Hyönteisistä ja ihmisistä

’Pelasta pörriäinen’ on hoettu televisiossa koko mennyt kesä ja erilaisia ’apokalypseja’ milloin minkäkin eliö- ja eläinlajin katoamisesta on julistettu tavan takaa. Maailmanloppu on tuntunut muutenkin olevan tulossa ihan koht’sillään; ainoa epävarmuus on siitä, mikä noutaja ehtii ensin. Muoviroska, hiilidioksidi, sulava jäätikkö vai valtionvelka?

Uskon kuitenkin edelleen sinnikkäästi valistukseen, tieteisiin ja ihmisen kekseliäisyyteen - niin insinöörien kuin taiteilijoidenkin. Niin sanottu ’edistys’ ei tietenkään kulje suoraan ja lineaarisesti, vaikka tieto aina kasaantuukin entisen tiedon päälle. Kun jotakin saadaan tehdyksi, saattaa olla, että samalla rikotaan jotain. Välillä täytyy ottaa korjaava sivuaskel, joskus hetkellisesti hiukan taaksepäinkin, kunnes taas päästään etenemään.

Ehkä kannattaisi ajatella paljon pitempiä aikajaksoja. Tilikausi, vaalikausi, vuosikymmen, ihmisen keskimääräinen elinikä - liian lyhyitä kaikki. Kahdensadan, ehkä kolmensadan vuoden jaksoissa tarkasteltuna maailma on minusta todellakin tullut koko ajan paremmaksi, vaikka hetkellisiä ongelmia aina riittääkin.

Ihminen ei tietenkään pääse ajattelussaan eroon ’omasta navastaan’ ja oman päänsä sisäisestä maailman mittakaavasta, vaikka kuinka yrittäisi. Emme voi tietää, mitä mahtaa tämän maailman tilasta ja sen uhkakuvista tuumia joku viisisataa vuotta vanha äkäinen jäähai syvässä pimeydessään tai sokea, suuton silkkiperhonen kolmen päivän elinaikanaan. Vaikka ne saattavat olla maailmassa lopulta tärkeämpiä kuin me.

Sekin, että niitä kaikkia pystytään nykymenetelmin tutkimaan ja että sen voi vapaasti tehdä minkään auktoriteetin kieltämättä tai paheksumatta, on osoitus maailman paranemisesta.

Tämänkertaisen kirjakolmikkoni alkusysäys oli syksyn kotimainen uutuuskirja, Selja Ahavan romaani ’Nainen joka rakasti hyönteisiä’. Siitä hyppäsin laveammille vesille, vielä runsaampaan lajikirjoon norjalaisen ’Jos hyönteiset katoavat’ -kirjan myötä. Tuulikki Vilhusen ’Pieni silkkikirja’ tarjosi kolmantena aiheeseen sopivan erikoisen ja erityisen herkkupalan.

 

Koteloidut tunteet

Selja Ahava on jo asemansa vakiinnuttanut suomalainen kirjailija ja ’Nainen joka rakasti hyönteisiä’ (2020) on hänen neljäs romaaninsa. Minulle kirja oli ensi tutustuminen Ahavaan.

Kirjallisuutemme tilaa pohtineissa kommenteissa on viime aikoina todettu, että suomalaisten kirjailijoiden teoksia käännetään nyt muille kielille ja tarjotaan kansainvälisille markkinoille enemmän kuin koskaan. Markkinointia tehdään tietenkin paljon enemmän ja ammattimaisemmin, mutta yhtenä syynä kansainvälisempään levitykseen on myös se, että kirjailijamme kirjoittavat nykyään ’globaalimmin’. Kirjojen teemat, tapahtumat ja näkökulmat eivät enää ole kovin paikallisia ja kansallisia.

Selja Ahava on sijoittanut tämän kirjansa päähenkilön 1600-luvun puolivälin pikkukylään Saksaan ja Hollantiin, myöhemmin 1800-luvun lopun Japaniin ja viimein nykyajan Berliiniin.

Tarinan päähenkilö syntyy isänsä yhdeksänneksi ja äitinsä ensimmäiseksi lapseksi. Aikakauden naiset synnyttävät jatkuvalla syötöllä lapsia, joista enimmät kuolevat, mutta osa sentään jää eloon. Kun loppuun kuluneet äidit kuolevat, isät ottavat uuden nuoren vaimon ja kaikki jatkuu. Kunnes isät kuolevat. Silloin vielä synnytysikäiset äidit menevät tietenkin taas uusiin naimisiin ja lapset saavat tottua monipolvisiin uusperheisiin.  – Olemme eläimiä, toteaa muuan henkilö kirjassa.

Tällaisessa kuviossa elää kirjan Maria, lahjakas piirtäjä, joka jostain syystä tuntee suurta kiinnostusta luonnosta löytämiinsä toukkiin ja etenkin salaperäisiin koteloihin, joista ei tiedä, mitä niistä lopulta syntyy. Lumoavia perhosia tai arkisia kärpäsiä tai joskus ei mitään, vain pelkkää hajonnutta haisevaa sotkua.

Tytön ja naisen pitää tehdä jatkuvasti kotitöitä ja olla nöyrä kaikkiin suuntiin. Piirtäminen on jotakuinkin turhaa puuhaa ja erityisen vastenmielistä ja tuomittavaa on olla kiinnostunut hyönteisistä.  Se ei naiselle ole kerta kaikkiaan sopivaa, vaan viittaa mielenvikaisuuteen tai peräti jumalattomuuteen ja noituuteen. Jos nyt ylipäänsä on pakko piirtää, niin kukkia, eikä mitään toukkia tai kärpäsiä.

Marian elämässä ei paljon rakkautta tai hellyyttä ole. Vanhemmat jäävät etäisiksi, aviomieheksi tyrkätty isäpuolen oppipoika kohtelee Mariaa kotieläimenä ja suhde omaan tyttäreen on vaikea koko ajan. Jostain selittämättömästä lähteestä löytyy kuitenkin elämänhalu, joka saa Marian ponnistamaan eteenpäin, pysymään hengissä kaiken uhallakin ja tekemään ratkaisuja, jotka ovat hänen ajassaan hyvin poikkeuksellisia.

Miksi Ahava on halunnut sitten jatkaa tätä kiehtovaa tarinaa vielä kahdella aikaulottuvuudella ja maantieteellisellä sijainnilla? Toistoa ajasta toiseen ja paikasta toiseen? Ihmisellä tai hyönteisellä: muna, toukka, kotelo, hyönteinen, taas uusi muna, uusi toukka, uusi kotelo.

Mutta aina joskus kotelo yllättää; hajottuaan se paljastaakin uudenlaiseksi kehittyneen olennon. Jotain, mitä et osannut odottaa.

 

Pysy hengissä kunnes saat munittua

Norjalainen ympäristötieteen ja biologian professori Anne Sverdrup-Thygeson on aivan ratki riemuissaan työstään. Hänestä on mahtavaa tehdä juuri tätä tutkimusta ja opettaa. Hän nauttii ulkoilusta (norjalainen!) ja tutkii erityisesti vanhoja, onttoja tammia ja niissä vaikuttavia monenlaisia hyönteispopulaatioita.

Hänen kirjansa ’Jos hyönteiset katoavat’ ilmestyi suomeksi 2019 Katarina Luoman kääntämänä. Alkuperäinen teos ’Insektenes planet’ on vuodelta 2018.

Sverdrup-Thygeson ei ole tuomiopäivän profeetta, vaikka hänkin toki varoittelee maailman hyönteislajien vähenemisen ja kokonaan katoamisen arvaamattomista ja arvattavistakin huonoista seurauksista. Hyönteiset olivat täällä miljoonia vuosia ennen meitä ja tänne ne myös jäävät, sillä ihminen ei millään pysty tuhoamaan niitä kaikkia. Ihminen itse sen sijaan saattaa hyvinkin hävitä maapallolta, omaa tyhmyyttään, joskus kenties.

Kirjan teksti on mukaansatempaavaa ja hilpeän pursuilevaa, kuten aiheensa. Hyönteisiähän on aivan kaikkialla. Maassa ja puussa ja vedessä ja kasveissa. Ikuisessa pimeydessä maapallon syvimmissä luolissa tai kuumissa lähteissä tai mursujen sieraimissa tai hevosen mahalaukussa sappinesteiden seassa. Niitä on suurempiakin, kuten yli 60 senttiä pitkä kiinalainen sauvasirkka, mutta enimmäkseen ne ovat aika pieniä tai jopa aivan äärettömän pieniä. Kaikkein pienimpiä on hiukekiilupistiäinen, joka voi isona aikuisena laskeutua yksittäisen ihokarvan päähän. Pienenä ollessaan se on tietysti sitäkin pienempi…

Sverdrup-Thygeson esittelee hauskasti hyönteisten lajityyppejä ja perusrakennetta (hämähäkit eivät ole hyönteisiä, huom.), johon kuuluu kuusi jalkaa ja siivet, edes jonkinlaiset siivet. Jännittävin asia on muodonmuutos, jonka hyönteiset kokevat kasvaessaan. Joko jatkuvasti, moneen kertaan nahkansa luoden, tai sitten kertarysäyksellä kotelovaiheen jälkeen.

Hyönteisen yksinkertainen elämänohje on: pysy hengissä kunnes saat munittua. Hengissä pysyminen taas tarkoittaa mahdollisimman paljoa omaa syömistä ja sen välttelyä, ettei itse tule syödyksi. Hyvin monet hyönteiset syövät toisiaan.

Kirjassa on runsaasti esimerkkejä sellaisesta hyönteisten hyödyllisyydestä, jota emme läheskään riittävästi tunne tai arvosta. Ehkä nyt jo ymmärrämme, kuinka tärkeitä pölyttäjämehiläiset tai kimalaiset ovat maailman ruuan tuotannolle, mutta entäs kaikenlaiset hajottajakuoriaiset? Aivan korvaamattomia!

Esimerkki: kun britit valloittivat Australian 1700-luvun lopussa, he rahtasivat sinne nautoja maitoa saadakseen. Olivat olevinaan oikein viisaita ja valitsivat tarkoituksella laivoihinsa seebuja, afrikkalaisia kuumiin oloihin sopeutuneita nautoja, brittiläisten lypsylehmien sijaan.

Se olikin hyvä valinta! Naudat saatiin pysymään hengissä ja lisääntymään, mutta sitten valtavat maa-alueet alkoivat kuolla käyttökelvottomiksi, koska koko mantereella ei ollut ainuttakaan lantakuoriaista, joka olisi hajottanut lehmänläjiä! Lanta kivettyi maahan asfalttiakin kovemmaksi kuoreksi, jonka läpi ei yksikään ruohonkorsi päässyt. Katastrofi helpottui vasta 1960-luvulla, kun tutkijat onnistuivat vapauttamaan luontoon 1,7 miljoonaa sopivaksi todettua lantakuoriaista ja ne ryhtyivät työhönsä.

Sverdrup-Thygeson kehottaakin ihmisiä ottamaan hyönteiset huomioon maankäytön suunnittelussa, puhumaan hyönteisistä kauniisti ja opettamaan lapsille, kuinka hyödyllisiä ne ovat. Hän puhuu hyötynäkökohtien lisäksi myös ’moraalisesta velvollisuudestamme antaa kaikkien olentojen käyttää kaikkea potentiaaliaan’.

Omalta kohdaltani tunnustan, että jos kuulen hyttysen ininän sisätiloissa, jahtaan sitä vaikka millä astalolla, kunnes saan sen pois päiviltä ennen nukkumaan menoani. Sen sijaan nähdessäni koppakuoriaisen, jonkun karvaisen toukan tai muun mönkijän lattiallani, huiskin sen harjalla pihalle toteuttamaan siellä mielihyvin kaikkea potentiaaliaan.

 

Silkkilangan ihme

Kaikista hyönteisistä, muodonmuutoksista ja elämänkierroista kummallisin on varmasti silkkiperhosen tapaus. Jo se on minusta aivan ällistyttävää, että joku kiinalainen joskus muinoin tuli havainneeksi tällaisen asian ja ymmärsi ryhtyä kelaamaan auki noita vaaleita kotelon pötkylöitä ennen kuin ne hajosivat itsestään ja paljastivat sinänsä vaisun, haalean, sokean ja suuttoman perhosen.

Perhosen elämän huippuhetki ei näin ihmisen mielestä tunnu niin hääppöiseltä: kauhean vaivannäön jälkeen olet vihdoin valmis ja kömmit ulos kotelostasi. Et näe mitään ja suutakaan sinulla ei ole, koska et enää koskaan syö mitään. Pimeydessä haparoit vain jotenkin parittelemaan vastaavan sokean uroksen kanssa. Uros kuolee sen tien. Naaras sen sijaan elää päivästä jopa neljään päivään kunnes suorittaa sen tärkeimmän tehtävänsä: munii.

Ihmisen näkökulmasta kiinnostavin on tietenkin se vaihe, kun munasta kuoriutuu toukka, joka alkaa vimmatusti syödä rouskuttaa mulperipuun lehtiä. Mikään muu ruoka ei kelpaa, joten mulpereita on pakko olla, jos tahtoo saada silkkiä. Syömisen rouskutus on kuulemma jatkuvaa ja niin äänekästä, että se kuulostaa sateen ropinalta. Kun vihdoin paksu toukka on syönyt tarpeekseen, tulee hetken hiljaisuus.

Odottava jännitys tiivistyy silkin viljelijöiden huushollissa: nyt se alkaa! Toukkien outo ’moshaus’. Ne heittelevät päätään kahdeksikon muotoista rataa ja syöksevät molemmista suupielistään silkkisäiettä ja vielä liimaa, joka liittää nämä kaksi säiettä yhteen, langaksi! Langan toukka kokoaa ympärilleen koteloksi ja painuu sitten – luultavasti aivan lopen uupuneena – yli 1000 metrisen lankarullansa sisään pariksi viikoksi. Jos ihminen nappaa kotelon höyrytettäväksi ja langan kehrättäväksi, loppuu toukan elo siihen, ja silkin tarina alkaa.

Museoamanuenssi, tekstiilitaiteilija Tuulikki Vilhunen kertoo ’Pieni silkkikirja’ (2005) teoksessaan silkkiperhosesta vain lyhyesti ja keskittyy enemmän silkin valmistuksen moniin eri vaiheisiin, eri silkkilajeihin ja etenkin kankaiden moniin laatuihin.

Kirjan kuvitus on visuaalista hemmottelua parhaimmillaan. Silkki sinällään jo hohtaa ja kiiltää lumoavasti, mutta kun sitä värjätään, kirjotaan, kudotaan monilankaiseksi tai sille maalataan, saadaan aikaan korvaamattomia taideteoksia.

’Keinosilkki’ on tietenkin jo keksitty ja kehitetty; kyllähän raion-kuitu moneen paikkaan kelpaakin ja se on tietysti ’vegaania’ tai muuten vain eläinystävällisempää.  Ja halvempaa.

Aitoa, paksua, monilankaista silkkibrokadia kudotaan kai maailmassa enää vain muutamassa paikassa, Venetsiassa ainakin, ja siitä saavat ylen rikkaat huonekaluihinsa verhoilun ja ortodoksipapit perinteiset jumalanpalveluskaapunsa. Toukkien suupielistä.

 

***

 

Aikamatkailua kotimaassa

 

Suomalaisia innostettiin tänä kesänä lomailemaan kotimaassa. Useat tekivätkin välttämättömyydestä hyveen: kun ulkomaille matkustaminen oli koronaviruspandemian takia vaikeaa, hankalaa ja melkein mahdotonta, päätettiinkin viettää vaihteeksi kesäloma koti-Suomessa!

Niinpä Turun saariston lossijonot venyivät ruuhkassa nelituntisiksi ja Kolilla nähtiin sellainen ryntäys, että mitkään parkkipaikat eivät riittäneet, vaan tienvarret olivat kilometritolkulla autoja mustanaan. Moni alle viisikymppinen oli nyt ensi kertaa tosissaan tutustumassa oman maan nähtävyyksiin.

Minua on viime aikoina konkreettista reissaamista enemmän innostanut ’aikamatkailu’ ja erityisesti 1920-luku, tuo sadan vuoden takainen aikakausi, josta olen aiemminkin blogissani kiinnostuneena kirjoitellut. Silloin tapahtui kaikkialla niin paljon ja moni asia oli murroksessa. Ihmiset olivat kaiken keskellä enimmäkseen toiveikkaita uuden edessä, vaikka juuri oli kärsitty surkeat sodat ja kulkutaudit.

Suomen nuori valtio opetteli tuntemaan uudet rajansa ja uudet käytäntönsä. Laajempiakin kansankerroksia kannustettiin matkustelemaan pelkän ’huvin vuoksi’ ja heille rakennettiin uusia teitä ja parempia majoituspaikkoja. Oli myös ’isänmaallista’ tuntea omat nähtävyydet ja jättää kipeästi tarvitut matkustusrahat omaan maahan.

Pohjoisessa uusi itsenäinen Suomi oli saanut hallintaansa pienen palan Jäämeren rannikkoa ja suikaleen sinne johtavaa maata; Suomi-neidolle toisen, itäisen käsivarren. Tämä ’Petsamon alueen’ yleisnimellä kulkenut seutu oli lähes kaikille suomalaisille uusi, outo ja eksoottinen.

Itärajalla puolestaan uutta ja ihmeellistä oli juuri se: uusi raja, joka nyt jyrkkänä erotti Suomen ja hiljattain syntyneen Neuvostoliiton. Karjalan kannaksen väki ei voinut enää käydä töissä eikä myyntireissuilla vauraassa ja vilkkaassa Pietarissa, eivätkä rikkaat pietarilaiset päässeet tulemaan hulppeille huviloilleen. Niille piti siis saada uusia käyttäjiä.

Länsi-Suomessa rajat kyllä pysyivät ennallaan ja asukkaat vanhoilla paikoillaan, mutta Suomessa voimaan tullut alkoholin valmistuksen ja kaupan kieltävä kieltolaki teki äkkiä rannikon aluevesirajan ylittämisestä  jännittävää ja kannattavaa puuhaa. Pirtun salakuljetus ja myynti sekoitti monen jäyhän ja tasaisen länsisuomalaisen elämänmenon: syntyi mahtavia uusrikkaita. Osalle heistä osui onnea, toisille onnettomuutta.

Tässä siis välähdyksiä asioista, joita kotimaan matkoilla näki 1920-luvulla: Petsamo, Terijoki ja pirtumiehet.

 

Kaikki Petsamossa on sangen ihanaa

Kun tulin tarttuneeksi Seppo J. Partasen kirjaan ’Petsamo – siellä kuljimme kerran’ (2010), huomasin heti alussa, etten todellakaan tiedä aiheesta juuri mitään. Yritin hahmottaa aluetta kirjan muutamista vanhoista kartoista, mutta se vaati pinnistelyä. Nimet olivat outoja ja samalle paikalle oli monta eri nimeä. Rajalinjat oli vedetty aivan käsittämättömän kiemuraisiksi: mikä tässä nyt on tai aikoinaan oli Suomea, mikä Norjaa, mikä Neuvostoliittoa?

Petsamo oli minulle lähinnä ’eksoottinen’ sana vanhassa iskelmässä: Jäämeren aallot aina lyöneet on kylmään rantaan jylhän Petsamon…tai osanen ortodoksisesta pyhittäjien litaniasta: Sergei ja Herman Valamolainen, Arseni Konevitsalainen, Aleksanteri Syväriläinen, Trifon Petsamolainen…

No niin, siinä se! Syy, miksi alueelta löytyy Trifona -niminen kylä ja Trifonanjärvi ja Trifonanniemi. Koska Trifon rakennutti sinne 1500-luvun lopulla kirkon ja perusti myöhemmin luostarin. Se vuoroin kasvoi ja kukoisti, vuoroin hävitettiin maan tasalle. Aivan viimeisimmän uuden nousun tämä nykyään suljetulla raja-alueella sijaitseva luostari on kokenut Neuvostoliiton muututtua jälleen ortodoksisuudelle myönteiseksi Venäjäksi.

Seppo J.Partanen on tehnyt elämäntyönsä Suomen Matkailuliitossa ja hän on koonnut kirjaansa erityisesti kuvauksia Petsamon matkailun kehityksestä. Kaikki alkoi käytännönläheisesti ’Jäämeren tien’ rakentamisesta. Siitä piti tulla vain hevoskärryille kelpaava, mutta autojen yllättävän nopea yleistyminen pitkitti projektia, kun tienpohja ja sillat pitikin vahvistaa.

Vaikka Petsamon alue kuului Suomelle lopulta vain vuosien 1921-1944 välisen ajan, siellä ehdittiin luoda pohja koko Lapin matkailulle. Petsamon retkeilymajojen, myöhemmin hotellien, ja muiden tarjottujen palvelujen tuottamien kokemusten pohjalta valtio ja Suomen Matkailuyhdistys rakensivat myös eteläisemmät kuuluisat matkailukohteet, kuten Aulangon, Airiston ja Kolin. Petsamon kokemuksista ponnistivat myös Lapin lentoliikenteen aloitus, hiihtojunat ja pakettimatkat.

Petsamo ei tietenkään ollut pelkkää matkailua, vaan siellä oli myös merkittävä nikkelikaivos ja Jäämerelle aukeava Liinahamarin satama. Sitä kautta Suomea pystyttiin edes joten kuten huoltamaan myös silloin, kun Itämeri oli kokonaan ’kiinni’ Saksan otettua hallintaansa Tanskan salmet.

’Aikalaisdokumenttina’ aiheesta etsin vielä käsiini kansatieteilijä ja kirjailija Sakari Pälsin matkakirjan ’Petsamoon kuin ulkomaille’. Teos on painettu 1931 ja se ’sisältää 80 syväpainokuvaa’, jotka ovat jo historiallisesti arvokkaita.

Pälsi kehuu kirjassaan Petsamon maisemat ja retkeilymajojen palvelut vallan taivaisiin. Hän matkailee rouvansa kanssa ja nykylukijaa huvittaa matkalaisten ulkoasu: pitkät villakangasulsterit kummallakin yllä, rouvalla myös korkokengät ja kupuhattu. Ehkä ne kuitenkin puettiin ylle erityisesti kuvausta varten? Tekstistä kun käy ilmi, että matkanteko oli välillä todella vaivalloista; joitakin pätkiä mentiin jalkapatikassa, veneitä kiskottiin kannasten yli varvikoissa vesireitiltä toiseen ja toisinaan jouduttiin koskenlaskuun.

Vasta paluumatka tehtiin uutta, vastavalmistunutta Jäämeren tietä myöten.  ’ Tienä se on toki verraton, mutta se on hirvittävän ruma. Se sivuuttaa kaikki joet, kosket, järvet ja muut maisemien ilmeikkäät kohdat ja tarjoaa nähtäville pelkkää louhittua kivikkoa ja kitukasvuista metsää. Pelkästään maantietä kulkien saa lohduttoman käsityksen tämän uuden valtakunnanosamme luonnosta’, kirjoittaa Pälsi.

 

Kaunein ja elämäniloisin ranta

 

Viipurin ja Pietarin ’puolivälissä’ Suomenlahden rannalla sijaitsevasta Terijoesta olen kuullut paljonkin kertomuksia ja joskus 2000-luvun alussa Pietariin mennessä jopa hätäisesti ryttyyttänyt bussilla pitkin sen pääväylää. Taisimme pysähtyäkin ortodoksisen kirkon luona. Rantaa en paljoa nähnyt, eivätkä kauniit huvilat tai rehevät puutarhat enää muokanneet näkymää.

Teatterineuvos Ritva Heikkilä, Terijoelta syntyisin, on antanut 2004 ilmestyneen kirjansa nimeksi ’Terijoki -kadotettu paratiisi’, ja nimi on ilmeisen osuva. Elämäntavan, yhteiskunnan, ihmisten ja rakennusten lisäksi paikalla on vaihtunut myös luonto; harjuista mäntymetsää tai rannan ja merenpohjan vaaleaa hiekkaakaan ei nykyisessä Zelenogorskissa enää ole.

Terijoen ensimmäinen ’kultakausi’ alkoi 1880-luvulta. Silloin varakkaat pietarilaiset löysivät kesänviettopaikakseen Karjalan kannaksen ja Terijoen upean hiekkarannan. Pelkkä ’Terijoen ilma’, raikas mäntymetsä hiekkaharjulla tai suolainen meri lämpimässä, matalassa rannassa, riitti jo ’parantamaan ihmisen’. Kun sinne vielä rakennutti itselleen niin hulppean ja niin koristeellisen huvilan kuin vain kuvitella saattoi ja tuotti junavaunuittain etelän mustaa multaa puutarhan pohjaksi, oli todellinen ’paratiisi’ löytynyt.

Tämä kaikki päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja vallankumoukseen. Huvilanomistajat olivat kuolleet tai paenneet ulkomaille; ei tullut enää juhlijoita eikä kesäasukkaita työllistämään terijokelaisia, eikä kellään ollut pääsyä myöskään töihin uuden rajan yli.

Mutta 1920-luvulta lähtien saatiin toinen ’kultakausi’! Osa ’terijokelaishuviloista’ myytiin purettaviksi ja kuljetettiin uudelleenpystytettäviksi muualle Suomeen, mutta suurelle osalle löydettiin uudet asukkaat Suomesta. Etenkin taiteilijat, muusikot, näyttelijät ja kirjailijat rynnistivät sankoin joukoin haltioitumaan upeasta luonnosta, suurista tilavista huviloista, taiteen täyttämästä ilmapiiristä ja koko maan edullisimmista hinnoista.

Terijoella nauttivat elämästään niin Jurkat, Rinteet ja Tuomet kuin Krohnit ja Collianderitkin. ’Täältä emme lähde koskaan pois’, sanoi Emmi Jurkkakin.

Raja oli kuitenkin aivan lähellä ja kaikkien oli syksyllä 1939 lähdettävä. Terijoki oli liekeissä jo talvisodan ensimmäisinä tunteina.

 

Kaupanteko miäles

 

Raumalainen Tapio Koivukari on rakentanut uuden romaaninsa ’Pirtumiehet’ (2020) etulehden maininnan mukaan Jarmo Impolan muistiinmerkitsemien tarinoiden perusteella. Vastaavia tarinoita olen itsekin kuullut aikoinaan isovanhempieni aikalaisilta: moni kalastaja tai edes jonkinmoisen paatin omistanut ’pieneläjä’ hankki kieltolain aikaan vähän lisätienestiä pirtukanistereita kuljettelemalla.

Kieltolakia rikkoivat lähes kaikki. ’Iloisella 1920-luvulla’ ravintoloista sai ’teetä’ tiskin alta ja apteekeissa ovi kävi tiuhaan lääkkeeksi määrättyjä pulloja noudettaessa. Terijoen laakealla rannalla pulloja haudattiin hiekkaan ja auringonoton lomassa imaistiin sieltä pillillä ’virvoitusjuomaa’.

Monille pirtukauppa jäi vain satunnaiseksi puuhailuksi, mutta muutamista tuli oikein liikemiehiä, sellaisia kuin Koivukarin kirjan päähenkilö ’Ruahose Viku Voiluadolt’.

Kouluaikoina inhosin murrejuttuja. Murteet toimivat minusta nimenomaan puhuttuina; kun ne ’kirjoitetaan ylös’ ja sitten niitä aletaan siitä lukemalla ’esittää’, kaikki menee pieleen. Opettajan teennäiset ja yli-pinnistellyt ’Raumlaise jaaritukse’ vain nolostuttivat ja vielä paljon myöhemminkin esimerkiksi Heli Laaksosen murrerunot aiheuttivat samantapaisen tuskastuneen hylkimisreaktion. Nyt vanhemmiten kestän niitä jo paremmin. Mutta niiden täytyy olla todella ’oikein’ ja oikeassa kohtaa, muuten ne alkavat taas tuntua tuputtamiselta ja ärsyttää. Ja sen ’oikean’ määrittely on tietenkin aivan subjektiivinen makuasia.

Koivukari ripottelee murretta lähinnä dialogiin. Muutamissa kohdin nauroin aivan hervottomasti, koska murresana osui juuri tismalleen oikeaan kohtaan ja kuvasi tilanteen paremmin kuin viisi lausetta kirjakielellä olisi pystynyt.

Köyhä poika Viku aloittaa bisneksensä muutamalla vesikelkkaan mahtuvalla kanisterilla, mutta kauppa käy ja vuosien kuluessa hänellä on jo useita palkollisia, autoja ja nopeita torpedoveneitä. Kieltolaki muutti myös jähmeitä luokka-rakenteita: rahaa ja arvovaltaa saattoi nyt kertyä niillekin, joilla ei ollut perittyä maata ja metsää.

Liikkuva työ kuluttaa, ja aikaa myöten pirtumies itse alkaa olla päivittäin vähintään ’kolmen punsin punotuksessa’ – kyllä, oikea sana on tässä murteessa nimenomaan punsi yhdellä ässällä – ja lankeemushan siitä uhkaa tulla kaiken ylpeyden jälkeen.

Osata lopettaa aikanaan, ennen kuin paha päivä tulee, lienee taidoista vaikeimpia.

 

***