Ranskalaisin silmin

Mitähän tästä kaikesta lopulta tulee? Minne maailma ja oma Eurooppamme ovat oikein menossa? Vilkas monien vaalien kevät ja mahdollisuus muutoksiin houkuttavat arvailuihin ja ennustuksiin.

Minä katselen jälleen kohti Ranskaa. Niin, niin, kun Macron on niin söpö ja puhuu niin kauniisti Euroopasta. Haluan ilman muuta uskoa häntä ja olla mukana ’rakentamassa yhteistä unioniamme’ ja samalla maailmaa. Britit ovat näemmä aivan täydellisesti tuuliajolla, ison meren takaisten amerikkalaisten järjenjuoksua en kerta kaikkiaan voi käsittää ja saksalaiset eivät vielä tiedä, kuka heitä johtaisi Angela Merkelin jälkeen. 

Eihän tässä siis jää muita katsottavia kuin Macron.

Harmi kyllä, hän taisi liidellä omassa innossaan vähän liian korkealla ja unohti perustella ja selittää toimiaan niin, että olisi saanut niille kansalaistensa tuen. Kenties hän nyt viisaasti ottaa askeleen taaksepäin, jotta voi jatkossa mennä ne tarpeelliset kolme askelta eteenpäin, ilman että kivet ja luodit lentävät Pariisissa.

Olen tässä Kirjatarhassani pariinkin otteeseen jo koettanut haarukoida luettavakseni erilaisia Ranskan paloja; vähän Macronin uutta politiikkaa, vähän suosittua nykykirjallisuutta. (toukokuu 2017, helmikuu 2018).

Talven rauhallisina vapaapäivinä päätin viimeinkin korjata yhden sivistyksessäni ammottaneen aukon ja lukea Michel Tournier’in kirjan ’Keijujen kuningas’. Olen toki kauan jo tiennyt tämän palkitun ranskalaiskirjailijan ja tämän kirjan olemassaolosta; varmaan jo hamasta 1980-luvusta lähtien se on ollut ’pitäisi lukea’ listallani. Sitä on markkinoitu kustantamojen alennusmyynneissä, se on ollut tyrkyllä kirjakerhoissa ja ties missä, mutta jostain syystä se vain on aina jäänyt minulta lukematta. Herranen aika, kirjan takakansi ilmoittaa komeasti, että ’tämä klassikko on viime vuosisadan eurooppalaisen kirjallisuuden häikäisevimpiä saavutuksia’. No huh!

Mitä tällaisen ylistetyn seuraksi sitten sopii lukea? Joku Nobelisti siihen varmaankin tarvitaan.. Patrick Modianoa olen urhoollisesti räpiköinyt, mutta vuoden 2008 Nobel-voittaja Le Clezio on minulle yhä tuntematon. Hän olkoon toinen luettava! Kolmanneksi tahdon kyllä jo jonkun naiskirjailijan..2014 on suomennettu Michele Lesbren kirja ’Punainen sohva’, joka mainostekstin mukaan ’tuo merkittävän lisän suomeksi julkaistuun ranskalaiseen nykykirjallisuuteen’. Selvä, siinä on tämänkertainen kolmikkoni.

Miltä asiat siis näyttävät ranskalaisin silmin katsottuina?

Kuka lasta rakastaa, kuka suojelee

’Keijujen kuningas’ on julkaistu jo vuonna 1970. Voi tavaton, pian 50 vuotta sitten..Kai se herätti huomiota heti silloin, luulen, mutta silti se saatiin suomeksi vasta vuonna 1984. Oliko se tuolloin ’erikoinen’? Toiko se kirjallisuuteen jotakin sellaista, jota ei aiemmin oltu käsitelty? Tai uudenlaisen tavan kirjoittaa? Minulla oli  luettavana neljäs suomenkielinen painos vuodelta 2010.

Kulttuuriperintömme ja myyttimme ovat pitkälti yhteisiä, eikä niitä voi rajata tiettyjen valtioiden  ’kansallisomaisuudeksi’. Ranskalainen Tournier on eräässä toisessa kirjassaan kirjoittanut uuden mukaelman englantilaisen Defoen ’Robinson Crusoe’-tarinasta, tämä ’Keijujen kuningas’ puolestaan saa ideansa saksalaisen sadun ja Goethen runomuotoon sommittelemaan tarinan mukaan. Runossa isä koettaa parhaansa mukaan suojella ja kuljettaa sairasta poikaansa kotiin turvaan, ettei lasta houkutteleva ’Keijujen kuningas’ eli kuolema häntä nappaisi.

Luin tietenkin tätä kirjaa eri tavalla, kuin lukisin jotain uutta, tuntemattomampaa kirjaa. Koetin oikein pinnistää ensimmäiset sata sivua, vaikka ne totta puhuen ikävystyttivätkin.  Kirjan alku toi mieleeni Gogolin Mielipuolen päiväkirjan.

Tournierin päähenkilö on ranskalainen autokorjaamon pitäjä Tiffauges, joka alkaa raapustaa vasemmalla kädellään päiväkirjamerkintöjä vuoden 1938 alusta aina toiseen maailmansotaan saakka. Tämä kooltaan suuri mutta järjenjuoksultaan ilmeisestikin simppeli mies vakuuttaa, ettei ole hullu, mutta aina vain oudommiksi hänen merkintänsä kuitenkin käyvät. Oliko hän pedofiili vai vain väärinymmärretty ’kylähullu’, jonka mielenkiintoa lapsiin ei ymmärretä ’oikein’?

Sitten syttyy sota ja myös kirjan näkökulma vaihtuu. Lapsenraiskaajaksi syytetty Tiffauges välttyy tuomiolta, jos ilmoittautuu vapaaehtoisena palvelukseen ja sen hän tekeekin. Päiväkirjan raapustelu loppuu, kerronta muuttuu hän-muotoon ja tarina saa enemmän väriä ja vauhtia. Nyt alan ymmärtää, mistä tämän kirjan maine ja ansiot ovat syntyneet.

Tiffauges jää saksalaisten sotavangiksi ja hänet viedään – Itä-Preussiin! Tammikuun blogissani kirjoitin pitkään ja innostuneena Max Egremontin tutkimuksesta, jossa kerrottiin kadonneen Itä-Preussin ja Königsbergin menneisyydestä ja muistoista. No tässä niitä nyt on, aivan samoja seutuja! Tournierin kirjan tapahtumista varmaan kaksi kolmasosaa sijoittuu nimenomaan Itä-Preussiin. Siellä ovat Masurian järvialueet, Romintenin valtavat metsät, Trakehnenin hevoset.

Siellä eläinten kanssa hyvin, no, ehkä hiukan liiankin hyvin, toimeen tuleva sotavanki Tiffauges pääsee ensin hoitamaan eläimiä, sitten metsästämään niitä ja tulemaan osaksi natsien hehkuttamaa myyttistä ’alku-germaanista’ luontokokemusta. Valkoiset kauriit, jättiläishirvet, valtakunnanmarsalkka Göringin hankkimat ’alkuhärät’ ja leijonatkin pyörivät tarinassa mukana. Tiffauges ei vaikuta enää niin hullulta..ehkä siksi, että monet hänen ympärillään ovat vieläkin sekopäisempiä. Tai sitten häneen vain tottuu.

Eläinmyyttien jälkeen nousevat kerronnan pääosaan jälleen lapset. Nuo viattomat, joita monenlaiset aikuiset ja erilaiset järjestelmät kaikkialla havittelevat uhreikseen. Alussa Tiffauges muistelee roomalaiskatolista kouluaan ja lasten käsittelyä siellä. Itä-Preussissa puolestaan on natsien ’eliittikoulutuskeskus’, jossa pikkupojista koulitaan kovalla kädellä ’parhaat’ ylenemään järjestelmässä, kunnes he ovat valmiit ja heidät voidaan ’lähettää rintamalle tapettaviksi’. Oksettava on kuvaus nuorimpien ’valintatilaisuudesta’, jossa jälleen yksi uusi ikäluokka ’annetaan puolueelle’.

Lopulta sodan kaoottisessa päätösvaiheessa alueen metsissä vaeltelevat niin pakosalle ajetut keskitysleirivangit, puna-armeijaa pakenevat siviilit kuin hätääntyneet sotilaatkin. Kuka on hyvä, kuka on paha. Kuka kantaa lapsen turvaan?

Elämän nälkä

Jean-Marie Gustave Le Clezio, nyt liki kahdeksankymppinen, on kerännyt uransa aikana monia kirjallisuuspalkintoja ja jossakin äänestyksessä 1990-luvulla hänet valittiin peräti ’merkittävimmäksi ranskalaiskirjailijaksi’. Nobel tuli vuonna 2008.

Maineestaan huolimatta Le Clezio ’ei ole koskaan ollut suuren yleisön kirjailija’, esittelyteksteissä todetaan. Se ei sinänsä yllätä; ovathan hänen aihepiireinään olleet kieli, lingvistiikka, ajattelu, mieli ja mielenterveys, vanhemmiten toki myös matkat ja muistot.

Suomeksi vuonna 2009 julkaistu ’Alkusoitto’ on varmaankin valittu juuri tuolloin kustannusohjelmaan vain Nobelin tähden, vaikka se sinänsä ihan miellyttävä pikku kertomus onkin. Mistä moinen suomenkielinen nimi kirjalle? Lähes ranskantaidottomanakin ymmärrän, että alkuperäinen nimi viittaa nälkään, ja siitä tarinassa on puhe.

Le Clezio muistaa yhä selvästi lapsuutensa nälän. Kertomus on ennen kaikkea kunnianosoitus kirjailijan äidille, joka näki nälkää sota-ajan Ranskassa ja joutui vain parikymppisenä ottamaan vastuun perheensä rippeiden hengissä selviämisestä ja pakenemisesta pois Pariisista.

’Alkusoitto’ sivuaa myös teemoja, jotka ovat ranskalaisessa yhteiskunnassa läsnä aivan eri tavalla kuin  Suomessa. Esimerkiksi siirtomaat! Ranskalla on merkittävä menneisyys siirtomaita hallinneena valtiona. Siirtomaissa eläneet ’perusranskalaiset’ tai siirtomaista manner-Ranskaan siirtyneet muodostavat yhä ison kansanosan. Le Clezion äidin perheellä on siteet Mauritiukseen, saareen Afrikan rannikolla.

Juutalaiskysymystä eivät ranskalaiset myöskään pääse pakoon. Le Clezion isä tulee juutalaisesta suvusta. Sodan aikana miehitetyssä maassa oli monia, jotka aivan omalla innolla ja pakottamatta tekivät yhteistyötä Gestapon kanssa ja toimittivat nimilistoja; nämä ja nämä meidän kadullamme asuvat ovat juutalaisia, olkaa hyvä ja tulkaa hakemaan.

Miehen tähden maailman ääriin

Michele Lesbre on niin ikään pian kahdeksankymppinen kirjailija. Hänen tuotannostaan on suomennettu toistaiseksi vain ’Punainen sohva’ (suomeksi 2014), joka oli vuonna 2008 Prix Goncourt (Ranskan arvostetuin kirjallisuuspalkinto) ehdokkaana.

Kirja kertoo ranskalaisesta Annesta, joka lähtee kolkuttelemaan junalla halki Siperian loputtomien lakeuksien ja koivikkojen löytääkseen muinaisen rakastettunsa, Gyl -nimisen miehen, joka on häipynyt jo vuosia sitten Irkutskiin. Ei kuulosta tyypilliseltä venäläiseltä nimeltä..ehkä joku kaukasialainen?

Ranskalaisilla on näemmä joku erityissuhde venäläisin. Heitä vilahtelee kirjoissa todella usein – ehkä emigrantteja on Pariisissa ja Rivieralla tosiaankin niin paljon. Toisaalta ranskalaisilla oli 1960-70 -luvuilla oma ’punainen kautensa’, jolloin äärivasemmistolaisuus yhdisti heitä neuvostoliittolaisiin. Niin ilmeisesti oli ollut myös tässä Annen ja Gylin tapauksessa.

Rinnakkain Siperian todellisuuden kanssa Anne ajattelee paljon pariisilaista naapuriaan, vanhaa naista, joka istuu päivät pitkät pienen asuntonsa punaisella sohvalla ja haluaa kuulla Annen kertovan tarinoita historian ’vahvoista naisista’. Nämä ’voimaannuttavat’ elämäkerrat antavat uskoa ja rohkeutta kummallekin naiselle omassa elämäntilanteessaan.

Arvatkaa vaan, löytyykö Irkutskista etsittyä miestä? Useampia häneen liittyviä naisia ainakin löytyy, ja lapsiakin, vaikka Annen kanssa parempaa maailmaa rakentanut mies ei aikoinaan lasta halunnut.

Kun Anne palaa takaisin Pariisiin, istuu vanhan rouvan punaisella sohvalla jo joku muu, outo sukulainen. Vanha rouva on lopullisesti poissa.  Anne kokee vapautuvansa menneisyyden painolastista ja olevansa valmis uuteen. Lukijan mielentilasta riippuu, onko tämä imelän opettavaista vai rohkaisevaa.

Ehkä tämä olisi hyvä neuvo vähän kaikillle…Ranskalle? Koko suuntaa etsivälle Euroopalle?

***

Äärimmäisyyksien vuosikymmen

Kun kotoiset satavuotisjuhlat on ohitettu ja maailmalla laajalti muisteltu vanhaa maailmanjärjestystä perin pohjin järkyttäneen ensimmäisen maailmansodan päättymistä, onkin seuraava ’satavuotismuistelo’ jo alkanut. Iloinen, optimistinen, hurja ja kohtuuton 1920-luku kiehtoo mieliä monella tapaa. Se oli niin erilainen kuin aiemmat vuosikymmenet. Se muutti niin monia asioita, se lupasi niin paljon.

Yhteiskuntien rakenteet murtuivat. Yhä useammilla oli ensi kertaa mahdollisuus tavoitella menestystä, rahaa ja valtaa. Monet onnistuivatkin. Ihmisistä tuntui, että vihdoinkin kaikki voitiin muuttaa – haluttiinpa sitten rakentaa demokratiaa, sosialismia tai fasismia. Ennen kaikkea: ei enää koskaan sotaa!

Jälkiviisaina me tiedämme, kuinka kävi. Juhlat päättyivät. Talouden villi nousu romahti ja yhteiskuntien ihanteet murskaantuivat vielä ensimmäistä maailmansotaakin järjettömämpään tuhoon.

Pitäisikö 1920-luvusta koettaa ottaa opiksi? Ettei yhteiskuntaa muuteta onnistuneesti noin, vaan ehkä hiukan hitaammin. Taloutta pitää toki kannustaa kasvuun, mutta myös säännellä. Vallankumoukset eivät juuri koskaan toteuta puhtaasti idealistien ihanteita vaan tuottavat valtavasti syyttömiä sivullisia uhreja. Että ei pidä uskoa vaahtosuisia kansanvillitsijöitä, lupaavat he sitten mitä tahansa ’suurta’ tai kehottavat hyökkäämään minkä tahansa kimppuun?

Jotkut väittävät, ettemme ole nykyään yhtään viisaampia, vaan populististen helppoheikkien vietävissä aivan kuten sata vuotta aiemminkin. Että keikumme taas tuhon partaalla, ja sen tähden koemme menneen 1920-luvun jotenkin kiihottavaksi ja läheiseksi. Toivottavasti he erehtyvät.

Joka tapauksessa 1920-luvusta löytyy todella monia erilaisia laajempia näkökulmia ja innostavia yksityiskohtia, joista voi rakentaa hienoja kirjojen aiheita, elokuvakäsikirjoituksia, musiikkia, kuvia, sisustuksia, vaatteita ja ihmiskohtaloita, jotka koskettavat.

Tämänkertaiseen kolmikkooni poimin 1920-luvulle sijoitettuja jännitysromaaneja/dekkareita kolmesta Euroopan maasta: Saksasta, Ranskasta ja Britanniasta. Jälkimmäiset lukeutuivat ensimmäisen maailmansodan voittajiin, joille voitto tuli hyvin kalliiksi. Saksa puolestaan hävinneenä ja alas painettuna meni aivan totaalisesti sekaisin.

Antaa mennä tuhkaksi ja tomuksi

Saksalaisen Volker Kutscherin vuonna 2007 julkaistu dekkari ’Der nasse Fisch’ tuli suomeksi kauppoihin 2018 syksyllä nimellä ’Babylon Berlin’. Miksi näin?

Syynä tähän oli tietenkin Saksassa 2017 valmistunut Kutcherin kirjasta ideansa saanut TV-sarja, joka valtavan kansainvälisen suosion saattelemana tuli meillekin nähtäville loppuvuonna 2018. Kutscherin dekkareita käännetäänkin nyt vauhdilla lisää, seuraava julkaistaan suomeksi tänä keväänä.

Minäkin ahmin koko ’Babylon Berlin’ TV-sarjan yhtä päätä; en millään jaksanut odottaa säntillisesti vanhaan tapaan seuraavaa jaksoa viikon kuluttua. Vuoteen 1929 sijoitettu sarja on täynnä kaikkea sitä, mikä 1920-luvussa kiehtoo. Usean käsikirjoittajan, usean ohjaajan ja runsaudensarveksi viritetyn mahtavan tuotantokoneiston yhteistyöllä poliittisesti joka suuntaan räjähdysaltis Berliini levittäytyy katselijan eteen suorastaan huumaavana.

Tietenkin kaikki ehdottomasti saksaksi! Järjetön ajatuskin, että berliiniläiset poliisit, huorat, kerjäävät sota-invalidit, räyhäävät työläiset ja kostoa puhkuvat armeijan upseerit lausahtelisivat sanottavansa englanniksi. Sitä oli kuulemma vakavasti ensin harkittu, markkinointikanavien painostuksesta.

TV-sarjan syksyllä luvassa olevaa seuraavaa kautta odotellessa voi nautiskella vielä sarjan loistavasta musiikista, joka laittaa berliiniläiset kuin hypnoosin vallassa tekemään valinnan, haluavatko he kaiken päätyvän lopulta ’zu Asche, zu Staub’, tuhkaksi ja tomuksi. Ich bin bereit..

Kirjaa lukiessa silmissäni vilahtelivat tietenkin jo sarjan hahmot. Päähenkilö ja ’sankari’ on nuori rikoskomisario Gereon Rath, joka kölniläisenä tutustuu hiukan ihmetellen Berliiniin ja törmäilee koko ajan mitä kummallisimpiin tyyppeihin. Häntä opastaa työssä hiukan vanhempi ’Setä’, Bruno Wolter, ja jännitystä lisää sähäkkä nuori konekirjoittaja Charlotte Ritter.

Kirjan varsinaisen juonen ’luuranko’ on näemmä otettu TV-sarjaan, mutta juonta on jatkokehitelty paljon monimutkaisemmaksi. Kaikki henkilöhahmot ovat TV-sarjassa saaneet paljon enemmän ’särmää’, henkilökohtaista taustaa, perhettä, ’neurooseja’ ynnä muuta lisuketta, joka tekee heistä selvästi elävämpiä ja sympaattisempia. Kirjassa henkilöt ovat  Rathia ja Wolteria lukuun ottamatta melko yksioikoisia, jopa ’Jerry Cotton’ -tyyppisiä yhden ominaisuuden ihmisiä. Esimerkiksi söpö Charlotte Ritter on TV-sarjaan kirjoitettu monta vertaa mielenkiintoisemmaksi ja monipuolisemmaksi kuin kirjassa.

Kiinnostavin ’hahmo’ on tietenkin kaiken toiminnan varsinainen keskipiste, Berliinin kaupunki ja Saksan valtio, jota se edustaa. Kuinka se selviää ristiriitaisten pyrkimysten repimänä? Voittajavallat haluavat painaa sen mahdollisimman alas. Yläluokka janoaa kostoa ja haluaa keisarin takaisin. Tavallinen kansa taistelee päivittäin saadakseen edes jotain vähäisiä elämisen edellytyksiä. Yhdet tahtovat sosialistista vallankumousta, toiset kansallissosialistista. Kolmansille riittää, että on kokaiinia ja sampanjaa.

Ranskalainen kosto

Pierre Lemaitre on useita myyntimenestyksiä tuottanut ja kirjapalkintoja kahminut ranskalaiskirjailija, jonka tuotanto on minulle ennestään tuntematon. Silti uskaltauduin tarttumaan kirjaan ’Tulen varjot’ (2018), vaikka se onkin edellisen kirjan jatko-osa. Markkinointitekstien mukaan kuitenkin ’itsenäinen jatko-osa’, eikä sen lukeminen onneksi ollut taustan puutteessa mitenkään hankalaa.

Kirja pyörittelee upporikkaan Pericourtin pankkiirisuvun vaiheita alkaen dramaattisista vanhan patriarkan hautajaisista vuonna 1927. Ruumiita ei sentään tule heti lisää, mutta pieni pojanpoika halvaantuu ja hänen äidistään tulee melko hysteerinen, ymmärrettävästi.

Tarina on kylmänkalsea juonittelun, koston, vastajuonittelun ja vastakoston kudelma, joka tapahtuu perheen ja siihen sidoksissa olevien palvelijoiden/työntekijöiden pienessä piirissä. Vajaassa kymmenessä vuodessa omaisuudet ehditään kaapata, jakaa uudestaan, hassata ja taas luoda uudelleen keinottelemalla. Veroja ei tietenkään kukaan maksa ja valtion huijaaminen kuuluu asiaan, vaikka suvun jäsenistä muuan yrittää kiipiä poliittisellakin uralla.

Saksalaiset varustautuvat naapurissa jo uuteen sotaan ja ostelevat ranskalaisten sotasalaisuuksia. Fasistiset ajatukset ja niitä avoimesti propagoivat sanomalehdet saavat myös tukea muutamilta tarinan henkilöiltä. Poliiseja ei tässä jännärissä tarvita kuin vasta aivan lopussa; silloinkin voi olla, että he lankeavat lavastukseen.

Ehkä vika on minussa, mutta en pitänyt kenestäkään tässä kirjassa. Tai paremminkin, ketään ei esitetty sellaisessa valossa, että hänestä olisi alkanut pitää. Miehet olivat jääkylmiä ylimielisiä paskiaisia ja itserakkaita tomppeleita, naiset juonittelevia käärmeitä tai sitten niin typeriä kana-aivoja, ettei sellaisia luulisi olevan muualla kuin jossain kesäteatterikomedioissa. Ehkä nämä Pericourtit läheisineen todellakin ansaitsivat tuollaisen käsittelyn?

Turbaaneja nummella

’The Great War’, kuten britit ensimmäistä maailmansotaa nimittävät, vei monta ikäluokkaa nuoria miehiä ja romutti suurimman osan aristokratian entisestä elämäntyylistä. Sodan tuoma yhteinen kärsimys ja talouden muutos veivät ’palvelusväen’ muihin töihin, joissa oli enemmän vapauksia ja etenemismahdollisuuksia. Ympärivuorokautinen päivystys jonkun ’lordshipin’ tai ’ladyshipin’ vaatekaapilla seuraavaksi tarvittavaa asua ojentamassa ja huoltamassa ei enää houkuttanut.

Jopa ylempien luokkien naiset saattoivat jo ’työskennellä’, kuten yksityisetsivä Kate Shackleton, joka on sentään ladyn ottotytär ja korkean virkamiehen serkku. Nuori leski, sitä paitsi. Hänenkin miehensä kuoli sodassa.

Frances Brody’n dekkari ’Murder on a Summer’s Day (2013) on jo viides Kate Shackleton -kirja, mutta ensimmäinen, jonka minä tulin lukeneeksi. Kepeää ja helppolukuista brittijännitystä, ei todellakaan liian rajua. Vähän kuin pehmeimmät Hercule Poirot TV-pätkät, jotka olivat saaneet luokituksen K-7, saman kuin muutamat Late Lammas -jaksot.

Kate Shackletonin kauniin kesäpäivän elokuussa 1924 tärvelee puhelinsoitto anivarhain ’on this ungodly hour’. Hänen naisellista ja yläluokkaista osaamistaan tarvitaan hienotunteisesti tutkimaan, minne eräs tietty Britanniassa käymässä ollut maharajah on kadonnut. Hukassa on myös pienen kaalinpään kokoinen timantti.

Tähän liittyy tietenkin myös ’imperiumin’ ulottuvuus; alusmaiden kuninkaallisia ei pidä suututtaa. Heihinkin on tarttunut ’ajan henki’: tämäkin maharajah ajaa itse omaa Rolls-Royceaan ja pukee itse paitansa päälleen. Se kyllä johtuu hänen uusimmasta rakastajattarestaan, joka on alaluokkainen englantilaisen maanviljelijän tytär, vaikkakin nykyisin menestynyt varietee-tähti. Oi näitä aikoja!

Maharajahin puoliso, siis maharani, ja muu suku seurueineen, ovat tulossa paikalle paheksumaan tilannetta ja Kate Shackletonin täytyy nopeasti hoitaa asia, ennen kuin ’yksityisestä’ skandaalista tulee poliittinen.

Kyllä hän sen näppärästi hoitaakin, mutta ei siitä pelkällä teekupposella selvitä. Britannian maaperällä joudutaan järjestämään roviolla toteutetut polttohautajaisetkin. Erittäin hienotunteisesti, totta kai.

***