’Kazanski Telegraf’ vuonna 1908, kirjailijan 80-vuotispäivän kunniaksi tehdyssä jutussa. Lauseella viitataan siihen, että suurten romaanien ’luovaa taiteilijaa’ on varsin helppo arvostaa, kun Sota ja rauha tai Anna Karenina on rämmitty läpi, mutta mitä oikein pitäisi ajatella siitä ’toisesta puolikkaasta’ eli hänen monista uskonnollis-filosofisista palopuheistaan ja kirjallisista julistuksistaan. Sepä se.

Tämä ja monet muut viitaukset ja pohdinnat Tolstoin tuotannosta ja olemuksesta tulivat vastaani, kun luin Martti Anhavan, Tintti Klapurin ja Mika Pylsyn toimittamaa esseekokoelmaa ’Mitä Tolstoi todella sanoi’. Siitä sainkin oivallisen ’tukirangan’ jonka ympärille saatoin koota tämänkertaisen Tolstoi -kirjakolmikkoni.

Nykyään kaiken tasoiset sanomiset ja kirjoittamiset saavat näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa ja toisaalta myös paljastuvat ja pompahtavat sieltä sanojansa silmille ties kuinka pitkän ajan kuluttua.  Näin kävi tietysti jo toista sataa vuotta sitten, mutta pienemmässä mittakaavassa. Tunsin sympatiaa vanhaa Tolstoita kohtaan, kun luin, kuinka hän oli itse raapustanut omaan tekstiinsä reunahuomautuksen ’tämä tuntui selkeämmältä ajatellessani’.

Presidentti Niinistö oli muutama vuosi sitten hyvin ärsyyntynyt, kun Turun kirjamessuilla esiteltiin kaksikin hänestä tehtyä elämäkertaa, joiden tekemisen prosessiin hän ei ollut osallistunut. ’Tässä tuntuu siltä, että on tullut elävältä nyljetyksi’, hän protestoi. Saatan ymmärtää tunteen. Toisena ääripäänä ovat sitten ne monet julkisuudesta elävät, joiden ’elämäkerrat’ nykyään lähes täyttävät syksyn kirjauutuuksien esittelypalstat. Parhaimmista on tyrkyllä jo toinen tai kolmas elämäkerta, kun uutta paljastettavaa on taas saatu kaavittua jostain roskiksesta, vaikka kohteen ikä alkaa hädin tuskin nelosella.

Kuolemansa jälkeen edes jollain lailla merkittäväksi tai kiinnostavaksi luokitellut joutunevat useinkin tutkijoiden ja kirjoittajien monenlaisen ’paloittelun’ ja ’nylkemisen’ kohteiksi, eikä protestointiin ole juurikaan mahdollisuuksia. Ehkä se on ’jälkimaineen’ havittelun hinta. 

Amerikkalainen kirjallisuusprofessori Jay Parini repi auki Tolstoin elämän viimeiset kuukaudet fiktioromaanissaan ’Viimeinen asema’. Parini nojasi teoksensa sekä Tolstoin omiin, että monien hänen läheistensä päiväkirjamerkintöihin.

Monena saa tämä Lev Nikolajevits määrittelijöidensä mukaan olla: toisille ihmiskunnan pelastaja ja profeetta, vaatimaton puhdas venäläinen maalainen, suuri taiteilija, toisille panteisti ja pakana, mustasukkainen itsekäs aviomies, salaa pedofiili, ajattelultaan konservatiivinen kreivi, kasvissyöntiä ja siveyttä suositteleva guru, jolla on kolmetoista lasta, pasifisti…Varhaisessa omassa pienoisromaanissaan ’Sevastopoli’ hän vaikuttaa olevan enemmänkin isänmaallista nostatusta tarjoileva rintamakirjeenvaihtaja. 

 

Vallinsarvella savuavat tykit

Kirjaston poistomyynnistä kauan, kauan sitten hankkimani ’Sevastopoli’ on pieni, melkein muistikirjan kokoinen nide, jolla on mustalta marmorilta näyttävät pahvikannet. Se on Werner Söderström Osakeyhtiön Porvoossa painattama, vuodelta 1912 oleva ’toinen, uudestaan suomennettu painos’.

Suomentajan nimeä en niteestä löytänyt, mutta se lienee Walter Groundstroem. Tolstoi julkaisi alkuperäisen teoksensa 1850-luvun lopulla, melko tuoreeltaan 1855 päättyneen Krimin sodan ja Sevastopolin piirityksen jälkeen.

Ei ole kerrassaan epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi vanhaan venäläiseen kirjallisuuteen kuuluva teos. Kerronta alkaa aamuruskosta, maiseman kuvauksesta. Meren kimalluksesta, sumusta, kaukaisesta jylinästä. Ensimmäinen puhuttu repliikki onkin jo ’ Teidän jalosukuisuutenne, suvaitkaa’, kun soutaja tarjoaa kyytiä upseerille. Tämän venäläisemmäksi ei dialogi tule! Eikä kovin pitkälle päästä tarinassa, kun jo kuullaan huomautus: Se on emäntäni…älkää panko pahaksenne, jalosukuisuus, tiedättehän te akkaväen, tyhmiä lavertelevat!

Tolstoita on useasti myöhemmissä arvioinneissa haukuttu misogyyniksi, naisten vihaajaksi. Ehkä hän sellainen olikin. Ainakaan hänen henkilöinään ei juurikaan esiinny miellyttävästi kuvattuja naisia, joille kävisi hyvin. Hysteerisiä, älyttömyyksiin asti uhrautuvia ja onnettomuuteen suistuvia sen sijaan riittää.  Se näyttää kyllä olevan tyylinä myös muilla venäläisillä 1800-luvun mieskirjailijoilla, ei sen puoleen?

’Sevastopoli’ kuvailee venäläisten kannalta huonosti menevää sodan loppuvaihetta, jossa tämä kunniakas Krimin satamakaupunki ja sen linnoitus joutuu lopulta antautumaan ranskalaisille. Sodankäynti on jo varsin kaoottista säntäilyä. Tappamisen turhuutta ja kaikkialla lojuvien uhrien verisyyttä Tolstoi kyllä paheksuu, mutta jättää silti hävinneetkin venäläiset uhossaan puimaan nyrkkiä viholliselle. ’Tämä otetaan takaisin’…

 

Aikaansa edellä ja jäljessä yhtä aikaa

Venäläisen kirjallisuuden seura järjesti yhdessä Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden opintosuunnan kanssa 2019 luentosarjan, jonka perusteella rakentui lukemani yhdentoista kirjoittajan esseekokoelma ’Mitä Tolstoi todella sanoi’(2021).

Kirjoittajat, jotka ovat kirjailijoita, tutkijoita tai kääntäjiä, tuovat jokainen mukavasti erilaisen ja eri asioihin kohdistuvan näkökulmansa Tolstoin teksteihin, joten esseekokoelmasta on tullut virkistävän monipuolinen. Ennen muuta se tekee uteliaaksi.

Tulee tunne, että pitäisi lukea enemmän, tutkia tarkemmin, etsiä vielä jotain täydentävää. Tolstoihan ehti pitkän ikänsä aikana olla asioista montaakin mieltä.

Hänen teoksistaan muistetaan esimerkiksi suuret, innostavat sotakuvaukset. Hän ymmärsi ’sodan lumon’, olihan hän itsekin ollut taisteluissa upseerina. Neuvostoliiton aikaan lyötiin elokuva-alan maailmanennätys vyöryttämällä peräti 120 000 avustajaa sotimaan ’Sotaa ja rauhaa’ kuvattaessa. Myöhemmällä iällään Tolstoista kehittyi kuitenkin julistava, ehdoton pasifisti.

Entäs uskonto sitten? Tolstoi riitaantui Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän Synodin kanssa niin, että tuli ’kirkosta erotetuksi’, vaikka nimenomaan korosti, että kaiken elämässä pitäisi perustua Vuorisaarnan oppeihin. Hänen teesinsä olivat, että ihmisen pitää elää kiivastumatta, pitää pyrkiä nujertamaan aistillisuutensa, ei pidä vannoa mitään valoja, ei pidä kostaa pahaa pahalla tai väkivallalla ja muutenkin pitää rakastaa vihollistaan.

Näistä ajatuksistaan hän sai tuolloin kansainvälistä mainetta paljon enemmän kuin hieman ’ikävystyttäviksi järkäleiksi’ luonnehdituista romaaneistaan. Enemmistö ihmisistä ei näitä hänen oppejaan kuitenkaan noudattanut eikä varsinkaan oman maan leniniläisiltä bolsevikeilta tullut kuin irvisteleviä kommentteja.

Taiteesta ja taiteilijoistakin Tolstoi ehti sanoa monenlaista. Yhdessä lausumassaan hän otaksui, että työtätekevä kansa mieluummin jää vaille kaikkia maailman tauluja, runoja ja sinfonioita, jos se vain pääsee ruokkimasta noita vetelyksiä.  Alkoholinkäytön turmiollisuudesta hänellä oli monia esimerkkejä, kuten täysin turha Eiffel-torni: ’Valtavat määrät työtä ja metallia haaskataan torniin, jonne vain kiivetään, ollaan siellä kotvanen ja kiivetään takaisin alas. Voisivatko ihmiset muka ikinä selvin päin tehdä tämmöistä?’

Kuten professori Juhani Niemi esseekokoelmassa toteaa, Tolstoi elää meidän 2000-luvun näkökulmassamme ennen muuta kaunokirjallisilla ansioillaan, suurelta osin riippumatta siitä, millaisia aatteita hän on hengentuotteissaan nostanut esille.

 

Junan n:o 12 matkustaja

Jay Parini julkaisi teoksensa ’The Last Station’ 1990 ja suomeksi ’Viimeinen asema’ saatiin 2008 Laura Jänisniemen kääntämänä.

Kuten Parini jälkisanoissaan toteaa, teos on kuvitteellinen tarina, joka sai kimmokkeensa kirjoittajan saatua käsiinsä Tolstoin viimeisenä sihteerinä toimineen Valentin Bulgakovin päiväkirjan vuodelta 1910.  Setvittyään muita Tolstoihin liittyviä dokumentteja Parini huomasi, että samalta ajalta oli saatavissa myös Tolstoin omia päiväkirjoja, hänen vaimonsa Sofia Andrejevnan päiväkirjat, Tolstoin lasten päiväkirjoja, Tolstoin luona asuneen innokkaan ’seuraajan ja opetuslapsen’ Vladimir Tsertkovin päiväkirjat, perhelääkärin muistiinpanoja ja muutamia muita syksyn 1910 tapahtumiin liittyviä dokumentteja,

Näitä tutkimalla alkoi syntyä kirjava, toinen toisensa päälle kietoutuvien lähteiden kertoma näkemys siitä ’mitä tapahtui’. Vaikka kirjassa levitetäänkin näkyville lähes kaikki ’henkilökohtainen likapyykki’, on lopputulos yllättävän tyylikäs. Melkeinpä kaunis.

Kirjan Tolstoi on jo vanha, raihnas ja ristiriitojen repimä. Henkinen kriisi oli saanut hänet ensin luopumaan yläluokkaisista seurapiireistä ja sitten myös asemastaan ’suurena kirjailijana’, mutta vetäytyminen maaseudulle ja perintötilan, Jasnaja Poljanan, pieniin ympyröihin, ei ollut tuonut rauhaa.

Päivittäinen elämä on hyvin jännitteistä, sillä perheenjäsenten välit ovat syvästi rikkonaiset ja he vetävät kaikki muutkin kiistoihinsa mukaan. Tolstoin ja hänen vaimonsa myrskyisä suhde ei ole edes vanhuudessa rauhoittumaan päin, päinvastoin. Puolueettomana pysytteleminen ei tahdo onnistua keneltäkään ja ’vihollisensa rakastamista’ suosittelevan ’profeetan’ hermot ovat katkeamispisteessä.

Tolstoi lupaa yhdessä kirjeessä vaimolleen olla antamatta kenellekään päiväkirjojaan, joissa hän kuvaa ’riitojamme ja kamppailujamme’, jotta pahansuovat elämäkertakirjailijat eivät tulevaisuudessa käyttäisi noita sivuja. Vaimo ei sitä usko, varsinkin kun käy ilmi, että päiväkirjat on jo annettu vaimon suuresti inhoaman Tsertkovin haltuun.

Viimein vanha Tolstoi tekee päätöksensä: hän lähtee kotoaan lopullisesti. Aamuyön tunteina hän pakenee vaimoaan ensin läheiselle rautatieasemalle odottamaan aamun ensimmäistä junaa. Muutaman päivän hän viettää läheisessä luostarissa, sitten käväisee sisarensa luona ja jatkaa matkaansa jälleen. Kotiin hän ei aio palata enää koskaan.

Sanomalehdet repivät tapahtuneesta kohuotsikoita ja perheenjäsenet pommittavat toisiaan kirjeillä. Perhelääkäri on huolissaan. Kaikki huipentuu pienellä Astapovon asemalla. Tolstoi on jo niin keuhkokuumeen heikentämä, että hän jää asemapäällikön taloon elämänsä viimeisiksi hetkiksi.   ’Kaikki me olemme matkalaisia tässä elämässä. Jotkut nousevat junaansa ja toiset nousevat pois, niin kuin minä.’

 

***

 

Afrikkalaista vinoa hymyilyä

Kuten olen useasti todennut, koen itseni erittäin eurooppalaiseksi. Se on minulle kotimanner ja kotikulttuuri, josta selkeästi ponnistan ja joka minua edelleen erittäin suuresti kiinnostaa. Euroopassa on minulle vielä paljon nähtävää ja uutta, ymmärrystä avartavaa luettavaa.

Maailmani ei tietenkään silti ole pelkästään Eurooppa, vaan asiat ja ilmiöt lainehtivat kaikkialle ja vaikuttavat toisiinsa. Eurooppa on aikojen kuluessa levittäytynyt maailmalla myös kolonialistisesti ja imperialistisesti; tavoilla, jotka aikoinaan olivat pitkälti hyväksyttyjä, mutta nykyään ei missään tapauksessa. Television ja netin maantiede- ja matkailuohjelmat ovat suoneet minulle kotiin linnoittautumisen aikanakin piristäviä mahdollisuuksia laajempiin kurkistuksiin toisiin kulttuureihin, myös eurooppalaisen kolonialismin kohteiksi joutuneisiin.

Useat ohjelmista ovat olleet brittiläisen BBC:n varsin korkealaatuista tuotantoa. Briteillä lieneekin tässä suhteessa paljon pureskeltavaa. Käsikirjoitusten painotukset ovat vaihdelleet tekijöidensä ja juontajiensa tavoitteiden ja näkemysten mukaisesti: toiset ovat tiivistäneet brittiläisen imperiumin annin valloitetuilla alueilla jääneen pakkokristillistämiseen ja krikettiin, toiset taas myöntäneet monet väärinkäytökset, mutta silti löytäneet myös pysyviksi jääneitä etuja, kuten ’toimivan hallintomallin’, ’kansainyhteisön tuen’ ja ’teknologisen infrastruktuurin rakentamisen’.

Jo muinaisista kouluajoista monet muistavat skottilaisen David Livingstonen, joka kelpasi ihanteeksi niin uskontotunnille kuin maantietoonkin. Hän tutkimusmatkaili vuosikausia Keski-Afrikassa, kartoitti maita ja jokireittejä, etsi Niilin alkua, kastoi alkuasukkaita kristinuskoon ja toimi lääkärinä. Kun hänestä ei kuultu mitään pitkiin aikoihin, häntä etsimään lähetettiin useampiakin partioita, ja amerikkalainen Henry Morgan Stanley ryhmineen hänet sitten viidakosta löysi ja esitti kuuluisan toteamuksen: Doctor Livingstone, I presume?

Livingstone ei lähtenyt Stanleyn eikä kenenkään muunkaan matkaan vaan jäi viidakkoon jatkamaan töitään ja ehkäpä jo pakkomielteeksi muodostunutta yritystään Niilin alkulähteen löytämiseksi. Kun jo vanha ja hapero Livingstone 1873 kuoli, hänen sydämensä haudattiin muiden sisälmysten kera kuolinpaikalle puun juureen, mutta kuivattu ruumis kannettiin läpi tiettömien taipaleiden ja 285 päivää kestäneen matkan päätteeksi se tuotiin rannikolle, nykyisen Tansanian alueelle, josta se laivattiin Englantiin haudattavaksi.

Tästä kantomatkasta on zimbabwelainen juristi ja kirjailija Petina Gappah kirjoittanut aivan erinomaisen nautittavan romaanin ’Pimeydestä loistaa valo’ (Out of Darkness, Shining Light), jonka Aleksi Milonoff on suomentanut heti ilmestymisvuonna 2019.

Tästä kirjalöydöstä riemastuneena etsin käsiini myös muuta Petina Gappah’in tuotantoa ja tämänkertainen kirjakolmikkoni muodostuukin nyt Gappah’in romaaneista ja novelleista. Lukemisjärjestykseni meni poikkeuksellisesti uudemmasta vanhempaan, eli ensin ’Pimeydestä loistaa valo’, sitten ’ Muistojen kirja’ ja sitten ’Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta’.

 

Retkikunnassa mukana luita ja suru ja tora

 

Tohtori Livingstone oli jo elinaikanaan tunnettu ja ihailtu, mutta varsinainen kuuluisuus hänestä muodostui kuoleman jälkeen. Paitsi hänen kuivattu ruumiinsa, kulki saattueen mukana myös hänen tavaroitaan ja ennen kaikkea papereitaan: tietoja havainnoista ja mittauksista, muistiinpanoja ja päiväkirjoja.

Petina Gappah on tutkinut Livingstone-materiaalit tarkkaan (laaja aineistoluettelo on kirjan lopussa) saadakseen mahdollisimman hyvät pohjatiedot, mutta sitten romaanissaan kääntänyt huomion pois tästä yhdestä valkoisesta englantilaisesta, siihen yli kuudenkymmenen afrikkalaisen joukkoon, joka hänen maallisia jäännöksiään kantaa.

Keitä nämä olivat? Mukana on tietenkin muutama pitkäaikainen, luotettu Livingstonen palvelija, mutta myös jokunen satunnainen mukaanliittyjä ja heidän perheenjäseniään. Tarvittiin myös suuri joukko  ’kantajiksi’ värvättyjä retkikunnalle välttämättömiä työläisiä ja muutamia elintärkeitä aseistettuja vartijoita.  Miten he ylipäänsä tulivat ryhtyneeksi tähän valtavaan urakkaan? Kaikilla on omat syynsä ja omat omituisuutensa, joita Gappah kuvaa herkullisesti.

Pääasiassa tarinaa kertovat Livingstonen ja retkikunnan äänekäs kokki, Halima, ja kristityksi kääntynyt afrikkalainen, nyttemmin pappiskokelas Jacob. Heidän suhtautumisensa niin tohtori Livingstoneen kuin eri uskontoihin ja elämään ylipäätään, ovat varsin erilaiset.

Kirjaa on todella palkitsevaa lukea. Siinä asioiden erilaisia tulkintoja tai näkökulmia ei ’hierota lukijan naamaan’ vaan ne on piilotettu näennäisesti neutraalien havaintojen joukkoon, mutta ne silti naurattavat. Retkikunnan vaiheisiin mahtuu tietenkin myös intohimoja, suruja ja monenlaisia vastoinkäymisiä. Heistä kymmenkunta on kuollut, ennen kuin he vihdoin näkevät kantamuksineen meren.

Itselleni oli silmiä avaavaa tarinan sivujuonteessa esille tullut seikka: myös idästä tuli Afrikkaan ulkopuolisia hallitsijoita ja orjakauppiaita. Arabit Omanista olivat perustaneet sulttaanikunnan ’sivupisteen’ Sansibariin ja toimineet siellä jo kauan ennen Livingstonen aikoja.  Jotenkin olen aina ajatellut orjakaupan tapahtuneen enimmäkseen vain länsirannikolta kohti Amerikkoja.

Afrikkalaisten kannalta lopputulos oli kai aika sama: idästä tultiin viemään heitä orjiksi Allahin nimeen ja lännestä tultiin viemään heitä orjiksi Kristuksen nimeen.

 

Älä katso minua noilla silmillä

 

’Muistojen kirja’ (alun perin ’The Book of Memory, 2015) on ilmestynyt suomeksi Tero Valkosen kääntämänä 2017.

Kirjan päähenkilö on Memory -niminen nainen, joka istuu Zimbabwessa, Hararen vankilassa elinkautista tuomiotaan murhasta. Hän kirjoittaa auki elämäntarinaansa ja muistojaan selostaakseen amerikkalaiselle journalistille, miten kaikki oikein kävi ja että hän ei murhaa tehnyt.

Petina Gappah kirjoittaa koukuttavasti. Tarina rullaa jännittävästi ja yllättävästi eteenpäin, eikä lukija pysty arvaamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miksi.

Memoryn muistot lapsuudestaan ja nuoruudestaan ovat erikoisia ja erityisiä, sillä hän on albiino, ilman tummaa pigmenttiä syntynyt zimbabwelainen. Albiinoilla on punertavat silmät ja heidän katsettaan pelätään.

Memoryn äiti epäili tyttären albinismin olevan ’pahan silmän’ tai noituuden aiheuttama kosto jostakin aiemmasta pahasta teosta. Koko perhe oli itseasiassa onneton ja kärsi väärinkäsitysten ja mielenterveyden ongelmien vyyhdestä. Memory ei vain voinut sitä lapsena ymmärtää eikä tietää, joten hän luuli monta asiaa pieleen ja moni elämän kannalta ’ratkaiseva muisto’ osoittautuu lopulta valheelliseksi ja väärin tulkituksi.

Yksityisen onnettomuutensa lisäksi Memory elää keskellä Zimbabwen valtion taloudellista syöksykierrettä. Varmaa on vain, että vaikka tänään on kurjaa, ovat asiat seuraavien vaalien jälkeen vielä huonommin.

Memorylle tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus parempaan. Hän pääsee kouluttautumaan ja saa hoitoa iho-ongelmiinsa. Kaikki saattaisi päättyä hyvin, ellei hän tekisi virhettä.

 

Lapselle nimeksi Autonomia

Petina Gappah opiskeli oikeustiedettä Zimbabwen Hararessa, Itävallan Grazissa ja Britannian Cambridgessa. Hän asui ja työskenteli mm. Genevessä, ennen kuin ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi. Nykyään hän asuu Zimbabwessa. Hänen novellikokoelmansa ’An Elegy for Easterly’ sai Guardianin esikoiskirjapalkinnon 2009 ja se ilmestyi samana vuonna suomeksi Seppo Loposen kääntämänä nimellä ’Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta’.

Novellit kuvaavat zimbabwelaista todellisuutta laidasta laitaan, mutta enimmäkseen naisten näkökulmasta ja enimmäkseen sieltä yhteiskunnan rupisemmalta laidalta. Sieltä, missä sukulaiset sotkeentuvat elämän jokaiseen asiaan ja jokaiseen päivään. Missä poliitikot, pastorit, nunnat, poppamiehet, parantajat, noidat ja pahat silmät limittyvät iloisesti keskenään eikä koskaan tiedä, mikä niistä auttaa. Ehkä ei mikään.

Easterlyn slummien hökkelit pannaan puskutraktorilla nurin parissa päivässä (ja etenkin yössä), etteivät ne pistä ikävästi silmään kuningatar Elisabetin valtiovierailun aikana. Siellä menee sitten samaan kasaan sekin yksi nainen, joka vastaan tullessaan nostaa hameenhelmaa ja sanoo kaikille: se tekee kaksikymmentä senttiä. Sitähän lapset ja nuoret eivät voi ymmärtää – nimittäin siksi, ettei semmoisella summalla saa tässä maassa yhtään mitään, kun inflaatio laukkaa miljoonissa prosenteissa.

Parempiin piireihin kuuluvat lentävätkin kaikille ostoksilleen Etelä-Afrikan Johannesburgiin. Niin kuin sekin ylätason virkamiehen toinen vaimo, viisitoista vuotta ensimmäistä vaimoa nuorempi, joka nyt huhkii ja rehkii kuntosalilla ja kosmetologilla hampaat irvessä pitääkseen itsensä timmissä kunnossa. Miehellä kun on nyt kaksikymmentäviisi vuotta ensimmäistä vaimoa nuorempi rakastajatar. Ja AIDS.

Monet tahtovat pois tästä maasta. Melkein minne tahansa. Hienointa olisi tietenkin päästä Lontooseen. Britannian suurlähetystö alkaa asettaa poikkeuksellisesti viisumirajoituksia entisen alusmaansa asukkaille. Ymmärtäähän sen. Mitä siitä nyt tulisi, jos toiseen maahan sillä lailla yht’äkkiä tunkisi laumoittain toisen maan asukkaita.

 

***

 

 

 

 

Vuosisatoja varten rakennetut

Jälleen toitotetaan mediassa suomalaisen rakentamisen surkeaa laatua. Siihen on jo saanut tottua, että vesi lilluu kellareissa ja perustuksissa ja katot vuotavat, mistä seuraa tietenkin rakenteiden homehtuminen. Nyt on sitten uutena murheena huomattu, että ilmanvaihto on 1960-luvulta asti tehty aivan pieleen. Pahinta on, että tämä kaikki on saatu aikaan ’annettuja ohjeita’ tarkasti noudattaen. Oi meitä! Eipä siis ihme, että meillä tuupataan puskutraktorilla nurin jo 1990-luvulla tehtyä rakennuskantaa.

Muualla sentään kiviset pyramidihaudat ja viidakkojen tai aavikkojen keskeltä löytyvät temppelit ovat säilyneet paljon kauemmin kuin niiden ammoisten rakentajien yhteiskunnat tai uskonnot. Joidenkin selviytyminen voidaan toki kuitata onnenkantamoiseksi: sattui olemaan sopiva ilmankosteus, ei-tuliperäinen maa, syrjäinen sijainti, jota kukaan valloittaja ei havitellut tuhotakseen.

Useimmat meille tutut vanhat pyhäköt, palatsit ja muistomerkit on kuitenkin jo aikoinaan tahdottu saada kestämään. Niihin on valittu sopivimmat rakennuspaikat, parhaat materiaalit ja kestävimmät tekniset rakenteet. Niitä ovat olleet luomassa aikakautensa taitavimmat tekijät.

Vanhan sanonnan mukaan maailmassa tarvitaan vain kahta ’perustyyppiä’ ihmisiä: insinöörejä ja taiteilijoita. Arkkitehtien pitäisi osata kurottautua kumpaankin suuntaan. Kuten antiikin roomalainen Vitruvius määritteli, arkkitehtuurin jakamattomien periaatteiden; lujuuden, hyödyllisyyden ja kauneuden, on onnistuneessa rakennuksessa toteuduttava yhtä aikaa.

Pariisin Notre Dame -katedraalin korjaustöiden edistymistä vuoden kevään 2019 tulipalon jälkeen on tullut seurattua sekä lehdistä että televisiodokumenteista. Paljon on kulutettu rahaa ja nähty vaivaa ja paikalle hankittu hienointa uutta teknologiaa, jolla 800 vuotta vanhoja rakenteita on koetettu saada ennalleen. Tätä kaikkea katsellessa arvostus ja ihailu muinaisia käsivoimin toimineita rakentajia ja taiteilijoita kohtaan nousee taivaisiin.

Katedraaleja ei rakenneta enää. Jättimäisiä moskeijoita tehdään vielä, kuten valtava Istanbulin Camlican moskeija, jonka presidentti Erdogan juhlallisesti avasi 2019. Sillä haluttiin muiden motiivien ohella tehdä myös kunniaa 1500-luvun Konstantinopolin kuuluisimmalle arkkitehdille, Sinanille.

Tämä johti minut tarttumaan turkkilaisen Elif Shafakin romaaniin ’Valkoinen elefantti’, jossa tuota osmanien kukoistuksen aikakautta ja koko ihmiselämän kirjoa peilataan Sinanin oppipoika Jahanin kautta.

Suomessakin on sentään jotakin saatu säilymään! Riemastuttava kotimainen tuttavuus kirjauutuuksien hyllyssä oli ’Rottien pyhimys’. Siinä kirjailija Anneli Kanto on antanut mielikuvituksensa lentää Hattulan vanhan kivikirkon seinämaalauksia katsellessaan. Muutama keskiaikainen kivikirkko meillä vielä on eikä seinämaalauksiakaan ole joka pitäjässä remontoitu kalkkimaalilla peittoon.

Ja se kolmas kirja…Piti tietenkin vihdoin lukea Victor Hugon ’Pariisin Notre Dame’, tuo ’vanha seikkailukirja’ 190 vuoden takaa.

 

Mestarin kädenjälki kirjoitetaan kiveen

Elif Shafak kirjoittaa englanniksi ja turkiksi. Olen lukenut muutaman kirjan häneltä aiemminkin. Alkuperäinen ’The Architect’s Apprentice’ on julkaistu 2014 ja suomeksi siitä tuli ’Valkoinen elefantti’ vuonna 2016 Maria Erämajan kääntämänä.

On kirjassa toki valkoinen elefanttikin, mutta nimenomaan arkkitehti Sinanin oppipojaksi päästyään nuori Jahan alkaa oivaltaa elämästä ja rakentamisesta merkittäviä asioita. Osan niistä voi ottaa käyttöön sellaisenaan, osa taas on vertauskuvaa, joka päti silloin aikoinaan ja on käyttökelpoista yhä.

Shafak juoksuttaa tarinassaan monia teemoja päällekkäin ja limittäin. Päällimmäinen kerros on, taas kerran, nuoren pojan kehityskertomusta, joka ajan kuluessa laajenee kokonaisen kulttuurin katsaukseksi. Naisten osana on tietenkin olla julkisuudessa näkymättömiä, mutta pientä kapinan yritystä Shafak on kirjaansa sisällyttänyt.

Osa kirjan viehätyksestä syntyy tietenkin silkasta ’eksotiikasta’, jonka muinaisen Konstantinopolin todella kansainvälisen vilinän ja itsevaltiaina hallitsevien sulttaanien kuvaaminen synnyttää. On kiehtovaa ajatella myös historian ’aikajanaa’: itäisen kristillisen kirkon upeimmaksi pyhäköksi aikoinaan rakennettu Hagia Sofia oli jo tuolloin, Sinanin aikaan, vanha ja ränsistynyt, remontin tarpeessa. Ja siellä se yhä vain on, tämän päivän Istanbulissa! Kuten on myös Suleimanin moskeija, Sinanin luomuksista ehkä kuuluisin.

Arkkitehti on synnynnäisen ’lahjan’ saanut käsityöläismestari, insinööri ja taiteilija. Mutta hän on myös vallan palveluksessa. Rakennushankkeille täytyy löytyä tilaaja ja rahoittaja. Rakennukset nousevat vallanpitäjän haluamaan paikkaan ja niiden tieltä hajotetaan kaikki muu. Kun ’suhdanteet’ muuttuvat tai joku toinen rakentaja tai toinen ’ideaali’ nousee suosioon, kaikki valtavin ponnistuksin tehty voidaan myös tuhota.

Se totta totisesti sattuu.

 

Saunavihdasta viikunanlehti

Kun keskiajan katolisessa kirkossa messu pidettiin latinaksi, eikä lukutaitoa eikä sen puoleen omalla kielellä kirjoitettua luettavaakaan ollut, olivat kirkkojen seinille maalatut kuvat opin ja opetuksen mieleen painamisessa aivan keskeisiä.

Siellä kirmasivat Aatami ja Eeva paratiisin outojen eläinten ja kasvien keskellä. Siellä väijyi hirmuinen piru valmiina nylkemään lisää syntisiä, joita muutama olikin jo malliksi nahkurin orsille nostettu. Siellä suorittivat ihmetekojaan monet pyhimykset, kukin oman erikoistumisalansa mukaisesti.

Anneli Kanto on kehitellyt ’Rottien pyhimys’ (2021) -kirjaansa Hattulan kivikirkon seinämaalausten tekijöiksi kolmen hengen työryhmän, jossa mestarina on Ruotsinmaalta saakka tullut kuuluisa Andreas Pictor ja hänen ’oikeana kätenään’ mestari Martinus. Kolmanneksi tarvitaan apupoika, joka hiertää värit ja virittelee telineet ja astiat ja juoksee sen seitsemät käytännön asiat. Joskus hän ehkä saa myös värittää jonkun yksinkertaisemman kohteen.

Maalaaminen nopeasti kuivahtavalle märälle pinnalle itse sekoitetuilla väreillä, pelkkää päivänvaloa hyödyntäen, on raskasta, välillä aivan näännyttävääkin työtä. Sen lisäksi ei yhtään tarvittaisi kaikkia muita ongelmia, mutta niitähän tietenkin tulee.

Todellisuudessa Hattulan 1500-luvun alun kirkkomaalareista ei ole jäänyt jälkipolville tiedon muruakaan, joten tapahtumiin on täytynyt hankkia innoitusta kuvista, ja siinä Kanto on käyttänyt mahdollisuutensa aivan hersyvästi. Niin paljon voi kuvista lukea ja päätellä, vaikka ne hiljaisia ovatkin. Miksi kuvissa joku, ilmeisestikin yksi maalareista, putoaa telineiltä? Kuka kumma on sakastin ikkunanpieleen kuvaksi päätynyt, liehuvan punakutrinen nainen? Hänkö on se rotilta ja hiiriltä suojaava Kakukylla – varsin harvinainen pyhimys? Oliko hänellä jokin erityissuhde Hattulaan?

Kanto kuvailee mehukkaasti Hattulan seurakuntaa, mahtipontista kirkonisäntä Klemettiä, pikkuruista pastori Härkäpäätä, latinannettuna Herckepaeus ja kaiken takana olevaa rahoittajaa, eli Hämeen linnanpäällikkö Åke Tottia. Jossain kaukana, kaukana leijuu henkenä myös piispa Arvid Kurki, jonka kaikkein korkeimpaan auktoriteettiin voidaan tarpeen vaatiessa vedota.

Ja nainen. Tässäkin kirjassa on nainen, siellä missä naisen ei tietenkään yhtään ole sopivaa olla.

 

Hyvä kyttyräselkä ja paha pappi

Victor Hugo oli jo Ranskan kuuluisimpia kirjailijoita, kun hän 1831 romaanillaan ’Pariisin Notre Dame’ nosti uudestaan niin ranskalaisten kuin muunkin maailman tietoisuuteen tuon vanhan katedraalin, joka oli jo jäänyt ’unholaan’. Siinähän se oli seissyt iät ajat paikallaan ja rapistunut ja kiinnostus sitä kohtaan oli kutistunut samaan tahtiin katolisen kirkon mahdin kanssa.

Kaikkien tahojen herännyt kiinnostus ja turistien uusi virta saivat aikaan myös sen, että Notre Dame’ssa aloitettiin 1840-luvulla melkein kaksikymmentä vuotta kestänyt korjaus- ja parannusurakka. Sen aikana katedraali sai muun muassa lisäkoristeeksi keskitornin, sen puurunkoisen ja metallilevyillä päällystetyn, joka nyt 2019 tulipalossa romahti poikki ja teki sisälle asti ulottuvan reiän kattoon.

Lähes ’kaikki’ tuntevat tarinan Notre Damen uumenissa asuvasta kellonsoittajasta, tuosta kyttyräselkäisestä ja yksisilmäisestä olennosta, jonka ulkonäön Hugo ilmeisesti rakenteli katedraalin katon reunassa vettä syöksevien ’gargoilien’, noiden kivisten ’rännihirviöiden’ mukaan. Sitä on lainattu niin moneen satuun, näytelmään, elokuvaan ja animaatioon, että sen voisi luulla olevan joku ikiaikainen antiikin taruhahmo.

Ajattelin, että nyt on sopiva hetki täyttää taas yksi aukko sarjasta ’kirjoja, jotka olisi pitänyt lukea jo ajat sitten’ ja etsin käsiini tuon 190 vuoden takaisen myyntimenestyksen. Kirjaston varastokokoelma tarjosi  luettavaksi WSOY:n kustantaman ja Huuko Jalkasen suomentaman version. Alkuperäistä ilmestymisvuotta en löytänyt, mutta arvatenkin se on hyvin kaukainen, jostain 1900-luvun alkupuolelta, arvelen. Minulla käsillä ollut nide oli kuudes painos, vuodelta 1995.

Taas voi äimistellä historian ’aikajanaa’: Hugon kirjoittama kirja on 190 vuotta vanha. Sen tapahtumat sijoittuvat tammikuuhun 1482, kun Ranskan kruununprinssi on menossa naimisiin Flanderin Margaretan kanssa, siis 539 vuoden takaiseen aikaan. Ja Notre Dame oli silloin jo hyvin vanha, sen pari sataa vuotta kestänyt rakennustyö valmistui 1345.

Hugon kertomuksessa vanha, salaperäinen, kaunis ja myös pelottava katedraali kätkee sisälleen suuria intohimoja. Turmion lähde on taas nainen, tietäähän sen. Pappi Frollo, hänen suojattinsa kellonsoittaja Quasimodo, vuohensa kanssa markkinatoreilla temppuja tekevä orpo Esmeralda ja monet nimeltä mainitut virkamiehet, sotilaat, tuomarit, aateliset ja kerjäläiset muodostavat värikkään ja meluisan otoksen vanhasta Pariisista.

Kirjassa tapahtumilla ei tietenkään ole mikään Disney-loppu, vaan tämä kolmiodraama huipentuu aikakautensa kauhuromantiikan mahtavimpien periaatteiden mukaisesti.

 

***