Italialaisia mielentiloja

Käteeni sattui kirjastossa pieni kirjanen:'Tartunnan aikaan'. Joko taas? Ehdin jo ajatella - mutta aiheena ei ollut sentään lintuinfluenssa.

Tämä oli varhain keväällä 2020 kirjoitettu päiväkirjanomainen sukellus koronapandemian aiheuttamiin tuntemuksiin heti sen alussa, ja nimenomaan Italiassa. Suomalaiset katselivat silloin kauhuissaan uutiskuvia ruuhkista sairaalapäivystyksissä ja kylmäkonteilla lisätilaa hankkivista, jo ylitäysistä ruumishuoneista. Meillä oli kaikki silloin vielä rauhallisempaa.

Kirjasen kirjoittaja oli Paolo Giordano. Kansitekstin mukaan hän on fyysikko ja toiselta ammatiltaan ’laajasti käännetty menestyskirjailija’. Ai jaha. Nimi tuntuikin kyllä jotenkin tutulta; olisiko hän ollut Kirjamessuilla joskus?

Siispä päätin tutustua hänen kirjoihinsa vähän laajemminkin. Italialainen kirjallisuus on jäänyt minulla viime vuosina aika vähälle huomiolle; Elena Ferrantea edelsi varmaan laajemmin lukulistallani Umberto Eco, ja siitä onkin siis jo kauan aikaa. Eco taisi olla kuuluisuutensa huipulla jo silloin, kun tämä Paolo Giordano vasta syntyi, 1980-luvun alussa.

Otin siis luettavakseni myös Giordanon esikoisteoksen ja kansainvälisen kuuluisuuden luojan, vuonna 2008 ilmestyneen ’La solitudine dei numeri primi’, josta suomennettuna tuli ’Alkulukujen yksinäisyys’. Selvästi jotain matemaattisten ilmiöiden ja ihmissuhdeongelmien limittymistä, - sopinee hyvin fyysikolle? Kirja oli suuri menestys, mutta torinolainen Giordano viimeisteli kuitenkin hiukkasfysiikan väitöskirjansa loppuun, ennen muuttamistaan Roomaan päätoimiseksi kirjailijaksi.

Kolmanneksi Giordanon kirjaksi valitsin myöhemmän teoksen, 2018 ilmestyneen ’Divorare il cielo’, suomennettuna ’Jopa taivas on meidän’. Siinäkin on kyse ihmisten välisistä yhteyksistä ja niiden vaikeuksista.

 

Päivien laskentaa

’Nel contagio’(2020) sai Leena Taavitsainen-Petäjän suomentamana nimen ’Tartunnan aikaan’ ja se ilmestyi meilläkin heti kirjoittamisvuonna.

Giordano päättää purkaa ahdistustaan ja pandemiaan liittyviä tunteitaan kirjoittamalla. Hän aloittaa heti maaliskuussa 2020 ja valitsee, ehkä odotetusti, aika tieteellisen näkökulman.

Toki hän kuvaa myös pandemian vaikutusta ystäväpiiriinsä. Heti ensimmäisissä ’tartunnan aikaisissa’ illanistujaisissa hän herättää huomiota sillä, ettei tervehdi ainuttakaan läsnäolijaa italialaisittain asiaankuuluvilla poskisuudelmilla. Varsin pian hän päättää jäädä ’vapaaehtoiseen karanteeniin’ eikä osallistu enää tapaamisiin, joita ystäväpiiri kuitenkin edelleen järjestää.

Kaikkialla vellovat huhut ja epätietoisuus. Taudin arvellaan olevan ’tavallinen flunssa, josta on vain jostain typerästä syystä nostettu tällainen meteli’. Tuntuuko tutulta? Sitä samaa meillä kuultiin silloin koko kevät. Yksi ja toinen kertoo kuulleensa ’varmalta taholta’ että tauti on itse asiassa jo menossa pois, viranomaiset vain viivyttelevät. Tosiasiassa kaikki oli silloin vielä aivan alussa – ei oltu päästy edes maskipakkoon, ei matkustamisen tai kokoontumisten täyssulkuun eikä rokotteitakaan oltu vielä oltu saatu, joten niiden saamisesta ja jakamisestakaan ei tarvinnut tapella. Se kaikki olisi vasta tulossa.

Jotkut menettävät hermonsa jo varhain. Japanilaisen puolisonsa kanssa liikkuva italialainen saa kadulla raivoa osakseen: Te toitte tämän tänne, tämä on teidän syynne! Aasialaisen näköinen ulkonäkö riittää rähinään – kiinalaisia oli tarkoitus haukkua, mutta samapa tuo.

Giordano pohtii paljon viruksen leviämisen tapoja. Kuinka jossain on ’potilas Nolla’, joka tartuttaa kaksi muuta. Jotka taas tartuttavat kahdesta neljään muuta…ja pian olemmekin maailmanlaajuisessa pandemiassa. Jossain vaiheessa laumasuoja alkaa sentään kehittyä, toivoo Giordano tutkijoihin vedoten. Niinpä niin. Laumasuojaa odotettiin kovasti Ruotsissakin, mutta lopulta rokotteet ehtivät ensin.

Giordano miettii myös asiantuntijoiden roolia, luottamusta yhteiskunnassa yleensä ja sitä, opimmeko tästä mitään. Etenkin, koska tämä ei tule jäämään viimeiseksi pandemiaksi.

Ei niin. Juuri nyt kohistaan lintuinfluenssan leviämisestä muihin lajeihin. Ryöpsähtääkö uusi pandemia?

 

Irrallisiksi jäävät

’Alkulukujen yksinäisyys’ ilmestyi meillä Helinä Kankaan suomentamana 2010. Kirja oli voittanut Italiassa Strega-palkinnon ja saanut heti kymmeniä kansainvälisiä käännössopimuksia.

Kirjan sympaattisin oivallus on sen nimi ja idea liittää matemaattinen alkulukujen käsite ihmissuhteiden ongelmiin. Alkuluku on jaollinen vain ykkösellä ja itsellään. Tällaisia ’alkulukuja’ ovat myös kirjan päähenkilöt; matemaattisesti huippulahjakas, vähän outo Mattia ja ulkopuolisuudesta kärsivä, isänsä tyrannisoima Alice. He eivät pysty ’olemaan jaollisia’ muiden kanssa, vaikka kuinka yrittävät. Ehkä kaksi samanlaista voisi ymmärtää edes toisiaan?

Heillä kummallakin on omat varhaiset salaisuutensa, jotka johtavat myös monenlaiseen oireiluun. On syömishäiriötä, lapsettomuusongelmaa, itsensä viiltelyä. Kaikki nämä olivat viisitoista vuotta sitten ’uusia’ keskustelunaiheita ja Giordanon kirjan sanottiinkin silloin ’vetoavan moniin erilaisiin yleisöihin’.

Kirjasta tehtiin kuulemma myös elokuva.

 

Kuulumme aina yhteen – vai?

’Divorare il cielo’ ilmestyi 2018 ja Leena Taavitsainen-Petäjän suomennos ’Jopa taivas on meidän’ tuli saataville 2021.

Kirja on liki 600 sivuinen kertomus torinolaisesta Teresasta ja hänen suhteestaan kolmeen etelä-italialaiseen kaverukseen; Berniin, Nicolaan ja Tommasoon.

Tarina alkaa lapsuudesta: Teresan isoäiti asuu pienessä kylässä Apuliassa ja tyttö lähetetään kesälomien ajaksi sinne. Isä on sieltä lähtenyt ’parempaan elämään’ pohjoiseen, vaikka haikaileekin paluuta ’sitten joskus, eläkkeellä’. Äiti ei halua koskaan tulla sinne, vaan nauttii rentouttavista lomapäivistään pohjoisessa aina ilman perhettään. Vaikuttaa aika ’epä-italialaiselta’ toimintamallilta, mutta kenties sekin on yleisempää, kuin kliseisesti oletamme.

Isoäidin naapurustossa asuvat pojat ovat osa erikoista ’yhteisöä’. Maatilalla asuu perhe, joka ottaa omien poikiensa ohella hoitoonsa sitä ’tarvitsevia’ lapsia. Paikka on jonkinlainen maatilan, ’kesäsiirtolan’ ja omintakeisen uskonnollisen lahkon yhdistelmä, jota perheen isä-Cesare omien oppiensa mukaan johtaa. Ongelmallisia nuoria ’tulee ja menee’, mutta perusporukka pysyy.

Kolme poikaa hitsautuu yhteen ’ikuiseen veljeyteen’, vaikka kaikilla onkin omat salaisuutensa ja pahatkin ongelmansa. Tietenkin kaikki kolme poikaa kiinnostuvat myös Teresasta, mutta tiiviimpi suhde, ja myöhemmin avioliittokin, syntyy Bernin ja Teresan välille.

Näistä lähtökohdista Giordano vyöryttää päähenkilöidensä kautta näkyville kaikkea, mikä Italiaa nykyään vaivaa. On seksuaalista hyväksikäyttöä, teiniraskauksia, aborttiongelmia ja toisaalta lapsettomuusongelmia, on laajaa huumeiden käyttöä, yhteiskunnan ulkopuolella elämään pakotettuja Adrianmeren toiselta puolen tulleita pakolaisia ja monenlaista rikollisuutta.

Maatilalla elävän yhteisön kautta esille yhdeksi kirjan teemaksi nousee myös ’ekoterrorismi’. Vanhoja oliivipuita ja Äiti Maata suojellessaan osa kirjan henkilöistä ryhtyy aatteensa puolesta jo äärimmäisiin toimiin, jotka johtavat yhä syvemmälle ongelmiin.  ’Ikuinen veljeys’ ei tietenkään kestä eivätkä nuoruuden unelmat toteudu.

Elämä on valon ja varjon liitto, kuten Giordano laittaa isä-Cesaren filosofoimaan.

 

***

 

 

Vietnamilaisten pitkä kärsimys

Sotauutiset Ukrainasta eivät vieläkään lupaa taistelujen loppumista. Ihmisten fyysinen uupuminen ja henkinen turtuminen tuntuvat olevan yhä lähempänä, vaikka jaksamista ja toiveikkuutta kovasti virallisissa yhteyksissä hehkutetaankin. Kauanko vielä pitää kestää?

Etsimättä tulee uutisoinneista mieleen ’se ensimmäinen televisio-sota’ eli Vietnam.  Sen ’kulminaatioksi’ suunnitelluista jättipommituksista tulee pian kuluneeksi 50 vuotta ja sodan sekavaan loppuun päästiin viimein parin vuoden kuluttua niistä. Kaikenlaisia muisteluita aiheesta onkin alkanut nyt ilmestyä.

Kuulun ikäpolveen, jolla on Vietnamin sodasta muistijälkiä. Järkyttävät uutiskuvat, sodanvastaiset mielenosoitukset ja tukikeräykset tulivat murrosikäisenkin elämään. Parhaiten muistan kuitenkin John Lennonin ’Happy Xmas, war is over, if you want it ’-kappaleen ja tietenkin ’Kauriinmetsästäjä’ -elokuvan.

Tuo sota, joka ranskalaisten siirtomaa-isäntien mielestä oli Indokiinan sota ja sitä jatkamaan siirtyneiden yhdysvaltalaisten mielestä Vietnamin sota, kulkee vietnamilaisten kesken nimellä Amerikan sota. Se merkitsi vietnamilaisille kaikkiaan 30 vuoden yhtäjaksoista kärsimystä. Ei heidän elämänsä sitä ennenkään kovin auvoista ollut; ranskalaisten siirtomaa-isäntien lisäksi heitä ovat vuorollaan orjuuttaneet niin kiinalaiset, japanilaiset kuin pienemmät naapurikansatkin.

Vietnamilaiset ovat nyt saaneet elää pian 50 vuoden pituisen rauhan kauden ja kansakunta on päässyt eheyttämään niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin vammojaan. Uudet sukupolvet koettavat katsoa eteenpäin ja nauttia ennenkokemattomista mahdollisuuksista, jotka heillä nyt on.

Sodan varjo on kuitenkin pitkä – itse arvelen, että se on kunkin sodan kohdalla suunnilleen 200 vuotta -  ja siihen kietoutuu yksilön kärsimyksen ohessa vaikeita moraalikysymyksiä sodan ’oikeutuksesta’, väkivallasta ja rasismista vastustajaa kohtaan.

Irakin sodassa 2004-2005 taistellut ja myöhemmin kirjailijaksi ryhtynyt Kevin Powers on todennut, että sodan tarinoita on kerrottava aina uudestaan ja uudestaan. Ei siksi, että ne opettaisivat mitään, tai että ne edes olisivat hyviä tarinoita. Niitä on hänen mukaansa kerrottava siksi, että samaa tapahtuu maailmassa koko ajan. Niitä on kerrottava, kunnes niitä ei enää tapahdu.

Tähän aiheeseen perehtymisen alkuna minulle toimi suomalaistutkijoiden muhkea ja monitahoinen kokoomateos ’Ilmestyskirja – Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa’. Vietnamilaisen kirjailija Nguyen Phan Que Main kirja ’Vuorten laulu’ puolestaan tuo esille yksilöiden kärsimykset yhden perheen historian kautta ja Kanadaan venepakolaisena päätyneen kirjailija Kim Thuyn  teos ’Em -rakasta’ on sirpaleinen, mainiosti kohteisiinsa osuva ’ajatuskokoelma’, joka näyttää sen, kuinka hätkähdyttävän pitkä sodan varjo todella on.

 

Kaikkien muistot ovat vaikeita ja vääriä

 

Tutkijat Hanne Koivisto, Kimi Kärki ja Maarit Leskelä-Kärki ovat toimittaneet 2016 ilmestyneen kokoomateoksen ’Ilmestyskirja – Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa’. 

Teoksen pohjana on Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen ja John Morton -keskuksen yhdessä järjestämä seminaari vuodelta 2015. Seminaarin aineistojen lisäksi teokseen on koottu muita aiheeseen sopivia tekstejä. Nimensä kirja on lainannut Francis Ford Coppolan ’Ilmestyskirja.Nyt.’ -elokuvalta, joka kuvasi Vietnamin sodan mielettömyyksien vaikutusta yhdysvaltalaisiin sotilaisiin.

Teoksen käsittelemien aiheiden kirjo on todella laaja. Erilaisia Vietnamin sotaa monilta suunnilta sivuavia artikkeleja on kirjassa yli kolmekymmentä. Eniten tilaa saavat erilaiset toimittajien ja median reaktiot, käsitellyt aiheet ja sodan kuvan muuttuminen sen pitkittyessä.

Median mahdollisuudet kertoa sodasta olivat 1960-luvun lopulla paremmat kuin koskaan aikaisemmin. Tietenkään uutiset eivät olleet nykyisenkaltaisia ’on-line’ videoita suoraan bunkkerista tai pommisuojista, mutta kuvia, tietoja ja filmimateriaaliakin saatiin kuitenkin jakoon jo muutaman päivän kuluessa. Merkittävintä oli, että ne tulivat ’kaikkien olohuoneisiin’ televisioiden kautta ja tietoja levitettiin kautta maailman. Kaukaisen Itä-Aasian tapahtumat tavoittivat joka ilta suomalaisetkin kylät ja kaupungit.

Sotaan piti myös ottaa kantaa. Se oli osa vallitsevan ’kylmän sodan’ rintamalinjoja. Ollaanko amerikkalaisten imperialistien vai vietnamilaisten kommunistien puolella? Vai ollaanko vain ’rauhan’ puolella? Voiko jommankumman osapuolen tappamista jollain argumentilla puolustaa? Onko ’objektiivista’ tiedonvälitystä olemassakaan? Yhteiskuntatieteiden ohella myös kirjallisuus, elokuvat ja musiikki reagoivat sodan teemoihin.

Nouseva länsimainen nuorisokulttuuri sai Vietnamin sodasta merkittävän tekijän, joka yhdisti sen toimijoita kautta maailman. Sotaa vastaan protestoiminen sai nuorisoliikkeet tajuamaan oman voimansa ja ymmärtämään, että sillä voi olla todellista vaikutusta koko maailman tapahtumiin.

Protestit suuntasivat nuorisoa myös laajemmin rauhanliikkeeseen, ydinaseiden vastaisuuteen ja luonnonsuojeluun. Yksi Vietnamin sodan järkyttävistä tekijöistä oli jättimäisten pommitusten kohdistaminen suoraan siviilikohteisiin ja ympäristömyrkkyjen laaja käyttö. Koska ’vihollinen piiloutui viidakkoon’ koetettiin hävittää viidakko, eli kylvettiin matalalla lentävistä kuljetuskoneista kasvimyrkkyjä tappamaan puut ja riisisato.  Yhä vielä, 50 vuoden jälkeenkin, ihmisistä ja luonnosta löytyy jäämiä noista myrkyistä ja räjähteistä.

Vietnamilaiset pyrkivät selviytymään muistoistaan ’sovinnon’ kautta; heillä on ulkoisen vihollisen jättämien arpien lisäksi selvitettävänä myös kahtiajakautuneen maan ’meidän’ ja ’heidän’ välisen trauman hoito. Amerikkalaisilla on vaikeutenaan ’totaalisen epäsuositun’ sodan ja moraalille tuhoisien muistojen yhteensovittaminen sen kanssa, että veteraanien kärsimystä pitäisi silti arvostaa.

 

Murtumatta läpi kaikesta

Nguyen Phan Que Mai syntyi 1973 keskelle Vietnamin sotaa. Hän työskenteli riisipelloilla ja katukauppiaana, kunnes onnistui voittamaan stipendin ja pääsi Australiaan yliopistoon. Hän on opiskellut myös Englannissa luovaa kirjoittamista ja työskennellyt kansainvälisissä järjestöissä. Hän on julkaissut useita kirjoja vietnamiksi. ’The Mountains Sing’ (2020) on hänen ensimmäinen englanniksi kirjoittamansa kirja. Elina Salosen suomentamana ’Vuorten laulu’ ilmestyi 2022.

Kirja on nuoren tytön, lempinimeltään Guavan, kertoma ’muistelma’ elämästään sodan jaloissa, mummon hoivissa. Valitusta toteutustavasta johtuen teksti on rakenteeltaan jotenkin ’päiväkirjamaista’ ja yksinkertaista. Kirjan huomautetaan olevan fiktioita, mutta siinä kerrotut tapahtumat ovat ehdottomasti oikeita. Ne ovat tapahtuneet, vaikkakaan eivät kirjailijalle itselleen.

Suvun voimahahmo on mummo, joka hoitaa kaiken, järjestää kaiken ja jaksaa kaiken. Suvun miehet ovat yksi toisensa jälkeen hävinneet väkivallan seurauksena. Kadonnut, kaapattu, pidätetty eikä koskaan enää nähty, lähtenyt sotaan.

Eivätkä sodan kärsimykset lopu rauhan tuloon. Ne miehet ja naiset, jotka sodasta palaavat, eivät ole ehjiä. Monesti tuntuu, että eloonjääneet aiheuttavat kärsimystä kuolleita enemmän. Mummojen täytyy jaksaa myös heidän kanssaan.

Uusissa sukupolvissa on kuitenkin aina toivo. Ainakin mahdollisuudet johonkin parempaan, toteutuvat ne sitten tai eivät.

 

Geeneissä näkyy kaikki

Kanadalaistunut vietnamilainen Kim Thuy on ’ajatuspuroiksi’ luonnehdituilla kirjoillaan saavuttanut sekä myynti- että arvostelumenestystä. ’Em’ ilmestyi 2020 ja Marja Luoman suomentamana se sai nimeensä jatkeen ’Em -rakasta’ 2021.

Kirja koostuu lyhyistä ’ajatuksista’, joita kirjailija pohtii, perustelee ja analysoi. Aiheet siirtyvät ajassa eteenpäin ja vietnamilaisten kokemusten ja kärsimysten kirjo karttuu. Tekstiä on ilo lukea ja sen herättämät ajatukset jäävät sopivasti vaivaamaan.

Vietnamin kielessä em tarkoittaa pikkusiskoa tai pikkuveljeä. Sana ääntyy samoin kuin ranskan kielen aime, rakasta. Kim Thuy kirjoittaa myös ranskalaisuuden monista vaikutteista, jotka vietnamilaisessa kulttuurissa edelleen näkyvät. Monet sanat on lainattu ja muunneltu ranskan kielestä ja roomalaiskatolisuuskin koetettiin istuttaa kansaan, osin pakolla, osin koulutusjärjestelmän kautta.

Em on myös tyttövauva, joka syntyy ’useampaan kertaan’ kirjan lyhyiden ’mini-esseiden’ edetessä. Lapsen saavat esimerkiksi kumiplantaasin ranskalainen korskea siirtomaaherra ja vietnamilainen palvelija. Sota rikkoo nopeasti heidän rakkaussuhteensa ja tyttövauvan elämänlangaksi jää vietnamilainen lastenhoitaja.

Jotkut vauvat tapetaan suoraan äitiensä syliin, kun sotilaat tekevät mitä heidän käsketään tehdä. Uusia vauvoja toisaalta syntyy ja niitä hylätään kadulle amerikkalaisten sotilaiden ja vietnamilaisten naisten suhteiden tuloksena. Joskus on kyse rakkaudesta, useimmiten vain hyväksikäytöstä.

Presidentti Gerald Ford osoitti sodan viime metreillä kaksi miljoonaa dollaria operaatio ’Babyliftiin’. Sen tarkoitus oli tuoda amerikkalaissotilaiden siittämiä orpolapsia pois Vietnamista. Muutama tuhat lasta ehdittiinkin siirtää.

Kuukauden kuluttua amerikkalaiset helikopterit evakuoivat viimeisiä omiaan suurlähetystön katolta. Vietnamilaiset jäivät selviytymään, kuka mitenkin. Jotkut pakenivat maasta. Toiset sairastuivat ympäristömyrkyistä. Toiset päättivät unohtaa. Toiset päättivät muistaa.

Kirjassa on oivaltava vuoropuhelu:

-Luoti voi tappaa vihollisen, mutta se voi myös saada aikaan vihollisen. Riippuu siitä kehen se osuu.

-Jokainen luoti, joka tappaa vihollisen, saa aina aikaan uuden vihollisen. Ihan sama kehen se osuu.

 

***

 

Runoutta ja rikoksia Kiinassa

Kun koko kevätkautena en tietokirjapuolelta saanut yrityksistä huolimatta Kiina -aiheista kolmikkoa kasaan, päätin koukata aluksi kevyempää kautta. Dekkareissa  -laadukkaissa sellaisissa - saattaa olla erittäinkin hyvää ajankuvaa ja yhteiskunnallista analyysia juoneen pakollisina kuuluvien murhien ympärillä.

Niinpä tartuin minulle ennestään tuiki tuntemattomaan dekkaristiin nimeltä Qiu Xiaolong. Tämä Kiinan Shanghaissa 1953 syntynyt ja englantilaista ja amerikkalaista kirjallisuutta opiskellut Qiu julkaisi Kiinassa myös omia runoja. Vuonna 1988 hän matkusti stipendiaatiksi Washingtonin yliopistoon ja jäi sille tielleen. Hän on myöhemmin toiminut St.Louisissa Kiinan kielen ja kirjallisuuden professorina. Ensimmäisen dekkarinsa hän julkaisi USA:ssa vuonna 2000.

Qiun kirjojen päähenkilönä on komisario Chen Cao. Hän on nuorehko poikamies, työskentelee 1990 -luvun Shanghaissa ja on syvällisesti perehtynyt runouteen. Kirjoitteleepa hän itsekin värssyjä. Yhtymäkohtia kirjailijaan itseensä siis löytyy. Qiun dekkareita on kirjan markkinointitietojen mukaan käännetty myös kiinaksi, mutta niissä tapahtumapaikka on muutettu ’nimettömäksi kaupungiksi’ ja monet yhteiskunnallisiin epäkohtiin tai ongelmiin viittaavat seikat on liudennettu pois tekstistä.

Uusinta tietoa en siis näiden dekkarien kautta saanut, mutta ’oikean’ kiinalaisen ja Shanghain hyvin tuntevan kirjailijan näkökulma vaikuttaa sittenkin aidommalta kuin jonkun kokonaan ulkomaisen, kiinalaisuutta eksotiikkana käyttävän jännityskirjailijan. Kenties saamalla kuvaa 1990-luvun Kiinasta pystyn paremmin hahmottamaan nykypäivän muutosten suuruutta.

 

Kansallisen mallityöläisen tuho

 

Qiu Xiaolongin esikoisdekkari ’Death of a Red Heroine’ vuodelta 2000 ilmestyi Jaakko Kankaanpään suomentamana vuonna 2005 nimellä ’Punaisen sankarittaren kuolema’.

Tarina alkaa hyvin perinteisesti ruumiin löytymisellä kanavasta. Sen jälkeen edetäänkin hitaanpuoleisesti ja aikaa kuluu huomattavan runsaasti monien lopulta sivuseikoiksi jäävien asioiden, kirjoitusten ja maisemien kuvaukseen. Ja tietenkin runosäkeisiin, joita tarinaan on ripoteltu runsaasti.

Nuori komisario Chen on saanut poikkeuksellisen varhain oman asunnon. Keittiö on kylläkin vain seinäsyvennys ja ahtaan vessakopin seinässä olevasta suihkusta saa pelkästään kylmää vettä, mutta silti kaikki ovat sitä mieltä, että komisario on saanut huomattavan suosionosoituksen. Arvellaan, että tämä on nyt sitä puoluejohtaja, toveri Deng Xiaopingin uutta politiikkaa; nuorten kykyjen suosimista.

Kiinassa, kuten Aasiassa ylipäätään, vanhojen ihmisten kunnioitus ja myös hierarkioissa ylimpänä pitäminen, on tavanomaista. Deng Xiaoping määräsi poikkeuksellisesti virkojen jaossa suosittaviksi koulutettuja nuoria, mutta perinnäistavat vaativat silti, että jo eläköityneeltä, entiseltä esimieheltä on yhä muutaman viikon välein käytävä ’kysymässä neuvoa’. Niinpä myös Chen käy saamassa tutkimuksiinsa neuvon: ’Luottakaa kansaan, sieltä voimamme kumpuaa.’

Chen ymmärtää kyllä roolinsa tässä näytelmässä: hänen kysymyksensä ovat näennäisiä ja saadut ’neuvot’ juuri sellaisia, joita vanhuksen kuuluukin antaa. Vaikka 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun hirvittävistä kulttuurivallankumouksen vuosista on jo aikaa, sen pitkät varjot tuntuvat.  Silloin koulutetut ihmiset olivat ’porvarillista saastaa’, joita kidutettiin armottomasti. Chenin isäkin joutui vangituksi ja Chenin läheisin työtoveri vaimoineen oli monta vuotta karkotettuna maaseudulla pakkotyössä.

Mutta mitä tapahtui kanavasta löytyneelle kansalliselle Mallityöläiselle? Tälle julkisuudessa jatkuvasti esiin nostetulle naiselle, joka uurasti esimerkillisesti lähes kellon ympäri tavaratalon myyjättärenä ja sen päälle vielä osallistui innolla poliittisiin kokouksiin, joissa luettiin Toveri Deng Xiaopingin ’Valittuja teoksia’? Saattoiko hänellä vielä tämän kaiken lisäksi olla jossain välissä aikaa kaksoiselämälle?

 

Lentävät kirveet ovat palanneet

Järjestyksessä toinen Qiu Xiaolongin dekkari ’The Loyal Character Dancer’ ilmestyi 2002 ja Leena Peltomaan suomentamana siitä tuli meillä ’Punaisen merkin tanssija’ vuonna 2006. Nimi viittaa jälleen kammottaviin kulttuurivallankumouksen vuosiin. Silloin kaikenlainen tanssiminen oli kielletty – saastaisen porvarillisuuden ilmentymä sekin. Ainoa sallittu oli Uskollisuuden tanssi: punaista uskollisuuden kirjoitusmerkkiä paperilla käsissään kantavat tanssijat pyrkivät liikkeilläänkin ilmentämään pohjatonta uskollisuutta puhemies Maoa kohtaan.

Qiu kuvaa nostalgisesti Shanghain puistoja, joissa vanhukset harjoittelevat taiji-liikkeitä aamutuimaan ja kolhiintuneessa puistonpenkissä näkyy haaleana edelleen kaiverrus ’kauan eläköön proletariaatin diktatuuri’, mutta maisemat ovat alkaneet muuttua vauhdikkaan uudisrakentamisen ja kapitalistisempaan taloudenpitoon siirtymisen seurauksena.

Jotkut pystyvät siirtymään notkeasti uuteen järjestykseen ja ryhtymään yksityisyrittäjiksi, mutta hyvin monilla on vaikeuksia pysyä mukana tässä ’kaiken täyskäännöksessä’. Jos jotain hyödykettä vielä onnistuu saamaan jostain ’valtion hinnalla’, heillä saattaa olla mahdollisuuksia, mutta uudet ’vapaat hinnat’ ovat heille saavuttamattomia.

Maastamuuttokin saattaa vaikeuksien keskellä houkuttaa: jotkut näyttävät selviytyvän ulkomaille muuttaneiden lastensa tai lähisukulaistensa lähettämillä avustuksilla. Muutto onnistuu hankalasti ja hitaasti virallisia teitä, mutta ihmissalakuljettajia löytyy kyllä. Kommunismin sanottiin lopettaneen Kiinasta niin prostituution kuin rikollisliigatkin, mutta valitettavasti kummatkin ovat jälleen hyvissä voimissa.

Tässä kirjassa komisario Chen joutuu, vastentahtoisesti aluksi, tekemään yhteistyötä amerikkalaisen naispoliisin kanssa. Chenin esimiehet vaativat häntä toimimaan ’seurustelu-upseerina’ ja näyttämään Catherine Rohnille Shanghain parhaat puolet ja kiinalaisen poliisityön korkean laadun. USA:ssa kiinni jääneen ihmissalakuljettajan saaminen tuomiolle ja uhrien pelastaminen todistajansuojeluohjelmaan pitäisi hoitaa joustavasti yhteistyöllä.

Tapaus osoittautuu paljon mutkikkaammaksi, kuin alun perin oletettiin.  Chen joutuukin filosofisesti toteamaan, että yin ja yang ovat tässä olleet pahasti epäsuhtaisia ja aiheuttaneet ironisen syy-seuraussuhteen – tai toisin sanoen ’kahdeksan tai yhdeksän kertaa kymmenestä asiat menevät tässä maailmassa pieleen.’

 

Hän jonka nimeä ei lausuta

 

Qiun vuonna 2009 julkaisema ’The Mao Case’, Katariina Kailan suomennoksena ’Tapaus Mao’ (2010), on jo kuudes komisario Chen dekkari. Kirjoitustyyli on ensimmäisistä kirjoista huomattavasti tiivistynyt ja tapahtumien kulku nopeampaa.

Nyt Qiu käy käsiksi Suureen Tabuun: koko kommunistisen Kiinan kansantasavallan perustajaan ja miljardin ihmisen vähintäänkin ’puoli-jumalaan’, Mao Zedongiin. Häneen, josta kaikki hyvä on lähtöisin ja joka oli mestari ihan kaikessa. Myös uimisessa, tanssimisessa – ja tietenkin runojen kirjoittamisessa.

Me vanhat suomalaisetkin muistamme hänet vielä hyvin – pönäkän kiiltäväposkisen miehen, entisen vallankumoussankarin, harmaassa kansanarmeijan paidassaan ja lippalakissaan. Runsaan 25 vuoden ajan hän oli puolueessaan ja maassaan ehdoton diktaattori, mutta hänen 1976 tapahtuneen kuolemansa jälkeen vallanperimys oli hetken aikaa hyvinkin riitaisaa. Koska Mao oli kuoltuaankin kaiken arvostelun yläpuolella, sai hänen neljäs vaimonsa yhteistyötovereineen nimen Neljän Kopla, ja heitä vastaan aloitettiin massiivinen parjauskampanja. Heistä saatiin syyllisiä kaikkiin kulttuurivallankumouksen ajan hirveyksiin. Vieläkään ei ole selvitetty tai julkistettu, kuinka paljon Mao itse tiesi tai päätti asioista viimeisinä vuosinaan. Mutta silloinkin kun hän vielä varmasti tiesi mitä teki, jälki oli rumaa.

Komisario Chen muistaa vielä hyvin lapsena laulaneensa ylistyslauluja Maolle, mutta Shanghaissa kulkee jo matkapuhelimet korvilla nuori sukupolvi, joille Mao on pelkkä nimi, haamu vanhempien tai isovanhempien menneisyydestä.

Sellainen on esimerkiksi nuori Jiao, tyttö, jossa on jotain salaperäistä. Millä hän oikein elää ja hankkii upeita merkkivaatteita? Onko hän kenties jonkun uusrikkaan rakennusgrynderin ’pikku jalkavaimo’, ’ylläpidetty nainen’? Sellaisia on nyky-Shanghaissa yllin kyllin.

Sellaisia oli myös ennen. Jo porvarillisella 1930-luvulla, jota jotkut shanghailaiset nykyään nostalgisesti haikailevat. Eivätkä he kadonneet kommunistisen vallankumouksen jälkeenkään. Silloin he vain olivat ’korkeiden puoluevirkailijoiden’ lemmikkejä. Jopa ’kaikkein korkeimman tahon’.

Komisario Chen joutuu penkomaan asioita, joita hänen esimiehensä eivät sallisi hänen penkoa. Hän ja hänen työtoverinsa poliisissa kamppailevat omantuntonsa ja moraalinsa kanssa. Jotkut ihmiset näköjään saavat oikeutta, jotkut eivät. On tuskallista koettaa arvioida, kuinka suuren pahan voi sallia valtavan päämäärän vastineena.

 

***