Väkijoukkojen voimasta

Kun näin kirjan, jonka nimi oli ’14.heinäkuuta’, tartuin siihen kiinnostuneena. Yhdistin päivämäärän mielessäni heti Ranskan suureen vallankumoukseen 1789 ja toisaalta nykyisen Ranskan kansallispäivään, jonka juhlinnasta suuren väkijoukon keskellä minulla on itselläni lämpimiä, miellyttäviä ja suorastaan ’kohottavia’ muistoja.

Heinäkuinen kuutamo, upea musiikki, tunne eurooppalaisesta yhteenkuuluvuudesta. Ah niin, se kaikki tuli koettua konsertissa Eiffel-tornin luona silloin, kun matkustaminen oli mahdollista ja suhteellisen turvallista. Pientä terrorismin pelkoa lukuun ottamatta.

Useimmiten suurten ihmisjoukkojen marssi yhdistyy mielessäni johonkin ylevään, voimakkaaseen ja pääosin myönteiseen. Yhä vieläkin silmäni tahtovat kostua, kun ties monennenko kerran näen television ruudulta tai näytöltä, kuinka marraskuisena iltayönä 1989 berliiniläiset tungeksivat rajanylityspaikoilta muurin toiselle puolen. He menevät nyt tästä, vihdoinkin! He vain menevät, heitä tulee lisää ja lisää ja lisää. Sotilaat katsovat ihmeissään, hamuilevat kivääreitään, katsovat ohjeita anovasti esimiehiään, mutta eivät onneksi tee mitään.

Aleksei Navalnyi kehotti hiljattain venäläisiä lähtemään kaduille ja toreille protestoimaan todeten, että hänet kyllä laitetaan telkien taa, mutta kaikkia hallintokoneisto ei millään pysty pidättämään, joten riittävän suuret joukot tulevat saamaan muutosta aikaan. Nähtäväksi nyt jää, kertyykö tarpeeksi väkeä.

Ranskalaisen Eric Vuillardin kirja ’14.heinäkuuta’ kertoo jälleen kerran, mutta hauskasti omalla tavallaan, selostuksen siitä, kuinka Bastiljin vankila Pariisissa vallattiin ja vallankumous lähti vyörymään edelleen. Samaan aikaan tästä maailmanhistorian käännekohdasta tietämätön kuningatar Marie Antoinette pelasi biljardia ruotsalaisen rakastajansa, kreivi Axel von Fersenin kanssa. Loistavaa, siitäpä syntyi kelpo kirjakolmikko!

Luettuani Vuillardin teoksen jatkoksi Carolly Ericsonin ’Minä, Marie Antoinette’ -kirjan ja etenkin Herman Lindqvistin elämäkerran ’Axel von Fersen’, sain ikään kuin kolme rinnakkaista, erilaista raporttia siitä, mitä oikein tapahtui.

Vallankumous Ranskassa jatkui hurmoksellisen alkupäivänsä jälkeen vielä monta vuotta. Kuningattaren elämän loppuvaiheet kyllä muistin jo ammoisista koulun historian kirjoista, mutta von Fersenin myöhempi synkkä kohtalo tuli yllätyksenä.

Väkijoukkojen voima voi valitettavasti olla myös järjetöntä ja valheellisesti nostatettua.

 

Köyhä kansa riehaantuu

Kirjailija Eric Vuillard sanoo kirjassaan ’14.heinäkuuta’(2020) (alkuperäisteos ’14.Juillet’, 2016), että Bastiljin linnoitusvankilan tienoilla velloi tuona päivänä vuonna 1789 puolet koko Pariisin asukkaista, liki kaksisataa tuhatta ihmistä. Mitä siellä tarkalleen tapahtui, ei tiedä kukaan.

Vuillard on kuitenkin penkonut kaikkia saatavilla olevia arkistoja, poliisiraportteja, kuolintodistuksia, hautausluetteloita, kuitteja ja kirjelappuja. Hän on halunnut antaa äänen tavallisille kansalaisille, kapinoijille. Kaikki kirjassa mainitut nimet, tapahtumat ja pienetkin detaljit löytyvät arkistoista.

Vuillardin tyyli vaihtelee runollisesta rempseään ja suomentaja Lotta Toivanen on onnistunut tekemään lukukokemuksesta herkullisen. Kirja on pieni mutta tärkeä.

Vallankumous oli tietenkin Ranskassa tuloillaan jo pitemmän aikaa. Olot olivat kurjistuneet vuosi vuodelta ja huonot sadot saivat aikaan nälkämellakoita. Työtä oli vaikea löytää ja töissä vielä olevien palkkoja alennettiin ’kansainvälisen kilpailukyvyn ylläpitämiseksi’, kuten tapettitehtailija Reveillon nykypäivän ihmisestä niin tutunoloisesti toimiaan perustelee.

Pariisissa vellovaa väkijoukkoa ei varsinaisesti tunnu johtavan kukaan, mitään selkeää suunnitelmaa ei ole ja varsinkaan aseistusta ei ole kellään. Mistäs köyhillä semmoisia olisi. Kengätkin tarvitsisi ensin pystyä hankkimaan. Väki rynnii sinne tänne ja ryöstelee toinen toistaan innostaen kaikkea aseeksi kelpaavaa kepeistä ja portinpylväistä verhotankoihin ja kokoelmien museo-aseisiin. Bastiljin linnoituksestakin tivataan nimenomaan ruutia. Haluamme pääsyn ruutivarastoon!

Kuninkaan joukot vetäytyivät hyökkäyssuunnitelmastaan. Kaupungin porvarismiliisi ’ottaa valtaajien lähetystön vastaan’, kehuu mielistellen väkijoukkoja ja pyytää heitä vetäytymään ja antamaan nimensä listaan…Muutamat ehtivätkin antaa nimensä ja päätyä pöytäkirjoihin ja sitä tietä nopeasti hirtettäväksi ’ylilyöntiensä’ tähden.

Suurin osa kuitenkin karkaa heti kaduille takaisin ja hulina jatkuu. Kuten Lotta Toivanen saatesanoissaan toteaa: tämän päivän vaikutus heijastuu nykypäiväämme asti.

 

Appelsiininkukkavettä ja eetteriä hermoihin

Ahmaisin Carolly Ericsonin ’Minä Marie Antoinette’ kirjan pokkariversion (suomennos Taina Wallin, 2013) nopeasti ja välillä vähän kurtistelin kulmiani.

Olisi tietenkin kannattanut selata ensin ja huomata lopusta kirjailijan ’Lukijalle’ -viesti. Siinä hän kertoo, että tämä ’The Hidden Diary of Marie Antoinette’ -teos on historiallista viihdettä, ei yritys rekonstruoida historiallista faktaa. Silti hän painottaa, että mielikuvituksen tuotteetkin ovat ’tiukasti sidoksissa tiedossani olleisiin tosiseikkoihin’.

Vähän kuin ’The Crown’, vai ? Tosiasioita on ihan vähän pyöritelty eri kanteille ja tapahtumia nopeutettu ja korostettu, että draama toimisi paremmin. Jos ihan juuri näin ei tapahtunutkaan, niin ’olisi voinut’?

No joo…Makuasioita ja kirjailijan vapautta ne tietenkin ovat. Voisin kuitenkin nurista siitä, että kirjan tapahtumiin ujutettu kuningatar Marie Antoinetten ja kreivi Axel von Fersenin usean viikon ’kesälomamatka’ kahdestaan Ruotsiin oli varsin pöhkö valinta. Se ei tietenkään koskaan oikeasti tapahtunut, mutta ei minusta myöskään lisännyt draamaan mitään sellaista välttämätöntä, jonka takia muiden tapahtumien uskottavuus olisi kannattanut sille uhrata.

Teini-iästä alkavasta Marie Antoinetten päiväkirjasta tulee mieleen Venäjän Katariina Suuren vastaava. Lapsuus ja nuoruus oman perheen kesken ja omassa kotimaassa loppuu jo neljäntoista vuoden iässä. Omia mieltymyksiä ei kysellä eikä niitä oleteta olevankaan, kun poliittisten tarkoitusperien vuoksi päätetyt avioliitot sovitaan. Kumpainenkin saa vastentahtoiseksi puolisoksi toisen yhtä teini-ikäisen, kömpelön ja lapsellisen hahmon. Katariinan puoliso leikki tinasotilailla, Marien Antoinetten keräili kasveja.

Ranskan hovi on täynnä eri suuntiin juonittelevia tahoja; prinssit keskenään, ylhäisaateli keskenään, palvelijat toisiaan vastaan ja jonkun muun puolesta maksettuina vakoilijoina. Koko ajan rakennetaan jotain uutta ja mahtavaa, joka maksaa älyttömästi ja jonka urakoista joka vaiheessa joku nyhtää välistä käsittämättömiä summia. Kansa näkee nälkää ja jännitteet alkavat nousta. Kuningasta vastaan nousemisessa on vielä pieni kynnys, mutta hänen ulkomaista vaimoaan uskalletaan jo herjata ja vihata pidäkkeettömästi.

Pyyteetön, pitkä, komea ja alati uskollinen ruotsalainen kreivi on Marie Antoinetten ainoa tuki ja turva melskeiden keskellä. Omat veljetkin Itävallan hovissa ovat valmiita jättämään Marie Antoinetten susille, koska se hyöty mikä hänestä poliittisessa pelissä oli tarkoitus saada, on valunut tyhjiin.

Kuninkaallinen perhe saadaan viime hetkellä turvaan ennen kuin väkijoukko rynnistää Versailles’in palatsiin. Pariisissa he ovat vankeudessa Tuileries’ssa ja sieltäkin Axel von Fersen saa heidät vielä salakuljetettua pois, 1791, mutta he jäivät kiinni matkalla. Fersen pääsi pakoon.

Giljotiini teki lopun kuninkaasta ja kuningattaresta. Saman kohtalon kokivat muutaman vuoden aikana tuhannet muut. Vallankumouksesta tuli itseään ruokkivaa terroria.

 

Aateluus velvoittaa

Ruotsalainen, suomalaisillekin hyvin tuttu kirjailija-historioitsija Herman Lindqvist julkaisi teoksensa Axel von Fersenistä 1991 ja se ilmestyi Seppo Hyrkäksen suomentamana 1996 nimellä ’Axel von Fersen – hurmuri ja herrasmies’.

Axel von Fersen kuului ruotsalaiseen ylhäisaateliin. Hän oli rikkaasta suvusta ja hänen isänsä oli sotamarsalkka, joten hänen sijoittautumisensa upseerin uralle ja vuosikaudet Ruotsia ulkomailla palvelleeksi diplomaatiksi tapahtui ’kuin luonnostaan’.  Lindqvistin mukaan hän oli komeampi, rikkaampi, rohkeampi ja älykkäämpi kuin useimmat aikalaisensa. Hän puhui kuutta kieltä, oli taitava sotilas, mainio piirtäjä ja soitti hyvin huilua ja klaveeria.

Mieleeni tulee koko ajan suomalainen Gustav Mauritz Armfelt, jonka elämän kaari oli tavallaan samanlainen, mutta kulki kuitenkin ehkä pykälän verran ’alempaa’. Molemmat palvelivat kuningas Kustaa III:tta, mutta Fersen hoiti työtään enimmäkseen poissa Ruotsista. Muiden ansioidensa ohella Armfelt päätyi Kuurinmaan herttuattaren rakastajaksi, kun taas Fersen palvoi vuosikaudet Ranskan kuningatarta.  

Lindqvist kuvaa tarkasti kirjeisiin ja päiväkirja-lähteisiin nojaten Fersenin monet ponnistelut Marie Antoinetten ja kuningas Ludvig XVI:n tilanteen pelastamiseksi. Hänellä oli toimilleen myös kuningas Kustaa III:n tuki ja valtuutus, mutta sekään ei auttanut.

Fersen selviytyi henkilökohtaisista menetyksistään ja Kustaa III:n murhan jälkeisestä holhoojahallituksen ajastakin pysyttelemällä enimmäkseen poissa Ruotsista. Tässä vaiheessa hän katoaa yleisestä Suomen historiasta, jossa mielenkiinto siirtyy maamme uuteen tilanteeseen Venäjän keisari Aleksanteri I:n alamaisuudessa ja Gustav Mauritz Armfeltin yhteistyöhän hänen kanssaan.  Armfeltin elämänvaiheet minäkin tiesin historiasta kohtalaisen hyvin, mutta Fersenistä vain hatarasti nimen.

Lindqvist kertoo, kuinka Fersen palaa lopulta Ruotsiin ja ottaa paikkansa maan ylimmässä hallinnossa. Hän on valtiopäiväedustajana ja hallitusten jäsenenä ja valtamarsalkkana. Kun sota Venäjää vastaan on hävitty ja Suomi menetetty, joutuu Ruotsi sisäpoliittiseen kriisiin. Kuningas on ajettu maanpakoon ja hänen raihnas setänsä on kuninkaana, mutta varsinaisesta vallanperimyksestä taistellaan kiivaasti. Seuraavaksi kruununperilliseksi valittu tanskalainen prinssikin kuolee, ja äkkiä leviää huhu, että hänet on murhattu ja siihen syypää on Axel von Fersen.

Lindqvist kuvaa kampanjaa, joka muistuttaa nykypäivien somessa tapahtuvaa ’maalittamista’. Huhuja ja lentolehtisiä ja sanomalehtikirjoituksia suoltava Mielipideklubi -niminen ryhmittymä vaatii kansaa kostamaan kruununprinssin murhaajalle. Väkeä villitään toreilla ja kapakoissa eikä ketään kiinnosta ottaa selvää, mihin kruununprinssi itseasiassa kuoli.

Kun kruununprinssin hautajaissaattue kesäkuussa 1810 kulkee Tukholman vanhassa kaupungissa, kiihtyneiden ihmisten annetaan repiä Axel von Fersen ulos vaunuistaan ja raahata häntä kadulla ja porttikongeissa väkijoukon pahoinpideltävänä. Lopulta väki hyppii hänen ruumiinsa päällä. Poliisit tai sotilaat, joita paikalla on runsaasti, eivät tee mitään. Lynkkaus on ’jonkun tahon’ suojeluksessa, se on selvää.

Kuka Fersenin tappoi tai edes ketkä kaikki, ei tahdo millään selvitä poliisin tahmeasti etenevissä tutkimuksissa. Se sentään saadaan selville, että kruununprinssiä ei lainkaan murhattu vaan hän kuoli ratsastusonnettomuuden vammoihin ja vanhoihin sairauksiinsa. Puoli vuotta lynkkauksensa jälkeen Fersen sai siis kunnian palautuksen.

 

Jotenkin tuosta nousivat mieleen viime tammikuiset tapahtumat Yhdysvalloissa. Entä jos Kongressin rakennukseen rynnistäneet mölyäjät olisivat saaneet käsiinsä varapresidentti Pencen, jota he sanoivat tulleensa hakemaan? Tai joitakuita kongressiedustajia, jotka piilottelivat turvallisuustyöntekijöiden suojaamina jossain takahuoneissa? Nyt heidän piti tyytyä repimään vain puhujanpönttöä ja seinäkoristeita, eivätkä he siitäkään osaa jälkeen päin järkevästi selittää, minkä vuoksi?

 

***

 

 

 

Elämästä ja moraalista

Tällä kertaa en voi sanoa, että ’törmäsin sattumalta tähän kirjaan ja ..’ Nyt etsiskelin aivan tarkoituksella, mitä uutta saksalaista kirjallisuutta olisi löydettävissä suomeksi luettavakseni. Saksa kiinnostaa minua jatkuvasti, sen kai tätä blogia seuraamallakin huomaa. Babylon Berlin-sarjan kolmas tuotantokausikin tuli katsottua ja jatkoa tietenkin odotan.

Siitä on jo muutama vuosi, kun Saksa oli Kirjamessujen teemamaa ja silloin käännöstarjontaa oli selvästi enemmän. Saattaisin ehkä juuri ja juuri selvitä kirjasta saksankielisenäkin; sanakirja apunani, mutta tietoisena siitä, että varmasti menetän paljon nyansseja ja kukaties perustavanlaatuisia oivalluksiakin. Niinpä jatkoin vain sitkeästi käännösten etsimistä.

Jostain esittelystä silmiini osui tekstinpätkä: … tuntemattomampien uusien nimien lisäksi esillä oli ’vanhoja jättiläisiä’ kuten Robert Seethaler…Kuka? Tästäkään henkilöstä en tiennyt yhtään mitään! Asiaa pengottuani opin, että kyseessä on itse asiassa itävaltalainen kirjailija, joka kylläkin nykyään asuu Berliinissä. Jättiläiseksi häntä voi nimittää ehkä jo siksikin, että hän on iso, hyvin pitkä mies. Vanha, no joo, alle kuusikymmentä mutta jo yli viisikymmentä.

’Vanha jättiläinen’ on tietysti markkinointitekstiä, mutta ilmeisestikin Seethaler on ollut hyvin suosittu 2000-luvulla sekä kirjailijana että myös näyttelijänä. Tarkasti ottaen pitäisi kai hänen kohdallaan puhua nimenomaan ’saksankielisestä’ kirjailijasta. Etsin ’saksalaista kirjallisuutta’ ja löysin itävaltalaisen, no joo…Seethalerilta löysin kaksikin suomeksi käännettyä teosta luettavakseni. 

Mistä vielä yksi jäsen kolmikkooni? Kirjaston uutuushyllyyn juuri tullut Annette Hess’in ’Tulkki’ tuntui sopivan haarukkaani. Hänenkään nimensä ei sanonut minulle mitään, mutta esittelyteksteissä mainittiin hänen käsikirjoittaneen useita suosittuja historiallisia televisiosarjoja, kuten ’Weissensee’. Sen tunnistin! Suomessa se pyöri oudon lässyllä nimellä ’Rakkautta Berliinin muurin varjossa’, mutta oli varsin koukuttava ja kuvasi hyytävästi DDR:n ’arkipäivän puolueterroria’. Sen näkemisen jälkeen vierailu Hohenschönhausenin Stasi-vankilassa sai turistikierroksellakin ihokarvat pystyyn.

Ahkera työnteko, velvollisuudet, tehokkuus ja tottelevaisuus – ne ovat saksalaisuuden (ja itävaltalaisuuden) ydintä näissäkin kirjoissa. Mutta ketä pitää totella? Mistä tulevat ne velvollisuudet, jotka on täytettävä? Kuka piirtää moraalin rajat? Tottelija vai käskijä?

Nämä vaikeat, hiertävät kysymykset toistuvat edelleen saksalaisten kirjoittajien teksteissä. Totteleminen on suistanut heidät tavan takaa onnettomuuteen, oli heitä käskemässä sitten keisari, Führer tai kommunistinen puolue.

 

Toisenlainen lippu salkoon

Robert Seethaler julkaisi 2013 kirjan ’Trafikant’, joka Arja Rinnekankaan suomentama tuli meillä myyntiin 2017 nimellä ’Tupakkakauppias’. Siinä Wienissä syntynyt Seethaler tutkii kotikaupunkinsa henkistä ilmapiiriä alkaen vuodesta 1937 ja päätyen toisen maailmansodan loppuun.

Päähenkilönä on nuori Franz, joka asuu äitinsä kanssa maaseudulla, järven rannan kalastajakylässä. Kun hänen on aika ryhtyä elättämään itse itsensä, hänelle tarjoutuu mahdollisuus siirtyä Wieniin, pikkuruiseen tupakkakauppaan, ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneen yksijalkaisen Otto Trsnjekin apupojaksi.

Franz tuntui aluksi varsinaiselta tylsimykseltä. Hän on tietysti kovin nuori ja tulee maalta, mutta silti epäilin jo, ettei hän ole ihan täysipäinen. Että onpas täällä Wienissä ihmeellistä ja joku nainenkin varmaan olisi jostain löydettävä…voi haukotus! Olin jo valmis vetämään mielessäni henkselit koko Seethalerin ylitse, ylimainostettu!

Franz ja äiti viestivät keskenään postikorteilla ja niissä piirtyvä kuva heidän suhteestaan on virkistävän omaperäinen. Äiti on itseasiassa poikkeuksellisen viisas ja avarakatseinen ihminen, ei mikään ihan tyypillinen äiti-hahmo.

Tarina saa onneksi uusia kierteitä ja paranee. Mietiskelevä Franz alkaa ymmärtää yhteiskunnassa tapahtuvia asioita, oikeastaan yllättävän nopeasti, lähtötasoonsa nähden. Tupakkakaupan vakioasiakas on vanha, jo fyysisesti hutera psykoanalyytikko Sigmund Freud ja naapuruston lihakauppias tuntee itsensä suorastaan ’maailman valtiaaksi’ kun voi yön pimeydessä käydä sotkemassa sian verellä tupakkakaupan seinään ’juutalaisten rakastaja’ -tekstin.

Seethaler ei selittele maanmiestensä toimia ’parhain päin’, vaan kuvaa heidän enimmäkseen ottaneen naapurimaan natsit riemumielin vastaan. Voima ja väkivalta juovuttavat.

Tilanne pahenee nopeasti, historiasta tunnetuin seurauksin, ja vanha Freud pelastautuu viime hetkillä maanpakoon Englantiin. Hänellä ei enää ole mahdollisuuksia ’moraaliseen taisteluun’, vaan sen uhrattaviksi sotureiksi joutuvat vanha yksijalkainen invalidi ja nuori, vasta herännyt apupoika.

 

Yksinäinen mies vuoren rinteellä

 

Robert Seethalerin ’Ein Ganzes Leben’ oli ilmestymisvuonnaan 2014 Saksan myydyin kirja. Raimo Salmisen suomentamana ’Kokonainen elämä’ ilmestyi meillä 2020.

Päähenkilö Andreas Egger elää sitkeästi ja hyvin yksinkertaisesti läpi lähes koko 1900-luvun. Kenties hän on jonkinlainen saksalaisen ja itävaltalaisen ihmisen prototyyppi: se pelin perusmalli, jonka päälle voitaisiin lisätä erilaisia lisätoimintoja ja hankkia parempia olosuhteita ja koristeita, jos onni sattuisi pelissä suosimaan.

Tätä Andreasta ei onni juurikaan suosi. Hänen orpo lapsuutensa kuluu kylmän ja väkivaltaisen sukulaismiehen perheessä ilmaisena työntekijänä pienessä vuoristokylässä. Kaltoinkohtelun seurauksena hänestä tulee hiljainen, syrjäänvetäytyvä ja ontuva. Mutta kun suostuu ottamaan vastaan mitä tahansa työtä ja jaksaa suorittaa kaikki tehtävät säntillisesti, pysyy juuri ja juuri leivässä.

Hänen onnenrippusensa, vaimo Marie, tekee vain hyvin lyhyen käynnin Andreaksen elämässä. Sotaankaan ontuvaa miestä ei huolita. Parin vuoden kuluttua natseilla menee jo niin huonosti, että hänetkin kaivetaan esille ja lähetetään sittenkin sotaan ’pelastamaan itärintamaa’. Hän kärsii nurkumatta senkin ja päälle vielä toistakymmentä vuotta kitumista neuvostoliittolaisella sotavankileirillä.

Samalla kun Egger vanhenee, muuttuu yhteiskunta hänen ympärillään. Vuoristokylään saadaan sähkö. Sinne rakennetaan ensimmäinen köysirata, joka muuttaa vuorille kulkemisen täysin. Pian sinne alkaa lappaa turisteja. Lehmien pito loppuu ja tilalle tulevat majatalot ja opastettujen retkien myynti. Välillä vallassa paasaavat toiset puolueet, välillä taas lippujen väri vaihtuu. Egger elää tämän kaiken läpi, mutta hän on kuitenkin jollain lailla siitä irrallinen. Hänellä on oma, sisäinen maailmansa.

Seethalerin Egger on kirja-arvioissa rinnastettu John Williamsin ’Stoner’iin’ ( josta kirjoitin tässä blogissa elokuussa 2017) ja paljon samaa niissä tietysti onkin. Yksinäisen miehen loputonta raatamista ja taistelua aina vain eteenpäin. Kummatkin hahmot koskettavat lukijaa ja saavat miettimään kaiken elämisen mielekkyyttä.

Egger ei ole minusta kuitenkaan niin läpikotaisin surullinen hahmo kuin Stoner. Hänelle ei kerry elämässä paljon mitään saavutuksia, toisin kuin Stonerille, ja senkin vähän, mitä saa, hän menettää. Silti hän hellii mielessään tätä vähäistäkin lämpöä ja on valmis kohtaamaan Kylmän Rouvan, kuoleman.

 

Se nyt vain oli sellaista aikaa

Annette Hess’in teos ’Deutsches Haus’ (2018), Pirkko Roinilan suomentamana ’Tulkki’ (2020) käsittelee tapahtumia Frankfurtissa vuonna 1963, kun monen vuoden hiljaisuuden jälkeen sotarikollisia alettiin jälleen haastaa oikeuteen. Ihmiset olivat jo tuudittautuneet Länsi-Saksassa jälleenrakennuksen hyörinään ja elintason nousuun, eikä mitään ’ikävää’ olisi haluttu enää kaivella esille.

Hessin päähenkilö on nuori Eva, joka päätyy sattuman kautta puolan kielen tulkiksi oikeudenkäyntiin, jossa nimi ja paikka Auschwitz iskostetaan saksalaisten mieliin.

Seethalerin hitaiden, suuren osan aikaa itsekseen mietiskelevien miesten jälkeen Annette Hessin tyyli on toisenlainen. Tajuamisen prosessit ja järkytykset tapahtuvat kyllä Evan mielessä, mutta Eva ei ole yksin mietteineen, vaan hänen ympärillään kuhisee ihmisiä ja eri suuntiin vetäviä virtauksia. Toiset vaativat avaamaan silmät ja ottamaan vastuun, toiset pyrkivät mitätöimään ja käskevät unohtamaan.

Kirja vyöryttää lukijan silmien eteen elokuvamaisia kohtauksia: perhe odottaa tyttären poikaystävää ensi visiitille. Isä peittelee jotain, äiti hössöttää ja hermoilee, pikkuveli sanoo jotain mitä ei pitäisi, isosiskolla on selvästi salaisuus, poikaystäväkin käyttäytyy oudosti.

Toinen kohtaus: laiha, vanha mies koettaa löytää halpaa matkustajakotia. Hän puhuu puolalaisittain murtaen saksaa. Hänellä on jotain kolhiintuneessa laukussaan. Hänellä on tatuoitu numerosarja käsivarressa.

Kolmas kohtaus: Eva järkyttyy, kun poikaystävä vaatii häntä heti lopettamaan tulkin työt oikeudessa, koska ’tuollainen ei sovi Sinun hermovarustuksellesi ja kun Sinusta tulee minun vaimoni, et tietenkään muutenkaan käy työssä’. Pari riitelee ja Eva palauttaa kihlasormuksensa.

Monenlaiset peitetyt perhesalaisuudet ja psykologiset omituisuudet juoksuttavat juonikuviota eteenpäin, kohti aavistettavissa olevaa katastrofia. Kysymykset sinkoilevat. Kuka tiesi ja kuinka paljon? Voiko olla mahdollista, etteivät vanhemmat yhtään osanneet aavistaa, mitä aidan takana tapahtui? Mitä sitten?

Kuinka paljon syyllisyyttä pitää kokonaisen kansan tuntea kanssakansalaistensa teoista? Tai lasten tuntea syyllisyyttä vanhempiensa tai isovanhempiensa selkeistä, todistetuista teoista? Kuinka paljon kokonaisten sukupolvien pitää tuntea syyllisyyttä siitä, etteivät he ottaneet selvää? Etteivät estäneet? Vastustaneet?

Miten suljetaan pois se kaikkein ahdistavin mahdollisuus, että jotain vastaavaa voisi tapahtua uudelleen?

 

***