Kolmekymmenluvun Suomea muistelemassa

Sadan vuoden takainen, iloinen 1920-luku, ei ole enää muisteluissa pinnalla. Nyt julkisessa keskustelussa viitataan tavan takaa siihen, että nykyinen maailman meno vertautuu 1930-lukuun.

Yhteneväisyyksiä nähdään esimerkiksi siinä, että vapautumisen ajat ovat vaihteeksi ohi ja kaikenlainen konservatiivisuus on nousussa. Oikeistopopulismi ja äärinationalismi houkuttavat taas ihmisiä. Diktatuureja syntyy ja niitä ihaillaan. Kaiken taustalla luuraa jälleen sota – tuleeko se jotenkin vääjäämättä, vai siksi, että sitä halutaan?

Päätin katsoa, miten 1930-lukua on suomalaisessa kirjallisuudessa menneinä vuosikymmeninä käsitelty. Sitä aikaa ovat tietenkin käsitelleet hyvinkin monet kirjailijat, mutta miltä se aika mahtoi näyttää suosittujen naiskirjailijoiden teoksissa? Kokosin uteliaisuuttani kirjakolmikon nyt kirjailijoista, joiden nimen olen tiennyt vuosikymmenet, mutta joiden kirjoja en ole toistaiseksi lukenut ainuttakaan. Ehkä oli jo aika!

Iris Kähäri, Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) ja Raija Oranen ovat tuottaneet valtavan määrän kirjoja, jotka ovat suorastaan kuluneet kansan käsissä. Olen itsekin aikoinaan ostanut niitä lahjoiksi muille, mutta itseltäni ne ovat jääneet lukematta.

Heidän laajasta tuotannostaan poimin varsin sattumanvaraisesti teokset, joiden tapahtumat on sijoitettu 1930-luvulle. Iris Kähärin ’Rikastua, rakastua’, Laila Hietamiehen ’Maa suuri ja avara’ ja Raija Orasen ’Pitkät hiukset’.

Kirjailijoiden tyylit ovat tietenkin erilaiset ja niin ovat olleet myös ajat, jolloin ne on kirjoitettu. Kähärin kirja on ilmestynyt jo 1971. Silloin 1930-luku oli yhtä lähellä kuin jos nyt joku kirjoittaisi 1990-luvusta, ja suomettuminen oli maamme vallitseva olotila. Hietamiehen kirja puolestaan on vuodelta 1981. Evakot ja evakkojen lapset olivat silloin vielä innokkaassa muisteluiässä.

Oranen saa vuoden1997 kirjassaan kuvata Stalinin 1930-luvun juonikkuutta, maamme poliitikkojen typeryyttä ja armeijan johdon pontevia varustautumisvaatimuksia jo sikäli rauhassa, että Neuvostoliitto oli kirjan julkaisuaikaan romahtanut ja sota-ajan kenraalit olivat meillä julkisessa nosteessa.

Kirjat olivat varsin erityylisiä ja antoivat kukin oman kuvansa 1930-luvun Suomesta. Tästä tulikin yllättävän kiinnostava aikamatka, joka nostatti mieleeni paljon ajatuksia. Suoraan menneisyyden 1930- luvusta, mutta välillisesti myös kirjojen kirjoittamisajankohdista. Kun joku kirjoittaa 1930-luvusta nyt, hän kirjoittaa varmasti jälleen eri tavalla kuin nämä kirjoittajat ovat tehneet.

 

Saisiko olla Onni on oikullinen vai Jalkaväen taisteluopas?

 

Iris Kähärille (1914 -1995) Viipuri oli rakas kotikaupunki ja hän kirjoittikin siitä paljon. ’Rikastua, rakastua’ (1971) tapahtuu muutamien kuukausien aikana Viipurissa suunnilleen vuonna 1935.

Kähärillä on omintakeinen kirjoitustyyli, jota on hauska lukea, vaikka se aluksi hiukan totuttelua vaatiikin. Joskus lauseet ovat hurjan pitkiä, kuin tajunnanvirtaa, ja joskus taas lause on vain kaksi sanaa. Kirjailija laittaa päähenkilön välillä ikään kuin keskustelemaan itsensä kanssa tai kommentoimaan omia tekemisiään, kuin ulkopuolelta.

Tarinan päähenkilö on Veera Rettola, kirjakaupan myyjä.  Hän on säätykierrossa alaspäin pudonnut –  kartanoon syntynyt, mutta nyt alivuokralaishuoneessa kitkuttava ja parempaa työpaikkaa etsivä, huolestuttavasti jo 34-vuotias, mutta yhä naimaton.

Isä Rettola oli  menettänyt rahansa ja sitten kuollut. Leski-äiti ja lapset joutuivat kuka minnekin elantoaan etsimään.  Kuvaus äidin ja aikuisten lasten riitaisesta hautausmaalla käynnistä on kuin jostain Fellinin elokuvasta. ’Minun paras poikani kuoli, kuinka se aina meneekin niin’ äiti voihkii.

Veera vaihtaa töihin toiseen kirjakauppaan ja haluaa muutenkin muutosta elämäänsä. Hän ei haluaisi haksahtaa enää ukkomieheen. Hän opettelee ulkoa kaikki kauden uutuuskirjojen nimet ja lukeekin niistä suurimman osan, jotta osaa suositella niitä asiakkaille. Jotkut haluavat ostaa vain imupaperia ja hyllynreunusnauhaa - näitä tarvikkeita ei nykyisin kaupoista löydy!

Viipurissa elämä on vilkasta ja Kähäri selvästi rakastaa kaupunkiaan. Hän luettelee bussilinjojen reittejä pysäkki pysäkiltä ja talo talolta. Kaupungilla puhutaan ruotsia, puhutaan suomea, puhutaan saksaa. Venäjää enää harvoin. Riidellään politiikasta. Myydään Edistyspuolueen arpoja. Myydään Isänmaallisen Kansanliikkeen arpoja. Suomennetaan sukunimiä, ollaan kovasti Aitosuomalaisia.

Radiosta kuullaan, kuinka Jumala ei halua, että verta sekoitetaan. Juutalaispojat ovat kauniita ja liikkuvat Viipurissakin aina omissa porukoissaan, Veera huomaa. Muut pojat tuntuvat olevan kateellisia, ja selittävät, että juutalaiset pyrkivät aina joka asiassa vain petkuttamaan.

Veerankin elämä löytää uomansa, vaikkei aivan niin kuin hän kuvitteli.

 

Kai myö kohvit keitetää?

Laila Hietamies (1938-2021), myöhemmin Hirvisaari, oli todellinen ’painosten herratar’, jonka kirjoja on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta. ’Maa suuri ja avara’ (1981) on Hietamiehen tuotannon alkupuolelta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Suontaan maalaiskylään Karjalan kannakselle.

Mussolinin Abessinian sota ja Hitlerin puheet Saksassa saavat vain ylimalkaisen maininnan sanomalehtiuutisina. Tämän kirjan ihmiset tekevät päivittäisiä, raskaitakin töitään pienillä maatiloillaan. Pyykkäävät, leipovat, siivoavat juhlapäiviin, raatavat navetassa ja sadonkorjuussa.  Ja katsovat ikkunasta, kuka naapuriin menee ja miksi siellä palaa valo ja kyllä se tiedetään kuka sen lapsen isä on. ’Sattuuha sitä. Ihmisii ne nekkii vaa on.’

Kaikki kyläläiset puhuvat tietenkin omaa Karjalan murrettaan ja kaikki dialogit on kirjoitettu sillä.

Nuorilla on toki täälläkin haaveita. Yksi tahtoo Viipuriin Merenkulkuopistoon ja maailman merille. Toiselle on jo suuri irtiotto jättää ankara isä rähjäämään maatilalleen ja lähteä kotoa, edes muutaman kilometrin päähän kansakoululle keittäjäksi.

Näiden kyläläisten jokapäiväinen elämä soljui rataansa; välillä naurettiin, välillä itkettiin. Mitään suurempaa pahaa ei kukaan osannut odottaa.

Tällaista 1930-lukua monet aikoinaan elivät ja halusivat sitä myös jälkeenpäin muistella.

 

Sampanjaa, skandaaleja ja sotaharjoituksia

 

Raija Oranen (s.1948) jatkaa edelleen tuotteliasta kirjailijanuraansa. ’Pitkät hiukset’ (1997) on kolmas osa hänen Suomen historiaa läpikäyneestä Maan aamu -sarjastaan.

Kirjan keskeinen tapahtumapaikka on hulppea Hästsjögård, eli Hepojärven kartano. Sinne ei yllä 1930-luvun taloudellinen niukkuus – päinvastoin. Kartanon isäntä Malm ostelee lisää maita ja metsiä, kun niitä on halvalla saatavissa toisten pakkomyynneistä.

Koko suku ja seurapiiri on varsin ’epäsuomalainen’. On vanha paronitar Silbersee, on timanttikauppias Dorff.  Kartanon hulinasta tulee mieleen melkein joku Downton Abbey, jossa aina on aikaa monta päivää kestäville juhannusjuhlille, joulujuhlille, rapujuhlille, häille ja muille pienemmillekin kekkereille. Oranen selvästi nauttii runsaiden ruokalistojen kuvaamisesta.

Runsaan suvun keskellä Oranen antaa paljon tilaa kartanon tyttärille, joilla on omaa tahtoa olla muutakin kuin vain kaunis vaatepuu. Silti kirjan päähenkilöksi näyttää nousevan eversti, myöhemmin peräti kenraali, Henrik Gäddvik, yksi kartanon vävyistä. Hänelle on aivan selvää, että armeijalle olisi annettava lisää rahaa ja varusteita.

Kun kenraalin veli onkin yllättävästi sosialidemokraattinen kansanedustaja, vaimo taas natsien Nürnbergin puoluepäiviltä reportaasia tekevä toimittaja ja vaimon sisaren mies junailee juutalaisilta Saksassa ryöstettyjen jalokivien piilottamista, saadaan 1930-luvun maailmanpolitiikka osaksi perhetapaamisia. Tässä suvussa totisesti sattuu ja tapahtuu, uskottavuuden rajoja kylläkin kolistellen. Mistään ’tasaisen arkipäivän’ elämisestä ei ole puhettakaan.

Talvisodan ensipommitukset päättävät vanhan paronittarenkin kolmekymmenluvun.

***

 

 

 

Ranskaa ruotimassa

Kuten niin usein, kirjakolmikkoni aihe valikoitui sattumalta. Kirjaston palautettujen kirjojen kasassa vain sattui olemaan ’Mietteitä Ranskasta’ -niminen pieni teos, jonka takakansiteksti sai minut kiinnostumaan niin, että valitsin sen itselleni luettavaksi.

Tässä oli kirja, joka on alkujaan ilmestynyt jo kauan sitten, peräti 1797, ja jonka perusajatuksena on Ranskan vuoden 1789 suuren vallankumouksen ja valistusajattelun kritiikki.  Mehän nyt jo tiedämme, miten kaikki lopulta meni – mikä onnistui, mikä ei – mutta kuinka asiat näki kirjasen kirjoittaja Joseph de Maistre ja mitä mieltä hän aikansa suurista mullistuksista oli? Se on todella kiinnostavaa!

Yhteiskunnallinen keskustelu velloo meilläkin jatkuvasti etsimässä uusia toimintalinjoja. Miten oikein pitäisi suhtautua Venäjään? Raja kiinni ikuisesti? Vai ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa ’suomettua’? Miten tulee Trumpin reuhtova toimikausi päättymään? Täyteen katastrofiin vai ’uuteen kultaiseen aikakauteen’? Miltä mahtavat näyttää kaikki nyt annetut lausunnot ja kirjoitetut kolumnit joskus viiden vuoden päästä? Kymmenen vuoden?

Emme voi tulevaa varmuudella tietää, mutta ajattelua virkistävää, sanoisinko suorastaan kutkuttavaa, on tutkailla sitä, kuinka aiempien sukupolvien ’parhaat aivot’ ovat asioita arvioineet. Kuinka hyvin he ovat onnistuneet – tai menneet metsään.

Tässä tunnelmassa käsiini osui vielä valtiotieteen maisteri Jorma Turusen notkea historiikki ’Ranskan vasemmiston tarina – Suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen’. Kirjoittaja sanoo, että Ranskan poliittisen elämän tyyli jäljittelee yhä vieläkin vallankumouksen menneisyyttä. Jotakin sillä siis on saavutettu – tai ainakin se saa ihmiset liikkeelle sukupolvesta toiseen.

Kolmanneksi olikin helppo napata vankan Ranskan tuntijan, toimittaja Helena Petäistön artikkelien ja kolumnien kokoelma ’Gallian kukko kiekuu taas’. Muutamien vuosien päästä sitten nähdään, mitä tämänkertaisesta kiekumisesta seurasi.

 

Vastavallankumousta nostattamassa

 

Joseph de Maistre julkaisi pamflettinsa ’Considerations sur la France’ vuonna 1797, kun Ranskan suuresta vallankumouksesta oli vasta kahdeksan vuotta ja yhteiskunnallinen tilanne oli vielä hyvin sekava. Napoleon Bonaparte oli jo hyvää vauhtia nousemassa vallanpitäjien joukkoon, mutta ei vielä yksin huipulla.

Suomeksi vuonna 2018 ’Mietteitä Ranskasta’ -nimellä de Maistren teoksen julkaissut Mika Keränen on varustanut kirjan pitkällä, taustoittavalla esipuheella. Itse asiassa ahmin esipuheen historialliset ja filosofiset esittelyt melkeinpä suuremmalla mielenkiinnolla kuin de Maistren varsinaiset ajatukset, jotka nekin olivat kiinnostavaa luettavaa. Tässä on tarjolla todellista ’aikalaiskeskustelua’ Ranskan suuresta vallankumouksesta.

Kuten Keränen de Maistresta toteaa, tämä savoijilainen kreivi, senaattori, diplomaatti ja useamman kirjan kirjoittanut konservatiivinen ajattelija on jäänyt melko tuntemattomaksi muille, kuin aatehistorian erityistuntijoille.

Mikä on savoijilainen?  Sanan olen kyllä kuullut ja jollain lailla liitän sen mielessäni Torinoon ja toisaalta ranskalaisiin hiihtokeskuksiin. Nyt Mika Keräsen selvityksestä opin, että tämä alue, joka nykyisin jakaantuu Italian, Ranskan ja Sveitsin haltuun, oli pitkään täysin itsenäinen ruhtinaskunta, ja myöhemmin osa Sardinian kuningaskuntaa. Siinä siis taas yksi Euroopan kartalta hävinnyt valtio: Savoiji.

Vallankumouksellinen Ranska liitti voimansa tunnossa Savoijin itseensä väkivalloin vuonna jo 1792 ja de Maistre joutui tuolloin jättämään kotimaansa. Lopullisesti alueen läntisistä osista tuli Ranskaa vuonna 1860.

Joseph de Maistre korostikin kirjoituksissaan, ettei ole ranskalainen.  Se ehkä soi hänelle helpommin mahdollisuuden kritisoida ranskalaisten tekosia; ja sen hän kyllä tekeekin.  Hän ei näe vallankumouksessa luodulle ’tasavallalle’ ja sen ’perustuslaille’ mitään selviämisen mahdollisuuksia. Vastavallankumouksen tai ’restauraation’, ’palauttamisen’ hän katsoo olevan vain ajan kysymys. Toisaalta hän rohkaisee ja hoputtaa ranskalaisia tekemään sen nopeasti, jotta vielä suuremmilta vahingoilta vältyttäisiin.

Hänelle kuninkaanvalta, suvereniteetti, on itsestäänselvyys, joka puolestaan tulee jumalalliselta Sallimukselta. Sen vastustaminen ja arvosteleminen on kerta kaikkiaan mahdotonta, turhaa ja väärin. Hän toki arvostelee myös ranskalaisen eliitin rappiota, joka osaltaan johti vallankumoukseen.

Joseph de Maistre ennusti aivan oikein, ettei vallankumouksessa tuolloin luotu tasavalta kestäisi.  Ranskassa, kuten tunnettua, pakitettiinkin 1800-luvulla taas takaisin kohti kuninkaanvaltaa. Sekään ei kuitenkaan kestänyt kauaa, vaan tasavalta julistettiin uudelleen. Tämäkin tasavalta mureni uudestaan keisarikunnaksi, joka pian taas hajosi uudeksi tasavallaksi. Nyt menossa on jo viides tasavalta, mutta tasavalta kuitenkin.

Uudelleen syntynyttä, vahvasti roomalaiskatoliselle perustalle rakentuvaa sivilisaatiota, joka toteuttaisi de Maistren Ranskalle kaavaileman suuren uskonnollisen tehtävän, ei koskaan tullut. Siinä hän ennusti pieleen.

 

Vaikuttaa hyvältä, äänestän kuitenkin vastaan

 

Valtiotieteen maisteri Jorma Turunen on perehtynyt Ranskan politiikkaan ja kulttuuriin usean vuosikymmenen ajan ja hänen 2019 julkaistu kirjansa ’Ranskan vasemmiston tarina – suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen’ on todella runsas ja perusteellinen. Se kulkee notkeasti eikä siinä ole pysähtyneitä tai tylsiä hetkiä – kuten ei ilmeisesti ranskalaisessa vasemmistossakaan.

Ranskan vasemmistoa ei voi yrittää jäsentää meidän oman suomalaisen vasemmistomme kehyksistä käsin, niin paljon runsaampi ja monimutkaisempi se on.

Yhtenä suurena jakona voidaan pitää puolueiden ryhmittämistä tasavaltalaiseen vasemmistoon, sosialistiseen vasemmistoon, kommunistiseen vasemmistoon ja vielä näiden ulkopuolella äärivasemmistoon.  Turunen selvittää näiden moninaista historiaa kiinnostavasti. Ällistyttävää kyllä, vielä niinkin myöhään kuin 2017 vaaleissa esimerkiksi trotskilaisille löytyi yli 600 000 äänestäjää!

Puolueet ovat liittoutuneet, hajonneet ja ryhmittyneet uudelleen moneen otteeseen. Kuten Ranskan moninkertainen pääministeri Aristide Briand totesi: ’Ranskalaisilla sosialisteilla on tapana kokoontua vuosittaisiin hajoamisiinsa’.

Kenties suuren vallankumouksen perintönä ranskalaisilla onkin jatkuva tarve kyseenalaistaa. ’Kadun valtaa’ arvostetaan yhä ja sen kanssa ollaan varovaisia – olivat siellä sitten riehumassa kommunardit tai radikaalit opiskelijat tai elinkustannusten noususta kimpaantuneet keskiluokan keltaliivit. Hallitsevien on oltava valmiit neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja.

Ranskan vasemmistolla, kaikkine ryhmittymineen, on kunniakas historia. Sen monia saavutuksia ja kaikkensa uhranneita marttyyreja muistetaan yhä.

Viimeisimmät ajat eivät kuitenkaan enää ole olleet menestyksellisiä ja tiukimmat opinkappaleet ovat jäämässä auttamatta vanhentuneiksi. Leninillä ei tunnu enää  olevan kosketuspintaa nykyisen kulutusyhteiskunnan ongelmien keskellä eläviin eivätkä intellektuellitkaan enää innostu siitä.

Kokonaan uudet liikkeet ja rintamat saattavatkin jatkossa ottaa haltuunsa ranskalaisten aina roihuavan vaikuttamishalun.

 

Gallian kukolla säröä äänessä

 

Toimittaja Helena Petäistö on vuosikymmenten ajan raportoinut meille Ranskasta niin television uutisissa kuin lehdistössäkin. ’Gallian kukko kiekuu taas’ on vuonna 2022 julkaistu kokoelma eri medioissa aiemmin julkaistuja kolumneja, joiden lisäksi Petäistö on kirjoittanut poliittisia yhteenvetoja ja esittelyartikkeleja ranskalaisista merkkihenkilöistä.

Kirjan alku kertoo keväästä 2022, jolloin Emmanuel Macron voittaa presidentinvaalit toistamiseen ja saa uuden viisivuotiskauden. Maailma on kuitenkin lähes ’kääntynyt päälaelleen’ verrattuna siihen, miltä kaikki näytti 2017, kun Macron teki suuren valloituksensa tuntemattomuudesta Elysee Palatsiin.

Tuleeko Macronista koko Euroopan pelastaja? Britit ovat lähteneet EU:sta, saksalaiset ovat lamassa ja Euroopassa riehuu sota. Populistit uhkaavat niin Ranskan kuin koko Euroopankin vakautta. Eikä Trump Atlantin toisella puolella tee asioita yhtään helpommiksi. Näitä ongelmia setviessä melkein unohtuu, että maailmalla oli vastassaan vielä kaiken muun lisäksi runsaan kolmen vuoden ajan koronapandemia. Ihmeellistä, kuinka äkkiä sekin unohtuu, vaikka tilanne oli aivan ennenkokematon minun sukupolvelleni.

Kun lukee Petäistön kolumneja Ranskan pandemiatilanteen vaihteluista, Macronin omasta tartunnasta ja riitelystä koronasulkujen ja rokottamista vastustavien kanssa, tuntuu kuin siitä olisi jo todella kauan. Kenties se johtuu siitä, että uusia, mieltä vaivaavia huolia on tullut lähes jatkuvalla syötöllä ja ne ovat työntäneet järkyttävän pandemiankin taka-alalle.

Nyt, kun kolumneja ja artikkeleja lukee suuren määrän yhtenä pötkönä, huomaa myös, että lähes joka ainoaan juttuun Petäistö on liittänyt edes yhden lauseen Macronin vaimosta, Brigittestä. Ja usein vain yhden lauseen, jolla ei varsinaisesti olisi merkitystä jutun kokonaisuudelle. Mainitaan vain, että vaimo-Brigitte on ’kaunis’ tai ’huoliteltu’ tai ’sipsakka’ tai ’timmissä kunnossa’ tai ’glitter-asussaan’ tai jotain vastaavaa, jolla kuvataan aina hänen ulkonäköään.  Kertooko tämä yhä vielä jostain tarpeesta selitellä sitä poikkeuksellista seikkaa, että Brigitte on Macronia vanhempi?

Maailma muuttuu ja Ranskakin muuttuu. Jotkut asiat mullistuvat ällistyttävän nopeasti, jotkut uskomattoman hitaasti.

 

***

 

Kiinan pitkä peli

Jättiläisvaltio Kiina kiinnostaa jatkuvasti.  Olen kirjoittanut siitä ennenkin, näemmä viimeksi kaksi vuotta sitten, heinäkuussa 2023, ja silti tuntuu, että moni asia on taas jo aivan eri tavalla.

Kestääkö Kiinan talouden ennennäkemätön vauhti? Kuinka paljon uusia moottoriteitä, siltoja, pilvenpiirtäjiä, miljoonakaupunkeja, ostoskeskuksia ja tehtaita sinne oikein mahtuu? Vai onko se kupla, joka itseasiassa on jo puhjennut? Kaupunkeja on jäänyt myös tyhjiksi, pilvenpiirtäjissä vain tuuli ulvoo ja hissikuiluissa asuvat lepakot – eikä niitä kaikkia täytettykään suomalaisilla hisseillä. Monet suomalaisyritykset ovat heränneet kiinalaisista unelmistaan ja vetäytyneet takaisin kotimarkkinoille, saamiaan kolhuja parantelemaan. Pandatkin lennätettiin meiltä jo pois – ei riittänyt raha noiden jättisyöppöjen bambuun.

Kiina on levittäytynyt likimain kaikkialle maailmaan myös rahoittajana. Moni valtio, maakunta ja kaupunki on asetellut punaiset matot kiinalaisten sijoittajien tulla. Odotetaan lentokenttiä, tunneleita, bioenergialaitoksia, kaivoksia ja datakeskuksia.  Monet niistä jäävät näköjään lopulta toteutumatta – ja ne, jotka on saatu, tekevät kohteestaan nöyrän velallisen Kiinan ohjailtavaksi.

Ei kai tässä lopultakaan mitään kovin ihmeellistä ole. Maailman sivu on paljon lupailtu ja suunniteltu, mutta konkretiaa on syntynyt vähemmän – ja se on kovin usein ollut erilaista kuin piti.

Kiinan sanotaan nyt ’pelaavan pitkää peliä’ – sillä on kärsivällisyyttä edetä hitaasti ja kuitenkin olla koko ajan valmiina iskemään, kun sopiva hetki koittaa. Puhutaan taustana olevasta tuhansien vuosien kulttuurista ja konfutselaisista ajatuksista ja ties mistä. Voi olla.

Tai sitten on vain opittu ihan lähihistoriasta, kuten siitä, miten Puhemies Mao ajoi kommunistista utopiaansa näännyttämällä kansaansa järjettömissä teräksentekotalkoissa tai patotyömailla, joissa edistystä ajateltiin saatavan lihasvoimalla ja väkivallalla, kun teknologiaa ja osaamista ei ollut. Hänen ’pitkä pelinsä’ oli lopultakin varsin tempoilevaa.

Jos Kiinan ’todella pitkän pelin’ tavoitteena on nousta maailman johtavaksi valtioksi, millainen maailma siitä tulisi? Kaksinapainen USA - Neuvostoliitto -kuvio on jo nähty. USA:n ylivaltakin on nähty. Venäjän ylivallan tyyli osataan kyllä - Suomessa hyvinkin – kuvitella. Mutta millaista olisi sellaisessa maailmanjärjestyksessä, jossa Kiina olisi johtava valtio?  Se on vielä ainakin minulle tuntematonta. Siksi luen suurella mielenkiinnolla kaikkea, mitä Kiinasta on tarjolla.

Tämänkertainen kirjakolmikkoni on kotimaisten kirjoittajien tuottamaa. Toimittaja Eeva Erosen ’Jättiläisen askeleet – matka Kiinan talouteen’ taustoittaa maan talouskasvun rakennetta ja kuvaa tavallisten ihmisten kokemuksia systeemin syövereissä. Toimittaja ja kirjailija Markus Leikola kuvaa tiiliskiviromaanissaan ’Kun vedet liikkuvat’ kiinalaisten äärimmäisiä kokemuksia 1930-luvulta nykypäivään. Toimittajien Mika Hentunen ja Kristiina Helenius yhdessä kirjoittama ’Kiinan maailma – tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet’ setvii Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteiden murrosta ja tilaa.

 

Talouden tiikereitä ja kärpäsiä

 

Talousasioihin perehtynyt toimittaja Eeva Eronen on opiskellut ja työskennellyt Kiinassa muutamia vuosia ja hänen kirjansa ’Jättiläisen askeleet – matka Kiinan talouteen’ on vuodelta 2017.  Onko sen sisältö jo muuttunut vanhentuneeksi, huomaan miettiväni kirjaa aloittaessani. Onneksi ei, sillä Eronen on tehnyt analyysinsä ja henkilöhaastattelunsa sopivan laveasti ja kokonaisuuksia rakentaen. Taloudessa jo nähdyt nousut ja laskut, hurjat rakennusboomit ja puhjenneet kiinteistökuplat, eivät ole kirjan kokonaisuutta ainakaan vielä muuttaneet.

Alun historiakatsaus selvittää hyvin, minkälaiselta pohjalta Kiinan uutta talousjärjestystä ryhdyttiin luomaan Maon kuoleman jälkeen 1970-luvun lopussa. Kommunismin propagoimasta edistyksestä huolimatta kansasta neljä viidesosaa työskenteli vielä maaseudulla ja kärsi aliravitsemuksesta tämän tästä.

Puoluejohtaja Deng Xiaoping ryhtyi tuomaan talouteen uudistuksia pikkuhiljaa; maataloudessa alettiin sallia yksityiset viljelypalstat ja pienet kyläyhteisöjen omat yritykset. Kun niistä saatiin hyviä kokemuksia, alettiin markkinataloudelle ’antaa liekaa’ yhä enemmän.  Yliopistoihin panostettiin, nuoria koulutettiin. Suuri mullistus oli varsinaisten ’erityistalousalueiden’ perustaminen ja ulkomaisen pääoman houkutteleminen niihin. Kun Dengin uudistuksia vastustanut vanha kaarti alkoi poistua puolueen johdon riveistä, eli ’lähteä tapaamaan Marxia’, pääsi uusi talousajattelu vauhtiin. Suunnilleen vuodesta 1993 Kiinan katsotaan harjoittaneen ’sosialistista markkinataloutta’.

Muutokset ovat olleet valtavia ja nopeita. Alueelliset erot ovat myös suuressa maassa suuret. Syrjäkylillä nähdään edelleen ajoittain nälkää, kun suurkaupungeissa miljardöörit koettavat keksiä jotain viihdykettä, millä rahojansa kuluttaa. Samalla kadulla saattaa nähdä kerjääviä vanhuksia ja rivin Ferrareita.

Eeva Eronen selvittää perusteellisesti Kiinan yksityisten yritysten, valtionyritysten ja pankkijärjestelmän toimintaa. Sosialismista tai kommunismista sen perinteisessä muodossa järjestelmä tuntuu olevan varsin kaukana, mutta kaikessa ylintä valtaa pitävä puolue ei halua vanhoja opinkappaleitaan lakkauttaa, joten ne ’pidetään voimassa’ vaikka se oudolta tuntuukin.

Kaikkein kiinnostavinta antia Erosen kirjassa ovat ’tavallisten’ kiinalaisten haastattelut. Kuinka he tähän kaikkeen suhtautuvat? Häiritseekö jatkuva valvonta heitä? Millaista on ’alemman keskiluokan’ koettaa hankkia omistusasunto? Kuinka pientä eläkettä saava voi yrittää parantaa talouttaan pörssiosakkeita hankkimalla? Mikä ihme on kaikkien kiinalaisten elämään merkittävästi vaikuttava ’hukou’? Se on ns. kotipaikkaoikeus, ja sen saaminen tai sen muuttaminen johonkin toiseen paikkaan on erittäin hankalaa. Ilman sitä ihminen on aivan suojaton: hän ei saa terveydenhoitoa, ei sosiaalietuuksia eikä edes lapselleen paikkaa päivähoitoon tai kouluun.  

 

Vedenpaisumusta odotellessa

 

Toimittaja ja kirjailija Markus Leikola on monipuolinen kirjoittaja, joka on muun muassa käsitellyt maailman poliittista historiaa ’maagisen realismin’ sävyttämissä suurromaaneissa. ’Kun vedet liikkuvat’ (2025) sukeltaa kahden kiinalaisen naisen, Xiyin ja Yixin, elämän kiemuroihin liki sadan vuoden ajalta.

Kiinalaista henkilöhistoriaa kuvattaessa tulee kliseisesti aina ensimmäisenä mieleen joku, joka kuokkii huonosti tuottavaa peltoa jossakin hyvin syrjäisessä kolkassa. Eikä se tietysti ihme olekaan, kun valtaosa kansasta eli juuri niin. Tästä virkistävästi poiketen Markus Leikola on sijoittanut tarinansa alkuosan 1930-luvun Shanghai’hin ja nimenomaan sen viihde- ja elokuvateollisuuteen. Tämä ’Kiinan Hollywood’ oli omana aikanaan varsin eloisa paikka, jossa oli myös paljon ulkomaalaisia. Siellä toinen tarinan naisista luo uraa näyttelijänä.

Tarinan toinen päähenkilö puolestaan kasvaa professoriperheessä Beijingissä ja tapaa yliopistolla amerikkalaisen, joka opettaa hänelle mm. mitä on kybernetiikka ja mikä on juutalainen. Lopulta naisesta tulee meteorologi ja ilmastotieteilijä.

Kummankaan naisen elämä ei pääse etenemään rauhallisesti. Toinen päätyy lopulta kommunistien vankileirille kidutettavaksi ja raiskattavaksi, toinen puolestaan kokee samaa tasavaltalaisten, Kuomintangin, kynsissä.

Kirja suorastaan pursuaa henkilöitä, paikkakuntia ja dramaattisia juonenkäänteitä. Henkilögalleriassa vaikuttaa esimerkiksi Maon kuuluisa neljäs vaimo Jiang Qing ja siellä vilahtaa hetken myös nuori ja innokas Xi Jinping.

Kuinka mahtaa kaikki lopulta päättyä? Pystyykö valtio pitämään tiukassa otteessaan niin kansalaisensa kuin ilmastonkin? Määrääkö se, minne vedet liikkuvat ja minne ihmiset?

 

Onko nyt Kiinan vuoro?

 

Suurvaltasuhteet ovat juuri nyt suuressa murroksessa ja se herättää pelkoa ja epävarmuutta ympäri maailmaa. Samaan aikaan myös teknologia kehittyy nopeammin ja arvaamattomammin kuin pystymme käsittämään. Voittaako tekoälykisan ChatGPT vai DeepSeek?

Tätä hämmentävää tilannetta koettavat osaltaan purkaa Mika Hentunen ja Kristiina Helenius  tuoreella kirjallaan ’Kiinan maailma – tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet’( 2025).  Kirjan runsaista asiantuntijahaastatteluista ja kommenteista uusimmat ovat tämän vuoden keväältä.

Hentusella on taustaa kirjeenvaihtajana sekä Yhdysvalloissa että Kiinassa. Helenius puolestaan on toiminut mm. suomalais-amerikkalaisen kauppakamarin toimitusjohtajana.

Kiinan muutaman vuosikymmenen aikana tapahtunut huima nousu on perustunut monen suotuisan tekijän yhtäaikaiseen vaikutukseen. Maassa on ollut vakaa poliittinen tilanne, valtavat luonnonvarat ja äärettömän edullinen väestörakenne. Vanhukset olivat kuolleet sodissa ja puhdistuksissa, nuorta työikäistä väestöä oli runsaasti ja heillä huollettavanaan vain yksi lapsi. Kansainvälisestikin Kiina sai osakseen varsin paljon sympatiaa ja edullisia kauppasopimuksia.

Yksi toisensa jälkeen nämä tekijät ovat nyt muuttuneet epäsuotuisammiksi. Luonnonvarat alkavat vähetä, saastuneisuus on monilla alueilla merkittävää. Ruokaakin Kiina joutuu jo tuomaan ulkomailta. Halpaa työvoimareserviä ei enää ole, ja nykyään nelikymppiset ’yhden lapsen’ kauden kansalaiset nääntyvät huollettavien vanhustensa määrään.  Kansainvälinen ilmapiiri on kireämpi.  Kiinalaisia epäillään teollisuusvakoilusta ja kybervaikuttamisesta.

Epävarmuutta ja vaikeita asioita on kertynyt erityisen runsaasti Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteisiin. Kyse on muun muassa tulleista, tärkeiden metallien ja teknologioiden vientikielloista, tiettyjen yritysten boikotoinneista ja turvallisuuspoliittisista ärhentelyistä Taiwanin suhteen.

Asioita ei tee yhtään helpommaksi se, että eniten on viime aikoina muuttunut Yhdysvaltojen politiikka; Trumpin toinen kausi näyttää olevan täysin arvaamaton ja mitkä tahansa entiset sitoumukset voidaan heittää yli laidan.

Kun Yhdysvallat alkuvuodesta 2025 yllättäen kävi omien yliopistojensa kimppuun ja katkaisi liittovaltion tutkimusohjelmia ja yliopistojen rahoitusta, käynnisti Kiina välittömästi rekrytointikampanjan, ja kutsui kohdennetusti amerikkalaisia osaajia omien tieteellisten hankkeidensa pariin.

Tulevaisuus ei kuitenkaan vain ’tapahdu meille’ vaan meillä on kyky vaikuttaa siihen, toteavat Hentunen ja Helenius. Ehkä viiden vuoden päästä tiedämme, miten tässä kävi.

 

***