Tuskainen kevät 1918

Suomen sisällissodan keväästä on nyt kulunut 95 vuotta ja aihe pysyy arkana edelleen. Valtioiden sisäiset murhenäytelmät eivät näytä maailmasta loppuvan: Syyrian sisällissota riehuu parhaillaan ja Jugoslavian hajoamisen jälkeen tehdyt rikokset ihmisyyttä vastaan ovat vasta päätymässä tuomioistuinten käsittelyyn.  

Kaikki menee aikanaan ohi ja kaikki unohtuu, kuten vanha saksalainen iskelmä toiveikkaana toteaa, mutta sisällissotien haavat vaativat hyvin pitkän paranemisajan. Ehkä kaksisataa vuotta on siihen riittävästi.

Muutaman vuoden päästä on käsillä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhla. Epäilemättä sen juhlavuoden tapahtumia ja ohjelmia suunnitellaan jo täyttä häkää. Vajaan kahden kuukauden kuluttua niistä juhlista ollaankin sitten sisällissodan satavuotismuistoissa. Kuva kaikesta tapahtuneesta on jatkuvasti selkiytynyt, mutta vieläkin tuskaisen kevään 1918 kuvaa värittävät monet luulot, huhut ja itsepetokset. Tutkittavaa ja tulkittavaa riittää vielä pitkäksi aikaa: ketkä olivat eniten harhaanjohdettuja, kuka vapautti ja kenet mistä.

Saksalaista ammattiapua

Tämän kevään 2013 uusien kirjojen joukossa sisällissodasta kertoo 'Vallatkaa Helsinki',  kirjoittajana  FT Tuomas Hoppu.  Hänen kirjoitustyylinsä on hyvin asiallinen ja kaikin tavoin kiihkoton, vaikka asiakirjojen näkökulmaa väritetään yksittäisten henkilöiden haastattelujen, kirjeiden ja muiden kommenttien kautta.  Mitään räväkkää tai kuohuttavaa ei irtoa. Vaasaan paennut Suomen porvarillinen senaatti tilasi saksalaista ammattiapua pääkaupungin puhdistamiseen ja sitä se sai.

Helsinki ei lopulta ollut sisällissodan keskeinen näyttämö, vaikka se oli maan pääkaupunki ja vaikka vallankumouksen alkamisen merkkinä punainen lyhty nostettiin juuri Helsingin graniittisen työväentalon torniin iltamyöhällä 26.tammikuuta 1918. Massojen vyörymistä kaduille ei tapahtunut vaan punainen vallanotto tapahtui pienissä erissä, kuin hiipimällä. Kotitarkastuksia tehtiin, aseita otettiin Viaporin varuskunnasta ja niitä käytiin takavarikoimassa yksityisten porvarien kodeista, rautatieasema ja muita tärkeitä rakennuksia vallattiin. Punaista ylivoimaa ei yritettykään alkuvaiheessa kiistää vaan kaikki porvarilliset senaattorit onnistuivat pakenemaan kaupungista ja vähäiset kaupunkiin jääneet suojeluskuntalaiset koettivat välttää pidätetyksi tulemista.

Valkoinen puoli keskitti voimansa Vaasaan, jonne ylipäällikön valtuudet saanut kenraali Mannerheim kokosi joukkojaan. Sieltä joukot suuntasivat kohti punaista etelää ja sisällissodan suurimmat taistelut käytiin Pohjois-Hämeessä ja Tampereella. Valkoisten avunpyyntö Saksaan sai myönteisen vastauksen. Saksalaisia vyöryikin jo valmiiksi Suomenlahden eteläpuolella Baltiassa ja meneillään olevan ensimmäisen maailmansodan itärintama oli hiljenemässä kun omassa sekasorrossaan vellova Neuvosto-Venäjä pyristeli irti sodasta. Niinpä keisarillisen Saksan Itämeren divisioonasta riitti joukkoja heittämään keikkaa Suomeen.

Saksalaiset nousivat maihin Hangossa 3.huhtikuuta ja heitä oli tässä erässä hiukan alle 10 000. Heidän nimenomainen tehtävänsä oli vallata Helsinki. Toinen erä, noin 3000 saksalaissotilasta nousi maihin Loviisassa ja he suuntasivat sieltä katkaisemaan Pietariin vievää rautatie- ja maantieyhteyttä ja punaisten pääjoukkojen mahdollisuutta paeta itään. Molemmat tehtävät tulivat ripeästi suoritetuiksi.

Saksalaisilta kului runsas viikko raivata tiensä Hangosta Helsingin keskustaan. Kiivaimmat taistelut käytiin esikaupunkialueella Huopalahdessa ja keskustassa Turun kasarmilla eli nykyisen Lasipalatsin kohdalla. Juuri viime viikolla siellä kävelleenä tuntuu merkilliseltä lukea, kuinka Töölössä joku huikkaili ikkunasta saksalaisille kannustusta ja toinen porukka taas tulitti heitä kiivaasti Svenska Teaternin ikkunoista.  Saksalaiset olivat ammattilaisina tietenkin täysin ylivoimaisia viimeisiin jäljellejääneisiin punakaartilaisiin verrattuna. Kaupungissa piileskelleet suojeluskuntalaiset liittyivät taisteluihin mukaan, mutta heidän osuutensa jäi vähäiseksi.  Saksalaisten tykkituli iski työväentalon torninkin hajalle ja punaiset antautuivat.  Huhtikuun 14.päivänä kaikki oli jo selvää ja kenraali Rüdiger von der Goltz saattoi pitää kaupungissa saksalaisten voitonparaatin.  Kuten kaikista koulun historiankirjoista tunnettua, valkoinen kenraali Mannerheim piti sitten vielä omansa Helsingissä runsasta kuukautta myöhemmin.

Hoppu toteaa saksalaisten hallinneen hermonsa ja joukkojen pitäneen kurinsa melkoisen moitteettomasti. Ainoat dokumentoidut saksalaisten suorittamat teloitukset tapahtuivat Huopalahdessa. Vankeja kyllä otettiin, koottiin Viaporiin ja haettiin kotoakin ilmiantojen perusteella, mutta se kaikki tapahtui suomalaisten toimesta. Teloittamisen vimmaan päästiin myöhemmin keväällä. Pelkkä saksalaisten läsnäolo ilmeisesti rauhoitti mieliä sen verran, että pääkaupungissa taistelujen jälkeinen valkoinen terrori jäi pienemmäksi kuin muualla maassa.

Kuriositeettina Hoppu mainitsee, että Helsingin valtausta ei käytännössä suinkaan johtanut kenraali von der Goltz, vaan sen tehtävän sai hoitaakseen hänen alaisensa, eversti Tschirschky. On tietenkin kohtuullista muistaa oikeaa miestä, kun se kerran tiedossa on.  Homman hoiti siis eversti Wolfgang Levin Hans von Tschirschky und Boegendorff. Mikseipä vaikka nimetä oma katu hänelle?

Kirjailijan pettymys

Kun luin edellä mainittua kirjaa Helsingin valtauksesta, tuli mieleen vanha antikvariaattilöytöni, kirjailija Juhani Ahon kirjoittama 'Hajamietteitä kapinaviikoilta'. Hän kirjoitti sen ikään kuin sisällissodan aikaisina päiväkirjamerkintöinään kevään 1918 aikana, asuessaan Helsingin Eirassa Engelin aukion laidalla. Kirja julkaistiin heti 1918-1919, mutta minun kappaleeni on teoksen toinen painos vuodelta 1938. Aho väittää esipuheessaan, ettei tekstiä ole jälkikäteen muokkailtu, mutta mistäpä sen tietää. Joka tapauksessa sitä on kiinnostavaa lukea, ja etenkin taas nyt, kun luin sitä vuoroon Hopun teoksen kanssa.

Tuntuu merkilliseltä kuvitella kaupunkilaisten elämää tuollaisen tilanteen keskellä. Yhteiskunta on tavallaan lakannut toimimasta, mutta jotenkin se kuitenkin koko ajan toimii. Iltaisin ja öisin on ulkonaliikkumiskielto.Yhteydet muuhun maahan tai ulkomaille ovat likimain poikki. Ihmiset koettavat käydä päivisin töissä, mikäli työpaikka ei ole joku suljettu valtion virasto tai lakkautettu porvarillinen sanomalehti. Ruokaa koetetaan eri konstein hankkia, vaikka elintarvikepula ahdistaa. Satunnaisia ampumisia tapahtuu aina silloin tällöin. Kuolemanvaara ei kuitenkaan ole jatkuvaa.  Ainoat ilmestyvät sanomalehdet ovat punaisten Työmies tai Tiedonantaja, muita tiedotusvälineitä ei ole olemassakaan. Huhuja liikkuu tietenkin, mutta mitä tai ketä voi todella uskoa.

Aho haukkuu raivokkaasti punaisten lehtien toimittajat ja etenkin kansanvaltuuskunnan johtomiehet, jotka johtavat joukkojaan harhaan. Hiukan ehkä tyhmä,  mutta uskollinen ja rehellinen ’kansanmies’ on ollut Ahonkin usein kuvaama suomalaisuuden ihannehahmo, joka ei mitenkään voisi ryhtyä tällaiseen kapinaan.  Ennen vanhaan olisi riittänyt, jos isäntä olisi vienyt vikuroivan renkinsä saamaan vanhalta rovastilta nuhteet. Siitä olisi rengille taas tolkku palannut ja elämä jatkunut entiseen malliin.  Asioiden kehittyminen tähän pisteeseen on Aholle suuri pettymys.

Toisaalta Aho tuntee itsekin jonkinasteista syyllisyyttä, pohdiskelee onko hänkin riistäjä, elääkö hän toisten työn hedelmiä nauttien. Puolustuksekseen hän katsoo tekevänsä tärkeää henkistä työtä, jonka takia hän nyt vain tarvitsee ’tiettyjä mukavuuksia’ elämäänsä. Venäläisiä hän muistaa inhota kaikessa, ja jos joku nyt on jollain lailla syyllinen tähän ’sosiaaliseen tilanteeseen’ niin sellainen voisi olla ’eräskin tuntemani ruotsinkielinen, suorastaan balttilainen paroni’ joka kohtelee työväkeään ylenkatseellisen brutaalisti.

Saksalaisten tuloa Aho odottaa innolla, mutta samalla pelkää, ettei se ole hyvä ratkaisu Suomelle.  ’Onhan nöyryyttävää, jos talossa pitää pyytää naapuri apuun omien poikien kurittamiseen. Ei sellainen voi olla enää sen jälkeen isäntä talossaan.’ Poliittisesti hän arvioi nuoren Suomen saavan vastaansa Englannin ja Ranskan, jos se liittoutuu Saksan keisarin kanssa. 

Helsingin valtaustaistelujen päivinäkin Aho käy kaupungilla ja vasta punaisten antautumispäivänä 13. huhtikuuta hän kirjaa nähneensä Tehtaankadulla porttikongissa ammutun punakaartilaisen. ’Se oli ensimmäinen ammutun ihmisen ruumis, minkä olen iässäni nähnyt. Se riittikin minun osalleni’.  Illemmalla hän lähtee kuitenkin jälleen ulos ja ostaa innoissaan Erottajalla kaikki juuri ilmestyneet uudet sanomalehdet, sillä ’on suloinen tunne hyppysissä saada käsitellä porvarillista lehteä.’ Hänen hyvä tuulensa katoaa kuitenkin pian, kun hän kulkee eteenpäin ja näkee vankijonoa tyrkittävän pitkin Senaatintorin laitaa. Mitä tästä vielä tuleekaan? Kuka nämä kaikki ruokkii? Pitäisikö ne lähettää Saksaan, saamaan sieltä ruokaa ja oppimaan kuria ja järjestystä?  Eipä tiennyt Aho tätä kirjoittaessaan ettei Saksassakaan kohta olisi ruokaa ja järjestyksen laitakin olisi niin ja näin, kun keisarikunta romahti jo kolmen kuukauden kuluttua näistä tapahtumista.

Omasta perheestään Aho ei kirjassa pukahdakaan. Kirjoituksissaan hän on yksin, kyläilee vain tiuhaan siellä ja täällä, liikkuu kaupungilla aika pelottoman tuntuisesti vaikka kuuluukin ’riistäjiin’ ja kirjaa ylös monenlaisia kuulemiaan huhuja ja tapahtumia. Todellisuudessa hän kai asuikin koko sisällissodan ajan enimmäkseen yksin, sillä hänen vaimonsa sympatisoi häntä enemmän punaisia ja kolmesta pojasta yksi oli punaisten puolella, yksi valkoisten ja yksi koetti pysyä puolueettomana. Jakaantunut kansa pienoiskoossa.

Tampereen trauma

Suomen sisällissodasta ei voi yrittää ottaa kunnolla selkoa lukematta Heikki Ylikankaan 'Tie Tampereelle' järkälettä yhtä vähän kuin hahmottaa yhteiskuntamme peruskuviota ilman Väinö Linnan ’Täällä Pohjantähden alla’ romaanisarjaa. Jälkimmäinen on kylläkin fiktiota, vaikka sen hahmoista puhutaan niin kuin he olisivat todella eläneet vähintäänkin sukulaistemme naapureina.

Professori Ylikangas julkaisi ’Tie Tampereelle’ kirjansa 1993, siis 20 vuotta sitten. Siitä on ilmeisesti viimeksi otettu 9.painos, vuonna 2004. Aikoinaan ’Tie Tampereelle’ herätti tuohtumusta siksi, että Ylikangas esipuheessaan ja jälkisanoissaan korosti salailun ja itsepetoksen ylläpitämän kollektiivisen trauman purkamista ’viimeinkin 75 vuotta sisällissodan jälkeen’. Silloin aikaa oli ilmeisesti kulunut vielä hiukan liian vähän, kun tästä jaksettiin ’närkästyä’ mutta kokonainen uusi sukupolvi tutkijoita on sen jälkeen astunut esiin ja aiheen tutkiminen eri näkökulmista on tuonut paljon uutta tietoa. Yksi tärkeä julkinen aikaansaannos on ollut yhteen paikkaan koottu Suomen sotasurmat -tietokanta, jota voi netissäkin nyt tutkailla.

Ylikangas käy päivä päivältä läpi pienemmät kahakat ja varsinaiset sotatoimet pohjoisella rintamalla. Kaikki päättyy 22 päivää kestävään rynnistykseen kohti Tamperetta ja näissä taisteluissa oli eri tavoin osallisena yli 30 000 suomalaista. Aluksi hajanainen kahakointi päättyi lähes aina punaisten vetäytymiseen, mutta viimeinen vaihe piiritetyn Tampereen kortteleissa kesti yllättävän kauan ja tuotti paljon uhreja kummallekin puolelle. Vailla sotilaskoulutusta ja ilman kunnollista johtoa ja huoltojoukkoja taistelleet punaiset olivat aina heikoilla liikkuvassa maastotaistelussa, mutta kaupungissa he pystyivät raivokkaaseen vastarintaan kortteli korttelilta ja talo talolta.

Taistelut olivat kovia, mutta eniten traumoja syntyi selittelyistä ja salailuista. Keitä vastaan oikein taisteltiin? Pohjalaiset suojeluskuntalaiset olivat uskonvarmoina häätämässä ryssää Suomesta ja saivat niskaansa kuulasadetta hämäläisten työläisten pyssyistä. Kuinka se nyt niin meni? Miten kohdeltiin aseensa laskeneita ja antautuneita, miten vankeja. Keitä suljettiin vankileireihin, millaisiin oloihin ja minkälaiset tuomioistuimet missäkin päättivät hävinneiden kohtaloista. Kuka tiesi muttei välittänyt puuttua? Kuva ei ole kaunis eikä kunniaksi kenellekään. Sodissa ei liene paljonkaan kunniakasta ja sisällissodissa ei senkään vertaa. Sata vuotta menee ennen kuin asioita pystytään kunnolla selvittelemään ja toinen sata tarvitaan unohtamiseen.

*

Talouden ja vallan solmut

Kestävyysvaje täällä ja demokratiavaje siellä. Julkiset rahat eivät Suomessa riitä eläkkeisiin tai lastensuojeluun mutta Kyproksen, Kreikan, Portugalin, Irlannin ja Espanjan pankkien tukemiseen EU:n kautta kyllä. Miksei riitä ja miksi meidän pitää silti muille maksaa? Olisiko parempi olla maksamatta, kuka sen saa päättää? Iskeekö seuraavaksi koko poliittista systeemiä kohtaan luottamusvaje? Lopetettaisiinko tämä kotimainen hyvinvointivaltio ja eurooppalainen integraatio, tulkoon vain jokainen toimeen omillaan. Sekö olisi suoraselkäistä  ja viisasta toimintaa. Se voi tietysti johtaa levottomuuksiin ja yhteiskunnallisessa kaaoksessa on aina hyvän tilin mahdollisuus sille, joka on härski ja nopea. Niinhän se on ennenkin ollut.

Talouskysymysten hallitessa julkista keskustelua on humanistinkin tartuttava aihetta käsitteleviin kirjoihin, vaikka kuinka ajattelisi että raha on niin perin vulgääriä. Valistusfilosofien ajatuksia kannattava ei voi tuudittautua siihen että kaikki olisi vain jotain johdatusta;  että kriisit tulevat luonnonvoiman lailla kun ovat tullakseen ja jotkut voidellut ja valaistuneet jossain kyllä tietävät mikä on hyväksi ja mitä pitää tehdä.  Jos katsoo, että ihmisten tekoa tämä on, niin sitä pitää pöyhiä, siihen pitää ottaa kantaa ja kenties jopa pyrkiä muuttamaan asioiden kulkua.

Kylmä pää ja lämmin sydän

Aalto-yliopiston professori ja kansalaisille vuosien ajalta tuttu talousasiantuntija Sixten Korkman kertoo kirjoittaneensa syksyllä 2012 ilmestyneen ’Talous ja utopia’ -kirjansa siksi, että talousasiat ovat niin tärkeitä, mutta sen verran monimutkaisia, tai ainakin ne ilmaistaan monimutkaisesti, että häntä harmittaa kun hänen teini-ikäinen  lapsenlapsensa  - ja moni muu -  kuittaa ne väittämällä vain EVVK, ei  vois vähemmän kiinnostaa.  Kun oikeasti pitäisi kiinnostaa, paljon.

Taloustieteen käsittelemät asiat ja sen koukeroinen terminologia ei ole minulle täysin vierasta, enkä ole enää teinikään, mutta silti kevätauringon lämmittäessä poskia oli uinahtaminen lähellä, kun Korkman opettajien tapaan aloittaa käsitteiden ja toimintojen vyörytyksen: tuotantorakenteet, kulutuskysyntä, suhdannepolitiikka, finanssipolitiikka, rahapolitiikka...krooh. Tekstin imu parani kuitenkin koko ajan, sitä mukaa kun Korkman pääsi sijoittamaan käsitteet tuttujen yhteiskunnallisten kysymysten yhteyteen. 

Niinhän se on, meidän julkinen taloutemme perustuu hiljaiseen lupaukseen,  jossa työikäinen väki yhteisesti kustantaa jälkipolven, siis lasten ja nuorten kuluja ja koulutusta  sekä myös edeltäneen polven, eläkeläisten ja vanhusten kuluja ja eläkkeitä. Miksi?  Siksi että edeltävä polvi teki osaltaan niin ja me oletamme että seuraava tekee meille samoin.  Hyvinvointivaltiossa tämä yhteisvastuullisuus ulottuu myös terveydenhuoltoon, sairauksiin, työttömyyteen ja moniin muihin tarpeellisiksi katsottuihin asioihin. Nyt onkin kiivaan keskustelun aiheena se, onko hyvinvointivaltio enää jatkossa mahdollinen.  Nuoret eivät enää mene rippikouluikäisinä töihin ja omilleen, vaan heitä on koulutettava ja ruokittava liki kolmikymppisiksi. Vanhukset ja eläkeläiset eivät nauti eduistaan muutamia vuosia, kuten aikoinaan systeemiä luotaessa, vaan kaksikymmentä vuotta ja ylikin.  Harvassa maassa on tällaista järjestelmää ja esimerkiksi sinänsä vauras Yhdysvallat on katsonut ettei julkisrahoitteinen hyvinvointivaltio voi olla lainkaan mahdollinen. 

Sixten Korkmanin mielestä hyvinvointivaltiomme ei ole mikään mahdoton utopia, vaan sitä voidaan puolustaa ja on syytäkin. Hänen mukaansa hyvinvointivaltion sisältö on tarkistettava ja selkiytettävä: mitkä palvelut pitää taata ja mistä luovutaan. On myös tehtävä uusi harkinta siitä, ketkä ovat oikeutettuja ja minkä tason palveluihin.  Kaikille kaikkea ei voi toimia. Ennen muuta tarvittavat maksuosuudet on nostettava sellaiselle tasolle, ettei hyvinvointivaltiota ylläpidetä velaksi.  Tässä kohtaa tuleekin esille poliittisen päätöksenteon ongelma: vaikeat päätökset ovat poliittisesti liian aikaisia, kunnes ne ovat taloudellisesti liian myöhäisiä, kuten Korkman siteeraa Ruotsin 1980-luvun valtiovarainministeri Feldtiä.

Hyvinvointivaltiolle pulmia luo myös globalisaatio, joka synnyttää kilpailijoita suomalaiselle työlle ja tuotannolle, mutta mikä oikeus meillä tai muilla länsimailla olisi kieltää kehittyviä maita kirimästä kiinni teknologista etumatkaamme.  Niinhän mekin olemme kirineet: kun Suomi itsenäistyi, se oli köyhä maatalousvaltio, jossa tulotaso henkeä kohti oli alle puolet Iso-Britannian vastaavasta. Nyt Suomi on hyvinvoiva korkean teknologian maa, jossa tulo henkeä kohti on Iso-Britanniaa korkeampi. Talous toimii jo globaalisti mutta poliittinen päätöksenteko on edelleen joka maassa paikallista; halutaan ja luvataan sellaista mikä ei oikeastaan ole mahdollista.  Korkman ei lämpene ajatuksille Impivaarasta; globalisaatiota ei voi paeta suljettuun suomalaiseen metsäyhteisöön, jossa olisi oma raha, omat työmarkkinat ja oma tuotanto, jota ketkään muut eivät pääsisi häiritsemään.

Päätöksiä tarttis tehdä

Syvimmät huokaukset voi melkein kuulla rivien välistä, kun Korkman käsittelee maailman ja Euroopan nykyistä velkakriisiä. Taloustieteilijän näkökulmasta huokauksia aiheuttaa ekonomistien liki täydellinen kyvyttömyys ennustaa 2008 alkanutta maailmanlaajuista kriisiä, Euroopan rahaliiton osalta taas poliittisen päätöksenteon hitaus ja lepsuus. 

Euroopan Unionissa on paljon kritisoitavaa, mutta jos sitä ei olisi olemassa, se pitäisi kiireesti luoda, kirjoittaa Korkman. Valitettavasti se näyttää kehittyvän vain kriisien kautta.  Rahapolitiikkaa ’teknokraattina’  tarkasteleva  Korkman ymmärtää kyllä EU:n poliitikkojen tuskien syitä, mutta toteaa että suurin toivein synnytetty rahaliitto pysyy nyt pystyssä vain pelosta. Kun ei tiedetä millainen kaaos sen hajoamisesta syntyisi.  Koska poliittista liittovaltiota ei EU-alueelle haluta eikä yhteistä finanssipolitiikkaa tai yhteisiä velkakirjoja eli eurobondejakaan, olisi Korkmanin mukaan koetettava sitten edetä kohti tiukempaa pankkiunionia, jolla jäsenvaltioiden rahapolitiikkaa voitaisiin edes jossain määrin säädellä.  Päätökset vain viipyvät ja viipyvät eikä se tilannetta paranna.

Akateemista taloustieteilijöiden ajattelua etenkin Yhdysvalloissa hallinnut modernin makroteorian oppi ei tunnistanut edes finanssikriisin mahdollisuutta; oletuksin oli teoriasta suljettu pois sellaiset ilmiöt kuin lama, työttömyys, varallisuusarvojen hintakuplat ja finanssikriisi.  Reaalimaailma yllätti täysin teorian.  Nyt koetun kriisin opetukset tulevat Korkmanin mukaan muokkaamaan maailmalla tutkijoiden agendaa vuosiksi eteenpäin. Rahoituslaitosten ja -markkinoiden käyttäytyminen nousee varmasti tärkeäksi tutkimuskohteeksi.  Suorastaan Sinuhemaisesti  Korkman toteaa, että talouspolitiikan analyyseille on ominaista se, että kysymykset pysyvät vuosikymmenistä toiseen samoina, vain vastaukset vaihtelevat. Miten todistaa jonkun tietyn toimen selkeä vaikutus talouden kehityksen lopputulokseen, kun koskaan ei voi olla kontrolliryhmää, eikä voida sulkea pois monien muiden tekijöiden yhtäaikaista vaikutusta.

Yhteenvetona Korkmanin ajatuksista voi todeta, että utopioita on hyvä olla ajatuksen sparraajina, mutta maan päällä ne eivät näytä toteutuvan. Nykyisessä maailmassa ei ole tarjolla haastajaa markkinataloudelle, mutta sillä on monet puutteensa, joita on paikkailtava. Samoin on demokratian laita; se on tunnetuista vallankäyttövaihtoehdoista vähiten huono. Demokratia kaipaa toimiakseen kansalaisia, jotka ovat valveutuneita, yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneita ja hyvin informoituja.  

Niinpä. Ihminen, ota selvää ja vaikuta omaan asiaasi.

Miksi tasa-arvo on hyväksi kaikille?

Taloudesta on tullut viime vuosina kaiken mitta ja yhteiskuntia muka johtavat poliitikot luimistelevat ympärilleen joka päätöksen ja kannanoton jälkeen: mahtoiko markkina nyt tykätä tästä? Mikä on markkinareaktio?  Oikean laidan ajatushautomot suoltavat ohjeitaan: pitää saada talous kasvamaan. Verotus on haitaksi. Pakolliset eläkemaksut ovat haitaksi. Kaikenlainen tulontasaus on lopetettava, se on niin de-motivoivaa.  Kun rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, saadaan talouteen kunnolla dynamiikkaa. 

Tähän saumaan iskivät 2009 brittiläiset lääkärit, epidemiologit Nottinghamin ja Yorkin yliopistoista, Richard Wilkinson  ja Kate Pickett kirjallaan Tasa-arvo ja hyvinvointi – miksi tasa-arvo on hyväksi kaikille. Kirja on julkaistu suomeksi 2011 ja se on herättänyt suurta huomiota: innostunutta ylistystä monilla tahoilla ja nyrpeää vastustusta toisin ajattelevissa piireissä.

Kirjoittajat ovat koonneet kansainvälisesti vertailukelpoisia tietoja yhteiskunnallisista ongelmista 23 eri maasta (mukana myös Suomi) ja lisäksi vastaavat tiedot vertailun vuoksi myös 50:stä Yhdysvaltojen osavaltiosta erikseen.  Osansa käsittelystä saavat yhteiskunnallinen luottamus (= voiko toisiin ihmisiin maassamme luottaa), mielenterveysongelmat ( mukaan lukien huume- ja alkoholiriippuvuus), elinajan odote ja lapsikuolleisuus, sairaalloinen ylipaino, teini-ikäisten raskaudet/synnytykset,  lasten koulumenestys,  henkirikokset,  vankien määrä ja sosiaalinen liikkuvuus (mahdollisuus ’luokkaretkeen’ ylös tai alas yhteiskuntaluokissa).  Näitä kaikkia verrataan tuloerojen suuruuteen kussakin kohteessa.

Wilkinson ja Pickett löytävät tilastollisesti merkitseviä korrelaatiota, joissa tuloeroiltaan tasa-arvoisemmissa kohteissa ihmisten välinen luottamus on suurempaa, mielenterveysongelmia vähemmän, sairaalloisesti ylipainoisia vähemmän, teiniraskauksia vähemmän, vankien määrä vähäisempi ja niin edelleen.  Kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi kaikki vertailut ja niiden erityispiirteet.

Tasa-arvoisempi yhteiskunta näyttää siis monella mittarilla antavan parempia tuloksia kuin sellainen, jossa tuloerot ovat suuret.  Wilkinsonin ja Pickettin korostama huomio onkin, että tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa kaikki voivat paremmin, myös tuloasteikon keskivaiheilla ja ylemmässä päässä olevat. Se ei siis ole hyväksi pelkästään kaikkein köyhimmille vaan kaikille.

Kokeillaanko?

Wilkinson ja Pickett  ’kirjoittavat auki’ tilastojensa löydökset hyvin vauhdikkaasti, tyyliin:  Jos Britanniassa tuloerot saataisiin samantasoisiksi  kuin tutkimuksen neljässä tasa-arvoisimmassa rikkaassa maassa (Japani, Norja, Ruotsi, Suomi), niin yhteiskunnan sisäisen luottamuksen voisi olettaa nousevan kahdella kolmanneksella, mielenterveysongelmien määrä puolittuisi, teiniraskaudet putoaisivat kolmannekseen nykyisestä määrästä , henkirikokset voisivat vähentyä neljännekseen ja useita vankiloita voitaisiin sulkea.  

Britannian pääministeri David Cameron onkin noteerannut Wilkinsonin ja Pickettin kirjan puheissaan ja todennut eriarvoisuuden olevan pahempi ongelma kuin alhainen bruttokansantuote.  Muitakin innostuneita puheita on kirjan tiimoilta ollut, mutta syntyykö kunnollista käytännön toimintaa?

Tässäpä oiva resepti ’tulevaisuuden kukoistukseen’,  jota meilläkin pääministeri etsii ja kyselee filosofeilta sinne tietä. Eikö meidän kannattaisi lisätä tasa-arvoisuuttamme entisestään, eikä suinkaan pyrkiä siitä pois? 

Eteenpäin – mutta missä se on?

Historian professori Markku Kuisma on kirjoittanut viime vuosina useita Suomen taloushistoriaa käsitteleviä teoksia ja pöyhinyt suuryritysten ja johtavien liikepankkiemme tähän asti salassa pidettyjä arkistoja. Niinpä hän viittaa, ilmeisesti isompien töidensä välipalaksi julkaistussa,  ’Rosvoparonien paluu’ -kirjassaan sanontaan, että jokainen suuren rahan kanssa tekemisissä oleva saa ennen pitkää vamman sieluunsa, ja että se sanonta pätee ehkä myös siihen ihmiseen, joka tällaisia arkistoja tutkii.

Kuisma pöllyttääkin arkistoja suojaavat tomukerrokset ajatuksistaan niin terhakkaasti, että lukijaa riemastuttaa. Kuisman historiantuumailut peittoavat välillä lehdistön ja muun median haileat talouskolumnistit kuusi-nolla. 

’Mistä voi tietää että tuloerojen kasvattaminen kohtuuttomuuksiin johtaa menestykseen, kuten vulgääriliberalismin lipunheiluttajat uskovat?  Tässä on juuri saatu seurata, kuinka nopeasti maailmankapitalismin tähtimiehistöön luetut finanssipyramidihuijarit ovat saaneet aikaan vain hajonneen kuplan syyttömien maksettavaksi.  Dynaamisuuttaan ja etenemisintoaan korostavat yritykset ja sijoitusneuvojat ovat kehuskelleet, kuinka ’peruutuspeiliin ei todellakaan kannata tuijotella’ vaan nyt mennään vauhdilla eteenpäin kohti tulevaisuutta. Hieno asenne. Mutta mistä kukaan voi tietää varmasti olevansa menossa eteenpäin, jos ei tiedä mistä on tulossa. Miten voi kuvitella olevansa tekemässä jotain todella uutta ja paremmalla tavalla, sen sijaan että ehkä onkin vain keksimässä ruutia uudestaan ja kulkemassa samaa ympyrää, jota on kierretty jo lukemattomia  kertoja  ennenkin, vaihtelevin tuloksin.’

Kuten Kuisma toteaa, ei historiasta tietenkään selviä ennusteita ja toimintareseptejä saa. Toisiaan muistuttavia kehityskulkuja tarkastelemalla sentään avartaa ymmärrystä ja parantaa tilanteiden realistista arviointia.  Pitäisikö katsoa kauas 1600-luvulle rosvoparonien aikaan, vai 1980-luvun lopun juppeihin. Tai ehkä 1920-luvulle, jonka huikea nousukausi taittui 1929 pörssiromahdukseen,  josta aiheutunut lama alkoi syventyä  pahimmilleen 1931. Taloudessa alkoi olla jo toipumisen merkkejä, kun yhteiskunnalliset jännitteet purkautuivatkin niin että putken päässä häämötti maailmansota.

Aina joku tekee hyvät kaupat

Rahan ja vallan suhde on aina ollut tiukka. Kuisma esittelee kirjassa esimerkkejä ja maistiaisia Suomen taloushistoriasta. Kuinka Ranska ja Britannia olivat 1917 kiinnostuneita sinänsä täysin yhdentekevän takapajulan metsävaroista, ei niinkään Suomen jalon kansan urhoollisista itsenäisyyspyrkimyksistä ja kuinka tähän kuvioon liittyi norjalaisen Gutzeitin ostaminen ulos pelistä, valtionyhtiöksi. Vaalirahaa on maassamme jaettu jo paljon ennen Nova-groupia  ja poliittista vaikutusvaltaa yrityksille on ostettu mennen tullen.  Valtion omaisuutta taas on luovutettu alihintaan ’sopiville’, onhan meillä omat oligarkkimme.

Kirja on julkaistu 2010 ja sen viimeisenä pitkänä lukuna on kuvaus Nokia-yhtymän ja Suomen ’kohtalonyhteydestä’. Kuinka puuhiomo kaatuu konkurssiin, nousee, muuttuu paperitehtaaksi, Gummitehtaaksi, kaapelitehtaaksi, TV-tehtaaksi ja lopulta matkapuhelin- ja viestintäteknologiajätiksi. Vihdoin Suomella on teollisten unelmien täyttymys, olemme kansainvälisellä huipulla kerta kaikkiaan.

Puoli vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen kuulimme Nokian pääjohtajan ilmoittavan, että yritys on kuin ’tulessa roihuava öljynporauslautta’. Jotkut jäävät sammuttelemaan paloa, mutta suurimman osan lienee paras hypätä mereen ja koettaa uida jonnekin.  Eteenpäin?

*

Kuohuva Intia

Intia ei ole sopivasti tai kohtuudella. Värit ovat vahvoja ja mausteet polttavia.  

Intia on niin lempeä, suorastaan laupias;  periaatteellista väkivallattomuutta, henkevää kasvissyöntiä tai peräti askeesia, paljain varpain kulkea läpsyttäviä tamburiinin helisyttäjiä, mietiskelyä, hymyä korvasta korvaan ja kaikkia halaavia paksuja tätejä, keskellä katua löntystäviä lehmiä, joita hellästi tuupitaan tieltä pois; menehän pyhä-Mansikki siitä nyt sivummalle.

Tai sitten Intia on silmitöntä julmuutta; vastasyntyneiden tyttövauvojen survomista jälkeisten kanssa samaan tunkioon, raiskauksia, raakaa perheväkivaltaa, joukkomurhia,  kokonaisten asuinalueiden perheiden lahtaamista tai elävältä koteihinsa polttamista, pommiattentaatteja.

Kumpaakin näitä ja paljon muuta mahtuu Intian 1,2 miljardiin tarinaan. Viimeisin Intian särmä on räjähdysmäisesti  kasvava ’uusi markkina’ joka suoltaa kopiolääkkeitä ja halvempia it-palveluja niin että me täällä pelkäämme jäämistä  alakynteen.

Tuhatvuotiset perinteet uusiksi

Useimmille meistä kai ensimmäiset kokemukset Intiasta ovat tulleet brittikirjojen, TV-sarjojen tai elokuvien kautta. Niissä on aivan hirmuisen tahmean kuumaa ja vaaleaihoiset, pisamaiset britit tuskailevat viuhuvien tuulettimen lapojen alla juomiaan siemaillen:' Oh dear tätä säätä, milloin se sadekausi oikein alkaa', ja käsiään yhteen lyöden hoputtavat koko ajan puolihölkkää kulkevia intialaispalvelijoitaan. Juonenkäänteissä on usein siirtomaaisännän pohdintaa siitä, voiko näitä todella koskaan ymmärtää, saako näiden kanssa olla intiimissä suhteessa ja pitääkö pelätä henkensä edestä. Yleensä pitää, tarinaan kuuluu iso väärinymmärrys ja onneton loppu.

Tältä pohjalta on syytä jatkaa syvemmälle ja laveammalle Intian syövereihin ja tarttua kunnon järkäleeseen, Vikram Seth’in  1993 julkaistuun ’Sopiva nuori mies’ -kirjaan. Siinä ei enää ole brittejä ollenkaan, vaan koko runsaat 1200 sivua pyöritellään 1950-luvun intialaisia, enimmäkseen kaupunkilaisen ylemmän keskiluokan edustajia. Keskiössä on Mehran  perhe, jonka olisi löydettävä sopiva nuori mies tyttärelle puolisoksi. 

Tarina rönsyää ja hyppelehtii pohjois-Intian suurten kaupunkien alueella vähintäänkin neljän eri perheen ja niihin läheisessä suhteessa olevien muiden henkilöiden edesottamuksiin; osa on keskenään sukua, osa opiskelee samassa yliopistossa, osa toimii samassa poliittisessa puolueessa, osa taas ehdottomasti ei. Nyt ei siis kerrota lukutaidottomasta norsunpesijästä, jonka läntinen lähetyssaarnaaja haluaa pelastaa, vaan näillä intialaisilla on sukuarkistoja, akateemisia tutkintoja ja maaomaisuuksia ties kuinka monennessa polvessa.  Kirja ei myöskään ole mikään eksoottiseen Intiaan sijoitettu ’Seurapiirihäät’, jossa ensin aiottaisiin naittaa tytär ihan väärälle miehelle mutta sitten pienen draaman ja monen kommelluksen kautta päädyttäisiinkin ’siihen oikeaan’.

Vikram Seth vyöryttää tarinaan henkilöitä ja asioita ehkä jonkun mielestä jo liian kanssa, mutta lopputulos on minusta kiehtova, tunteiden ja kohtaloiden sekamelska, joka antaa rikkaan ja monella tavalla kiinnostavan kuvan Intian moninaisuudesta.  Kaikki tarinassa eivät kuulu siistiin akateemiseen hindu-keskiluokkaan, vaan joukkoon mahtuu myös maaseudun surkeista oloista ylöspäin ponnistavia pienyrittäjiä tai kolmannen polven ammatti-prostituoituja, jotka kaikki koettavat löytää uuden paikkansa muuttuvassa yhteiskunnassa. Kastit eivät ole kadonneet vaikka ne on virallisesti kielletty. Muslimien ja hindujen välinen kuilu on lähes ylittämätön ja naisen asema on kaikissa järjestelmissä miehille alisteinen, oli hän sitten keskiluokan hindu, määrättömän rikas muslimi tai lukutaidoton peltotyöläinen. Paljonko tilanne on muuttunut tästä 1950-luvun kuvasta nykypäivään ?

Ennakkomainosten  mukaan Vikram Seth aikoo julkaista nyt 20 vuotta myöhemmin jatko-osan, joka käsittelisi tätä aikaa. Mahtaneeko se ’Sopiva nuori nainen’ todella ilmestyä tänä vuonna ? Odotan.

Kosteaa ja mausteista

Jumaluuksia suuressa Intiassa totisesti riittää ja niidenkin kesken vallitsee hierarkia, jossa mitättömämpien ihmisten ja asioiden kulkuun saa vaikuttaa ’Joutavuuksien jumala’, kuten Arundhati  Roy’n 1997 ilmestynyt,  Booker -palkinnon voittanut kirja on nimetty.  

Roy tuo esille jälleen uuden puolen Intiaa;  hän kirjoittaa tarinansa etelästä, Keralan osavaltiosta, jossa väestössä on paljon tamileita, tummaihoisempia kuin pohjoisen ’arjalaisiksi’ itseään nimittävät, ja jossa  vaikuttavat  vahvasti myös kommunistit ja useat kristillisten kirkkokuntien saarekkeet. 

Tämän kaavaan sopimattoman rakkaustarinan ei välttämättä tarvitsisi tapahtua Intiassa, mutta koska se tapahtuu siellä, siitä tulee aivan omanlaisensa. Vaikka pienen ja rupisen, muutamasta ämpäristä liikkeelle lähteneen maustesäilyketehtaan käynnistävä isoäiti kuuluu syyrialais-kristittyyn kirkkoon ja miesasioidensa epäonnea paennut  täti  oli nuoruudessaan jonkin aikaa  peräti roomalaiskatolinen nunna, ei se estä heitä pitämästä  kastittomia naapureitaan saastaisina epä-ihmisinä tai toimimasta äärettömän sydämettömästi avioeroon päätynyttä  tytärtä kohtaan. Jumaluudet, tavat ja uskot vaikuttavat päällekkäin ja limittäin.

Arundhati Roy on nainen ja kirjoittaa tuntevasti naisista ja lapsista, joutavuuksista.  Miehet ovat kirjassa sivuhenkilöitä, vaikka heillä onkin järjestelmässä valta ja voima. Royn kieli on runollista, rönsyilevän kuvailevaa ja välillä suorastaan hengästyttävää, mutta hän ei juutu lumpeiden tai ihon tuoksujen kuvailuun liian pitkäksi aikaa, vaan tarina etenee koko ajan, vaikkakin ajallisesti epätahdissa. Välillä ollaan vielä 1970-luvulla, välillä lähempänä kirjoittamisajankohtaa, kunnes arvoituksen kaikki osat on paljastettu. 

Royn naiset eivät ole toisiaan tai lapsiaan kohtaan kovinkaan sympaattisia tai lämpimiä. Heille suodaan hyvin vähän onnea ja he koettavat selviytyä kukin tavallaan. Heidän toimintansa vastenmielisyys muuttuu välillä säälittäväksi, välillä se on vain humoristista. Kauneimmillaan ja surullisimmillaan Roy on kuvatessaan lapsia, tarinan kaksosia, jotka erotetaan toisistaan ja joiden niskoille laitetaan asioita, joita lapset eivät voi mitenkään käsitellä.  Roy kuvaa viiltävästi, kuinka torutaan kiukkuisena lasta, joka ’käyttäytyy huonosti’ vaikka ei ollenkaan tajuta mitä tälle on juuri äsken tapahtunut ja mitä lapsi ei osaa tai uskalla kertoa.  Ja kuinka lapsi oppii, minkä vastauksen aikuiset haluavat.

Keltaisen ja ruskean miehen vuosisata

Vuonna 2008 ilmestynyt  ja  Bookerin voittanut  Aravind Adigan ’Valkoinen tiikeri’ on kerta kaikkiaan mainio tämän ajan Intia -kirja. Jos olisin lukion äidinkielen opettaja, luetuttaisin tämän heti oppilailla. Siinä teille kirjallisuutta, yhteiskuntaoppia ja yrittäjyyskasvatusta yksissä kansissa, alkakaapas ’ kukoistaa’ !  Etiikasta täytyy kyllä sitten ehkä puhua vähän lisää myöhemmin, toisella tunnilla.

Kirjassa nimittäin menestyväksi yksityisyrittäjäksi noussut nuori mies kertoo tarinansa; hän kirjoittaa sen yöllä, sähköpostilla, ja osoitettuna Kiinan pääministerille. ’Sir, tämähän on nyt keltaisen ja ruskean miehen vuosisata. Valkoiset miehet käyttävät liikaa matkapuhelinta ja se aiheuttaa syöpää. Japanilaiset keksivät matkapuhelimen kutistaakseen yhdellä kertaa valkoisen miehen aivot ja munat, ja he ovat onnistuneet. Tehän siellä Kiinassa tiedätte tämän yhtä hyvin kuin minä..’

Hervottomassa tarinassa alimmista alimman maalaispojan lähtökohdat ovat niin surkeat, ettei hänelle ole välitetty antaa edes etunimeä.  Vaihtelevan kokoinen, pahoinpidelty ja häntä pahoinpitelevä perhe kutsuu häntä nimellä Munna, joka merkitsee yleisesti vain poikaa. Koulua hän käy jonkin aikaa, oppii sentään lukemaan, saa opettajalta nimen Balram ja kehittää kaiken äärettömän kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä itseluottamuksen, jolla määrittelee itsensä ’Valkoiseksi tiikeriksi’, harvinaisuudeksi, joka ilmaantuu vain kerran vuosisadassa.

Hänen tiensä Bangaloren alati kasvavien lasiseinäisten toimistorakennusten syövereihin ja menestyvien start-up  -yrittäjien  joukkoon ei tosiaankaan mene puuduttavasti  opintojen, valtion tukeman innovaatio-projektin  ja yrityshautomon kautta, vaan aivan omia uskomattomia latujaan. Se miten kaikki lopulta tapahtui, paljastuu yöllisten sähköposti-sessioiden aikana, eikä se kuva Intiasta ole kaunis. On ehkä tekopyhää toivoa, että se olisi pelkästään fiktiota.

Kirjan tarina on hirveä ja se on hauska, vaikka sen kertomille asioille ei pitäisi voida lainkaan nauraa.  Joillakin ei vain ole muuta mahdollisuutta. Onnellinen ja tasapainoinen tarina ei ole alkuunkaan, mutta silti päähenkilö toteaa: oli kaiken tämän arvoista saada tietää vaikka vain päivän, tai vaikka vain minuutinkin ajan, mitä on olla olematta palvelija.

*