Kaupungeista ja kohtaloista

Ihmisten elämät voivat muuttua yllättäen niin monista eri syistä. Viime ajat on puhuttu pandemian vaikutuksista: kun työt, asiakkaat, kontaktit ja tapahtumat ovat arvaamatta kadonneet, jääneet toteutumatta, lakanneet olemasta. Jopa perheenjäsenet, vaikka terveinä säilyneetkin, ovat voineet matkustusrajoitusten vuoksi jäädä näkemättä lähes kahdeksi vuodeksi.

Toisaalla taas muutamissa minuuteissa nousseet tuhotulvat tai maanvyöryt ovat hajottaneet kodit ja elämät. Joissain maissa sisällissodat ja yhteiskuntien poliittiset mullistukset mitätöivät kaiken, mitä kokonaisen sukupolven aikana on pystytty rakentamaan ja kaikki tuntuu palautuvan lähes nollapisteeseen.

Kun kaupungit ja ihmisten kohtalot mullistaa joku luonnonvoima, on siitä selviytyneiden ehkä järkytyksen tasaannuttua kuitenkin helpompi sopeutua tapahtuneeseen, kuin silloin, jos tuhon on aiheuttanut toisten ihmisten toiminta.

Kirjakolmikkoni aloituspisteeksi muodostui tällä kertaa Anna Soudakovan teos ’Mitä männyt näkevät’. Löysin kirjan sitä kautta, että satuin kuulemaan radiosta kirjailijan haastattelun, ja ällistelin, kuinka loistavan täydellisesti hän hallitsi kielemme, vaikka oli siihen vasta 8-vuotiaana sukeltanut. Hän toimii nyt suomalaisessa koulussa äidinkielen opettajana ja on kirjoittanut romaaninsakin suomeksi. Kirja kertoo, vaikkakin romaanina, kirjailijan isoisän ja tämän suvun vaiheista. Kun yksi jyskytys ovella aamuyön tunteina tuhoaa kaiken.

Kirjan tapahtumien kaupunkeina mainitaan Turku, Pietari/Leningrad ja Petroskoi sekä sivuosassa hieman epämääräisemmin karkotuspaikka, ’paahteisen kuuma ja aurinkoinen Uzbekistan’. Se alkoi vaivata mieltäni. Mitä tiedän siitä? Enpä juuri mitään. Tashkentin maanjäristyksen, - ja sen, että Samarkand oli silkkitien varrella merkittävä kauppapaikka. Varsinaista uzbekistanilaista kirjallisuutta en löytänyt, jokusta vanhan neuvostokirjallisuuden antologian runonpätkää lukuun ottamatta.

Sitten tupsahti esille Amin Maalouf, libanonilais-ranskalainen kirjailija; jälleen yksi nimi ’pitäisi varmaan tutustua’ -listallani. Hän on hyvin tunnettu, useilla kirjallisuuspalkinnoilla Ranskassa palkittu. Häneltä on ilmestynyt (jo 1988) ’Samarkand’ -niminen romaani, johon nyt tartuin.

Tämä varsinainen runsauden sarvi pursui tapahtumia, henkilöitä, kohtaloita ja kaupunkeja 1000-luvulta 1900-luvulle, Samarkandista kaikkialle ’Keski-Itään’ niin nykyiseen Irakiin, Iraniin, Uzbekistaniin, Afganistaniin ja jopa Kiinan länsinurkkaan. Tapahtumat siirtyivät myöhemmin erityisesti Isfahaniin, Persian entiseen pääkaupunkiin.

Isfahan on myös se kaupunki, johon Anita Amirrezvani sijoitti kirjansa ’Kukkien verellä kirjottu’. Niinpä tästä kaupungista, mattojen solmimisesta ja naisten kohtaloista kertovasta kirjasta tuli kolmikkoni ’maisemanvaihdon’ kolmas teos.

 

Isänmaan hylkimä

 

Anna Soudakova aloittaa romaaninsa ’Mitä männyt näkevät’ (2020) erään vanhan miehen sairasvuoteelta Turun yliopistollisesta keskussairaalasta. Ahdistavaa tunnelmaa keventää huoneen toisten potilaiden turunmurteinen räpätys. Sitä ymmärtävät vain miehen luona vierailevista sukulaisista nuorimmat. Miten vanha mies, ’inkeriläinen paluumuuttaja’, on tänne päätynyt?

Kun Juri oli 5-vuotias iloinen pikkupoika kesällä 1936 Leningradissa, isä vei hänet isosiskon kanssa puistoon, äiti leipoi herkkuja syntymäpäiväksi ja isovanhemmat hellittelivät. Muutaman viikon kuluttua isä ja äiti oli viety ’tuntemattomaan paikkaan’, isovanhemmat olivat järkytyksestä sekaisin ja Juri lastattu päiväkausia kolkuttelevaan junaan kohti karkotuspaikkaa.

’Kansanvihollisten lapsen’ elämä tehtiin mahdollisimman vaikeaksi ja vain sitkeästi tappelemalla saattoi edes isosisko pysyä Jurin kanssa yhdessä. Vainojen, puhdistusten ja sodan kauhujen keskellä jotkut saivat laihaa lohtua siitä, että saattoivat painaa vielä jotakuta toista alemmas. Silti aina löytyi myös niitä, joilta saatu rippunen hyvyyttä auttoi kestämään.

Sodan päätyttyä paluu ’paahteisesta Uzbekistanista’ harmaan kalseaan Leningradiin toi ristiriitaiset tunteet pintaan. Olihan se entinen koti, mutta kotitalossa asui väkeä, joka luultavasti oli ilmiantanut vanhemmat asunnon ja muiden etujen toivossa. Lopulta ’kansanvihollisia’ alettiin ’rehabilitoida’: tunnustettiin, että heidät oli tuomittu väärin perustein, täysin syyttöminä. Lohduttaako sellainen tieto?

Soudakova kuvaa herkästi ja oivaltavasti läheisten uuvuttavaa ja pala palalta etenevää taistelua ’totuuden’ esiin saamiseksi. Mitä tapahtui isälle, äidille, tädille, serkuille. Kuka muistaa? Miksi -kysymystä lienee aivan turha edes esittää, mutta jos edes saisi vastauksen minne -kysymykseen.

 

Pelilauta on maailma – yksi toisensa jälkeen meidät syödään pois

Amin Maalouf on rakentanut kirjansa ’Samarkand’ (Samarcande, 1988, Annikki Sunin suomentamana 2009) peräkkäisiksi kertomuksiksi tieteentekijä-runoilija Omar Khaijamista (elänyt n.1048 -1131) ja hänen kadonneen käsikirjoituksensa löytäneestä Benjamin O. Lesagesta, joka seikkailee Persiassa 1900-luvun alussa.

Kuvitteellisesta Lesagesta voi käyttää verbiä ’seikkailee’, sillä juuri sen kaltainen, ’vanhanaikaisten seikkailukirjojen’ hahmo hän on. Jonkinlainen ’Orientin Indiana Jones’. Kuuluisan runoilijan ’pääteoksen’ löytyminen ja lopulta uudelleen kadottaminen Titanicin haaksirikossa, on juonikehys, jonka sisällä Maalouf vyöryttää lukijan nautittavaksi valtavat määrät faktaa Persian/Iranin/Keski-idän värikkäästä historiasta ja ripottelee välit täyteen fiktiota, ettei vauhti hetkeksikään pääse hiipumaan.

Tarinan ensimmäinen osa ’perustelee’ etsityn kirjan olemassaolon ja vaiheet. Alussa Samarkandiin saapuva Omar Khaijam on nuori, vasta vähän päälle kaksikymppinen, mutta jo oppineena astronomina mainetta niittänyt ’teltantekijän poika’, joka tutkimustensa ohessa rakentelee nelisäkeisiä rubaijat-runojaan. Hänenkin on kuitenkin hengissä pysyäkseen ’miellytettävä hallitsijaa’, kuka se tuolloin levottomana ja väkivaltaisena aikana sattuukin olemaan. Valtasuhteet ja tilanteet muuttuvat nopeasti, eikä runoilija voi kauaa samassa paikassa nautiskella lemmitystään, tähtien katselusta tai viinin maistelusta, vaan joutuu vaihtamaan kaupunkia ja suojelijaa tämän tästä.

On oikeastaan ihme, että Omar Khaijam pysyi hengissä niinkin kauan, yli 80-vuotiaaksi. Hänen elämänvaiheensa eivät kylläkään ole täysin todistettuja ja hänen kirjoittamikseen väitetyistä runoista kenties suuri osa on jonkun muun tekemiä ja myöhäisemmältä ajalta. Hänen pessimistis-filosofiset mietelmänsä, viinin (joka muslimeilta on periaatteessa kielletty) ja rakkauden ylistyksensä ovat kuitenkin saaneet suurta suosiota kautta maailman, sen jälkeen kun ne ’löydettiin’ ja käännettiin englanniksi 1800-luvulla.

Amin Maalouf on tehnyt fiktiivisestä Benjamin O. Lesagesta kirjan kertojan. Hänellä on liki ’James Bond -tyyppisiä’ romanttisia seikkailuja ja uskomattomia ’ihmepelastumisia’. Hänen kauttaan Maalouf kuvailee ja kommentoi kuitenkin myös koko ’Orientin’ alueen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun yhteiskunnallista ja poliittista kuohuntaa. Kuinka suurvallat, kukin vuorollaan, haluavat ’auttaa’ alueen valtioita kehittymään ja muodostumaan.

Rajoja piirrellään karttoihin mielivaltaisesti: tästä alkaa nyt brittien mielestä Irak, tämä on tästä lähtien Venäjän ja Iranin raja, tuo puoli olkoon vaikka Afganistania. Amerikkalaiset ’opettavat’ Iranille valtiontaloutta ja budjetointia, venäläiset tuovat alueelle suuret määrät sotajoukkoja pitämään shaahin apuna kapinallisia kurissa. Mutta he, kuten kaikki, haluavat tietenkin myös osansa vallasta ja öljystä.

Lukiessani Maaloufin kuvausta venäläisten joukkojen toimista, muistin yllättäen pienen yksityiskohdan tässäkin blogissa aikoinaan kommentoimastani Rasputinin murhasta 1916. Silloinhan tsaari Nikolai II ei pystynyt rankaisemaan syyllisiä kunnolla, koska he olivat hänen sukuaan ’liian lähellä’. Niinpä Felix Jusupov karkotettiin vain maatilalleen ja suuriruhtinas Dmitri Pavlovits lähetettiin ’Persian sotajoukkoihin’. Aha, näihin joukkoihin siis. Se rangaistus pelasti hänet joutumasta seuraavana vuonna bolsevikkien tappamaksi, kuten kävi muulle suvulle.

 

Sipuleita, sahramia ja silkkilankaa

Amerikkalainen , iranilaisia sukujuuria omaava Anita Amirrezvani julkaisi 2007 esikoiskirjansa ’The Blood of Flowers’ ja Hanna Tarkan suomentamana siitä tuli ’Kukkien verellä kirjottu’ (2008). Kirjan pääosassa ovat nuori tyttö, mattojen suunnittelu ja solmiminen ja Isfahanin kaupunki.

Amirrezvani kertoo kirjoittaneensa kirjaansa peräti yhdeksän vuoden ajan ja tehneensä useita matkoja Iraniin ja hankkineensa runsaasti taustatietoja, voidakseen tehdä kunniaa yleensä tuntemattomiksi jääville matontekijöille, joiden mestariteoksia me lattioillamme ihailemme.

Isän, ainoan perheen elättäjän, kuolema suistaa nuoren tytön ja hänen äitinsä lähes nälkäkuoleman partaalle. Heillä ei ole muuta toivoa kuin kaukainen sukulainen, isän etäiseksi jäänyt velipuoli Isfahanin kaupungissa. Shaahi Abbasin rakennuttama, uskomattoman kaunis Maailman kuva -aukio on kaupungin keskipiste ja uskomattoman kauniita ovat myös matot, joita shaahin mattovalmistamossa tehdään. Siellä on töissä myös mattomestari, isän velipuoli.

Kirja etenee hiukan kaksijakoisesti, välillä romanttisen historiaromaanin kliseissä kahlaten, välillä taas matontekemisen moniin yksityiskohtiin, itämaisten ruokien valmistamiseen ja kylpyläkulttuurin tarkkaan kuvaamiseen keskittyen.

Lukemaan ja kirjoittamaan opetteleminen tytön pitää tehdä ehdottomasti salaa. Matontekijäksikään nuoren naisen ei oikein olisi sopivaa kouluttautua, mutta siihen kirjan päähenkilö pääsee sukulaismiehensä vastahakoisella avustuksella.

Maton tekeminenkin vaatii silti alkupääomaa. Rahattoman ja isättömän tytön ainut ’mahdollisuus’ on suostua hänelle tehtyyn ’pika-avioliitto’ tarjoukseen: hänet ostetaan rahallista korvausta vastaan kolmen kuukauden ’vaimoksi’. Sopimus voidaan hyvässä lykyssä jopa uusia, samoin ehdoin. Näin toimien jo ennestään naimisissa oleva mies on kunnioitettava kunnon uskovainen, ei mikään huorissa käyvä törkimys.

Tämä kaikki on kirjassa tapahtuvinaan 1600-luvulla. Karmaisevaa on, että se voi tapahtua myös tänä vuonna.

***

 

Kiinalaisia harppauksia

Mitä tiedän kiinalaisista? Heitä on nyt jo liki puolitoista miljardia ja he muodostavat selkeästi yhden maailman mahtivaltioista. Heidän tekemisensä vaikuttavat minuunkin. Tietoni heistä ovat silti sangen vähäiset.

Kirjallisuus? Hämärästi muistan jostain lukioajoilta ’Punainen pioni’ kertomuksen. Tarinoita menneiltä vuosisadoilta; pitkät letit ja silkkikauhtanat, joissa on valtaisat hihat. Hihaan voi piilottaa kirjakäärön. Kääröt ovat pitkiä ja täynnä käsittämättömiä kirjoitusmerkkejä. Kulttuuri on ikivanha ja hyvin outo.

Myöhemmät mielikuvat ovat jo televisiosta ja elokuvista. Oopiumiluolan pitäjä, joka houkuttaa Sherlock Holmesia. Viimeinen pikku keisari palatsissaan, matkalla kohti tuhoa. Julmannäköinen vanha nainen, joka on ikuisiksi ajoiksi jättänyt mieleeni kuvan naistyypistä, jota nimitän sanalla ’leskikeisarinna’. Sitten siirrytäänkin jo uutiskuviin: kommunistinen puheenjohtaja Mao univormussaan ja lippalakissaan. Miljoonat alamaiset pyöräilemässä ja heiluttamassa punaisia kirjojaan. Joka vuosi julistettiin tehdyn ihmeellisiä uusia ennätyksiä: eniten sulatettua terästä, kaivettua kanavaa, raivattua suota, istutettua puuvillaa. Propagandaa, jota ei voi ottaa kaikin osin todesta.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten kiinalaiset tekivät jälleen yhden suuren harppauksen ja lisäsivät omintakeiseen sosialismiinsa mahdollisuuden kapitalistiseen voiton tavoitteluun. Eihän se mitenkään sovi perinteiseen marxismiin, mutta teoriat voivat joustaa. ’Ei ole väliä, minkä värinen kissa on, kunhan se pyydystää hiiriä’. Ja niin ennätysten raportointi jatkuu: eniten uusia miljardöörejä, eniten uusia rakennettuja kaupunkeja, eniten luksustuotteiden myymälöitä.

Kiina on kaupankäynnin ohella viime vuosina avautunut muutenkin ulkomaailmalle: sinne on päästetty turisteja ja etenkin kiinalaisia on päästetty matkustamaan muualle. Moni asia yhteiskunnassa on vain yhden ihmisiän aikana muuttunut päälaelleen, mutta ei kaikki. Kiinnostuin heti, kun törmäsin uuteen kirjaan ’Kiinan suurin harppaus – päämääränä maailman valvotuin kansa’.

Tuon suomalaisraportin oheen halusin löytää jotain kiinalaista näkökulmaa ja päädyin Yu Hua -nimisen kirjailijan esseekokoelmaan ’Kiina kymmenellä sanalla’. Kaiken taustaksi koetin sukeltaa oikein syvään filosofian historiaan teoksella ’Mestari Kongin Keskustelut’, alaotsikolla ’Kungfutselaisuuden ydinolemus’. Sieltäkö löytyy avain itäaasialaisen ajattelutavan ymmärtämiseen?

 

Vallankumouksesta höynäytykseen

Halusin aloittaa kolmikkoni kiinalaisen omalla kertomuksella maastaan. Koska kiinalainen kirjallisuus on minulle täysin tuntematonta, selvittelin jonkun aikaa, kuka tämä mainostekstin mukaan ’nyky-Kiinan tunnetuimpiin kuuluva kirjailija Yu Hua’ oikein on. Onko hän varmasti Kiinan kansantasavallasta, eikä kenties Taiwanista tai Hong Kongista tai joku jossain muualla asuva emigroitunut? 

Ilmeisesti hän on ’aito tapaus’, noin kuusikymppinen mies, joka on aloittanut kirjoittajan uransa kiinalaisesta erikoisuudesta, seinälehdistä, ja sitten siirtynyt aikakauslehtien kertomuksiin, novelleihin ja lopulta romaaneihin. Aivan ensimmäisen työuransa hän aloitti vuonna 1978 maaseudulle komennettuna kylästä kylään kiertävänä hammaslääkärinä. Työvälineistö ei ollut kovin hienostunutta, mutta eivät olleet lääketieteelliset tavoitteetkaan; harmia aiheuttavat hampaat kiskottiin pois ja sitten siirryttiin seuraavaan kylään.

Esseekokoelma ’Kiina kymmenellä sanalla’ on julkaistu meillä 2019 Rauno Sainion suomentamana. Alkuperäinen kiinankielinen teos ’Shige cihui li de Zhongguo’ on vuodelta 2011 ja se on julkaistu Taiwanissa (tämä laittoi minut pohtimaan kirjailijan alkuperää). Esseet on päivätty vuodelle 2009, mutta Yu Hua on lisännyt niiden perään epilogin vuodelta 2018.

Yu Huan kaksi ensimmäistä esseetä, ja ne kaksi ensimmäistä kymmenestä sanasta, ovat otsikoista ’Kansa’ ja ’Johtaja’. Näitä lukiessani en tiennyt, kuinka suhtautua. Yu Hua kertoo, kuinka hän lapsena ja nuorena oppi nämä käsitteet ja miten hän yritti niitä sisäistää. Mao oli kaikkialla läsnä ja ’aina rinnallamme’ ja ’kansa’ muodostui samaan suuntaan ponnistelevista, jotka parhaansa mukaan ilmiantoivat naapureitaan ja muita, jotka olivat hairahtuneet johonkin ’vastavallankumoukselliseen’, vaikka sitten niin pieneen, kuin Maon kuvan taittelemiseen niin, että hänen naamaansa muodostui risti.

Hiljalleen aloin tottua Yu Huan tyyliin, jossa hän omaa elämäänsä kerraten kommentoi samalla maansa yhteiskunnallisia muutoksia. Kulttuurivallankumouksen aika 1966-1976 oli kenties pahinta; ainakin se oli verisintä. Nuori mies joutui näkemään paljon pidätyksiä, teloituksia ja ruumiita. Myöhemmin hän kertoo saaneensa kritiikkiä fiktiivisten kertomustensa väkivaltaisuudesta ja arvelee sen johtuneen nuoruuden kokemuksistaan. Nyttemmin hän on tietoisesti pyrkinyt pois väkivallan kuvaamisesta.

Omat lukunsa saavat myös ’Lukeminen’ ja ’Kirjoittaminen’, jotka kuvaavat Yu Huan maailman avautumista oman kokemuspiirin ulkopuolelle, myös länsimaiseen kirjallisuuteen. Sitä sai tosin aluksi vain outoina katkelmina, teoksina, joista puutui alkuosa tai loppuosa.

Viimeisimmät Yu Huan käsittelemät Kiinaa kuvaavat sanat ovat ’Jäljitelmä’ ja ’Höynäytys’. Kapitalismin myötä erilaisten esineiden ja asioiden ’omistaminen’ on tullut tärkeäksi ja jos ihan aitoa ei olekaan, ’jäljitelmä’ kelpaa kyllä. Kaikkea myös myydään ja ostetaan: vaikka pätkää kuuluisasta jalkakäytävästä tai onnea tuottavia osoitteita, joita ei oikeasti ole olemassa.

Nopeus on kaikessa valttia ja asioiden kierto on nopeaa. Hyvinvointi ei tietenkään jakaudu tasan, ei enää edes teoriassa. Ne, jotka osaavat ja ehtivät, ovat voitolla. Toiset joutuvat kitkuttamaan pakkosiirrettyinä matkatyöläisinä. Jotkut menestyvät, jotkut elävät nälkärajalla. Niinpä suurkaupungeissa on kerjäläisiä, joiden kaulassa on iso kyltti, johon on printattu QR-koodi. Ohikulkija voi halutessaan skannata sen puhelimeensa ja siirtää sille almunsa.

 

Harppaajille ei sallita harha-askelia

Toimittaja Katarina Baer ja valokuvaaja Kalle Koponen viettivät vuoden Kiinassa, lähinnä Shanghaissa. He tulivat pois juuri korona pandemian alettua ja julkaisivat 2020 raporttinsa ’ Kiinan suurin harppaus – päämääränä maailman valvotuin kansa’.

Raportti kertoo, kuinka Shanghain valtava miljoonakaupunki on kasvanut vauhdilla ja sen uudet tornitalot on rakennettu ryhmiin, joiden ympäri kiertää muuri. Muurien päällä on piikkilankaa ja lasimurskaa. Valvontakameroita on kaikkialla ja muurien sisälle pääsee vain vartioitujen porttien kautta. On kuin kaupungin uudisrakennukset olisivat kaikki vankiloita. Kyse on kuitenkin vain ’asukkaiden turvallisuudesta’. Seinillä on julisteita, joissa kannustetaan ilmiantoihin: ’Mobilisoi joukot raportoimaan – kitke pahuus’.

Baer ja Koponen toteavat, että läntiset yhteiskuntatieteilijät uskoivat pitkään elintason nousun johtavan demokratian omaksumiseen. Samoin oletettiin internetin mahdollistavan vapaan tiedonvälityksen ja tiedonsaannin ja johtavan vääjäämättä demokraattisiin muutoksiin.

Kiinan osalta kumpikaan näistä oletuksista ei ole toteutunut. Maassa on nyt miljardöörejä ja paljon kohtuullisen hyvin toimeentulevia, mutta köyhiksi luokiteltavia on silti yhä liki 40 prosenttia väestöstä ja jopa 200 miljoonaa ihmistä keikkuu aina välillä nälkärajalla. Kiina sanoo olevansa ’demokraattinen diktatuuri’ ja vaikka se on läntiseltä kannalta katsoen käsitteellinen mahdottomuus, ei se tällä haavaa kiinalaisia haittaa.

Internet taasen on Kiinassa vahvalla maan sisäisellä palomuurilla valvottu ja sen sisällä verkkokuri ja sensuuri on tiukka. Tarjolla on myös manipulaatiomielessä tehtyjä valeuutisia ja suoranaisia ’aivopesukanavia’, joilla jaetaan ’sopivaa tietoa’. Varsinaista sananvapautta ei maassa ole ja uskonnon harjoittajia vainotaan.

Raportin mukaan suurin mullistus kansalaisten valvonnassa tulee varmaan olemaan suunnitteilla ja jossain määrin jo rakenteilla oleva järjestelmä, jossa tehokas kasvojentunnistus pyritään yhdistämään viranomaisten muuhun kansalaisista keräämään materiaaliin. Kun tämä tulevaisuudessa onnistuu on-line, voi viranomainen poimia valvontakameroiden kasvovirrasta kenet tahansa ja tarkistaa saman tien nimen, osoitteen, perhesuhteet, tulot, terveystiedot, harrastukset, tuomitut rangaistukset, tehdyt ilmiannot ja kaiken muun, mikä ikinä tiedostoihin onkaan päätynyt.

 

Mestarin säännelty paluu

Jyrki Kallio on suomentanut fragmentteja yli kahdentuhannen vuoden takaisista Mestari Kongin ’Keskusteluista’ ja kirjoittanut taustoittavat luvut ja selitykset Gaudeamus Oy:n ja Helsinki University Pressin 2014 julkaisemaan kirjaan ’Mestari Kongin Keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus’.

Taustoitukset ja selitykset teoksessa ovatkin erittäin mielenkiintoisia. Kirja antaa erinomaisen ’sisäänajon’ menneiden vuosituhanten kulttuurin ja ajattelun kehitykseen. Varsinaiset muinaiset keskustelunpalaset jäävät näin ensilukemalla kylläkin aika haaleiksi. Filosofian omaksuminen vaatisi tietysti paljon enemmän ja syvemmin perehtymistä. Opettavaisia keskustelunpätkät toki ovat, kuten: Herrasmies nauttii oikeellisuudesta, vähäpätöinen mies nauttii hyödystä. Valtiastaan tulee kunnioittaa. Tulee pyrkiä harmoniaan. Vanhempiaan tulee kunnioittaa.

Silmiä avaavaa on, että kungfutselaisuuden opit, riitit ja esi-isien palvonta muodostivat todellakin yli kahdentuhannen vuoden ajan keisarillisen Kiinan ja levitessään myös koko eteläaasialaisen kulttuuripiirin henkisen selkärangan. Ne poistuivat julkisesta käytöstä vasta 1900-luvun alussa, ensin lyhyen tasavaltalaisuuden ja sitten kommunistisen vallankumouksen jälkeen.

Nyt, kun Kiinan nopea yhteiskunnallinen muutos johtanut ihmiset uuteen identiteettikriisiin, ei entinen kommunistinen retoriikka sovellu kapitalistisen voitontavoittelun kylkeen arvomaailman pohjaksi. Niinpä Kiinassa on ryhdytty jälleen puhumaan ’kansallisylpeydestä’, ’vanhasta kansallisesta kulttuurista’ ja ’harmoniasta’.

Siitä täytyy kuitenkin toistaiseksi puhua valtakoneiston sallimassa tyylissä ja laajuudessa, niin, ettei mitään ylhäältä annettuja entisiä tulkintoja ja toimintatapoja ryhdytä edes filosofian varjolla kritisoimaan omin päin.

 

***

 

Hämärää itärajalla

Ensimmäinen koronakesä 2020 meni minulla ranskalaista ’Le Bureau’ta’ katsoessa ja muitakin vakoilujuttuja lukiessa, kuten tästä blogistakin saattoi huomata. Tämä toinen koronakesä, 2021, oli niin kuuma ja helteinen, ettei tavanomaisia ’sadepäivien viihdedekkareita’ tullut avatuksi ollenkaan.

Vakoilusta ja tiedustelupalvelujen kaikenmoisista tosielämän operaatioista sen sijaan riitti yhä vain kohinaa julkisuudessakin. Mitä oikein tapahtui Iranin ydinteknologisissa laitoksissa? Kuka Venäjällä ripotteli hermomyrkkyä alushousuihin? Valkovenäläisiä opposition toimijoita varjostetaan, kaapataan ja murhataan oman maan rajojen ulkopuolellakin; meneekö se kaikki jonkun ’perinteisen opaskirjan’ oppien mukaan?

Näiden arvailu on jännittävää ja pelottavaakin. Nämä asiat todellakin tapahtuvat – eivät ole vain keksittyä juonta. Selvyyttä tämänkaltaisiin juttuihin saadaan vasta vuosikymmenten päästä, kun intressit ovat haalistuneet, osallistujat kuolleet ja dokumenttien salassapitoajat kuluneet. Lisäksi täytyy löytyä joku, joka jaksaa uupumatta penkoa, ottaa selvää ja yhdistellä huolellisesti tiedonmurusia sieltä täältä.

Kirjaston uutuushyllystä löytyikin luettavaksi toimittaja-tietokirjailija Jukka Rislakin teos ’Saatan kuolla jo rajalla’, joka selvittelee Neuvostoliiton salaista operaatiota, joilla länsimaita huijattiin vuosien ajan ja Suomen itärajalla oli uskomattoman vilkas ’vakoojien ikkuna’, josta ihmiset ja tiedot kulkivat.

Kirjaa lukiessa tuli aina välillä vastaan joitakin nimiä ja tapahtumia, jotka muistin toisista yhteyksistä. Siksi päätin vihdoinkin täyttää taas pari ’aukkoa tiedoissa’ ja etsiä luettavakseni tiettyjä vanhoja kirjoja, jotka ovat jo kauan olleet ’pitäisi lukea’-listallani.

Erittäin suuri kiitos, jälleen kerran, maamme erinomaiselle kirjastolaitokselle. Kokoelmien järkevä hoito vaatii jatkuvaa kirjojen poistoa, tarjonnan uudistamista ja kokoelman pitämistä liikkeessä. Siksi onkin aivan mainiota, että myös maakunnittain pidetään yllä muutamia arkistokokoelmia, joiden loppumattomiin uumeniin on voitu säilöä vanhempaa ’harvoin kysyttyä’ aineistoa.

Niinpä sain liitettyä tämänkertaiseen kolmikkooni Rislakin uuden kirjan lisäksi Paul Dukes’in ’Punaisen hämärän maa’ ja Arvo Poika Tuomisen ’Kremlin kellot’. Toisella ikää liki sata vuotta, toisellakin reilusti yli kuusikymmentä.

 

Kaoottista, vaarallista mutta ehkä kuitenkin väliaikaista?

Paul Dukes, sittemmin ansioistaan aateloituna Sir Paul Dukes, kirjoitti ’seikkailuistaan’ Neuvosto-Venäjällä ja teki jälkikäteen katsoen varsin selvänäköisen analyysinsa bolsevistisen järjestelmän toimintatavoista varsin pian kuvailemiensa tapahtumien jälkeen.

Hän poistui (pakeni) Venäjältä loppuvuonna 1919 ja hänen kirjansa on ollut jo suomennettunakin saatavilla 1923. Käännöstyön on tehnyt O. A. Joutsen. Kirjan alkuperäinen nimi on ’The Red Dusk and Morrow’. Suomalaiseksi nimeksi on joku Werner Söderström Osakeyhtiössä keksinyt laittaa ’Punaisen hämärän maa’, ja se on mielestäni aivan loistava valinta. Jo nimi luo mielikuvan jostain jännittävästä, oudosta ja ehdottomasti kiinnostavasta.

Britti Dukes oli opiskellut Venäjällä musiikkia, osasi kielen ja tunsi maata ja kulttuuria. Vallankumouksen jälkeenkin hän jäi seuraamaan tilannetta, kunnes hänet ’komennettiin’ takaisin kotiin ja hänelle tarjottiin mahdollisuutta palata takaisin Venäjälle, mutta nyt Britannian ’tiedustelutoimen’ palveluksessa.

Tämän hän tekikin. Mutkikkaat salareitit, valeasut ja tunnussanat johtivat hänet ja hänen tiedustelumateriaalejaan kuljettavat apurinsa Suomen itärajan yli ja taas takaisin useaankin kertaan. Helsinki ja Viipuri aivan kuhisivat salahankkeita, vakoojia ja monenlaisia keskenäänkin kilpailevia emigranttiryhmittymiä, jotka kaikki odottivat ’vastavallankumoukselleen’ tukea länsivalloilta, erityisesti Britannialta.

’Valkoisten’ ryhmittymien ja sotajoukkojen sekavuus, keskinäinen riitely ja valitettava ’täydellinen kyvyttömyys tarjota mitään selkeää vaihtoehtoa’ johti lopulta siihen, että kaikesta mahdottomuudestaan huolimatta bolsevikkihallinto sai kaapattua vallan. Dukesin kuvaukset mm. siitä, kuinka edustajien valinta ’neuvostoihin’ oli huijausta alusta lähtien ja hyvä oppitunti myöhemmille kaikenlaisten yhteisöjen ’junttaamiselle’ ja soluttamiselle, tuntuvat järkyttävän tutulta vielä tänäkin päivänä.

Lähes ’kaikki’ mukamas asioista jotain tietävät tahot olivat Dukesin aikoihin varmoja, ettei tämä ’uusi järjestelmä’ voi kestää kauaa. Sen lennokkaat iskulauseet ovat tyhjää täynnä, perustana olevaa ’talousteoriaa’ ei ymmärrä kukaan, lähes lukutaidoton kansa varsinkaan, ja ennen kaikkea se ei pysty edes ruokkimaan kansaansa. Ainoastaan lisäämään väkivaltaa.

Niinpä. Silti tämä ’ei kauaa’ kesti rapiat seitsemänkymmentä vuotta.

Vaikka kuinka seuloisi Dukesin tekstistä pois ’työnantajan miellyttämistä’ ja siitä seuraavaa ’tarkoitushakuisuutta’ tai ’vastapuolen mustamaalaamista’, jää vieläkin jäljelle ällistyttävän selkeä analyysi siitä, miten valta Venäjällä otettiin ja millä keinoilla se pidettiin. Tämä oli luettavissa ja julkisesti saatavissa jo 1920-luvun alussa, mutta eihän sitä tietenkään uskottu. Mieluummin luotettiin agitaattoreihin tai vaikka johonkin salateitse saatuihin suttuisiin maailmanvallankumouksen monisteisiin.

Milloin se ’totuudenjälkeinen aika’ oikein alkoikaan? Ehkä se on ollut aina.

 

Kaksoisagentti, kolmoisagentti, elävä, kuollut

 

Jukka Rislakki on kirjoittanut vakoilusta ja tiedustelusta vuosikymmeniä. Nyt hän on uusien lähteiden avulla selvitellyt erityisesti ’Operaatio Trustina’ tunnettua 1920-luvun salaista operaatiota ja siinä toiminutta Eduard Opperput -nimeä käyttänyttä, syntyjään latvialaista, agenttia.

’Saatan kuolla jo rajalla’ (2021) on välillä melkein uuvuttavan runsas nimien, salanimien, paikkakuntien, salajärjestöjen, hankkeiden ja hämäysten kudelma. Paljon Rislakki saa selvitettyä, mutta joutuu silti lopuksi siteeraamaan kirjailija John Le Carrea ’Sääntö numero yksi: ei mikään, ehdottomasti ei mikään, ole sitä, miltä näyttää.’

Nuori Neuvostoliitto vakiinnutti asemaansa syöttämällä länsimaille paksua pajunköyttä ’vastavallankumouksellisesta’ järjestöstä, joka ihan koht’sillään kaataa bolsevikkihallinnon, kunhan saa monenlaista apua länsivaltojen tiedustelupalveluilta ja ennen kaikkea rahaa. Ihmeen kauan tämä huiputus onnistui. Rahat napattiin oitis bolsevikkihallinnon pussiin ja erilaisiin ’operaatioihin’ houkutellut ulkomaiden agentit jäivät lähes aina kiinni, kun taas venäläiset selvisivät ällistyttävän hyvin.

Suomen aloittelevan valtion aloitteleva tiedustelutoiminta koetti pysyä isompien kyydissä. Suomea käytettiin aina välillä tukikohtana ja ’ikkunana’, jonka kautta agentteja ja tavaraa kulki vilkkaasti. Suomalaiset tiedustelu-elimet, eli Etsivä Keskuspoliisi ja armeijan Yleisesikunnan tiedusteluosasto, kilpailivat keskenään. Ne olivat erimielisiä toimintatavoista, epäilivät toistensa yhteistyökumppaneita ja kantelivat toisistaan presidentille.

Eduard Opperput -nimellä (ja monella muulla nimellä) liikkunut agentti kulki Suomen ja Neuvostoliiton väliä, mukamas ’terroritekoja’ järjestelemässä. Kun ’Operaatio Trusti’ oli tulossa ’elinkaarensa päähän’ ja neuvostotiedustelu oli lopettamassa sitä, Opperput äkkiä ’loikkasikin’ lännen puolelle ja ’paljasti’ osan hankkeesta. Vai oliko sekin osa näytelmää? Kuka hänet lopulta ampui jossain Valko-Venäjällä 1927 vai kuoliko hän ylipäätään silloin?

Suurin osa niistä neuvosto-tiedustelun toimijoista, jotka olivat Trustissa mukana, tapettiin viimeistään Stalinin puhdistuksissa 1930-luvulla. Omat ovat vakoojalle, etenkin entiselle vakoojalle, yhtä vaarallisia, jos ei vaarallisempia, kuin vieraat.

 

Unelmasta tuhoon

Arvo ’Oskarovits’ eli Poika Tuominen onnistui 1933 pääsemään Ruotsin kautta Neuvostoliittoon, jatkamaan sieltä käsin Suomessa kielletyn kommunistisen puolueen toimintaa. Samaisen Ruotsin kautta hän onnistui pääsemään myös Neuvostoliitosta pois vuoden 1938 alussa. Tästä viiden vuoden jaksosta hän kertoo muistelmateoksessaan ’Kremlin kellot’ (1957).

Vakaumuksellinen kommunisti Tuominen oli käynyt läpi sisällissodan ja puolueen maanalaisen toiminnan monet vaiheet ja istunut Suomen vankiloissa liki kymmenen vuoden ajan. Väkeä ja agitaatiomateriaalia ja aseitakin kulki salareittejä pitkin yli itärajan molempiin suuntiin, mutta toiminta kävi koko ajan hankalammaksi. Siksi siirtyminen työskentelemään puolueen hyväksi Neuvostoliitosta käsin tuntui parhaalta vaihtoehdolta.

Kun ajattelee Tuomisen elämän siihenastista kulkua, kokemuksia ja taustaa, on riipaisevaa lukea hänen järkytystään neuvosto-todellisuuden lävähdettyä silmille. Kun puolue-eliittiä kylpylään kuskaava juna on aseistettujen sotilaiden joka ovella vartioima, jottei nälänhädän kourissa kärvistelevä väki väliasemilla ryöstä ravintolavaunua. ’No, ymmärräthän, tämä nyt on vain väliaikainen hankaluus, ensi vuonna ruuan tuotantomme ylittää jo kaikki normit’, Tuomiselle selitetään.

Vienan merestä Laatokkaan johtavan ’Stalinin kanavan’ avajaisjuhlissa Tuominen tajuaa, ettei tämä pakkotyövankien raadannalla tehty ’työläisvaltion suursaavutus’ ollut ’poikkeus’, jossa olemassa olevaa ’vankimateriaalia’ olisi vain käytetty johonkin hyvään, päinvastoin.  Tämä ihmisten, työläistoverien, riisto oli välttämätön osa järjestelmän toimintaa: vankeja oli saatava, jotta heistä voitiin puristaa irti kaikki ennen kuoppaan heittämistä. Ja uusia ’kansanvihollisia’ löytyi aina tarvittava määrä vangittavaksi, se osa tuotantoketjua toimi moitteettomasti.

Kun vainot vain kiihtyvät ja ’kansanvihollisia’ alkavat olla jo lähes kaikki Tuomisen tuntemat itään aikoinaan loikanneet suomalaiskommunistit, ei Otto Ville Kuusisen suojaamanakaan tunnu enää turvalliselta. Tuominen onnistuukin saamaan matkustusluvan itselleen ja myös vaimolleen. ’Häntä en panttivangiksi jätä’, Tuominen toteaa.

Kirjaa lukiessa alkaa tietenkin muun ohella pohtia päivämääriä. Stalin kuoli 1953. Hrustsev piti kuuluisan ’Stalinin rikokset tuomitsevan’ puheensa helmikuussa 1956. Arvo Poika Tuominen on päivännyt muistelmateoksensa esipuheen marraskuun loppuun 1956 ja kirja on julkaistu heti sen jälkeen. Kekkonen tuli Suomen presidentiksi keväällä 1956 ja tahtoi mahdollisimman läheiset suhteet Hrustseviin. Siinä aukesi pieni ’aikaikkuna’, jolloin tämänkaltaisen kirjan saattoi julkaista. Ei missään nimessä ennen, eikä enää kovin paljon myöhemmin.

Kaikesta itärajan yli tapahtuneesta vilkkaasta vakoilu- ja tiedustelutoiminnasta huolimatta tuntuu, ettei ainakaan 1920- tai 1930-luvuilla kummallakaan puolella ollut oikeaa kuvaa siitä, mitä toisella puolella todella tapahtuu ja mitkä ovat ’kansan’ todelliset ajatukset. Ollaankohan nyt yhtään viisaampia - kaikkien trollien, valeuutisten, disinformaation ja peiteoperaatioiden ympäröiminä?

 

***