Venäläiset rotkossaan

Keskitalven tullessa sain taas oireita vanhasta venäläisen kirjallisuuden kaipuustani. Lunta ei tänä vuonna ole ollut paljon, eikä talvi ole ollut kovin kylmäkään, mutta silti joku slaavilainen häivähdys vain iskee läpi.

Venäjän hyökkäys Ukrainan kimppuun on valitettavasti saanut lähes kaiken venäläisen maistumaan pahalta, eikä uusia käännöksiä ole juurikaan edes tarjolla. Mitä siis lukisin? Onneksi on Mihail Siskin.

Siskin on asunut jo runsaat kaksikymmentä vuotta Sveitsissä, mutta hän on kirjoittanut hyvin aktiivisesti Venäjän yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tilanteesta, ja siitä, miten kirjallisuus voi siihen vaikuttaa.

Löysin Siskiniltä luettavakseni kaksi esseekokoelmaa. Saksaksi alkujaan kirjoittamansa ’Sota vai rauha’, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä’ Siskin julkaisi jo vuonna 2019.  Uusin, ’Viha ja kauneus’, kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta’, koostuu osin saksaksi, osin venäjäksi julkaistuista kirjoituksista, joista viimeisimmät ovat vuodelta 2024.

Näitä oli kiinnostavaa ja osittain erittäin nautittavaakin lukea, mutta mikään kohottava kokemus ne eivät olleet. Miten olisivatkaan voineet olla?

Siskin repii omien tulkintojensa ja toisten kirjailijoiden analyysien avulla palasiksi kaikki tekosyyt ja selitykset ’venäläisestä erityisyydestä’, ’kansan sielusta’ tai ’arvoituksellisuudesta’, jolla lännessä on koetettu ymmärtää ja pelonsekaisesti perustella käyttäytymistä, jota emme käsitä emmekä voi hyväksyä. Ei orjuudessa ja tietämättömyydessä ole mitään oudon salaperäistä, Siskin sanoo.

Kantaa ottavien lehtiartikkeliensa lisäksi Siskin on tunnettu romaanikirjailija. Kansainvälisen läpimurtonsa Mihail Siskin teki jo vuonna 2005 venäjäksi julkaistulla romaanilla ’Neidonhius’. Kirja sai kymmeniä käännössopimuksia ja oli Venäjälläkin tuolloin hyvin suosittu. Se sai siellä ’Kansallinen bestseller’ -palkinnonkin.

Tässä siis tämänkertainen keskitalven venäläinen kirjakolmikkoni Mihail Siskiniltä: Sota vai rauha, Viha ja kauneus ja Neidonhius.

 

Lyö omiasi, niin vieraatkin pelkäävät

’On raskasta olla venäläinen’, aloittaa Mihail Siskin kirjansa esipuheen. ’Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung’ ilmestyi 2019 ja Sirpa Hietasen suomentama ’Sota vai rauha, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä’ saatiin meillä tarjolle 2023.

Saksan kieltä opiskellut Siskin joutui aikoinaan puolustelemaan ainevalintaansa isälleen, joka oli sotinut natseja vastaan. ’Isä, suuri saksalainen kirjallisuus on kuitenkin olemassa, ’ hän yritti selittää.

Nyt Siskin kokee, että Venäjän hallituksen Ukrainassa tekemät sotarikokset ovat myös rikoksia hänen äidinkieltään kohtaan. Siskin suree sodan väistämättä aikaansaamaa kulttuurin tappiota. Suuri saksalainen kirjallisuus ei kyennyt estämään Auschwitzia, eikä suuri venäläinen kirjallisuus kyennyt torjumaan Gulagia. Mitä kirjailija voi nytkään tehdä? Ainakin avata suunsa ja puhua niin selvästi kuin osaa. Siskin haluaa myös pyytää ukrainalaisilta anteeksi, mutta sanoo samaan hengenvetoon, että ymmärtää etteivät tehdyt asiat ole anteeksiannettavissa.

Siskin käy teksteissään läpi Venäjän yhteiskunnallista historiaa ja koettaa löytää siitä selitystä ’käsittämättömälle’. Ensin oli heimoyhteiskunta, sitten viikinkien valta, pikku ruhtinaskunnat ja klaanit. Kehittyi vankasti väkivaltaan perustuva vallan vertikaali: kaikki on alisteista ylinnä istuvalle, alhaalta ylöspäin ei rakennu mitään. Ennen kaikkea 1200-1400 lukujen mongolien valta ’turmeli’ yhteiskunnan lopullisesti eikä mitään lännessä kehittyneen ’edustuksellisen vallan’ tai ’kansalaisyhteiskunnan’ tai ’valistuksen’ kaltaista yksilön vapautta tai valtaapitävien vallan rajoittamisen ideaakaan päässyt syntymään. Ei silloin, eikä koskaan sen jälkeenkään.

Tätä samaa tulkintaa tai selitystä ovat tarjonneet monet muutkin tutkijat ja analysoijat. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Olisihan venäläisillä tässä ollut 600 vuotta aikaa kehittyä, niin kuin muutkin ovat tehneet – mutta kun ei niin ei.

Siskinin mukaan Venäjän yhteiskunnallista vapautta kesti levottomana vuonna 1917 vain muutaman kuukauden, kunnes lokakuussa bolsevikit jo alistivat kaiken valtaansa. Seuraavan kerran vapautta kesti hiukan pitempään, lähes kaksi kaoottista vuotta, kun vuoden1991 Neuvostoliiton romahdus päättyi 1993 vaalien väärentämiseen ja oligarkkien nousuun. Kansa olikin silloin jo saanut uudesta ’dermokratiasta’ eli ’paskakratiasta’ ihan tarpeekseen ja painoi päänsä nöyrästi, toivoen vain, että ’joku’ toisi järjestyksen maahan. Ja tulihan se.

Oligarkit nauttivat asemastaan, mutta hankkivat silti kaksoiskansalaisuuksia ja siirtelivät rahojaan Sveitsiin, Britanniaan ja muualle, sillä he arvostivat lännessä normaalia omaisuuden ja hengen suojaa. Kumpaakaan Venäjällä ei ole koskaan ollut.

Nyt kansan enemmistö tuijottaa television ’zombilaatikkoa’ ja ottaa mukisematta vastaan, mitä sieltä annetaan. Se ei tee vallankumousta, siitä Siskin on lähes varma. Ne, jotka ovat valtion toimista toista mieltä, kärsivät hiljaa. Ja kaikki ne, jotka kykenevät lähtemään maasta, ovat lähteneet. Heitäkin on sadoin tuhansin.

Tai ehkä sittenkin muutos tulee jotain arvaamatonta tietä? Ihmeitä kuitenkin aina joskus tapahtuu, pohtii Siskin.

 

Venäjä ei kiidä minnekään vaan mätänee rotkossa

Mihail Siskinin esseekokoelma ’Viha ja kauneus – kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta’ (2024) on koostettu runsaasta kymmenestä kirjoituksesta, jotka on julkaistu mm. Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä, Süddeutsche Zeitungissa, Frankfurter Allgemeine Zeitungissa jne. Saksankieliset artikkelit on suomentanut Sirpa Hietanen ja venäjänkieliset Vappu Orlov. Vanhimmat tekstit ovat vuodelta 2013, uusimmat keväältä 2024.

Aluksi Siskin pohdiskelee, mihin kirjallisuutta tarvitaan. Onko venäläisessä kirjallisuudessa jotain erityisesti vialla, kun sen parhaat tuotteet ovat kutsuneet uudistamaan maailmaa ihmisrakkauden ja ihmisarvon parhaiden periaatteiden mukaan, mutta yhteiskunta on aina päätynyt vain uuteen tyranniaan?

Tyrannia ei ainakaan halua, että mikään muuttuisi. Orjista syntyy diktatuuri ja diktatuuri synnyttää lisää orjia. Kirjat ovat voimattomia ohjuksia ja tykkejä vastaan, mutta kun sota joskus loppuu, on kirjallisuus ja kulttuuri ainoa mahdollisuus sillan rakentamiseen kuoleman ja vihan ylitse, Siskin toteaa.

Tässä esseekokoelmassa Siskin antaa lukijalle hyvin mahdollisuuksia hoitaa ’venäläisen kirjallisuuden ikävää’, sillä hän käy läpi useita klassikkoja (Puskin, Gogol, Turgenev, Tolstoi, Dostojevski jne.) ja poimii heidän teksteistään hätkähdyttäviäkin tulkintoja yhteiskunnan tilasta ja päämäärästä.

Jotkut ovat jo pitkältä ajalta hyvinkin tuttuja tekstejä, jotkut uusia löytöjä ja näkökulmia. Itselleni yllättäviä olivat Anton Tsehovin kirjoituksista poimitut sitaatit ja analyysit. Muistan Tsehovin lähinnä yksilön ongelmia ja ’tarpeettomuutta’ terävästi ruotivana kirjailijana, en niinkään yhteiskuntaan kantaa ottavana.  Siskin nostaa esiin Tsehovin osuvia kannanottoja, kuten: ’Venäjällä kaikki ovat valtion orjia. Olemme tulvillamme nöyristelyä ja teeskentelyä. Itserakkaus ja turhamaisuus meillä on eurooppalaista, kehitys ja toiminta taas aasialaista.’

 Aha, siinäkö siis tuli ratkaistua ainainen pulma siitä, kuuluuko Venäjä Eurooppaan vai Aasiaan?

Tsehovin kertomus ’Rotkossa’ on vuodelta 1899. En tunne alkuperäistä kertomusta, mutta Siskinin sitaatit siitä ovat karuja:

’Venäjä on rotkossa. Sieltä ei pääse pois, eikä muuta maailmaa tiedä olevankaan.  Rotkossa ei tunneta tunnonvaivoja, siellä käydään kyllä kirkossa mutta sääliä ei tunneta. Heikompi pitää tappaa. Vahvemman oikeus määrittää kaiken ja kaikki on tulvillaan valhetta. Rotkossa eläville on eduksi, jos he eivät ymmärrä miten he elävät. Mutta mitä tehdä, jos joku joskus katsoo ympärilleen ja näkee?’

Siskinin mukaan Tsehov - joka kuoli jo 1904 - tunsi maansa ja aavisti sen tulevaisuuden. Eräässä kirjeessään Tsehov sanoi: ’Tieteen, taiteen ja vapaamielisyyden lipun alla meillä tulevat vielä hallitsemaan sellaiset rupikonnat ja krokotiilit, jollaisia ei tunnettu edes Espanjan inkvisition aikana. Saattepa nähdä.’

Olemme nähneet, kuittaa Siskin.

 

Rönsyjä menneisyydestä

’Neidonhius’ (venäjänkielinen alkuperäisteos ’Venerin volos’ 2005) ilmestyi meillä Vappu Orlovin suomentamana 2015.

Siskinin paksu romaanijärkäle tuntuu kokeilevan monia kerronnan muotoja. Osa kirjasta on vanhahtavaa, historiallisen romaanin elämäkertatyyliä. Osa taas on modernia, suorastaan tajunnanvirtaa, josta ei yhdellä lukemisella saa tolkkua. En ainakaan minä saanut.

Välillä äänessä ovat venäläiset turvapaikanhakijat, joiden koukeroisia selostuksia siihenastisen elämänsä kärsimyksistä kuuntelee Sveitsin maahanmuuttoviraston tulkki – työ, jota Mihail Siskin on tehnyt oikeastikin. Sitten kertojaksi vaihtuu jo kuollut venäläinen laulajatar Bella Dmitrjevna, jonka 1900-luvun alkupuolelta alkavien yksityiskohtaisten päiväkirjojen perusteella jonkun pitäisi laatia elämäkerta. Ja välillä kerrontaa vie eteenpäin tulkki itse, vaimoineen ja lapsineen ja omine ongelmineen. Hänen vanha opettajansakin pyörii mukana.

Tarinaa pursuaa kirjassa niin valtoimenaan, etten pysynyt kärryillä, kuka lopulta oli kertomassa mitäkin, ja jatkuiko jonkun aiemman tarina vielä, vai oliko nyt äänessä joku ihan uusi tuttavuus. Ehkä sillä ei lopulta ollut väliäkään. Elämä siinä vain jatkoi loputonta rönsyilyään.

Jostain roomalaisesta kiviseinän rakosesta löytyi lopulta neidonhius, eli nurmennukka, yksi hiussaniaisiin kuuluva ohut heinäkasvi. Sillä rönsyllä on taikavoima: luoda uutta elämää.

 

***

 

 

 

Listoilta löydettyjä nimiä

Loppuvuosi on monien kirjallisuuspalkintojen aikaa. Joulusesonki on yhä edelleen kirjojen vahvin myyntikausi ja siihen mennessä pyritään uudet teokset ja tekijät rummuttamaan näkyviin.

Minäkin seurailin kustantajien ja median esille nostamia nimilistoja ja kirja-arvioita. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto on keskittynyt esikoiskirjoihin, kustantajien Kirjasäätiön Finlandia -palkinnot taas ovat kustantajien esille nostamia romaaneja, tietokirjoja ja lastenkirjoja. Koko maailman mittakaavassa ylimpänä keikkuu kirjallisuuden Nobel-palkinto.

Joinakin vuosina oma arvioni ja palkintojen jakajien mieltymykset menevät yksiin – aika usein taas eivät mene. Tärkeää on kuitenkin löytää uusia kirjailijoita luettavaksi ja siihen palkintoehdokkaiden listaukset ovat hyvä apu.

Nyt huomioni kiinnittyi esikoiskirjoissa turkulaisen Mikko Malilan teokseen ’Kastanjasota’, jossa joukko Martin kaupunginosan pikkupoikia elää 1990-luvun lamavuosia. Pystyin jossain määrin saamaan kiinni sekä kirjan ajasta että paikasta, vaikken koskaan pikkupoika olekaan ollut.

Nobel-voittaja, korealainen Han Kang, oli minulle ennestään täysin tuntematon, vaikka hänen teoksiaan oli jo käännetty runsaasti maailmalla – myös suomeksi – ennen syksyn Nobelia. Valitsin hänen teoksistaan sen, joka kirjastossa oli nopeimmin saatavilla. ’Ihmisen teot’ saa alkunsa 1980-luvun mellakoista ja hallituksen kovista otteista nuoria mielenosoittajia vastaan. En aavistanutkaan, kuinka ajankohtainen kirjan teemoista äkkiä tuli, kun Etelä-Koreassa puhkesi aivan yllättäen vallankaappauksen uhka joulukuun alussa.

Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Sanna Nyqvist oli Tieto-Finlandia ehdokkaana kirjallaan ’Rannalla’. Teos kertoi eri kirjailijoiden tavasta kertoa merestä ja käyttää sitä teoksissaan. Kun selasin kirjaston tietokantaa varatakseni ’Rannalla’ -teoksen, vastaani tuli Nyqvistin aikaisempi kirja ’Räjähdemiehen perintö’. Se käsitteli Nobel-palkintoa, sen ympärillä käytäviä valtakamppailuja ja tapaa arvottaa kirjallisuutta. Tämähän onkin kiinnostavaa, totesin, ja valitsinkin luettavakseni sen.

Näin siis tämän kertainen kirjakolmikkoni muodostui kahdesta palkintoehdokkaasta ja yhdestä palkinnon voittaneesta: Mikko Malila, Sanna Nyqvist ja Han Kang.

 

Pojat keskenään karussa maailmassa

 

Mikko Malila on syntynyt vuonna 1983, joten hänellä on periaatteessa mahdollisuus omiinkin muistoihin elämästä pikkupoikana keskellä 1990-luvun raatelevaa lamaa. ’Kastanjasota’ (2024) tapahtuu Turun Martin kaupunginosan kaduilla ja puistoissa, vanhassa suuressa kaasukellossa ja ruostuvissa telakkahalleissa.

Jossain haastattelussa näin Malilan kuvaavan kirjaansa ’niin kuin ’Ei enää Eddy’ kohtaisi ’Katto-Kassisen’. Se sai minut kiinnostumaan ja etsimään kirjan luettavakseni. Onhan näitä ’lapsuuden loppu’ -kuvauksia kirjallisuudessa paljon muitakin. Itselleni tuli hakematta mieleen elokuvana nähty ’Viimeinen kesä’ eli ’Nearly hit by a train’, jossa River Phoenix aikoinaan nousi maineeseen.

Malilan pojat eivät ole sentään niin kurjissa oloissa kuin Eduard Louis’n Eddy, mutta Katto-Kassisen tapainen mielikuvitushahmo on tarpeen, jotta ahdistavaa todellisuutta pääsee pakoon ja saa voimaa kasvaa. Koskettavaa on, kuinka yksin Malilan kuvaamat pienet pojat perheissään ovat.

Isät ovat hajalla, kun työ ja ura ei enää anna itsetuntoa. Vaikka kuinka nuoleskelisi ja nöyristeli, niin lomautus tai irtisanominen iskee.  Äidit ovat lähteneet paremman miehen perään tai mielenterveyshoitoon. Urheiluvalmentajat kiusaavat ja hyväksikäyttävät.

Jossain kohtaa Malila kirjoittaakin selkeästi näkyviin, että ’nämä ovat ilman naisia kasvaneita’ poikia. Jos heidän arkeensa olisi kuulunut vahva sarja siskoja, tyttöserkkuja, tätejä ja mummuja, tarina olisi kenties toisenlainen.

Malilan tapa kirjoittaa on jotenkin sympaattisen ’rauhallinen’, vaikka poikien kohtaloissa olisi mahdollisuuksia paisutteluunkin. Käykö heille lopulta huonosti vai hyvin – se ei kaikkien kohdalla ole mitenkään ilmiselvää. Joku heistä pohtiikin: Johtuuko tämän sakin outous alueen juomavedestä tai maaperän kemikaaleista?

 

Tekojen muisto ei katoa koskaan

Han Kangin koreankielinen teos on ilmestynyt 2014 ja siitä on englanninkielisen käännöksen ’Human Acts’ tehnyt Deborah Smith vuonna 2016.  Sari Karhulahti on kääntänyt sen suomeksi ja ’Ihmisen teot’ on ilmestynyt meillä 2018.

Han Kangin teksti on jotenkin herkkää, aivan kuin helposti särkyvää ohutta lasia tai pergamenttia. Vaikutelman syntyminen on tavallaan outoa, sillä asiat, joita hän kuvaa, ovat hyvin raskaita. Rumia, julmia, kovia, ehdottomia. Ihmiset tapahtumien keskellä ovat uuvuksissa, sinnittelevät viimeisillä  voimiensa rippeillä. Ehkä kuvittelin kirjan henkilöiden muistuttavan kirjailijaa itseään; siroa linnunluista, kevyttä, mutta uskomattoman sitkeää ihmistä.

Tapahtumat alkavat 1980 Gwangjun maakunnassa, jossa  hallituksen paikalle lähettämät armeijan joukot kukistavat opiskelijoiden kapinaliikettä. Presidentti Park Chung-Hee haluaa säilyttää diktatuurinsa.

Yksi päähenkilöistä etsii veljeään lukion juhlasalista ja pihan ruumiskasoista. Häntä kalvaa valtava huoli ja syyllisyys: miksi en saanut vietyä pikkuveljeäni täältä pois, vaikka väkisin. Jos ruumista ei löydy, voiko ylläpitää toivoa hänen löytymisestään jostain muualta, elossa?

Nykyinen Etelä-Korea on näyttäytynyt maailmalle lähinnä yltäkylläisenä tavarataivaana ja puolihassun K-Popin rauhallisena kotimaana, joten neljänkymmenen vuoden takaiset järkyttävät tapahtumat tulevat varmasti monelle lukijalle yllätyksenä. Sitäkin suurempi ällistys oli, kun joulukuun alussa yhtäkkiä nykyinen presidentti yritti vallankaappausta ja parlamentin erottamista. Onko maailma taas tulossa hulluksi?

Han Kang kertoo Gwangjun tapahtumien keskelle joutuneista ihmisistä empaattisesti, mutta ei dramatisoiden. Hiljaisen, sitkeän kärsimyksen kuvaukset ovat vaikuttavia. Välillä teksti hipoo yliluonnollisen rajoja. Viiltävää on, etteivät ’ihmisten teot’ näytä hevillä unohtuvan, vaan Gwangjun verilöylyssä kuolleiden omaiset ja ystävät saavat kantaa kärsimystään loppuelämänsä.

Tapahtumista ei saa vuosikymmeniä myöhemminkään puhua. Niistä ei saa kertoa missään lehtihaastattelussa tai muissakaan yhteyksissä. Jopa tapahtumista myöhemmin kirjoitettu näytelmä aiheuttaa tekijöilleen suuria vaikeuksia.  Se onneton kustannustoimittajakin, joka oli hyväksynyt tapahtumista kertovan näytelmän julkaisemisen, joutuu ahdistavaan kuulusteluun.

Eräs Han Kangin henkilöistä toteaa, ettei pystyisi ikinä kääntymään kristityksi, vaikka lähetystyöntekijät ovat innokkaina häntäkin lähestyneet. ’En kerta kaikkiaan voisi koskaan sanoa: anna heille heidän rikoksensa anteeksi. En anna! Kukaan ei anna minullekaan anteeksi.’

 

Vallasta, kirjallisuudesta ja maineesta

Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Sanna Nyqvist julkaisi vuonna 2019 teoksen ’Räjähdemiehen perintö’. Markkinointitekstien mukaan teos ’paljastaa kiehtovia yksityiskohtia kirjallisen vallankäytön kulisseista’ Nobelin kirjallisuuspalkinnon ympärillä. 

Ja niinhän se tekee. Palkinnon yli 120 vuotta pitkä historia ja erilaiset ’skandaalit’ sekä jakajien että  vastaanottajien puolella käydään läpi kiinnostavasti ja notkeasti. Nyqvist perkaa aiheensa niin perusteellisesti kuin mahdollista. Yksi erikoisuushan Nobelissa on se, ettei sen vuotuisista ehdokasasetteluista anneta mitään tietoja viiteenkymmeneen vuoteen!

Supinaa ja kuhinaa tietenkin aina on liikkeellä ja ’asiantuntevat tahot’ väittävät tietävänsä, kuka kulloinkin on ehdokkuudessa kiinni, mutta mitään virallista tietoa ei jaeta. Maailmanpolitiikka ja erilaiset yhteiskunnalliset virtaukset ovat näkyneet palkittujen kirjailijoiden valinnassa selvästi, vaikka palkinnon perusteluissa alun alkaen puhutaan vain ’saavutuksista, jotka ovat hyödyttäneet ihmiskuntaa’.

Palkinnon jaon taustalle kätkeytyy paljon julkilausumattomia painotuksia, arvovalintoja ja vaikutuspyrkimyksiä. Niistä on syytä olla tietoinen, kun miettii palkintojen merkitystä kirjallisessa kulttuurissamme ylipäätään.

Aluksi Ruotsin kuningashuone suhtautui Nobelin testamenttiin ja palkintoon hyvin nuivasti ja piti sitä ’hullutuksena’ ja ’epäisänmaallisena’, kun suuria summia annetaan Ruotsin ulkopuolelle.  Myöhemmin palkinnon PR-arvo on tietenkin ymmärretty ja hyödynnetty maksimaalisesti. Nykyisin kuningas on itse palkintojuhlassa ’jakamassa’ näitä huomionosoituksia ja hovin naisväki kunnioittaa tilaisuutta iltapuvuissa ja tiarat päässä. Kaikki voittavat.

 

***

 

Kertomuksia Jugoslaviasta

Eurooppa on minulle tärkeä kotimanner ja yritän jatkuvasti oppia siitä lisää. Koetan ymmärtää, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. Siksi käänsin taas katseeni jo kartalta kadonneeseen Jugoslaviaan, vaikka tiesin, että siitä tulisi huono olo.

Jugoslavian hajoamissotien kauheudet olivat taannoin jatkuvaa uutisvirtaa runsaan kymmenen vuoden ajan, 1990-luvun alusta lähtien.  Jo vuonna 1945, kun sosialistista Jugoslaviaa, tuota  ’veljeyden ja yhtenäisyyden’ valtiota,  vasta pystytettiin, totesi maan tuolloinen varapääministeri: ’Eihän tämä ole valtio, vaan teurastamo’.

Jugoslavian terrorilla, pelolla ja vaihtoehtoisesti joko Moskovasta tai lännestä lypsetyllä tuella rakenneltu systeemi pysyi pystyssä niin kauan, kun elinikäinen presidentti Titokin pysyi. Ihmeellisesti hän onnistui olemaan stalinisti ja myös anti-stalinisti, Neuvostoliiton ystävä ja länsivaltojen ystävä ja myös näiden kummankin liittouman ulkopuolella oleva uuden ’sitoutumattomien liittouman’ johtohahmo – kaikkea näitä vuoron perään ja välillä yhtä aikaa.

Tito sai omalla väkivaltakoneistollaan ja karismallaan pidettyä koossa kansojen ryppään, joka nykyisin on jakautunut peräti seitsemäksi eri valtioksi. Erilaisin kansainvälisin sopimuksin, houkuttimin ja uhkauksin näitä Jugoslavian perillisiä koetetaan nyt pitää irti toistensa kurkuista.

Tämän kaiken ihmettelyn selitykseksi voidaan tietenkin sanoa, että ’aika oli silloin toinen’ ja maailma on nyt muuttunut. Kunpa vain olisikin.

Vaikka aikoinaan seurasin uutisia Jugoslavian tapahtumista melko tiiviisti, huomaan, että olen jo unohtanut paljon. Monia asioita tapahtumien taustalla en osannut hahmottaa tai en edes ollut kuullut niistä. Samaan aikaan 1990-luvulla Eurooppa myllertyi niin monesta muustakin kohdasta.

Kun nyt luin kirjakolmikkoani varten suomalaisten ulkomaantoimittajien Yrjö Lautelan ja Jyrki Palon kirjan ’Jugoslavia - kansakunta jota ei ollut’, moni hämärä kohta ja käsittämättömältä vaikuttanut tapahtuma sai selityksensä.

Presidentti Tito oli värikäs, pelottava ja ’kaikkivaltias’ hahmo, jonka arvosteleminen oli aikoinaan lailla  kielletty. Jopa faktojen löytäminen ja kertominen hänestä on yhä vaikeaa. Slovenialainen Zarko Petan kirjoitti teoksensa ’Titon salattu elämä’ alaotsikoksi ’farssi’. Ehkä varmuuden vuoksi.

Jugoslavian hajonneista osista syntyneistä valtioista en vieläkään tiedä paljoa, ja kaikkein vähiten tiedän Pohjois-Makedoniasta. Siispä etsin kolmanneksi kirjakseni makedonialaisen Luan Starovan romaanin ’Vuohien aika’, jossa alueen historia ja ihmisten koettelemukset hallintojen ja aatteiden vaihtuessa kuvataan yhden perheen – etenkin sen lasten – näkökulmasta.

 

Otetaan aseet ja katsotaan kuka täällä määrää

 

Titon kuoltua 1980 alkoi Jugoslavian hidas hajoaminen. Uutta vahvaa johtajaa ei hänen tilalleen ollut näköpiirissäkään, eikä ’työläisten keskinäinen solidaarisuus’ enää riittänyt yhteiseen valtioon. Väestöllä ei ollut mitään kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta, eikä kommunistisen järjestelmän heikkenemisen jälkeen mikään voinut pitää kansallisuusristiriitoja aisoissa.

Etenkin väestöltään suurin Jugoslavian osatasavalta, Serbia, oli tyytymätön vaikutusvaltaansa. Siellä alkoi nousta hyvin aggressiivinen, nationalistinen mieliala. Serbia tahtoi nousta selkeästi koko valtakunnan johtavaksi mahdiksi, ja se halusi viedä tavoitteensa läpi uhmakkaasti vaikka asevoimin.

Toimittajat Yrjö Lautela ja Jyrki Palo olivat seuranneet tilanteiden kehittymistä maassa paikan päällä ja halusivat kirjoittaa aiheesta selventävän teoksen, koska ’sille on selvästi tarvetta’. ’Jugoslavia -kansakunta jota ei ollut’ on kirjoitettu kesän 1992 aikana.

Se kertoo kiinnostavasti ja selkeästi, monien esimerkkitapausten kautta, kuinka pienemmästä kriisistä valuttiin kohti suurta katastrofia ja sotaa. Ulkomaailma seurasi kyllä tilannetta, mutta ei sittenkään ymmärtänyt, että lopputulos olisi sellainen kuin oli. Repivän, järkyttävän verisen sodan ei pitänyt enää olla mahdollista Euroopan maaperällä. Silloinkaan.

Kirjassa on vuosien 1989-1991 tapahtumien lisäksi hyvä, tiivistetty historiikki siitä, millainen tausta Jugoslavian osilla on ollut. Se auttaa jossain määrin tajuamaan alueiden erilaisuuden syitä. Miksi esimerkiksi ’pikku-Itävaltaa’ tai ’Jugoslavian Preussia’ muistuttava Slovenia selvisi itsenäisyyssodastaan kaikkein vähimmällä tai millaiset vaikutukset vuosisatojen turkkilaismiehityksellä on ollut eteläisempiin osatasavaltoihin.

Lautela ja Palo toteavat, että Jugoslavian hajoaminen on kirjaa kirjoitettaessa 1992 jo tosiasia, mutta Bosnian kohdalla sisäinen tilanne vasta pahenee ja kiristyy.

Pakolaisia alkoi valua miljoonittain ympäri Eurooppaa ja koko hajoamissotien kenties järkyttävimmät vaiheet olivat vasta edessä. Joukkohautoja tuli vielä paljon lisää. Bosniaankin saatiin lopulta runnottua rauha 1997, mutta sen jälkeen oli vielä vuorossa Kosovo, jossa tarvittiin rankkaa ja arveluttavaakin ’rauhaan pakottamista’.

Suorat taistelut ovat loppuneet, mutta tilanne Kosovossa on yhä tänä päivänäkin kireä.

 

Liukasliikkeinen marsalkka

’Titon salattu elämä’, alaotsikkonaan ’farssi’, on ilmestynyt suomeksi 2009 Kari Klemelän kääntämänä ja toimittamana. Slovenialainen kirjailija ja teatterintekijä Zarko Petan on kirjoittanut Titosta ilmeisesti kolmekin teosversiota, joita Klemelä on yhdistellyt.

Kirjasta jää hiukan sirpaleinen vaikutelma. Osa kerronnasta on selvästi ’omaelämänkerrallista’, sillä Petan on istunut vankilassa ’herjattuaan’ Titoa mm. sanomalla tätä huvittavaksi valkoisiin pukeutuneeksi operettimarsalkaksi, joka tepastelee kuin kalkkuna. Lopulta hänet kuitenkin vapautettiin tästä syytteestä ja hän pystyi jatkamaan teatterialalla.

Titon kultin yksi välttämätön osanen on salaperäisyys. Se lankeaa tietysti luonnostaan ihmiselle, joka on toiminut nuoruutensa maanalaisessa, kielletyssä kommunistisessa liikkeessä ja sodan aikana partisaanijoukkojen johtajana.

Niinpä Titon, eli varsinaiselta nimeltään Josip Broz’in, lähes koko elämä on ollut ’salattua’.

Varsin todennäköisesti hän syntyi kroatialaiseen perheeseen, mutta hänen äitinsä oli slovenialaistaustainen. Siitäkin, oliko Tito oikea kroaatti, koska hän kuulemma puhui kroatiaa huonosti, on välillä riidelty. Lukkosepän koulutuksen Tito luultavasti sai, ennen kuin ryhtyi ammattivallankumoukselliseksi ja katosi Moskovaan ’koulutukseen’.

Sitten hänen vaiheensa tulevat yhä hämärämmiksi. Hän oli Kominternin agenttina ympäri Eurooppaa vale-identiteeteillä. Oliko hän mukana tekemässä jotain pahoja operaatioita Espanjan sisällissodassa?  Väitteitä on puolesta ja vastaan. Paljonko tovereita hän ilmiantoi tekaistuin perustein, vain raivatakseen tieltään mahdolliset kilpailijat? Toisen maailmansodan aikana partisaanijoukoissa ja heti sodan jälkeen tapettiin omia ja vastustajia lukemattomat määrät – tiesikö Tito näistä vuoristorotkoihin pinotuista ruumiista tai oliko hän peräti tappokäskyjen antaja?

Se, että Titolla myöhemmin oli kymmenittäin palatseja, loistoautoja ja naisia ynnä muuta rekvisiittaa, ei enää maailman muiden ’elinikäisten presidenttien’ ja diktaattoreiden rinnalla yllätä yhtään.

Petanin mukaan Tito oli improvisoinnin mestari, elämäntaiteilija ja ylittämätön koomikko – monen muun asian lisäksi. Jokainen Jugoslaviassa elänyt kokee hänet omalla tavallaan.

 

Päättäväistä luokkataistelua eivät vuohetkaan pysäytä

Luan Starova julkaisi albaniankielisen kirjansa ’Koha e dhive’ 1993 ja Tuula Nevalan suomennos ’Vuohien aika’ on vuodelta 2013.

Starova on syntynyt sotavuonna 1941 ja hänen perheensä on paennut Albaniasta Jugoslavian Makedoniaan. Sodanjälkeinen kurjuus, muuttuvat hallitsijat ja elämää rajoittavat uudet säännöt tuntuvat kipeästi tämän Skopjessa asuvan suurperheen elämässä.

Perheen isä on älykkö ja historiantutkija, joka osaa analysoida koko Balkanin tilannetta nyt ja historiassa. Hänen mietteensä muodostavat  kirjassa toisen tason  – toinen taso on pienten lasten kokemus siitä, miten elämä muuttuu.

Albaaniväestö on yhä vieläkin alueen kansoista nopeimmin kasvava, ja kirjassakin Starovan perheen äiti-parka on lähes jatkuvasti raskaana, vaikka perhe kärsii ihan oikeaa nälkää. Niinä iltoina, kun lapset menevät nukkumaan vain muutaman kuivan leipäpalan saatuaan, eivät vanhemmat syö sitäkään vähää.

Sitten lasten maailman mullistaa ’outo valkoinen asia’. Kaupunki tulee täyteen vuohia!  Ne maalaiset, jotka eivät olleet halunneet liittyä ’vapaaehtoisten’ työläisten muodostamiin maatalouskollektiiveihin, olivat paenneet vuohilaumoineen kaupunkiin.

Hetkeksi Skopjen köyhät korttelit muuttavat luonnettaan. Pian kaikilla on vuohia ja nälkiintyneet lapset saavat maitoa. Lasten posket alkavat punottaa ja Starovankin äidin kuihtuneille rinnoille kuolevat pikkusisarukset alkavat vaihteeksi jäädä eloon.

Vuohet ovat olleet ihmisten rinnalla kaikkina vaikeina aikoina, joita Balkanilla on koettu. Mutta nyt ne kuulemma muodostivat uhan ’modernin työväenluokan’ syntymiselle. Epäiltiin, että vuohet saattoivat luoda vaarallista yhteenkuuluvuutta omistavan luokan ja työläisten välille. Siinä se luokkavihollinen taas nostaa päätään – tällä kertaa karvaisen valkoista. Tappotuomiohan niille vuohille tuli – kyllä aikuiset sen jo aavistivatkin.

Ei auttanut, vaikka pikkukilin nimeksi annettiin Stalinesha ja iso pukki oli tietenkin Stalin. Tarinaa lukiessa tulee väkisin mieleen ajatus siitä, ketkä tässä kaikessa ovatkaan höynäytettäviä ja ketkä näkevät totuuden?

Mutta lapset jaksoivat uskoa, että kadonneet vuohet olivat jotenkin onnistuneet pakenemaan vanhan vuoristolinnoituksen suojiin ja sieltä edelleen vapauteen.

 

***