Naisten talo historian myrskyissä

Koska ajat ovat niin synkeät, yritin etsiä jotain vähän kepeämpää tarjontaa ja etsiydyin pitkästä aikaa kirjaston viihdepuolelle. Löysinkin varsin mainion kirjasarjan Viron historian kohtalonvuosilta, tallinnalaisen ’herrainklubin’ eli ilotalon näkövinkkelistä kerrottuna.

Eihän se lopultakaan kovin kevyttä ollut. Raskaita aiheita yhdistelemällä oli kuitenkin saatu aivan notkeasti kulkevaa jännitysviihdettä.

Alkukielisellä nimellään kirjasarja on sievistelemätön ’Litsid’ eli huorat. Kirjat luettuani mietin, miksi juonen kehyksenä piti olla ilotalo – minkäänlaista suoraa erotiikkaa kirjoissa ei nimittäin ole. Yhtä hyvin tapahtumapaikka olisi voinut olla rantahotelli tai ompelimo tai sairaala tai joku armeijan varusvarikko tai mikä hyvänsä paikka, jossa olisi vakiona useampia nuorehkoja virolaisia naisia, ja jonne koko ajan tulee ulkopuolelta uusia henkilöitä, joiden mukana tulee vaikeuksia, uhkia ja muutoksia.

Tietysti ’bordelli’ tapahtumapaikkana antaa lukijalle jonkinlaisen ennakkoaavistuksen ja luo jotain jännitystä jo ennen yhdenkään sivun lukemista. Ehkä kirjailija pyrki johonkin tällaiseen?

Kirjat on luonut Suomessakin varsin tunnettu virolainen Mart Sander, jota voi hyvinkin luonnehtia renessanssi-ihmiseksi. Meillä hän on tunnettu ennen kaikkea muusikkona ja Modern Fox -kokoonpanon solistina, mutta hän on myös kirjailija, näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja taidemaalari.

Eräässä lehtihaastattelussa Sander selittää kirjasarjansa suorasukaisen nimen olevan metafora. Hänen mukaansa Stalin on nimittänyt pieniä kansoja ’kapitalismin huoriksi’. Viron ja monen muun pienen kansan raskaana osana olikin joutua ylistämään ja vannomaan rakkautta raiskaajilleen, kahdelle viime vuosisadan ’suurelle parittajalle’, eli Saksalle ja Neuvostoliitolle.

Kirjasarja on ollut Virossa suuri menestys ja siitä tehty televisiosarja niin ikään. Kirjat onkin kirjoitettu lähes valmiiksi käsikirjoitukseksi. Naisten talo on komea, linnamainen rakennus omassa, lähes ylellisessä rauhassaan kaupungin ulkopuolella. Mutta lähes joka luvussa sen rauhan rikkoo ovelta kuuluva koputus – jollei peräti jyskytys. Tähän aikaan? Se ei voi tietää mitään hyvää…

 

Tämäkin sirkus on vain kestettävä

Vironkielinen alkuteos ’Litsid – Naiste Sõda’ ilmestyi 2015. Suomeksi Kaisu Lahikaisen kääntämä kirja sai 2022 nimen ’Ilolinnut’ ja alaotsikoikseen Rouva Kukkin tytöt, Ensimmäinen kirja.

Rouva Kukk on kirjasarjan päähenkilö. Ehkä hän on siis tavallaan koko Viron vertauskuva? Nainen on hyvin nuorena päätynyt naimisiin julmaksi kuvatun rikkaan baltiansaksalaisen paronin kanssa. Sekavan ensimmäisen maailmansodan ja Viron vapaussodan melskeissä paroni katoaa jonnekin Saksaan ja rouva olettaa olevansa leski. Seuraavaksi hän menee naimisiin virolaisen herra Kukkin kanssa. Tämäkään liitto ei ole auvoinen ja miehen häivyttyä omille teilleen, rouva päätyy ’liikealalle’ hyvin verkostoituneena ja ’oikeat’ henkilöt – ja rahan - tuntevana klubiemäntänä.

Rouva etenee urallaan virolaisen korkean virkamiehen, herra Metslan suojeluksessa. Kirjan alussa eletään vuotta 1939. Maailman tilanne on jännittynyt, Saksa uhkailee kaikkia ja Neuvostoliitto vaatii oikeutta sotilastukikohtiin Baltian mailta ja myös Suomelta. Entinen saksalainen Viron yläluokka pakenee Neuvostoliiton aggressiota oman ’Reichin’ turviin ja Tallinnassakin tulee äkkiä edullisesti saataville isoja kivitaloja, huviloita ja liikeyrityksiä, jotka saksalaiset ovat kiireessä jättäneet.

Näin tulee rouva Kukkille mahdollisuus hankkia kaupungin ulkopuolelta komea Falkenbergin talo. Sinne hän muuttaa ’klubinsa’ suunnilleen puolen tusinan tyttönsä kanssa. Jokaisella on ollut oma syynsä päätyä huoran ammattiin ja jokaisen menneisyydestä tai erityisominaisuuksista saadaan juoneen monia uusia käänteitä. Eivätkä saksalaiset Falkenbergitkään ole talosta sittenkään kokonaan hellittäneet.

Suomesta kuullaan huolestuttavia uutisia, mutta rouva Kukk tyttöineen ja asiakkaineen olettaa Viron pysyvän vielä turvassa. Kunhan annetaan Neuvostoliitolle, mitä se pyytää. Kyllä Ranska ja Britannia varmaan auttavat, ovathan he luvanneet, he yrittävät toiveikkaina uskotella itselleen.

Eihän se tietenkään niin mennyt, kuten lukijat nyt myöhemmin hyvin tietävät. Pelko kuristaa mieliä, kun puna-armeijan eversti hakkaa Falkenbergin talon ovea.

 

Punalippuja ompelemaan

Sarjan toinen kirja ’Litsid -Naiste Sõda’ ilmestyi 2016 ja suomeksi se sai 2022 nimen ’Naisten sota’ Rouva Kukkin tytöt, Toinen kirja. Käännöksen koko sarjasta on tehnyt Kaisu Lahikainen.

Neuvostoliitto miehittää koko Viron. Ihmisten katoamiset, väkivaltaiset kuulustelut ja kyyditykset Siperiaan saavat ihmiset suunniltaan. Kansa käsketään ’pyytämään’ pääsyä osaksi suurta Neuvostoliittoa ja pyyntöön armeliaasti suostutaan. Sander kirjoittaa, kuinka ensin nöyristellen haluttiin siirtää Viron kellot Moskovan aikaan ja sitten Moskovasta ilmoitettiin, että koko Viron aika siirretään kaksisataa vuotta taaksepäin, maaorjuuden kauteen.

Ilotalo ei toimintamuotona oikein sovellu neuvostomeininkiin, joten Falkenbergin talosta leivotaankin äkkiä nimellisesti punalippujen ompelimo ja mielenosoitusbanderollien maalaamo.

Vaikka aika on hirvittävä, pystyy Sander kirjoittamaan tapahtumista jopa huvittavasti, ilman että tuntuu siltä kuin tanssittaisiin toisten haudoilla. Hän sotkee yhteen totta ja tarua ja vilkkaat juonenkäänteet seuraavat toistaan. Siellä pyörivät joukossa niin John F. Kennedyn lehtolapset ja parikymppisen Georg Otsin polttarit kuin Zdanovin ihmeitätekevä valokuvakin.

Pahinta on, ettei kehenkään voi tässä järjestelmässä todella luottaa. Neuvostosysteemin kanssa voi selvitä vain tekemällä yhteistyötä, mutta millä hinnalla? Sitä rouva Kukk saa miettiä kerran jos toisenkin. Kaikki pannaan vakoilemaan toinen toistaan ja ilmiantajan uhri voi selvitä vain ilmiantamalla jonkun toisen.

 

Joukossanne saattaa hyvinkin olla petturi

Sarjan kolmas teos ’Litsid – Naisten sõda, Kolmas raamat’ ilmestyi 2019. Kaisu Lahikaisen käännös saatiin meillä tarjolle tänä vuonna, 2023, nimellä ’Petosten talo’, alaotsikkoinaan Rouva Kukkin tytöt, Kolmas kirja.

Falkenbergin talossa seurataan hermostuneina sodan vaiheita. Saksa on kesällä 1941 aloittanut sotansa myös ’entistä liittolaista’ Neuvostoliittoa vastaan ja etenee vauhdilla myös Baltiassa. Osa virolaisista on lähtenyt jo innolla heitä vastaan Latviaan ja Liettuaan, avittaakseen myös oman maansa pääsemistä pois puna-armeijan kynsistä. Tuoko Saksan Wehrmacht nyt vuorostaan ’vapauden’ Virolle? Kuinka julmasti neuvostosysteemi kostaa epälojaaleiksi -syystä kyllä – epäilemilleen? Miten rouva Kukk onnistuu nyt luovimaan tyttöineen muuttuneessa tilanteessa ja kuinka ihmeessä heidän suojelijansa herra Metsla tuntuu putoavan aina jaloilleen, oli vallassa kuka hyvänsä?

Takkinsa jo useaan kertaan kääntänyt Metsla joutuukin väistymään, kun äkkiarvaamatta rouva Kukkin ovella seisoo hänen ammoinen aviomiehensä, nyt Oberst von Vernigerode. Herra paroni on tullut uusien valloittajien joukossa Tallinnaan ja pystyy asemansa avulla tarjoamaan jonkinlaista turvaa entisen vaimonsa – tai oikeastaan yhä voimassa olevan avioliiton puitteissa nykyisenkin – liiketoimille. Rouva Kukk ei ole tilanteesta ilahtunut, mutta vaihtoehtoja hänelle ei jää.

Punalippuja ei enää ommella, vaan tästä lähtien talossa palvellaan taas ylempää upseeristoa. Musiikki vaihdetaan nopeasti toisenlaiseen ja vodkan tilalle tulee snapsi. Rouva Kukk tyttöineen yrittää selviytyä talossaan eteenpäin. Kunhan kukaan ei vain paljastuisi edes menneisyydessään kommunistiksi tai juutalaiseksi tai millään tavalla natsismin vastaiseksi. Kaikki epäilevät kaikkia. Monimutkaiset juonenkäänteet ja sydäntä särkevät kohtalot odottavat kirjan henkilöitä.

Naiivius Viron pelastamisesta haihtuu hyvin pian. Samaa kuin edellinen miehittäjä, tarjoaa tämä uusikin: yöllisiä pidätyksiä, kidutusta, joukkohautoja ja vankileirejä. Rouva Kukk koettaa silti olla vaipumatta epätoivoon uuden vuoden 1942 kynnyksellä ja miettii: Ei pidä sanoa että Viro on kuollut. Se on vain hyvin, hyvin sairas. Ehkä se herää vielä eloon.’

 

Lukija tietysti tietää, että tämän kaiken jälkeen Viro sai kokea vuoden 1944, joka toi vuosikymmeniksi lisää kauheutta ja surkeutta. Lopulta kuitenkin koitti vuosi 1991.

 

***

 

 

Italialaisia mielentiloja

Käteeni sattui kirjastossa pieni kirjanen:'Tartunnan aikaan'. Joko taas? Ehdin jo ajatella - mutta aiheena ei ollut sentään lintuinfluenssa.

Tämä oli varhain keväällä 2020 kirjoitettu päiväkirjanomainen sukellus koronapandemian aiheuttamiin tuntemuksiin heti sen alussa, ja nimenomaan Italiassa. Suomalaiset katselivat silloin kauhuissaan uutiskuvia ruuhkista sairaalapäivystyksissä ja kylmäkonteilla lisätilaa hankkivista, jo ylitäysistä ruumishuoneista. Meillä oli kaikki silloin vielä rauhallisempaa.

Kirjasen kirjoittaja oli Paolo Giordano. Kansitekstin mukaan hän on fyysikko ja toiselta ammatiltaan ’laajasti käännetty menestyskirjailija’. Ai jaha. Nimi tuntuikin kyllä jotenkin tutulta; olisiko hän ollut Kirjamessuilla joskus?

Siispä päätin tutustua hänen kirjoihinsa vähän laajemminkin. Italialainen kirjallisuus on jäänyt minulla viime vuosina aika vähälle huomiolle; Elena Ferrantea edelsi varmaan laajemmin lukulistallani Umberto Eco, ja siitä onkin siis jo kauan aikaa. Eco taisi olla kuuluisuutensa huipulla jo silloin, kun tämä Paolo Giordano vasta syntyi, 1980-luvun alussa.

Otin siis luettavakseni myös Giordanon esikoisteoksen ja kansainvälisen kuuluisuuden luojan, vuonna 2008 ilmestyneen ’La solitudine dei numeri primi’, josta suomennettuna tuli ’Alkulukujen yksinäisyys’. Selvästi jotain matemaattisten ilmiöiden ja ihmissuhdeongelmien limittymistä, - sopinee hyvin fyysikolle? Kirja oli suuri menestys, mutta torinolainen Giordano viimeisteli kuitenkin hiukkasfysiikan väitöskirjansa loppuun, ennen muuttamistaan Roomaan päätoimiseksi kirjailijaksi.

Kolmanneksi Giordanon kirjaksi valitsin myöhemmän teoksen, 2018 ilmestyneen ’Divorare il cielo’, suomennettuna ’Jopa taivas on meidän’. Siinäkin on kyse ihmisten välisistä yhteyksistä ja niiden vaikeuksista.

 

Päivien laskentaa

’Nel contagio’(2020) sai Leena Taavitsainen-Petäjän suomentamana nimen ’Tartunnan aikaan’ ja se ilmestyi meilläkin heti kirjoittamisvuonna.

Giordano päättää purkaa ahdistustaan ja pandemiaan liittyviä tunteitaan kirjoittamalla. Hän aloittaa heti maaliskuussa 2020 ja valitsee, ehkä odotetusti, aika tieteellisen näkökulman.

Toki hän kuvaa myös pandemian vaikutusta ystäväpiiriinsä. Heti ensimmäisissä ’tartunnan aikaisissa’ illanistujaisissa hän herättää huomiota sillä, ettei tervehdi ainuttakaan läsnäolijaa italialaisittain asiaankuuluvilla poskisuudelmilla. Varsin pian hän päättää jäädä ’vapaaehtoiseen karanteeniin’ eikä osallistu enää tapaamisiin, joita ystäväpiiri kuitenkin edelleen järjestää.

Kaikkialla vellovat huhut ja epätietoisuus. Taudin arvellaan olevan ’tavallinen flunssa, josta on vain jostain typerästä syystä nostettu tällainen meteli’. Tuntuuko tutulta? Sitä samaa meillä kuultiin silloin koko kevät. Yksi ja toinen kertoo kuulleensa ’varmalta taholta’ että tauti on itse asiassa jo menossa pois, viranomaiset vain viivyttelevät. Tosiasiassa kaikki oli silloin vielä aivan alussa – ei oltu päästy edes maskipakkoon, ei matkustamisen tai kokoontumisten täyssulkuun eikä rokotteitakaan oltu vielä oltu saatu, joten niiden saamisesta ja jakamisestakaan ei tarvinnut tapella. Se kaikki olisi vasta tulossa.

Jotkut menettävät hermonsa jo varhain. Japanilaisen puolisonsa kanssa liikkuva italialainen saa kadulla raivoa osakseen: Te toitte tämän tänne, tämä on teidän syynne! Aasialaisen näköinen ulkonäkö riittää rähinään – kiinalaisia oli tarkoitus haukkua, mutta samapa tuo.

Giordano pohtii paljon viruksen leviämisen tapoja. Kuinka jossain on ’potilas Nolla’, joka tartuttaa kaksi muuta. Jotka taas tartuttavat kahdesta neljään muuta…ja pian olemmekin maailmanlaajuisessa pandemiassa. Jossain vaiheessa laumasuoja alkaa sentään kehittyä, toivoo Giordano tutkijoihin vedoten. Niinpä niin. Laumasuojaa odotettiin kovasti Ruotsissakin, mutta lopulta rokotteet ehtivät ensin.

Giordano miettii myös asiantuntijoiden roolia, luottamusta yhteiskunnassa yleensä ja sitä, opimmeko tästä mitään. Etenkin, koska tämä ei tule jäämään viimeiseksi pandemiaksi.

Ei niin. Juuri nyt kohistaan lintuinfluenssan leviämisestä muihin lajeihin. Ryöpsähtääkö uusi pandemia?

 

Irrallisiksi jäävät

’Alkulukujen yksinäisyys’ ilmestyi meillä Helinä Kankaan suomentamana 2010. Kirja oli voittanut Italiassa Strega-palkinnon ja saanut heti kymmeniä kansainvälisiä käännössopimuksia.

Kirjan sympaattisin oivallus on sen nimi ja idea liittää matemaattinen alkulukujen käsite ihmissuhteiden ongelmiin. Alkuluku on jaollinen vain ykkösellä ja itsellään. Tällaisia ’alkulukuja’ ovat myös kirjan päähenkilöt; matemaattisesti huippulahjakas, vähän outo Mattia ja ulkopuolisuudesta kärsivä, isänsä tyrannisoima Alice. He eivät pysty ’olemaan jaollisia’ muiden kanssa, vaikka kuinka yrittävät. Ehkä kaksi samanlaista voisi ymmärtää edes toisiaan?

Heillä kummallakin on omat varhaiset salaisuutensa, jotka johtavat myös monenlaiseen oireiluun. On syömishäiriötä, lapsettomuusongelmaa, itsensä viiltelyä. Kaikki nämä olivat viisitoista vuotta sitten ’uusia’ keskustelunaiheita ja Giordanon kirjan sanottiinkin silloin ’vetoavan moniin erilaisiin yleisöihin’.

Kirjasta tehtiin kuulemma myös elokuva.

 

Kuulumme aina yhteen – vai?

’Divorare il cielo’ ilmestyi 2018 ja Leena Taavitsainen-Petäjän suomennos ’Jopa taivas on meidän’ tuli saataville 2021.

Kirja on liki 600 sivuinen kertomus torinolaisesta Teresasta ja hänen suhteestaan kolmeen etelä-italialaiseen kaverukseen; Berniin, Nicolaan ja Tommasoon.

Tarina alkaa lapsuudesta: Teresan isoäiti asuu pienessä kylässä Apuliassa ja tyttö lähetetään kesälomien ajaksi sinne. Isä on sieltä lähtenyt ’parempaan elämään’ pohjoiseen, vaikka haikaileekin paluuta ’sitten joskus, eläkkeellä’. Äiti ei halua koskaan tulla sinne, vaan nauttii rentouttavista lomapäivistään pohjoisessa aina ilman perhettään. Vaikuttaa aika ’epä-italialaiselta’ toimintamallilta, mutta kenties sekin on yleisempää, kuin kliseisesti oletamme.

Isoäidin naapurustossa asuvat pojat ovat osa erikoista ’yhteisöä’. Maatilalla asuu perhe, joka ottaa omien poikiensa ohella hoitoonsa sitä ’tarvitsevia’ lapsia. Paikka on jonkinlainen maatilan, ’kesäsiirtolan’ ja omintakeisen uskonnollisen lahkon yhdistelmä, jota perheen isä-Cesare omien oppiensa mukaan johtaa. Ongelmallisia nuoria ’tulee ja menee’, mutta perusporukka pysyy.

Kolme poikaa hitsautuu yhteen ’ikuiseen veljeyteen’, vaikka kaikilla onkin omat salaisuutensa ja pahatkin ongelmansa. Tietenkin kaikki kolme poikaa kiinnostuvat myös Teresasta, mutta tiiviimpi suhde, ja myöhemmin avioliittokin, syntyy Bernin ja Teresan välille.

Näistä lähtökohdista Giordano vyöryttää päähenkilöidensä kautta näkyville kaikkea, mikä Italiaa nykyään vaivaa. On seksuaalista hyväksikäyttöä, teiniraskauksia, aborttiongelmia ja toisaalta lapsettomuusongelmia, on laajaa huumeiden käyttöä, yhteiskunnan ulkopuolella elämään pakotettuja Adrianmeren toiselta puolen tulleita pakolaisia ja monenlaista rikollisuutta.

Maatilalla elävän yhteisön kautta esille yhdeksi kirjan teemaksi nousee myös ’ekoterrorismi’. Vanhoja oliivipuita ja Äiti Maata suojellessaan osa kirjan henkilöistä ryhtyy aatteensa puolesta jo äärimmäisiin toimiin, jotka johtavat yhä syvemmälle ongelmiin.  ’Ikuinen veljeys’ ei tietenkään kestä eivätkä nuoruuden unelmat toteudu.

Elämä on valon ja varjon liitto, kuten Giordano laittaa isä-Cesaren filosofoimaan.

 

***

 

 

Vietnamilaisten pitkä kärsimys

Sotauutiset Ukrainasta eivät vieläkään lupaa taistelujen loppumista. Ihmisten fyysinen uupuminen ja henkinen turtuminen tuntuvat olevan yhä lähempänä, vaikka jaksamista ja toiveikkuutta kovasti virallisissa yhteyksissä hehkutetaankin. Kauanko vielä pitää kestää?

Etsimättä tulee uutisoinneista mieleen ’se ensimmäinen televisio-sota’ eli Vietnam.  Sen ’kulminaatioksi’ suunnitelluista jättipommituksista tulee pian kuluneeksi 50 vuotta ja sodan sekavaan loppuun päästiin viimein parin vuoden kuluttua niistä. Kaikenlaisia muisteluita aiheesta onkin alkanut nyt ilmestyä.

Kuulun ikäpolveen, jolla on Vietnamin sodasta muistijälkiä. Järkyttävät uutiskuvat, sodanvastaiset mielenosoitukset ja tukikeräykset tulivat murrosikäisenkin elämään. Parhaiten muistan kuitenkin John Lennonin ’Happy Xmas, war is over, if you want it ’-kappaleen ja tietenkin ’Kauriinmetsästäjä’ -elokuvan.

Tuo sota, joka ranskalaisten siirtomaa-isäntien mielestä oli Indokiinan sota ja sitä jatkamaan siirtyneiden yhdysvaltalaisten mielestä Vietnamin sota, kulkee vietnamilaisten kesken nimellä Amerikan sota. Se merkitsi vietnamilaisille kaikkiaan 30 vuoden yhtäjaksoista kärsimystä. Ei heidän elämänsä sitä ennenkään kovin auvoista ollut; ranskalaisten siirtomaa-isäntien lisäksi heitä ovat vuorollaan orjuuttaneet niin kiinalaiset, japanilaiset kuin pienemmät naapurikansatkin.

Vietnamilaiset ovat nyt saaneet elää pian 50 vuoden pituisen rauhan kauden ja kansakunta on päässyt eheyttämään niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin vammojaan. Uudet sukupolvet koettavat katsoa eteenpäin ja nauttia ennenkokemattomista mahdollisuuksista, jotka heillä nyt on.

Sodan varjo on kuitenkin pitkä – itse arvelen, että se on kunkin sodan kohdalla suunnilleen 200 vuotta -  ja siihen kietoutuu yksilön kärsimyksen ohessa vaikeita moraalikysymyksiä sodan ’oikeutuksesta’, väkivallasta ja rasismista vastustajaa kohtaan.

Irakin sodassa 2004-2005 taistellut ja myöhemmin kirjailijaksi ryhtynyt Kevin Powers on todennut, että sodan tarinoita on kerrottava aina uudestaan ja uudestaan. Ei siksi, että ne opettaisivat mitään, tai että ne edes olisivat hyviä tarinoita. Niitä on hänen mukaansa kerrottava siksi, että samaa tapahtuu maailmassa koko ajan. Niitä on kerrottava, kunnes niitä ei enää tapahdu.

Tähän aiheeseen perehtymisen alkuna minulle toimi suomalaistutkijoiden muhkea ja monitahoinen kokoomateos ’Ilmestyskirja – Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa’. Vietnamilaisen kirjailija Nguyen Phan Que Main kirja ’Vuorten laulu’ puolestaan tuo esille yksilöiden kärsimykset yhden perheen historian kautta ja Kanadaan venepakolaisena päätyneen kirjailija Kim Thuyn  teos ’Em -rakasta’ on sirpaleinen, mainiosti kohteisiinsa osuva ’ajatuskokoelma’, joka näyttää sen, kuinka hätkähdyttävän pitkä sodan varjo todella on.

 

Kaikkien muistot ovat vaikeita ja vääriä

 

Tutkijat Hanne Koivisto, Kimi Kärki ja Maarit Leskelä-Kärki ovat toimittaneet 2016 ilmestyneen kokoomateoksen ’Ilmestyskirja – Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa’. 

Teoksen pohjana on Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen ja John Morton -keskuksen yhdessä järjestämä seminaari vuodelta 2015. Seminaarin aineistojen lisäksi teokseen on koottu muita aiheeseen sopivia tekstejä. Nimensä kirja on lainannut Francis Ford Coppolan ’Ilmestyskirja.Nyt.’ -elokuvalta, joka kuvasi Vietnamin sodan mielettömyyksien vaikutusta yhdysvaltalaisiin sotilaisiin.

Teoksen käsittelemien aiheiden kirjo on todella laaja. Erilaisia Vietnamin sotaa monilta suunnilta sivuavia artikkeleja on kirjassa yli kolmekymmentä. Eniten tilaa saavat erilaiset toimittajien ja median reaktiot, käsitellyt aiheet ja sodan kuvan muuttuminen sen pitkittyessä.

Median mahdollisuudet kertoa sodasta olivat 1960-luvun lopulla paremmat kuin koskaan aikaisemmin. Tietenkään uutiset eivät olleet nykyisenkaltaisia ’on-line’ videoita suoraan bunkkerista tai pommisuojista, mutta kuvia, tietoja ja filmimateriaaliakin saatiin kuitenkin jakoon jo muutaman päivän kuluessa. Merkittävintä oli, että ne tulivat ’kaikkien olohuoneisiin’ televisioiden kautta ja tietoja levitettiin kautta maailman. Kaukaisen Itä-Aasian tapahtumat tavoittivat joka ilta suomalaisetkin kylät ja kaupungit.

Sotaan piti myös ottaa kantaa. Se oli osa vallitsevan ’kylmän sodan’ rintamalinjoja. Ollaanko amerikkalaisten imperialistien vai vietnamilaisten kommunistien puolella? Vai ollaanko vain ’rauhan’ puolella? Voiko jommankumman osapuolen tappamista jollain argumentilla puolustaa? Onko ’objektiivista’ tiedonvälitystä olemassakaan? Yhteiskuntatieteiden ohella myös kirjallisuus, elokuvat ja musiikki reagoivat sodan teemoihin.

Nouseva länsimainen nuorisokulttuuri sai Vietnamin sodasta merkittävän tekijän, joka yhdisti sen toimijoita kautta maailman. Sotaa vastaan protestoiminen sai nuorisoliikkeet tajuamaan oman voimansa ja ymmärtämään, että sillä voi olla todellista vaikutusta koko maailman tapahtumiin.

Protestit suuntasivat nuorisoa myös laajemmin rauhanliikkeeseen, ydinaseiden vastaisuuteen ja luonnonsuojeluun. Yksi Vietnamin sodan järkyttävistä tekijöistä oli jättimäisten pommitusten kohdistaminen suoraan siviilikohteisiin ja ympäristömyrkkyjen laaja käyttö. Koska ’vihollinen piiloutui viidakkoon’ koetettiin hävittää viidakko, eli kylvettiin matalalla lentävistä kuljetuskoneista kasvimyrkkyjä tappamaan puut ja riisisato.  Yhä vielä, 50 vuoden jälkeenkin, ihmisistä ja luonnosta löytyy jäämiä noista myrkyistä ja räjähteistä.

Vietnamilaiset pyrkivät selviytymään muistoistaan ’sovinnon’ kautta; heillä on ulkoisen vihollisen jättämien arpien lisäksi selvitettävänä myös kahtiajakautuneen maan ’meidän’ ja ’heidän’ välisen trauman hoito. Amerikkalaisilla on vaikeutenaan ’totaalisen epäsuositun’ sodan ja moraalille tuhoisien muistojen yhteensovittaminen sen kanssa, että veteraanien kärsimystä pitäisi silti arvostaa.

 

Murtumatta läpi kaikesta

Nguyen Phan Que Mai syntyi 1973 keskelle Vietnamin sotaa. Hän työskenteli riisipelloilla ja katukauppiaana, kunnes onnistui voittamaan stipendin ja pääsi Australiaan yliopistoon. Hän on opiskellut myös Englannissa luovaa kirjoittamista ja työskennellyt kansainvälisissä järjestöissä. Hän on julkaissut useita kirjoja vietnamiksi. ’The Mountains Sing’ (2020) on hänen ensimmäinen englanniksi kirjoittamansa kirja. Elina Salosen suomentamana ’Vuorten laulu’ ilmestyi 2022.

Kirja on nuoren tytön, lempinimeltään Guavan, kertoma ’muistelma’ elämästään sodan jaloissa, mummon hoivissa. Valitusta toteutustavasta johtuen teksti on rakenteeltaan jotenkin ’päiväkirjamaista’ ja yksinkertaista. Kirjan huomautetaan olevan fiktioita, mutta siinä kerrotut tapahtumat ovat ehdottomasti oikeita. Ne ovat tapahtuneet, vaikkakaan eivät kirjailijalle itselleen.

Suvun voimahahmo on mummo, joka hoitaa kaiken, järjestää kaiken ja jaksaa kaiken. Suvun miehet ovat yksi toisensa jälkeen hävinneet väkivallan seurauksena. Kadonnut, kaapattu, pidätetty eikä koskaan enää nähty, lähtenyt sotaan.

Eivätkä sodan kärsimykset lopu rauhan tuloon. Ne miehet ja naiset, jotka sodasta palaavat, eivät ole ehjiä. Monesti tuntuu, että eloonjääneet aiheuttavat kärsimystä kuolleita enemmän. Mummojen täytyy jaksaa myös heidän kanssaan.

Uusissa sukupolvissa on kuitenkin aina toivo. Ainakin mahdollisuudet johonkin parempaan, toteutuvat ne sitten tai eivät.

 

Geeneissä näkyy kaikki

Kanadalaistunut vietnamilainen Kim Thuy on ’ajatuspuroiksi’ luonnehdituilla kirjoillaan saavuttanut sekä myynti- että arvostelumenestystä. ’Em’ ilmestyi 2020 ja Marja Luoman suomentamana se sai nimeensä jatkeen ’Em -rakasta’ 2021.

Kirja koostuu lyhyistä ’ajatuksista’, joita kirjailija pohtii, perustelee ja analysoi. Aiheet siirtyvät ajassa eteenpäin ja vietnamilaisten kokemusten ja kärsimysten kirjo karttuu. Tekstiä on ilo lukea ja sen herättämät ajatukset jäävät sopivasti vaivaamaan.

Vietnamin kielessä em tarkoittaa pikkusiskoa tai pikkuveljeä. Sana ääntyy samoin kuin ranskan kielen aime, rakasta. Kim Thuy kirjoittaa myös ranskalaisuuden monista vaikutteista, jotka vietnamilaisessa kulttuurissa edelleen näkyvät. Monet sanat on lainattu ja muunneltu ranskan kielestä ja roomalaiskatolisuuskin koetettiin istuttaa kansaan, osin pakolla, osin koulutusjärjestelmän kautta.

Em on myös tyttövauva, joka syntyy ’useampaan kertaan’ kirjan lyhyiden ’mini-esseiden’ edetessä. Lapsen saavat esimerkiksi kumiplantaasin ranskalainen korskea siirtomaaherra ja vietnamilainen palvelija. Sota rikkoo nopeasti heidän rakkaussuhteensa ja tyttövauvan elämänlangaksi jää vietnamilainen lastenhoitaja.

Jotkut vauvat tapetaan suoraan äitiensä syliin, kun sotilaat tekevät mitä heidän käsketään tehdä. Uusia vauvoja toisaalta syntyy ja niitä hylätään kadulle amerikkalaisten sotilaiden ja vietnamilaisten naisten suhteiden tuloksena. Joskus on kyse rakkaudesta, useimmiten vain hyväksikäytöstä.

Presidentti Gerald Ford osoitti sodan viime metreillä kaksi miljoonaa dollaria operaatio ’Babyliftiin’. Sen tarkoitus oli tuoda amerikkalaissotilaiden siittämiä orpolapsia pois Vietnamista. Muutama tuhat lasta ehdittiinkin siirtää.

Kuukauden kuluttua amerikkalaiset helikopterit evakuoivat viimeisiä omiaan suurlähetystön katolta. Vietnamilaiset jäivät selviytymään, kuka mitenkin. Jotkut pakenivat maasta. Toiset sairastuivat ympäristömyrkyistä. Toiset päättivät unohtaa. Toiset päättivät muistaa.

Kirjassa on oivaltava vuoropuhelu:

-Luoti voi tappaa vihollisen, mutta se voi myös saada aikaan vihollisen. Riippuu siitä kehen se osuu.

-Jokainen luoti, joka tappaa vihollisen, saa aina aikaan uuden vihollisen. Ihan sama kehen se osuu.

 

***